vehreyden, kun puissa ei vielä ollut silmujakaan.
Elisabet, joka vei kirkkoon Marie-Louisen ja Philippen — tämä
jälkimäinen oli luvannut olla siivosti jumalanpalveluksen aikana
— pysähtyi erään tällaisen tiskin eteen valitakseen kolme oksaa.
Hajamielisyydessään hän antoi enemmän rahaa, kuin ruskea ryysyinen
tyttö häneltä pyysi.
— Tässä on takaisin, rouva. Ei se maksa niin paljon.
— Saat pitää ne. Mistä sinä olet?
— Bardanechasta Italiassa.
— Mikä on nimesi.
— Luisa.
— Entä vanhempasi?
— He ovat kai tuolla.
Marie-Louise, joka vasemmassa kädessään puristi kolehtiin tarkoitettua
rahaa, ojensi sen muukalaiselle, joka otti sen vastaan huomaamattaan,
kun hän suu auki ja silmät selällään tuijotti nuoreen rouvaan.
— Entä minä? Etkö tahdo kiittää minua? kysyi loukkaantuneena lapsi,
joka ei tahtonut hyväntekeväisyytensä jäävän salaiseksi.
Luisa purskahti nauruun. Viattomille silmineen hän oli varsin ovela,
ja innoissaan käyttäen äidinkieltään hän sormellaan osoitti ihailunsa
esinettä:
— Kaunis kuin madonna!
Elisabetin posket punastuivat. Kiitos osui häneen kuin kukat, joita
juhlissa heitetään kasvoille ja jotka mairittelevat ja koskevat
samalla. Hän kiiruhti lapsia:
— Me myöhästymme. Mennään sisään.
Philippe Lagier, joka seisoi torilla ja oli seurannut kohtausta,
puhutteli häntä, mutta viittaamatta siihen mitä oli kuullut, ollakseen
häntä hätyyttämättä. He olivat alhaalla aitauksen luona. Elisabet pani
jalkansa ensimäiselle portaalle.
— Ettehän sinne mene?
— Kyllä ... Se ihmetyttää teitä? Minä rakastan katolilaisia juhlia. Ne
ovat verrattoman runollisia. Tänään menen kirkkoon kevättä hakemaan.
— Ettekö hae mitään muuta?
Elisabet hymyili, tuota surullista ja keskenkatkeavaa hymyä, joka
sointui yhteen hänen pelästyneen ilmeensä kanssa. Uskoiko hän Jumalaan?
Hän aikoi astua portaita edelleen, kun Philippe pysähdytti hänet, hyvin
kunnioittavasti, vaikka pienellä mielenliikutuksella:
— Kuulkaa rouva, minusta te olette muuttunut ... Elisabet tahtoi tehdä
pilaa:
— Muuttunut? Siltä näyttää tosiaan. Minulle juuri sanottiin se.
— Niin, italialaisilla on se etuoikeus, että he saavat huutaa sen mitä
me tyydymme ajattelemaan. Ei ole kysymys siitä. Talvi on jonkunverran
järkyttänyt teidän terveyttänne: se on ilmeistä. Täytyy kysyä
lääkäriltä ...
— Ei, ei, voin erinomaisesti, vakuutan sen teille.
Hän hävisi eteiseen. Oltuaan hetkisen ymmällä Philippe päätti seurata
häntä ja asettui messun ajaksi muutamia rivejä hänen taakseen, jottei
hän epäilisi hänen läsnäoloaan. Lapset oli vaatetettu erinomaisen
huolellisesti; mutta sensijaan oli hänellä itsellään vaatimaton musta
puku, jolla täytyi olla pitkä käytäntö takanaan ja joka alkoi käydä
kiiltäväksi. Kun hän oli siirtänyt suruharsonsa eteen, olkapäälle,
saattoi Philippe nähdä hänen vaaleita hiuksiaan, tuota niin viehättävää
silkkistä lapsentukkaa ja pilkahduksen hänen valkoista niskaansa.
