osat hänen omaa elämäänsä kadottivat merkityksensä ja tärkeytensä.
Hänen kerallaan hän hautaisi oman lapsuutensa ja nuoruutensa,
kokonaisen jakson kuulaita päiviä kuin hänen katseensa ennen,
kokonaisen jakson loistavia päiviä, joita hän ei ollut sittemmin saanut
takaisin, ei koskaan saisi takaisin. Ja hän ei ollut saanut sulkea
hänen silmiään.
Mutta kenties oli parempi, ettei se ollut hän. Kuilu oli auennut
heidän välilleen. Äiti oli jo kauan sitten lakannut lausumasta hänelle
moitteitaan. Mutta hänen ajatuksensa suunta oli hänelle vastakkainen,
ja heidän keskustelunsa, jotka ennen olivat olleet niin tuttavalliset
ja syvät ja olivat voimakkaasti vaikuttaneet häneen, olivat suureksi
osaksi menettäneet mielenkiintonsa ja virkistävyytensä. Nyt moni
unohtunut yksityiskohta palasi hänen muistiinsa, moni surullinen ele,
moni epäsuorasti rukoileva sana. Niin, hän, Albert, oli raskauttanut
hänen viimeiset kuukautensa surulla, jonka painon hän valittamatta
kesti, mutta joka ajanpitkään oli masentanut hänet. Hän ei voinut itkeä
tuntematta salaista omantunnon vaivaa. Ennen muinoin, aivan nuorena
miehenä oli Albertille sattunut, että hän antoi myöten väkivaltaiselle
luonteelleen, jota hän vaivoin hillitsi, ja puhutteli äitiään tylysti.
Mitä häpeää hän nyt senjohdosta tunsikaan! Mutta äiti, joka karttoi
loukkaamasta hänen ylpeyttään, tuli hänen luokseen niinpian kuin hän
oli tyyntynyt, väistääkseen häneltä ensi askeleen. Silloin hän vapaasti
saattoi korjata erheensä. Mutta nyt he olivat ijäksi eroitetut, ilman
kunnollista sovintoa.
Hänen epätoivonsa saavutti huippunsa ja hän tunsi murtuneensa, kun
Elisabet lempeästi lähestyi häntä. Tämä istutti hänet tuoliin, ja liian
raukeana vastustaakseen hän ilman muuta totteli. Heidän ajatuksensa,
jotka niin kauan olivat olleet erillään, yhdisti sama kärsimys. Se oli
noita mittaamattomia kärsimyksiä, joiden ainoa helpoitus on itkeminen
yhdessä, mutta heidän kyyneleensä eivät voineet toisiinsa sekaantua.
Saman surun kohtaamina oli heiltä kielletty syleily, joka olisi heitä
keventänyt, jonka tavalliset ystävätkin keskenään vaihtavat. Albert
tunsi täten entistä enemmän eristyksensä.
»Kukaan, hän sanoi itsekseen, suruaan yllyttääkseen, ei tule tietämään
mitä minä olen menettänyt. Minä yksin ymmärsin, mikä tahto asui tässä
ruumiissa, joka niin hentona lepää liinan alla, mikä hehku oli hänen
silmissään, ja minä yksin vien niiden muiston mukanani. Anna ei voinut
minua saattaa. Matkan takaa hän valittaa suruani, mutta hän ei tuntenut
äitiä. Hän ei tiennyt hänestä muuta kuin hänen vihamielisyytensä ja
hänen jäykän suoruutensa. Meidän rakkautemme on aseeton tämän vainajan
edessä, joka kuuluu vain minulle. Ja hän, joka täällä on, on minulle
vain muukalainen.»
