— Jos hän olisi vapaa, jos hän palaisi luoksemme. Elisabet kiinnitti
häneen taudin suurentamat silmänsä, joista synkkä hehku valaisi:
— En usko siihen enää.
Tuskin oli hän sanonut nämä sanat, kun hän tunsi pettävänsä jotain.
Hänen epätoivonsa siis peruutti lupauksen, jonka hän oli antanut rva
Derizen kuolinvuoteen ääressä. Hän oli luvannut antaa anteeksi, ilman
mitään rajoituksia antaa anteeksi. Ja nyt jo hän lankesi uudestaan,
lausui tuon _liian myöhään_, joka on heikkojen veruke. Philippe lähti,
Elisabet soimasi itseään siitä, mutta hän oli niin raukea. Olihan hän
jo liikaa sietänyt, liikaa odottanut! Jos ihminen kerran on alkanut
kieltäymyksen ja uhrautumisen tietä käydä, eikä hän silloin saa enää
ollenkaan pysähtyä, pitääkö hänen loppumattomasti kiivetä Golgataansa?
Paeta, palata menneisyyteen, tavoitella muualta omakohtaisen avun
mahdollisuutta, sitä hän ei enää voinut, mutta niinkuin liiaksi
sälytetty elukka vastamäessä hangoittelee hän tunsi puuttuvansa voimia
ja rohkeutta mennäkseen eteenpäin. Hän ei tiennyt että ihminen jaksaa
kulkea paljon pitemmän matkan väsyneenä kuin oli matka ennenkuin hän
tunsi väsymystä. Nousussa vaatii aina loppu suurimman ponnistuksen.
Kevään heikon yrityksen jälkeen tuuli ja sade olivat ottaneet
haltuunsa Grenoblen. Matalan taivaan alla saattoi tuskin eroittaa
läheisiä vuoria. Muutto Saint-Martiniin lykkäytyi täten, vaikka
Elisabet kiiruhtikin lähtöä ja kaipasi ulkoilmaa. Toukokuun ensi
päivinä hän säänmuutoksen rohkaisemana alkoi valmistuksensa. Mutta
hänen suunnitelmansa muutti kirje jonka hän sai 8 päivänä, ja jonka
osoite oli: _Rouva Albert Derize, synt. Molay-Norrois, boulevard
des Adieux_, mistä se toimitettiin hänelle. Se oli postileimattu
Englannissa. Sen käsiala ei ollut hänelle aivan tuntematon ja teki
hänet heti levottomaksi. Hän piteli sitä kädessään epäluuloisesti
ennenkuin avasi sen, ja kun hän päätti murtaa kuoren, oli hänellä
paha aavistus. Hän ei ollut erehtynyt: tämä hieno paperi, nämä ensin
pystyt, sitten kaltevat kirjaimet olivat, kun hän ne ensi kerran
kohtasi, murtaneet hänen elämänsä. Hän käänsi lehdet, joita oli monta,
ja luki allekirjoituksen: _Anna de Sézery_. Silloin hän antoi kirjeen
pudota kädestään. Kuinka uskallettiin kirjoittaa hänelle _tuolta
taholta_. Millä oikeudella häntä näin loukattiin? Ahdistuneena hän
istuutui, mutta vastustamattomasti hänen katseensa kohdistui maahan.
Lopuksi hän kumartui ja tavoitti maassa makaavan paperin. Muutama
kuukausi aikaisemmin hän ei olisi päättänyt sitä lukea. Mutta hänellä
ei ollut enää mitään toivottavaa eikä mitään pelättävää. Kun murheen
ylenpalttisuus meitä kohtaa, me joskus kadotamme ahtaan tunnon omasta
arvokkuudestamme, jolla me varjelemme sisäistä elämäämme. Epäluulolla
ja vastenmielisyydellä hän aloitti tämän kummallisen lukemisen,
valmiina keskeyttämään sen ja jättämään sen sikseen, jos hän kohtaisi
pienimmänkin ärsyttävän sanan. Mutta hän jaksoi loppuun saakka
horjumatta.