Kun hän nousi tai polvistui jumalanpalvelusmenojen mukaan, Philippe
huomasi hänen liikkeittensä taipuvaisuuden ja hänen nuorta tyttöä
muistuttavan sulonsa, johon epäpuhtaat pyyteet eivät uskalla nostaa
katsettaan. Silloin tällöin Philippe näki hänen kasvojensa ääriviivan,
hänen loistavan profiilinsa tumman hatun ja puvun välillä. Miten vähän
hän muistutti Albert Derizen kukoistavaa, mutta välinpitämätöntä ja
velttoa rouvaa? Suru ja huoli omasta elämästään olivat veistäneet
hänen piirteensä ja hänen käyntiliikkeensäkin. Hänen solakka ruumiinsa
ojentui kuin pitkä kukanvanamo. Laihuudessaan, joka alkoi herättää
levottomuutta, hän säilytti nuorekkaisuutensa, joka hänellä ennen
johtui kaikkien harrastusten puutteesta, ja joka nyt aiheutui
jonkunlaisesta peräytymisestä elämän synkkien paljastusten edessä.
»Hän tulee murtumaan, ajatteli Philippe, tämä elämä surmaa hänet. Mitä
tehdä hänen hyväkseen?»
Mikään itsekäs pyyde ei häntä yllyttänyt. Hänen uskottomassa ja
kaipaavassa sydämessään Elisabet oli hänen hurskautensa, — madonna,
johon pikku italiatar oli tätä verrannut.
Talvi, joka oli seurannut rva Derizen kuolemaa — noita pitkiä talvia,
joita Alppien seutu saa kokea — ei ollut lempeä Elisabetille. Hän oli
kadottanut lujimman tukensa, sen tarttuvan rohkeuden, joka virtaa
rauhallisesti kestetystä koettelemuksesta, ja samalla viimeisen
vaikuttavan siteen, joka yhdisti hänet puolisoonsa. Näin hän oli
jatkanut vaikeammaksi käynyttä tietään. Kuten tämä vuorien ympäröimä
Grenoblen tasanko tuntui kylmemmältä jäätikkökehässään, niin hänkin
tunsi ympärillään lohduttomuuden ja yksinäisyyden kuin korkean
muurin. Tosin kyllä rva Molay-Norrois, aavistaen tämän vaarallisen
mielentilan, oli runsaammin osoittanut hänelle äidillistä hellyyttään,
mutta tehnyt sen toimettoman luonteensa mukaisella tavalla, enemmän
valitteluina kuin tekoina. Olihan tällä erinomaisella naisella täysi
työ miehestään, jonka sairaus katkeroitti ja joka alistumatta näki
vanhuuden tulevan. Aina oli kotona hänen huvinsa ollut tyrannina.
Mutta hänen pahuutensakin oli parempi kuin hänen petoksensa. Hän olisi
vielä voinut sietää iän hävitykset, jos hän olisi voinut saattaa
rva Passerat'n niistä osallisiksi sensijaan kuin hän nyt kiukukseen
sai nähdä tämän voittoja; rva Passerat käytti hyväkseen laihuuttaan
nuorentaakseen asuaan ja riisti lihavalta rva Bonnard-Bassonilta hra de
Vimellen huomaavaisuudet. Joku jumala suojeli häntä näissä yrityksissä.
Tämä viimeinen valloitus saattoi hra Molay-Norrois'n kiukun huippuunsa,
mikä yllytti hänen pahaa vertansa ja huonoja tuuliaan. Mitä lohdutusta
saattoi niin koeteltu sielu antaa?
Tietenkään Elisabet ei ollut lakannut täyttämästä tehtävää, jonka
hän oli itselleen asettanut: antaa lapsilleen ensimäiset opinalkeet.