_Muukalainen_, jota vainajan hänelle ystävällinen läsnäolo suojeli,
alkoi hänelle puoliääneen kertoa taudin alusta ja sen perättäisistä
vaiheista. Hän mainitsi potilaan kylmäverisyyden, hänen tyyneytensä,
hänen valmistuksensa, hänen halunsa nähdä poikaansa, hyvästin, jonka
hän tälle oli jättänyt. Hän jätti sikseen kaikki, mikä koski heidän
eroaan ja hänen omaa uhrautuvaisuuttaan. Hän puhui sellaisella
hienotunteisuudella, sellaisella tyttärellisellä hartaudella, että
Albert häntä kuunnellessaan tunsi sitä huojennusta, joka meille
kärsimyksessämme voi tulla vain tämän kärsimyksen syvenemisestä. Hän ei
voinut enää tehdä vääryyttä hänelle, vaan mutisi:
— Te olette täyttänyt minun sijani. Tiedän että te olette ollut
hänelle tyttären asemessa. Kaikissa kirjeissään hän sanoi minulle sen.
Nyt uskon sen. Kiitän teitä. Kuullessaan tämän ensimäisen vähemmin
välinpitämättömän sanan, jonka kiitollisuus ja sovinnaisuus yhdessä
aiheuttivat, Elisabet luuli, ettei hän enää jaksaisi pysyä osassaan.
Kyyneleet ja hänen heikkoutensa masensivat hänet, mutta koneellisesti
hän silmäsi tyynyllä lepääviin yleviin kasvoihin ja tunsi siitä
äkillistä tyyntymistä.
— Minä olen tuottanut hänelle paljon kärsimystä, lisäsi Albert, taipuen
tähän tunnustukseen senjohdosta mitä hän oli kuullut, ja melkein vasten
tahtoaan ja itsekseen.
Elisabet jaksoi vastata:
— Hän luotti teihin.
Mitä hän tällä tarkoitti? Kun Albert aikoi sitä tulkita, hän lisäsi,
ymmärtäen, ettei tämä kahdenolo voinut enempää jatkua:
— Tulkaa kanssani.
Albert seurasi häntä pois huoneesta. Hän vei hänet ruokasaliin, minne
Fauchette oli valmistanut aterian.
— Teidän tulee murkinoida ja lämmitellä. On jo kylmä. Minä käyn lasteni
luo. Ystäväni Blanche Vernier on ottanut heidät luokseen. En uskalla
tuoda heitä tänne. He ovat niin pieniä!
— Marie-Louise, Philippe, lausui Albert hitaasti, hellyydellä, joka
järkytti koko hänen olemustaan.
— Mutta te voitte käydä heitä katsomassa siellä missä he ovat, tai
vanhempieni tai Philippe Lagier'n luona, kuten haluatte.
— Mieluimmin Philippen luona.
— Hyvä. Hän palaa kohta. Voitte sopia hänen kanssaan.
Elisabet sai puhua yksin, suu jännitettynä, kasvot ponnistuksesta
kireinä. Albert vain vastasi. Lupauksensa mukaisesti Philippe
Lagier saapui päästämään heidät ahdingostaan. Sillaikaa kuin tämä
koetti itselleen tehdä selvää, hieman säälitellen itseänsä, heidän
keskinäisistä tunteistaan, ja kun Albert nälästään huolimatta turhaan
yritti syödä, Elisabet pukeutui lähteäkseen.
— Ystävämme, sanoi hän kääntyen puolisoonsa, on hyväntahtoisesti
luvannut pitää kaikesta huolta. Ylihuomenna ovat juhlallisuudet. Tulen
olemaan läsnä. Näkemiin.
Molemmat miehet näkivät hänen poistuvan, mutta eivät tällä hetkellä
vaihtaneet mitään sanoja tästä asiasta. Ennenkuin Elisabet jätti
huoneuston, hän pistäytyi vainajaa katsomassa. Täällä hän raukeni
voimattomuuteen.
— Äiti, rukoili hän polvillaan.
Tähän avunhuutoon sisältyi kaikki mielenjärkytys, minkä oli aiheuttanut
puolison näkeminen ja minkä hän oli salannut, uudelleen eloon heränneen
rakkauden tuskallinen raasto. Mutta toistamiseen vainajan tyyneys
rauhoitti hänen sydämensä.