Lontoossa, 6 päivänä toukok. 1907.
»Rouva!
»Kun te saatte tämän kirjeen, olen minä lähtenyt matkalle kaukaiseen
määräpaikkaan, jonne kukaan ei voi minua seurata ja josta en koskaan
palaa. Tämä on minun anteeksipyyntöni siitä, että rohkenen lähettää
tämän kirjeen teille, ja, uskokaa minua, se velvoittaa teitä lukemaan
sen loppuun.
Elettyäni Englannissa, olen tottunut puhumaan suoraan. Niinpä en
myöskään ole halunnut ketään kolmatta välittäjäksemme, silläkin uhalla
että loukkaan hienotunteisuuttanne. Meitä vallitsevat olosuhteet eivät
mahdu hienotuntoisuuden vähäisiin puitteisiin, vaan vaativat ennen
muuta rohkeutta. Minä olen enemmän nyt sen tarpeessa kuin te. Jos
puhun teille jostain menneistä asioista, johtuu se siitä, että se voi
olla teille avuksi tulevaisuudessa. Jos teidän on tehtävä joku päätös,
täytyy teidän ensin olla asioista selvillä.
Minä en enää voi mitään, minä puolestani, _hänen_ onnensa hyväksi,
mutta te, te voitte siinä paljon. Tähän sisältyy koko totuus, ja
meidän tulee antaa tämän olla vaikuttimenamme. Minä olen rakastanut
häntä ennen teitä, ja enemmän kuin kukaan nainen on häntä koskaan
rakastanut. Sen ylpeän tunnon minä vien mukanani maailman ääreen. Hän
on ollut minun ainoa ajatukseni. Kun kohtasin hänet kymmenen vuoden
poissaolon jälkeen, aioin tästä tuntemattomasta ensi rakkaudesta tehdä
vilpittömän ystävyyden. Mutta te otitte minut huonosti vastaan, eikä
hän itse minua auttanut. Tällaisia sydämen asioita on niin vaikea
käsittää ja hallita, ja varsinkin Ranskassa Teidän lähdettyänne
Pariisista odotin teidän paluutanne. Te ette palannut, ja minä
luulin teidän lopullisesti eronneen. Hän oli niin onneton, ja minun
tähteni! Mitä saatoin tehdä, kun rakastin häntä? Englannissa me kauan
punnitsemme päätöksiämme, ja sitten ratkaisemme lopullisesti. Teidän
keskuudessanne epävarmuus voi jatkua läpi elämän.
Olin alistunut siihen, että tulin sysätyksi yhteiskunnan ulkopuolelle.
Hänen yhteiskunnalliset vakaumuksensa, teidän lapsenne, minun
perheperintöni kadottamani uskonnollisen uskon sijasta, kaikki yhdessä
on saanut meidät luopumaan laillisesta yhteydestä. Omantuntoni
edessä olin hänen vaimonsa, hänen henkensä ja hänen sydämensä oikea
kumppani: vähän minua liikutti, että jäin hänen varjoonsa. Viime
syksynä ymmärsin, että tämäkin onni oli uhattu. Se oli muutama päivä
ennen hänen äitinsä kuolemaa: hän oli tavannut lapsensa eräällä oman
kotiseutunsa polulla. En tiennyt sen siteen murtumatonta voimaa, joka
yhdisti hänet lapsiinsa. Kuinka olisin sen tiennyt? Äitiäni en ole
tuntenut ja isäni ei välittänyt minun kiintymyksestäni.
Rouva Derizen kuolema vaikutti vielä enemmän henkiseen eroomme. Hän
kantoi surunsa yksin, enkä minä voinut puhuakaan hänelle äidistään
hänen ärtymättään. Naiselle on hyvin tuskallista tällä tavoin jäädä
ulkopuolelle kokonaista osaa — olin sanoa puolisonsa — elämää. Hän
tosin koetti lieventää pahaa, jota hän minulle teki. Hänen tuskansa
oli välillämme kuin muuri, ja sellaisia ei saa olla ihmisten välillä,
jotka rakastavat toisiaan. Lopuksi minä tänä talvena tulin sairaaksi.