Marie-Louise kävi yhdeksättä, ja Philippe oli kuusivuotias. Oli
valmistettava heidän tulevaisuuttaan, joka oli altis elämän ensi
askeleiden vaikutuksille. Hän tahtoi, että heidän lapsuutensa olisi
eloisa ja uuttera, muistaessaan minkälaista veltostuttavaa lepoa hän
oli kohdannut omassaan, ja aikoi totuttaa heitä löytämään ilonsa aivan
jokapäiväisistä olosuhteista. Mutta heidänkin parissaan ollessaan hänen
mielialansa oikutteli. Masennuksesta se äkkiä muuttui kuumeiseksi
huvittelun ja uurastuksen kiihkoksi. Tuleehan ihmisen elää joka päivä!
Mitättömyyksistä hän nauroi ja itki hermostuneesti. Kuumeisesti hän
yhdellä kertaa kulutti liiallisen tarmonsa, sitten hän vaipui takaisin
ikävöintiinsä. Hän tosin noudatti itselleen asettamaansa suuntaviivaa,
mutta eteni nykäyksittäin, milloin hitaasti, milloin täyttä lentoa.
Vajonneena kaipaukseensa ja suruunsa hän ei välittänyt tavata ketään,
ystäväänsä Blanche Vernier'tä lukuunottamatta, jonka hienotuntoinen
kiintymys oli viihtyisä mutta vaikutukseton, ja jonka neljä lasta jo
itsekseen muodostivat kokonaisen leikki- ja opiskelujoukon. Olipa
hänen täytynyt torjua tunkeileva hra de Vimelle, joka äkkiä oli
ruvennut ottamaan häntä suojelukseensa. Kyllästyneenä jokapäiväiseen
rakastajattareensa ja epäkiitolliseen osaan, jota hän tämän vierellä
esitti, hän oli aikonut ottaa kunniallisen korvauksen mielistelemällä
naista, jota kukaan ei puolustanut. Hänen luontainen turhamaisuutensa
antoi hänelle harhaluuloja omista mahdollisuuksistaan. Tultuaan
torjutuksi hän taas tyytyi kypsään ja levottomaan rva Passerat'n,
helpompaan suhteeseen, joka samalla antaisi hänelle enemmän mainetta.
Epäonnistuneen yrityksensä hän kosti kielimällä seuraelämässä Philippe
Lagier'n Haxo-kadulle tekemistä, itse teossa harvoista käynneistä.
Miehensä neuvosta rva Molay-Norrois huomautti tästä tyttärelleen.
Elisabet loukkaantui. Mentyään itseensä hän ei voinut pitää itseään
aivan syyttömänä. Totta oli, että nämä Philippen käynnit olivat
hänelle mieleen enemmän kuin hän tahtoi itselleen tunnustaa. Philippe
astui sisään arasti, peläten ettei häntä otettaisi vastaan, ja alkoi
puhumalla jokapäiväisyyksiä. Sitten hän muutti äänensävyn, ja antoi
kaiken sielunsa, joka oli terävä ja sukkela ja joka tämän uuden
tunteen vaikutuksesta laajeni, sai enemmän väljyyttä. Se mitä hän
puhui, sisälsi paitsi alinomaista hehkua, joka niin oivallisesti
kirvoitti nuoren naisen ahtaasta elonkehästään, ihailua, jota hän ei
enää koskaan suoranaisesti tulkinnut. Jonkunmoisessa mystillisessä
haltioitumisessaan, jonka hellyys synnyttää silloin kun se on sidottu
puhtaasti inhimillisiin suhteisiin, Philippe keksi ylläpitää hänessä
toivoa, jonka kaikki järki ja hänen sydämensä tuomitsivat vääräksi.