Iltapäivällä Albert tapasi lapsensa Philippe Lagier'n luona. Kohtauksen
alussa pelkkä heidän syleilynsä, heidän nykyisyytensä ja entisyytensä
vertailu — Saint-Martinin tiellä hän tuskin oli saanut hetkeksi
puristaa heidät syliinsä — herätti hänessä hellyttävää iloa, joka hänen
tuskallisessa mielentilassaan vaikutti häneen ylenmäärin voimakkaasti
ja aiheutti hänessä jonkunmoisen kuumeen. Hän hämmästyi, kun lapset
kertoivat hänelle haltiatar Melusinan ja de Lesdiguièresin seikkailun.
— Keneltä te olette nämä tarinat kuulleet?
— Äidiltä.
Hän odotti saavansa molempien lasten kasvatuksessa todeta naisellista
välinpitämättömyyttä ja velttoutta, mutta hän huomasikin kuinka
odottamattomasti he olivat kehittyneet, sekä hengen että ruumiin
vireydessä, mihinkä hänellä ei ollut mitään osaa. Hänen väistymisensä
ei ollut aiheuttanut mitään turmiollista seurausta. Sensijaan että
hän olisi antanut siitä kunnian Elisabetille, hän ärtyi: sillä meille
on katkeraa todeta, miten vähän meidän poissapysymisemme vaikuttaa.
Pikku poika kyllästyi ensimäisenä näihin mielenpurkauksiin, ja
teki kysymyksiä, jotka kohdistuivat hänen oman elämänsä hämäriin
tapahtumiin, ja jotka olivat ratkaisemattomia sille, joka niihin ei
ollut suoranaisesti sekaantunut. Marie-Louisekin vähitellen jätti
herttaisuutensa ja mielijohteensa selittääkseen veljelleen, ettei isä
voinut tietää, että isä lyhyesti sanoen ei ollut kuin puolinainen isä,
tietämätön ja kaukainen, puutteellisesti selvillä heidän teoistaan ja
toimistaan. Tämä oli hänen selittelyjensä tarkoitus, joita hän esitti
pienellä käskevällä terävällä äänellään. Äiti, hän, ei koskaan heitä
jättänyt paitsi kun hän meni hoitamaan isoäitiä.
— Minä se olen muukalainen täällä, ajatteli Albert, täten peittelemättä
pahoinpideltynä.
Ihminen ei valloita puolelleen lapsia, ei edes omiaankaan, yhdessä
tunnissa. Hän jätti Marie-Louisen ja Philippen sydän raskaana
pettymyksestä, hermot tuskaantuneina. Heti kun hän oli lakannut
näkemästä heidän rakkaita päitään, valtasi hänet halu ottaa heidät
taas luokseen, pitää heidät huomassaan puhumatta enää mitään, joka
voisi heitä eroittaa. Ja kun hän palasi äitinsä taloon, toi hän sinne
sydämessään murheen lisää, pohjattoman alakuloisuuden, jota Annan
rakkaus voisi vaimentaa yhtä vähän kuin hänen pojansuruaan. Iltaan
saakka hän pysyi kuolinhuoneessa ja kyllästi mielensä epätoivolla,
riistäytyessään irti tunteista, jotka toinen toisensa jälkeen olivat
hänen elämäänsä yllyttäneet. Seuraava päivä, jonka hän käytti samalla
tavoin, oli hänelle vielä katkerampi. Hän sai kirjeen ja sähkösanoman
Annalta, joka odotti häntä Lyonissa. Hän luki ne hajamielisesti ja
vääryydellisessä hengessä: mitä saattoi Anna tietää hänen ajatuksistaan.