Ensimäisten Lontoon vuosieni puutteet ja ponnistukset eivät olleet
jättäneet minuun näkyväisiä jälkiä, pelkästään sisäistä kuluneisuutta
ja vastustuskyvyn vähentymistä. Olen luullut, että rakkaus palauttaisi
minulle nuoruuteni. Ensimäinen sairauteni, ensimäiset luottamukseni
saamat iskut ovat kasvoillani paljastaneet näiden pahojen vuosien
jättämät jäljet. Ja kun minä ärtyynnyin saattamaan itseni perikatoon,
niin minä näytin ne hänelle toisen toisensa jälkeen. Minä en enää ole
mikään nuori nainen kuten te, ja päivät merkitsevät minulle paljon.
Tästä tunnustuksesta voitte arvostella, olenko itselleni luvannut olla
rehellinen.
Ulkonaisesti elämämme ei muuttunut. Hänen vaietessaan seurasin hänen
ajatustensa uraa. Kuolleet ja elävät, menneisyys ja tulevaisuus
houkuttelivat häntä Dauphinéhen. Matkalla vain mielemme olivat
sopusoinnussa. Täytyisi aina olla matkalla, kun elää tavallisen
elämän ulkopuolella, mutta eihän aina voi matkustaa. Muutamista hänen
lausekatkelmistaan, hänen harrastuksistaan, hänen viime matkastaan
Grenobleen, minä aavistin, että hän teissä oli löytänyt uuden naisen.
Omituisen käänteen kautta te nyt tulitte minun kilpailijakseni. En
ollut kuvitellut, että te olisitte niin uskollinen, niin rohkea, että
niin päättävästi pystyisitte odottamaan ja käyttämään hyväksenne
onnettomuutta. Se ruumiillinen muisto joka minulla teistä oli, jo
se oli sangen usein riittänyt aiheuttamaan minussa pelkoa. Koska te
pakoititte minut matkan päästä itseänne ihailemaan, minä kammosin
teitä siihen päivään saakka, jolloin minä — niin tuskallisesti —
tunsin, että te vielä voisitte sen, mitä minä en enää voinut ja että
minulla vain on jälellä sanoa se teille.
Hänen viimeinen kirjansa lopullisesti avasi minun silmäni. Minä olen
siitä turhaan etsinyt sitä viehättävää, säälivää heikkoutta, sitä
tahdon taipumista, minkä olen tavannut kaikilla kirjailijoilla,
jotka kohtalo tai heidän oma taipumuksensa on vienyt ulkopuolelle
järjestetyn elämän. Siinä ei ollut kysymys muusta kuin perheestä,
kotikonnusta, isänvallasta, kestävyydestä, perinnöstä ja vainajista.
Syvimmän ajattelunsa hän antaa kirjoissaan. Sen mikä meille on
yhteistä hän on vain pannut lauluun, joka on mieltämurtavan
surullinen. Lopuksi sanomalehdet puhuivat hänen ehdokkuudestaan
Akademiaan. Minä pelkäsin saavani vahvistuksen siitä, kun kaksi hänen
sikäläistä ystäväänsä eräänä päivänä kävi hänen luonaan. Hän ei
puhunut minulle mitään tästä kohtauksesta, jonka tarkoitus oli liika
ilmeinen. Minun oli pakko tiedustella häneltä, ja hän vältti asiaa jo
ensi sanaa sanoessani. Epäilemättä teidän eronne, ristiriita hänen
vakaumustensa ja hänen kirjojensa välillä tekivät hänelle kaiken
yrityksen vaikeaksi. Hänen vihamielisestä ilmeestään päättelin että
hän oli kunnianhimoinen tai tuskastunut.