Philippe oli päättänyt säännöllisesti kirjoittaa ystävälleen. Alussa
Albertilta tuli vain ylimalkaisia vastauksia; vähitellen hän kuitenkin
oli ruvennut paljastamaan mieltänsä, ja hänen katkerista ja kovista
kirjeistään ei onni uhonnut; nyt se oli hän joka tiedusteli uutisia
lapsistaan. Täten Philippe Lagier'n vilpitön ystävyys solmi uudelleen
rva Derizen kuoleman kautta katkenneen siteen. Elisabet ei ollut tehnyt
itselleen selväksi, mitenkä hän rakkautensa itsekkäisyydessä käytti
hyväkseen tätä ystävyyttä. Hänen äitinsä huomautus, joka ensin sai
hänet kuohuksiin, selvitti hänelle sen. Hän ei saanut antaa itseään
alttiiksi kaupungin juoruille, asemassaan, joka vaati varovaisuutta
joka hetki. Todellisen kunniallisuuden rinnalla on olemassa ulkonäön
kunniallisuus, josta naiset nykyään kernaasti vähättelevät. Varsinkaan
hänellä ei ollut oikeutta käyttää hyväkseen tunnetta joka olkoon se
miten kunnioittava tahansa, oli näin suuremmoinen uhrautuvaisuuden
pohja ja joka kaikesta huolimatta hiveli hänen ylpeyttään hänen
ollessaan tässä hyljätyn tilassa, joka on niin loukkaava naiselle
parhaassa kukostuksessaan.
Saatuaan hienotuntoisen huomautuksen ei Philippe senjälkeen
ilmestynyt Haxo-kadulle kuin silloin tällöin. Hänelle tämä oli kova
pettymys. Täällä hän todellakin oli elänyt sisältörikkaita hetkiä,
tuntenut uhrautumisen huuman, joka on kaikkein juovuttavin. Täten
nähtyään Elisabetin viimeksi melkein kuukausi sitten, oli hänelle
anteeksiannettavaa, että oli pysähtynyt katedraalin torille suuren
messun aikana, sillä ajatuksella, että hän kohtaisi Elisabetin, ja hän
oli paremmin kuin joku perhetuttava voinut todeta hänen laihtumisensa
ja kaikki hänessä näkyvät kulutuksen merkit.
Jumalanpalveluksen kestäessä Philippe mietti, miten hän voisi häntä
auttaa. Olisiko paikallaan ilmastonmuutos, oleskelu Provincessa,
jollain tuollaisella seudulla, missä riittää avata silmänsä
saadakseen sieluunsa valon ja kirkkaan avaruuden ilon? Se olisi ollut
sopivaa, mutta Elisabet kieltäytyi itsepäisesti ottamasta vastaan
Albertin avustusta, ja hänen rajoitetut varansa pakoittivat hänet
vaatimattomaan, ylellisyyttä karttavaan elämään. Kenties hän saisi
Molay-Norrois'n perheen viemään hänet mukanaan jonnekin? Kuinka nämä
eivät huomanneet, mitenkä hän kuihtui? Entä kuinka Albert oli saattanut
lähteä pois ilman, että häneen vaikutti Elisabetin uusi viehätys,
hänen haurautensa? Täten Philippe häntä säälitellen katseli. Hänen
rukouksensa pysähtyivät Elisabetiin. Tämä oli ikäänkuin se pyhä lipas,
johon hostian tavoin sisältyi puhdas uhrautumisen halu, minkä Philippe
oli hänelle velkaa.
Yhtä turha oli Elisabetin yritys seurata jumalanpalvelusta. Vuorotellen
hänen muistonsa ja hänen pelkonsa keskeyttivät hänen rukouksensa.
Muisto vei hänet kymmenen vuotta taaksepäin, hänen kihlausaikaansa,
samanlaiseen palmusunnuntaihin. Se oli aurinkoisena huhtikuun päivänä.