Kun hän hautajaisaamuna näki Elisabetin, joka tuli hoitamaan talon
emännyyttä, hän toivoi erehtyneensä toissapäivänä, kun tämän kasvot
hänestä olivat näyttäneet muuttuneilta, eloisammilta, kun hän
niissä yksin oli nähnyt omaansa verrattavaa tuskaa. Elisabet kysyi
tunkeilematta hänen tilaansa, mutta hänen katseensa, koko hänen
levoton, yhtaikaa ystävällinen ja pelästynyt käytöksensä ilmaisi
hänen sääliään. Molay-Norrois'n perhe saapui vuorostaan ja olivat
täydellisiä hienossa myötätunnossaan vävyään kohtaan. Sitten tuli muita
sukulaisia ja ystäviä. Albert oli taas joutunut niihin perhesuhteisiin
ja yhteiskunnalliseen ympäristöön, jonka kanssa hän oli luullut kaikki
siteet katkaisseensa. Ja hänen ylpeydelleen se oli katkera pala.
Grenoblessa kiersi huhu että rva Derizen kuolema oli keskenään
sovittanut eronneet aviopuolisot. Kukin lukuisan saaton osanottajista
aikoi koota merkkejä tästä: meidän säälintunteisiimmehan liittyy niin
paljon uteliaisuutta ja odottamatonta välinpitämättömyyttä. Alkaen rva
Passerat'sta, joka lainattuaan automobiilinsa sairaalle pöyhistellen
esiintyi asianosaisena, aina pikku juoksupoika Malaunay'hin saakka,
jonka hänen vetonsa teki asiasta huvitetuksi, hautajaissaatto oli
tarkkaavaisen huomion esineenä. Elisabet tahtoi asettua sukulaisten
joukkoon, jotka johtivat surusaattoa, puolisonsa ja isänsä taakse,
ruumisvaunun jälkeen. Täten hän ilmaisi, paitsi kiintymystään
vainajaan, järkähtämätöntä uskollisuuttaan nimeään kohtaan.
Hautausmaa on vähän matkan päässä katedraalista, joka on boulevard
des Adieux'n seurakuntakirkko. Oli vain mentävä vanhan valliportin
läpi, pitkin Vihreänsaaren käytäviä, joka oli täynnä hevosten
kavioiden ja saaton askeleiden alla murtuvia lehtiä. Hetki jolloin
arkku lasketaan hautaan on katkerimpia, mikä voi rakastavaa sydäntä
kohdata. Vaistomaisesti Albert nosti käden silmilleen. Mutta mielessään
hän kesken tuskaansa näki Elisabetin järkytettynä. Muistiko hän tätä
päiväkirjansa lausetta: »Hän ei tunne äitiäni eikä tule häntä koskaan
tuntemaan. Jos minulle sattuisi se onnettomuus, että menettäisin hänet,
saisinko yksin surra häntä?»
Palattua Elisabet murtuneisuudestaan huolimatta otti Albertin sijasta
vastaan kutsuttujen valittelut ja nousi sitten portaita ylös antaakseen
ohjeensa vanhalle palvelustytölle. Albert tuli heti hänen jälkeensä,
Philippe Lagier'n saattamana. Ilman heikkoutta täytettyään tehtävän,
jonka hän oli itselleen asettanut, Elisabet tervehti Philippeä
sanomalla: »Näkemiin» ja senjälkeen kääntyen miehensä puoleen:
— Nyt, hyvästi, hän sanoi. Olkaa rohkea. Ymmärtämättä kaikki oli
loppunut, mutta levottomana Albert kysyi:
— Lähdettekö?
— Kyllä.
— Minne menette?
— Kotiini. Tahdotteko että lähetän luoksenne lapset? Albert epäröi,
sitten hän vastasi soinnuttomalla äänellä.
— En.
Elisabet kumarsi. Ovi sulkeutui hänen jälkeensä. He eivät enää näkisi
toisiaan.