Täten kaikki liittoutui minua vastaan. Hän luuli velvollisuuksien
sitovan itseään, ikäänkuin rakkaudessa olisi sellaisia. Eräänä päivänä
hän ehdotti minulle, että kuolisimme yhdessä, vaikka pieninkin onni
riittää meitä pidättämään. Senjälkeen rupesin ajattelemaan, että
häviäisin hänen elämästään. Mitä olisin tehnyt muuta? Englantilaista
elämää saan myös kiittää käytännöllisestä arvostelukyvystäni. Koska
hän ei voi teitä unohtaa, ei teitä eikä lapsiansa, koska minun
rakkauteni ei hänelle riitä, niin minun lähtöni saattaa hänen
kohtalonsa takaisin luonnolliseen uraansa, ja minä olen tottunut yksin
kulkemaan tietäni. Muulloin hän olisi huomannut minun valmisteluni,
joita pitkitin, odottaen yhä edullisempaa hetkeä. Eilen, sateisena
aamuna, kun hän oli oleva poissa koko päivän, astuin Lontoon junaan
ja tänä iltana menen laivaan Liverpoolissa. Hän ei koskaan saa tietää
minne minä menen: minä olen ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin, jotta se
jäisi salaisuudeksi hänelle.
Minusta on näyttänyt, että tämä selittely voisi täsmälleen määrätä
meidän keskinäisen suhteemme, että tällainen selonteko paremmin
valaisisi teille, mitenkä teidän on toimittava. En ole tahtonut teille
tehdä sitä pahaa minkä olen tehnyt, ja sen te teette minulle takaisin,
niinikään tahtomattanne. Unohtakaa se, unohtakaa minut: ihminen ei
ajattele kuolemaa silloin, kun hän täysin käsivarsin pitelee elämää,
ja kun hän odottaa rakkautta. Innostakoon teitä omanne, rouva,
niinkuin minun omani on minua innostanut!
_Anna de Sézery_.»
Epätoivostaan ja uhrautuvasta hengestään huolimatta tähän kirjeeseen
kuitenkin sisältyi itsepuolustelua, jota vailla ihmisten on niin vaikea
esittää omia tekojaan, jaloimpia ja epäitsekkäimpiäkin. Anna ei ollut
itse keksinyt tätä pakenemisen ajatusta. Toinen oli hänelle osoittanut
tämän tuskallisen tien. Mutta mitä on pelkkä ajatus sen toteuttamisen
rinnalla? Hän jätti myös mainitsematta että hänen viittaamansa tauti
oli jättänyt häneen synkän mielialan, joka oli jokseenkin epäedullinen
rakkaudelle ja että jos Albertin hellyys oli sen johdosta muuttunut,
niin oli tarvittu kaikki luottamusta puuttuvan intohimon epäluuloisuus
huomaamaan sen läpi hänen alituinen hyvyytensä. Mikään huomio ei sen
enemmän kirvele mieltä kuin se, että me kohtaamme hyvyyttä siinä, missä
olemme odottaneet toista tunnetta.
Elisabet ei yhtään epäillyt lukemansa kirjeen vilpittömyyttä. Sen
rehellinen äänenpaino ja ylevämielisyys liikuttivat häntä, joskin
sen suojeleva sävy häntä loukkasi. Kaikki hänen jäsenensä värisivät.
Unohtaen vastenmielisyytensä sen naisen kosketusta kohtaan, joka oli
häneltä ryöstänyt puolison, hän tahtoi lukea uudelleen nti de Sézeryn
kirjeen. Mutta äskeisen uhman sijasta tämä toinen lukema aiheutti
hänessä mustasukkaisuuden puuskan, joka puistatti hänen hermojaan,
ei sitä ruumiillista mustasukkaisuutta, joka miehellä esiintyy
väkivaltaisempana kuin naisella, jonka kuitenkin hänkin nyt myöhään oli
saanut oppia tuntemaan, vaan jonkunlaista salaperäistä kateutta, pyhää
vihaa tätä kilpailijaa kohtaan, joka väitti menevänsä hänestä edelle
rakkaudessa, jonkunmoista uhrautumisen kiihkoa.
Hänelle ei Annan häviäminen merkinnyt ratkaisua. Vapaana ollen Albert
saattoi, hänen tuli rakentaa koti uudelleen ja palata. Hän suostuisi
antamaan tälle anteeksi, niin, hän antaisi anteeksi rajoituksitta.