Mutta hän ei tuntenut iloa siitä että oli alle kahdenkymmenen vuotias
ja että hän rakasti. Albert oli saattanut häntä ja hänen vanhempiaan
tähän samaan kirkkoon. Kaupustelijat silloinkin tarjosivat vihertäviä
oksiaan. Ajattelemattomana hän pysyi vieraana tunteelle, johon joku
toinen, ymmärtäväisempi tai huomaavaisempi, olisi hurmaantuneena
antautunut. Hän ymmärsi — nyt kymmenen vuoden kuluttua — minkä
tilaisuuden yhteiseen riemuun hän oli antanut mennä hukkaan, kun hän
oli suhtautunut välinpitämättömästi siihen onnelliseen tapaukseen, että
kevään uudistus, jonka vertauskuva tämä uskonnollinen juhla oli, ja
heidän hellyytensä puhkeaminen sattuivat yhteen.
— Katsokaa, oli Albert hänelle sanonut, kaikkia näitä viheriöiviä
vesoja, jotka ovat maassa teitä varten. Näyttää kuin kulkisitte
keskellä kevättä.
— Niin, on palmusunnuntai, oli hän vastannut. Tämä, ylen yksinkertainen
selitys, poisti yllätyksen.
Olihan muka rakkaus jotain, joka kuuluu tytöille, ja josta ei seuraa
mitään vaivaa? Hänen sulhasensa oli ihaillut tätä tyyneyttä, jossa
itiönä piili heidän eronsa. Miksi oli hän odottanut, kunnes hänet
petettiin, ennenkuin hän ymmärsi, mitenkä meidän tulee huolehtia
onnestamme. Miksi ei koetettu, silloin kun vielä oli aika, vastustaa
tätä hänen velttouttaan, joka kytkee meidät valmiisiin uriin ja estää
meitä kohoamasta sinne, missä valo ja vapaa näköpiiri ovat? Ainakin
hän osaisi varjella lapsensa omasta erehdyksestään. Heidän ei olisi
tarvis käydä epätoivon kautta ennenkuin he saisivat auki elämään
näkevät silmänsä. Hän osaisi säilyttää heidän tunnevoimansa, heidän
tuoreutensa, mutta he olisivat kuin nuoret asestetut sotilaat, eivätkä
veltot ja turtuneet.
Oliko hänellä tämä kyky? Samana aamuna juuri hän pukeutuessaan oli
todennut laihuutensa ja kalpeutensa ja sukiessaan hiuksensa hänen oli
täytynyt alkaa useampia kertoja, käsivarret kun olivat raskaat ja
jonkun käsittämättömän heikkouden lamaamat. Philippe Lagier'n huomio
oli oikea. Näin tarkkanäköisen havaitsijan huomautus täytti hänet
kauhulla, kun se nyt palasi hänen muistiinsa. Häntä kenties uhkasi
vaara. Mutta mitä se häntä liikutti, jatkuiko hänen elämänsä vähemmän
tai kauemmin aikaa? Viimeinen kuva, jonka hän säilytti Albertista,
oli kuva matkustajasta, joka poistuu katsomatta taakseen, ja edes
aavistamatta sitä nöyryytettyä rakkautta, joka varjossa nyyhkytti
parin askeleen päässä. Miksi hän siis niin halusi elää? Hänen
jälkeensä ottaisi Albert haltuunsa Marie-Louisen ja Philippen, hänen
omaisuutensa, lihan hänen lihastaan, hänen uuden elämänsisältönsä. Se
oli hänen oikeutensa. Ja hän menisi naimisiin tuon naisen kanssa. Ja
tuo nainen tulisi hänen lastensa äidiksi. Oh, ei, ei, hän ei voinut
kuvitella sitä kauhun väristystä tuntematta. Hänen oli pakko elää,
maksoi mitä maksoi.
— Äiti, mikä sinua vaivaa, kysyi Marie-Louise kumartuneena.
Kun uskovaiset nousivat saadakseen papin siunauksen, pysyi Elisabet
yhä polvillaan, pää kätkettynä, hartiat itkusta täristen. Lapsi toisti
kysymyksensä, ja sujautti lempeästi kätensä äitinsä käsivarsien väliin
hyväilläkseen hänen poskeaan.
— Miksi sinä itket? Philippe on siivo. Ja minä rakastan sinua, rakastan
kovin.