Kun hän oli poistunut, astui Albert jonkun askeleen eteenpäin
kutsuakseen häntä. Mitä olisi hän hänelle sanonut? Levottomana
hän kulki ristiin rastiin huoneessa puhumatta mitään. Minkälaisia
mielialoja, pelkästään tuskallisia, hän muutaman tunnin kuluessa
olikaan saanut kokea! Liikkumattomana ja mykkänä hänen ystävänsä
helposti saattoi seurata hänen ajatuksensa kulkua, mutta
ymmärrettävästä taipumuksesta häntä enemmän säälitti rouva.
Fauchette tuli ilmoittamaan aamiaisesta. Albert katseli häntä, näytti
miettivän, ja tehtyään ratkaisunsa, hän selitti täsmällisellä äänellään.
— Minä vien teidät Pariisiin.
Frauchette järkähti kuin vanha huonekalu, jonka puu rätisee. Mielellään
hän olisi tehnyt ristinmerkin ajatellessaan joutuvansa tähän kadotuksen
kaupunkiin, varmaankin palvelemaan huonosti elävää naista, ja päätänsä
puistellen hän mutisi:
— Ei, ei herra Albert.
— Miks'ette suostu? Minne te sitten menette?
— Rva Elisabetin luo. Albert rypisti kulmakarvojaan:
— Hylkäättekö minut?
— Oi ei, herra Albert. Pienokaiset vain ovat siellä, ja sittenhän rva
Elisabet on ollut niin hyvä! Te ette tiedä mitenkä hän on hoitanut
rouvaa. Yöt päivät hän on ollut hänen luonaan.
Albert lopetti lyhyeen tämän ylistelyn.
— Tiedän. Aamiainen oli pikainen ja äänetön. Salissa, minne molemmat
herrat senjälkeen palasivat, Albert yhä enemmän katkeruuteensa vaipuen
ja lopultakin päästäen valloilleen tunteittensa tulvan, tunnusti kuin
itsekseen:
— Niin, hän on paljon muuttunut.
Hän lisäsi:
— Hylkääkö hän yhä eläkkeen, jonka joka kuukausi talletan notaarini luo.
— Kyllä.
— Minun olisi pitänyt vaatia häneltä lupaus, että hän suostuu ottamaan
sen. Hänellä ei ole oikeutta riistää minulta tilaisuutta ylläpitää
lapsiani. Se on väärin.
Philippe, jonka tunne oli puhdistunut niin että hän saattoi seurata
Elisabetin rohkeata ponnistusta ja johon rva Derizen viimeiset puheet
vaikuttivat, tahtoi jalomielisesti koettaa aikaansaada lähentymistä,
ja jatkoi ylistelyä, joka Fauchetten oli täytynyt jättää kesken. Hän
kuvasi molempien naisten elämän Grenoblessa ja Saint-Martinissa,
heidän tuttavallisuutensa, nuoremman hartaan uhrautuvaisuuden, joka
oli antanut toisen värin vainajan viimeiselle vuodelle. Turhaan häntä
keskeyttivät toisen lyhyet: tiedän, tiedän.
— Ei, sinä et voi tietää, lopetti toinen vihdoin kärsimättömänä.
Albert joka taas oli ruvennut kävelemään, pysähtyi äkkiä. Hänellä
oli se kasvojen ilme, joka hänellä oli vihastuessaan, kun hänen
väkivaltainen luonteenlaatunsa ennenmuinoin sai hänet valtaansa
sietämättömän ristiriidan häntä kohdatessa. Kuitenkin hän näytti
hillitsevän itsensä, ja vain loukkaava ylenkatse tuntui tässä hänen
vihjauksessaan:
— Se oli siis totta mitä minulle kirjoitettiin täältä Grenoblesta.
— Mikä sitten?
— Että sinä olit rakastunut vaimooni.
Philippe kohtasi väistymättä hänen kovan ja käskevän katseensa:
— Kyllä, sanoi hän tyyneesti, tunnen Elisabetia kohtaan ihailevaa
palvontaa. Nimitä sitä millä nimellä haluat.
— Ole varuillasi. Osaan puolustaa häntä.
— Ketä vastaan ja millä oikeudella?