Mutta mitä oli, tämä anteeksianto toisen uhrautumisen rinnalla? Rva
Derize sanoi hänelle eräänä päivänä menevänsä poikaansa hakemaan.
Hyvä on, hän, Elisabet ei jää jalomielisyydessä takapajulle! Hän ei
odota Albertin paluuta, hän ei puhu mitään anteeksiannosta, hän menee
itse ottamaan entisen paikkansa haltuunsa. Ja mikä nöyryytys mennä
tavoittamaan tätä toisen jäleltä vielä lämmintä paikkaa. Saattaako hän
todella alistua siihen? Tarvitaan enemmän rohkeutta tavallisen elämän
jokapäiväisiä olosuhteita, kuin suuria yrityksiä ja sankarillisia
eleitä varten. Hyvä on, häneltä ei tämä rohkeus ole puuttuva. Mikään
uhraus ei ole oleva hänen omansa veroinen.
Rakastajatar voi ilmaista rakkauttaan vapaaehtoisesti vetäytymällä pois
elämästä, jolle hän on vastuksena ja jonka onni ei enää riipu hänestä.
Vaimon puolestaan tulee ilmaista omansa pysymällä hellittämättä
kiintymyksessään. Täten Elisabet, masennettuna ja intoutuneena, yllytti
itseään luopumaan toimettomuudestaan.
III
ELISABET PARIISISSA
Varovaisesti hän viivytteli lähtöään kolme viikkoa. Pitihän antaa
päivien langeta, kuin mullan hautaan, eron jälkeen, joka oli saattanut
olla julma? Philippe Lagier, jonka esittämää osaa hän ei aavistanut,
oli tullut ilmoittamaan hänelle eräästä Albertin turhanpäiväisestä
matkasta Lontooseen.
— Hän tulee pian palaamaan, vakuutti hän äänenä, jossa katkeruus ja
ironia yhtyivät. Antakaa hänelle säännönmukainen pieni suruaika.
Mutta Elisabet ei hänelle uskonut suunnitelmiaan. Sikäli kuin päivät
kuluivat, lisääntyi hänen pelkonsa ja epäröintinsä. Eikö ollut parempi
odottaa? Saattaisiko Anna de Sézery niin pian joutua unhoon? Mutta
rva Derizen muisto, lasten tulevaisuus, voimakas uhrautumisen halu
ja rakkaus ikäänkuin työnsivät häntä selkään, pakoittivat häntä
lähtemään. Niin, hän säästää puolisoltaan ensiaskeleen, hän menee häntä
hakemaan, hän tuo hänet kotiin. Tämä ylevämielinen tehtävä yllytti
häntä kuumeisesti ja vei hänet niin mukaansa, ettei hän edes yrittänyt
kuvitella minkälaisen vastaanoton hän saisi.
Toukokuun lopussa hän peläten, että Albert tekisi jotain uusia
matkoja tai yksinäisyydessään saisi pahoja yllykkeitä, päätti lähteä.
Vanha Fauchette, joka oli käsketty vaikenemaan, katseli avonaista
matka-arkkua säikkyen.
— Pariisi, Pariisi! mutisi hän, kuin mainitsisi hän jonkun
ilmestyskirjan pedon.
— Vaiti! sanoi Elisabet, joka ei vielä ollut maininnut puheliaille
Marie-Louiselle ja Philippelle matkan päämäärää, jolle hän otti heidät
mukaan hyödyllisinä liittolaisina. Nämä paraikaa kiistelivät tästä:
— Minä sanon, että nyt mennään Saint-Martiniin.
— Eipähän. Koska astutaan junaan! vakuutti pikku tyttö
asiantuntevampana.
Ja heitä kuunnellessaan äiti asetti kauneimman mustan pukunsa, varoen
sitä kurttaamasta, arkun ylimpään osastoon, joka oli pullollaan.
Päästyään junaan — toisen luokan vaunuun — lapset eivät enää voineet
hillitä iloaan.