Lapsen vuoksi Elisabet heti pakoitti itsensä levolliseksi. Hän pudotti
harsonsa, peittääkseen kostuneet silmänsä, ja noustessaan pystyyn hän
hymyili:
— Ei minua mikään vaivaa.
Tämä ponnistus palautti hänen mielensä rukoukseen. Kiihkeästi rukoillen
ja pyytäen hän kääntyi Jumalan puoleen.
»Ethän salli sitä. Ethän salli sitä.»
Vähitellen rauhoittuen hän itsekseen lupasi käydä lääkärissä, hoitaa
terveyttään, paremmin vastustaa unettomuutta. Philippe, joka oli
huomannut hänen mielenliikutuksensa, ei uskaltanut puhutella häntä
pois mentäissä. Katse, jonka hän Elisabetiin loi tervehtiessään häntä,
oli niin tulvillaan kunnioitusta ja myötätuntoa, että tämän valtasi
levottomuus. Portaiden juurella pikku Luisa heilutti vihreää vesaansa
ja huusi:
— Siunattu oksa kahdesta sous'ta!
Kun hän tunsi nuoren rouvan, hän äkkiä pysähtyi ja unohti myyntinsä:
— Primavera, hän sanoi.
Liikutettuna ja virkistyneenä tästä ihailusta Elisabet antoi hänelle
pienen valkean rahan. Mutta hän kohautti olkapäitään. Häntä ei enää
kevät odottanut.
II
PHILIPPE LAGIER'N SALAPERÄINEN MATKA
Pari kolme päivää tämän palmusunnuntain jälkeen Philippe Lagier
Molay-Norrois'lla käydessään sai kuulla, että lääkäri oli määrännyt
Elisabetille ehdottoman levon ja arvellut, että ellei häntä juuri
vaara uhannut, hän ainakin oli kuihtumistilassa, joka hinnalla millä
hyvänsä oli lopetettava, sekä senvuoksi ottanut Elisabetin pysyvään
hoitoonsa. Philippe epäröi, miten hänen nyt oli meneteltävä, ja päätti
sitten ilmoittaa asiasta Albertille. Sensijaan että hän olisi saanut
odottamansa vastauksen, hän näki ystävän itsensä saapuvan luokseen.
Sehän oli merkki varsin voimakkaasta levottomuudesta. Hän ei siis ollut
väärässä, ylläpitäessään nuoren naisen toivoa, ja mitä epäitsekkyyttä
vaatikaan ystävyys!
Hänen välityksellään Albert lasten edun nimessä pyysi kohtausta, mistä
Elisabet kieltäytyi. Hänen sairautensa, joka painosti hänen mieltään,
teki hänet paluupyrkimyksille vähemmän suopeaksi. »Onko Albert vapaa?»
oli Elisabet kysynyt. Ja kun hän ei voinut saada myöntävää vastausta,
niin mitä silloin hyödytti tällainen kohtaus, joka ei voinut olla
muuta kuin tuskallinen eikä toisi mitään muutosta heidän keskinäisiin
suhteisiinsa? Eikö etääntymys ollut viisainta? Näin syrjäytettynä
Albert antoi pyytää Elisabetia ottamaan vastaan hänen avustuksensa:
ilmastonmuutos olisi eduksi hänelle, eduksi Marie-Louiselle ja
tämän pikku veljelle. Kun Philippe toi hänelle uudelleen kieltävän
vastauksen, hän joutui niin vimmoihinsa, että ystävä pelästyi ja
turhaan koetti häntä hillitä. Albert jo puheli oikeudenkäynnin
aloittamisesta uudelleen, isänoikeuksiensa puolustamisesta, avioeron
pyytämisestä.
Albert ei kenellekään maininnut, miten hän vietti seuraavan päivän.