Ja liikutettuna omasta hetkellisestä epäitsekkyydestään, joka taivutti
häntä jalomielisyyteen ja haluten myös sovittaa entisen petoksensa, hän
nousi ja meni ojentamaan kätensä ystävälleen, joka ei vastustellut:
— Hyvä Albert, kuinka saatamme kohdella toisiamme näin, täällä?
Albert vastasi hänen puristukseensa, kiitollisuudella mitä tunnemme
niitä kohtaan, jotka ovat pelastaneet meidät huonosta teosta:
— Tein vääryyttä. Ne olivat halpamaisia nimettömiä kirjeitä, joita minä
tuskin luin. Ja sitten on tämä kuolema palauttanut minulle niin paljon
muistoja, jotka luulin kaukaisemmiksi, sammuneemmiksi. Kotilieteni
tummuneesta tuhkasta on vähäinen liekki vielä leimahtanut!
— Etkö voi saada sitä uudelleen eloon.
— En. Mutta en ole voinut nähdä äitiäni kuolinvuoteellaan, vaimoani,
lapsiani tuntematta kaipausta tätä selkeätä elämää kohtaan, joka olisi
voinut olla minun. Ymmärrätkö! Elisabet on sulkenut äitini silmät;
hän saa yksin kasvattaa Marie-Louisea ja pikku Philippeä. Eilen hän
puhui minulle sellaisella mielenliikutuksella ja hienotuntoisuudella!
En ollut tuskassani yksin. Hän on paljon muuttunut. Hän on kauniimpi.
Ja omituisen vaiheen kautta hän nyt näyttää hankkineen tai saaneen ne
ominaisuudet, joita ennen toivoin hänellä olevan, nyt kun me emme voi
olla muuta kuin muukalaisia toisillemme.
— Muukalaisia? Se ei ole vielä lopullista. Ei ole mitään lopullista.
— On, kuolema. Vakuutan sinulle, että eilen kadehdin äitiäni. Hänen
kasvonsa olivat niin rauhalliset, niin tyyneet, niin puhtaat. Silloin
ei ihminen kärsi enää. Ennen kaikkea, ei aiheuta toisille kärsimyksiä.
Niin, se on yksi ratkaisu. Olen sitä ajatellut.
— Albert!
— Toissa päivänä, eilen, vielä tänä aamuna. Se ajatus tulee minulle
palaamaan. Elisabet tulee vapaaksi. Hän ansaitsee olla vapaa, olla
onnellinen. Nyt en voi siihen mitään, enkä edes toivo hänen sitä
olevan, niin olen itsekäs ja epäjohdonmukainen.
— Sinä olet hänestä mustasukkainen: sinä rakastat häntä vielä.
— Minä olen häntä rakastanut. Täällä painaa minua menneisyys; minä
hengitän sitä kaikilla huokosillani.
Keskustelu taukosi. Philippe koetti saada sen uudestaan käyntiin:
— Milloinka lähdet, kysyi hän vauhtiin päästäkseen.
— Tänä iltana.
— Niin pian. Pariisiinko?
— En, Anna odottaa minua Lyon'issa.
— Niinkö! Entä milloin palaat?
— En tiedä. Kenties en koskaan. Kuten useimmat ihmiset, minä en ole
ohjannut elämääni. En voi siinä muuttaa mitään, ja kun astun yli tämän
kynnyksen, olen omissa silmissäni viheliäinen. Se on sietämätöntä.
Hän lausui viimeiset sanat kiihtyneenä.
— Entä lapsesi? huomautti Philippe.
Heidän äitinsä ei ole minulle kyllin yhdentekevä, jotta rohkenisin
kiistellä niitä häneltä. He ovat tulleet hänen päämääräkseen. Kuinka
voisin heidät häneltä riistää?
Tämä kiduttava kysymys ilmeisesti palasi yhä uudelleen hänen mieleensä:
— Elän ulkopuolella omaa perhettäni. Kuinka voisin lopullisesti
musertaa vaimoni vaatimalla häneltä tätä jakoa? Ja sitten, hänen
vikansa eivät enää ole mitään omieni rinnalla.