— Pariisiin mennään! huusi paksu poika kuin olisi hän ratkaissut
pulmallisen kysymyksen. Ja hänen pyöreästä suustaan nämä kaksi
salaperäistä tavuuta sujahtivat kuin kultapallo.
Marie-Louise katseli tarkkaavasta äitiään ja ojensi kasvonsa häntä
kohtaan. Heidän poskissaan oli yhtäläinen puhdas iho, ja heidän vaaleat
hiuksensa sekaantuivat toisiinsa.
— Saammeko nähdä isää? kysyi lapsi.
— Kyllä.
— Entä pääsemmekö hänen luokseen?
— Ei, pienoiseni. Me viemme hänet mukanamme.
— Ah, sitä parempi. Ja pienokainen lisäsi:
— Jeanne ja Renée de Crozet eivät enää voi pilkata meitä koulussa.
— Pilkata teitäkö?
— Niin, koskei meillä ole isää.
Elisabet siveli hänen lapsellisia kiharoitaan:
— Ole huoleti, teitä ei enää pilkata, kun hän on kotona.
Hän hymyili. Hän oli voitosta varma. Se että hän nyt toimi, etenevän
junan liike antoivat hänelle sankaruuden kepeätä esimakua, jota sodassa
tuntee joukkue suojassaan ennenkuin se hyökkää kuulasateeseen.
Pariisissa hän lapsineen asettui perhehotelliin Saint-Germain
boulevardin varrella, melkein vastapäätä Saint-Germain-des-Prés kirkkoa.
— Entä Luxembourgin puisto? tiedusteli Marie-Louise, joka vielä kahden
vuoden kuluttua muisti entisiä kävelypaikkoja. Vavisten Elisabet vei
sinne lapset. _Hän_ käveli sen läpi epäilemättä joka päivä, ja saattoi
kohdata heidät siellä. Hän kiiruhti takaisin hotelliin. Tulonsa
jälkeisenä päivänä hän saneli seuraavan kirjeen tyttärelleen:
»Rakas isä!
Olen Pariisissa äidin kanssa, ja Philippe myöskin. Olemme tulleet
käymään lääkärissä. Mutta tulettehan te meitä katsomaan. Meidän
täytyy lähteä takaisin pian; ei siis saa viivytellä. Suutelen teitä.
Tyttärenne
_Marie-Louise_.»
Puhe lääkäristä ei ollut mikään väärä tekosyy. Nuori rouva oli tahtonut
käyttää hyväkseen oleskeluaan täällä, antaakseen erään tuntemansa
spesialistin tutkia tyttärensä hermostunutta luonnetta, joka oli
tarmokas, mutta liian altis vaikutuksille, kenties senjohdosta, että
hän liian aikaisin oli ymmärtänyt äitinsä surun ja oman lapsenelämänsä
omituisuuden. Lääkäri oli häntä rauhoittanut, neuvoen häntä käyttämään
hyväkseen maaseudun hyvää ilmaa ja vähän opiskelua; sitten hän äkkiä
oli kääntynyt Elisabetin puoleen:
— Mutta te itse, rouva? Olkaa varuillanne: teitä täytyy hoitaa.
— Oo, minä ... sanoi Elisabet välinpitämättömästi.
— Niin, te. Antakaa minun tutkia teitä.
— Sydäntä ei vaivaa mikään. Mutta valtimo on aivan säännötön. Milloin
se rientää täyttä karkua, milloin se pysähtyy eikä sitä enää tunne. Te
olette paljon muuttunut ... Tiedän, tiedän. Lääke? se ei riipu minusta.
— Teistä?
Vanha herra, joka oli puolittain selvillä Derizen erosta, lopetti
näillä sanoilla:
— Kiiruhtakaa olemaan onnellinen ...
Albert sai tyttärensä kirjeen Bara-kadulle. Hän ei ollut muuttanut
asuntoa. Ennen Annan salaperäistä pakoa hänen oli tapana syödä
päivällistä Cassini-kadulla, ja aina aamulla taas Anna tuli
murkinoimaan hänen luokseen. Usein hän myös vei tämän mukanaan
Montparnasse boulevardin ruokaloihin, joissa taiteilijain on tapana
käydä ja jotka muistuttavat kaupungin ympäristön ulkoravintoloita.