Se oli hänelle julma ja terveellinen. Hän meni Saint-Roch'in
hautausmaalle, missä vierekkäin lepäsivät hänen vanhempansa, joita ei
kuolema ollut eroittanut, Kaupunginpuistoon, missä hän harhaili pitkät
hetket, tarkastellen leikkiviä lapsia, tietämättä että hänen omansa
olivat kutsutut Blanche Vernier'n luo, ja Haxo-kadulle, missä hän
katseli suljetuita akkunoita. Tylyn sattuman tehdessä kaikkialla hänen
aikeensa tyhjiksi hän harhaili Grenoblessa kuin muukalainen, joka on
kylliksi tutkistellut sen nähtävyyksiä, eikä enää tiedä mitä tehdä.
Ennenkuin hän lähti pois, hän pyysi anteeksi Philippeltä:
— Tein väärin eilen. Koeta ymmärtää minua. Minä en kylvä ympärilleni
muuta kuin kärsimystä ja onnettomuutta. En voi kohtalolleni mitään.
Parempi on minun olla koskaan palaamatta. Tulethan sinä puolestasi
katsomaan minua Pariisiin?
— Tulen, sanoi Philippe. Mutta mitä olet päättänyt?
— En mitään.
— Te siis jäätte ilman virallista avioeroa.
— Kyllä. Olen luvannut äidilleni, etten koskaan vastoin Elisabetin
tahtoa eroa, ja Anna halveksii meidän lakejamme.
_Talonpojan historian_ viimeinen nidos oli ilmestynyt edellisessä
kuussa, ja johtaen huomion teokseen kokonaisuudessaan se
sanomalehdistössä aiheutti lukuisia tutkielmia, jopa kiihkeitä
väittelyltäkin. Eduskunnassa se oli aiheuttanut lakiehdotuksen
perheomaisuuden koskemattomuudesta. Eräs vanha valtiomies, jonka liika
pitkällinen vanhuus oli työntänyt unhoon, kuoli ja jätti tyhjän paikan
Akademiaan, jonka johdosta sanomalehdet, tämän äänekkään menestyksen
yllyttäminä ja asianomaista tiedustelematta, olivat panneet ehdolle
Albert Derizen. Philippen kysymyksiin tämä rajoittui vastaamaan:
— Minun nykyisissä olosuhteissani se on mahdotonta. Ja mitä minua
kunnia liikuttaa!
Hän jätti ystävälleen omistuksella varustetun kappaleen kirjaansa
annettavaksi Marie-Louiselle. Lapsen välityksellä hän tarkoitti
Elisabetia. Potilas todellakin antautui sitä lukemaan. Sen sävy oli
hänestä kirpeämpi, katkerampi, se toi esiin arvovaltansa peittelemättä,
melkein röyhkeästi. Johtopäätökset isänperinnön, perheen,
jälkisäädös-vapauden merkityksestä, kotikonnun suhteesta perintötapaan,
olivat yhtä kiinteät kuin ensi nidoksissa, omaten kenties vähemmän
vakuuttavaa voimaa, mutta ne oli esitetty jännitetymmällä tarmolla ja
paikoitellen ärtyneellä sävyllä, joka pukeutui ylpeään ja kuvitteluista
vapaaseen kaunopuheisuuteen.
Elisabetin terveys pääsi voitolle tästä murroksesta, joka oli
johtunut liiallisesta henkisestä rasituksesta, mutta häntä vaivasivat
jatkuvasti hermohäiriöt, hän pysyi vähäverisenä ja kaikille
turmiollisille vaikutuksille alttiina. Hänen lääkärinsä, joka tunsi
hänet lapsuudestaan saakka, ja psykologina tutki hänen tapaustaan, ei
näyttänyt tyytyväiseltä:
— Tämä epävarmuuden tila tuo mukanaan epäsäännöllisyyttä kaikkiin
elämäntoimintoihin. Ratkaistu tilanne, lopullinen avioero olisi
parempi. Iskun kestettyään hän palaisi säännölliseen elämäntapaansa.
Hän on niin nuori.