Ensi kerran hän lausui tuomion itsestään.
— Tahdotko vastata minulle? kysyi Philippe äkkiä. Oletko onnellinen?
Albert katseli häneen katkeran iroonisesti:
— Olen kadottanut äitini saamatta häntä nähdä. Olen kadottanut lapseni,
kotini, rauhani. Juuri äsken puhuin kuolemasta. Ja sinä kysyt minulta
olenko onnellinen.
— Se ei ollut tarkoitettu loukkaukseksi, Albert. Rakkaudessahan on
sellainen vallitseva voima, että se hehkuu halusta alistaa allensa
suurimmatkin onnettomuutemme tai se antaa meille voimaa kestää ne. Sitä
rakkautta et sinä ole kokenut tai et enää koe.
— Sinä erehdyt: tunnen sitä vieläkin. Mutta rakkaus ei koskaan ole
täyttänyt kokonaan miehen elämää.
— Vielä viimeinen sana. Jos luopuisit ... tuosta rakkaudesta ...
— Turha jatkaa. En luovu siitä ennenkuin kuolemassa. Juuri äsken kun
puhuin kuolemasta, tarkoitin kuolemaa hänen kanssaan. Hän seuraisi
minua minne tahansa, ja siihenkin saakka.
— Ymmärrän. Sinä olet hänelle kaikki, mutta ei päinvastoin. Kuinka Te
saatte kärsiä, kaikki poikkeuksetta!
Albert tarttui ystäväänsä käsivarteen.
— Kuule, en ole pelkuri. Mutta minä en ole kokonaan vastuussa
kohtalostani. Olosuhteet ovat tahtoneet, että minä todellakin olen
Annalle kaikki. Minä en häntä hylkää, tapahtukoon mitä tahansa.
— Sinä mieluummin uhraat lapsesi hänen hyväkseen.
— Heillä on äitinsä.
— Entä heidän äitinsä?
Kun tähän kysymykseen ei tullut mitään vastausta, Philippe lisäsi:
— Aiotko tavata häntä ennen lähtöäsi?
— En. Mitä sanoisinkaan hänelle? Että hän katkaiskoon meidän lailliset
siteemme, että hän koettakoon rakentaa itselleen oman onnensa, — hän
on niin nuori, niin kaunis, niin lumoava, — ja että minä en enää saa
merkitä hänelle mitään.
— Ja että sinä et ole onnellinen.
— Mitä siitä!
Ja tämä sana putosi kuin kivi hyljättyyn kaivoon ...
Koko iltapäivän Elisabet kotiinsa hautaantuneena odotti että jokin
epämääräinen tapahtuma saattaisi hänet kohtaamaan puolisonsa. Hän
ei saattanut uskoa, että tämä lähtisi häntä näkemättä. Olihan hän
avustanut hänen äitiään, vielä tänä aamuna yhdessä hänen kanssaan
tulkinnut tuskaansa? Kuinka saattaisi hän olla kyllin julma lähteäkseen
ilman muuta?
Päivä laski hänen näin odottaessaan jännittyneenä ja liikkumattomana,
samalla tuolilla, korva valmiina tavoittamaan pienimmänkin melun,
silmät turhaan kiinnitettyinä oveen. Hän tiesi että Albertin oli
lähdettävä pikajunalla kello kymmenen ja neljäkymmentä. Hän aavisti,
että Anna de Sézery oli jossain lähistöllä. Kun hetki saapui, hän
meni lastensa huoneeseen, totesi että he nukkuivat, jätti heidät
hoitajattaren huomaan, ja ottaen kiiruusti hattunsa ja vaippansa hän
riensi asemalle.
— Entä jos menisin häntä hakemaan, oli rva Derize kerran sanonut.
Vailla ylpeyttä, nöyryytettynä, voitettuna, hän nyt kiiruhti tarjoomaan
tuolle kiittämättömälle ja uskottomalle sydäntä, jonka tämä oli
murtanut. Odotussalista hän ei häntä löytänyt. Rohkenematta mennä salin
läpi päästääkseen junasillalle hän, jo innossaan jäähtyneenä, vetäytyi
varjoon ulkopuolelle ja tarkasteli saapuvia ajoneuvoja. Lopuksi hän
näki Albertin ja Phiiippen sellaisista astuvan, ja vetäytyi vielä
enemmän syrjään jäädäkseen huomaamatta. Lyhdyn valossa hän selvemmin
eroitti Albertin ankarat kasvot, kun tämä maksoi ajurin. Häveten
heikkouttaan hän pakeni pois niinpian kuin he olivat menneet.
Eräs jokseenkin hienosti puettu mieshenkilö, — Grenoblen rikkaita
hansikastehtailijoita, jotka Lyonista tai Pariisista saavat runsaat
tulonsa, ja jotka ammattinsa kautta kovin mielellään käsittelevät
naisia tuttavallisesti, — lähti huomattuaan hänen epävarman käytöksensä
ja hänen vartalonsa, häntä seuraamaan ja rohkeni hämärämmällä
Lesdiguiéres-kadulla puhutella häntä. Hän ei kuulunut Elisabetin
seurapiiriin eikä tämä häntä tuntenut.
— Hyvä rouva! Täytyy hankkia itselleen oikeutensa!
Kuningas on kuollut, eläköön kuningas!
Mies nauroi, katseli häntä röyhkeästi, mutta nolostui, kun näki
Elisabetin kauneuden, joka vaikutti häneen vasten tahtoaan.
Typertyneenä Elisabet pysähtyi ja murti suuta sanoja löytämättä.
Lopulta hän tointui ja huusi:
— Menkää tiehenne!
Hänen kauhistuneet kasvonsa ja silmänsä, vielä enemmän kuin hänen
sanansa, ajoivat pois tunkeilijan. Hän laahautui porraskäytäväänsä
saakka; hänen jalkansa eivät tahtoneet häntä kannattaa. Tämä viimeinen
loukkaus saattoi hänen nöyryytyksensä huippuunsa. Hän vaipui kaikkein
mustimpaan epätoivoon. Nyt hän puolestaan ikävöi kuolemaa:
»Kaikki on lopussa, sanoi hän itsekseen, ainiaaksi lopussa».
Päästyään huoneeseensa kuin takaa-ajettu eläin pesäänsä, murtuneena
niin monen yön valvonnasta ja rasituksesta, niin monen ponnistuksen
turhuudesta, napisten Jumalaa vastaan, joka oli hänet hyljännyt, hän
vaipui matolle vuoteensa ääreen, ja siellä hän kasaan vaipuneena,
koneellisesti kesken nyyhkytyksiään toisti sanoja, jotka suojelivat
häntä kuoleman kaipaustaan vastaan, jotka vastoin tahtoaan kiinnittivät
hänet elämään.
— Marie-Louise, Philippe ... pienokaiseni ...
NELJÄS OSA
I
PALMUSUNNUNTAINA
Maaliskuun lopussa vallitsee talvi vielä vuoristoseuduissa. Kuitenkin
Grenoble, lumisen taivaanrannan ympäröimänä, virkosi uuteen eloon
palmusunnuntaina, aran auringon alla, joka kalpealle taivaalle antoi
helmiäisen hohdetta. Katedraalin pääoven edessä kaukaa, jopa Alppien
toiselta puolen saapuneet kauppiaat kevään etujoukkona näyttivät ja
tarjosivat messuun meneville uskovaisille vihreitä oksakimppujaan,
kuollutta pikku metsäänsä, joka hajaantui ohikulkijain sekaan,
syntyäkseen uudelleen kirkossa, missä kaikki nämä palmut kukoistivat
kuulijain käsissä.
— Siunattu kimppu kahdesta sou'sta!