Kevään tullen hän vuokrasi Ville d'Avraysta, Seivres'in suunnalta
pienen huvilan, joka oli puiden piilossa ja köynnöksen verhoama ja
heidän läheisyytensä oli täydellisempi. Tullessaan kotiin toukokuun 6
päivänä illalla, valmistaakseen heidän pian tapahtuvaa muuttoaan sinne,
hän Cassini-kadun ovenvartijalta oli saanut tämän hyvästelykirjeen:
»Elämäni kuului sinulle niinkauan kuin se saattoi tehdä sinua
onnelliseksi. Nyt kun se ei sitä enää voi, ja kun minä olen tästä
aivan varma, niin anna minulle anteeksi, että minä lähden takaisin
vapauteeni. Hyvästi ainiaaksi.
_Anna_.»
Tämä häviäminen vaikutti Albertiin musertavasti. Se äänetön epäsopu,
joka hänen äitinsä kuoleman jälkeen oli päässyt tunkeutumaan heidän
välilleen, joskus pettymystä tulkitsevat ilmeet, jotka hän oli
huomannut, antamatta niille kylliksi merkitystä, ystävättärensä
alas painuneissa suupielissä ja soikeissa silmissä, se luottamuksen
puute, jota tämä aina oli ilmaissut iloa kohtaan heidän intohimonsa
hehkuvimpanakin aikana, aiheuttivat hänet ilman muuta kuvittelemaan
mitä pahimpia onnettomuuksia. Hän pääsi kylliksi aikaisin pohjoiselle
asemalle iltajunaan ehtiäkseen. Seuraavana päivänä hän, minkä
levottoman matkan jälkeen! astui junasta Charing-Cross asemalla, mistä
hän oikopäätä ajoi Bladen Lodgeen, neiti Pearsonin luo. Jos Anna eli,
hän varmaankin oli hakenut pakopaikkaa täältä. Masentuneina hetkinään
hän tunsi koti-ikävää Englantiin. Kun Albert nousi portaita, oli
hän aavistavinaan rakastettunsa läsnäolon näiden muurien toisella
puolen. Ovella hän toimitteli asiaansa huonolla englanninkielellä.
Neiti ei ollut jalkeilla tällaiseen aikaan, eikä ollut antanut mitään
määräyksiä. Hän esitti korttinsa ja odotti kauan salissa, josta oli
näköala pikkuiseen puistoon. Hän saattoi kuvitella siellä näkevänsä
ystävättärensä ääripiirteet, jota Bladen Lodge oli miellyttänyt.
»Hän on täällä, minä saan häntä nähdä», toisteli hän itsekseen sykkivin
sydämin. Vihdoin neiti Pearson astui sisään. Lausuttuaan muutamia
kohteliaisuuksia ja selittelyitä, Albert heti kyseli nti de Sézerytä,
ikäänkuin hänellä olisi oikeus tähän ja kuin kaikki teeskentely näissä
oloissa olisi sopimaton.
— Hän ei ole täällä, selitti nti Pearson, jonka täsmälliset ja
muodolliset kasvot aamusta alkaen olivat jyrkästi suljetut.
— Rukoilen teitä, rouva, sanomaan missä hän on.
— Mutta minä en tiedä sitä.
— Ettekö tiedä sitä? ... Mutta olettehan kuitenkin nähnyt hänet? ...
Minne hän on kätkeytynyt? Minulla on oikeus saada tietää se? ... Ettekö
ole nähnyt häntä? ... Silloin ... Mutta ymmärtäkää toki, että minulla
on syytä pelätä pahinta ...
Miss Pearson käsitti, mikä ahdistus pusersi tätä miestä, ja lieventäen
jyrkkyyttään hän luovutti salaisuudestaan täsmälleen sen mitä hän
saattoi siitä luovuttaa:
— Teidän ei yhtään tarvitse pelätä hänen henkeänsä, herra. Nyt on
minulta turha kysellä enempää. En vastaa teille.