Mutta Elisabet ei tahtonut kuulla puhuttavan mistään. Hän riutuisi
turhaan niin kauan kuin hänellä voimia riittäisi. Saatuaan aiheen käydä
häntä katsomassa Philippe huomasi _Talonpojan historian_ sohvapöydällä.
— Oletteko lukenut sen? kysyi hän.
— Kyllä.
— Mitä pidätte?
— Se on hyvin kaunis.
Hän lisäsi, kuin olisi jostain toisesta kysymys:
— Miehet voivat muuttaa tunteitaan, ilman että heidän ajatuksensa
muuttuu. Naiset eivät.
Nyt se oli hän, joka lausui yleisiä mietelmiä. Philippe näytti vaipuvan
ajatuksiinsa, punnitsevan vaikeata seikkaa, ja pohdintansa tuloksena
hän yksinkertaisesti totesi:
— Minä puolestani luulen, että hän vielä rakastaa teitä.
— Jättäkää tuo.
— Olen varma siitä. Ja minä tiedän keinon, millä saattaa hänet teille
takaisin.
Elisabet ojentautui pystyyn tyynyiltä, joilla hän oli puoleksi
levännyt, punaisin poskin ja kuumeesta hohtavin silmin:
— Pyydän teitä, jättäkää tuo. Hän on hävittänyt kotinsa, siis on hänen
se rakennettava. Ja nyt ...
— Nyt?
Hän vaipui taas pitkäkseen.
— Se on liian myöhään.
Philippen palvelusintoon tämä toivottomuus koski kipeästi, ja hän
muutti toisaanne keskustelun, joka vaivasi Elisabetia:
— Mitä aiotte nyt? Menettekö Provinceen nauttimaan auringosta?
— En, keväthän on tullut. Heti kun tulee lämmin, me lähdemme
Saint-Martiniin.
— Se on vuoristoa, ja siellä on aina vaara, että kylmät säät palaavat.
Te hoidatte itseänne varsin huonosti.
Hän viittasi välinpitämättömästi, mutta hänen liian raskas käsivartensa
ei tehnyt elettä loppuun, ja ikäänkuin edes tulevaisuus ei hänen
mieltään kiinnittäisi, hän sanoi tietoisten sairasten tavalla
hymyillen, mikä miedontaa heidän lauseittensa vakavuutta:
— Saatte nähdä, että pian olen entiselläni. Terveyteni on vahva ...
Joka tapauksessa olen kirjoittanut jälkisäädökseni.
— Se on järjetöntä. Miksi tällaisia synkkiä ajatuksia?
— Uskon lapset äitini huostaan. Ymmärrättehän: en tahdo että se olisi
tuo nainen ... Autattehan äitiä voittamaan esteet, eikö totta?
— Oo, rouva!
— Lupaatteko sen minulle. Albert on ystävänne. Hän noudattaa mieltänne.
Philippe nousi, voimatta enää hillitä mielenliikutustaan, samalla kun
hänen sääliinsä sekaantui hänen toivoton rakkautensa.
— Ei, ei, rouva, niin ei saa tapahtua.
Käyttäen hyväkseen pääsiäisloman aiheuttamaa keskeytystä
oikeudenkäynnissä Philippe seuraavana päivänä astui Pariisin junaan
ilmoittamatta kenellekään matkastaan. Hänen poissaolonsa, joka tuskin
saattoi herättää huomiota, kesti muutamia päiviä. Grenoblessa ei sitä
kukaan epäillyt. Asianajaja ei koskaan ollut erikoisen avomielinen, ja
hänen tulonsa ja menonsa pitivät kernaasti salaisuutensa hallussaan.
Heti palattuaan hän meni Haxo-kadulle. Vähitellen Elisabet palasi
tavanmukaiseen elämäänsä, mutta hitaasti se tapahtui. Lyhyeksi
katkaisemansa käynnin lopussa Philippe teki seuraavan kysymyksen:
— Jos _he_ eroaisivat, mitä te silloin tekisitte? Hän karttoi antamasta
vastausta: