liiaksi kiihoittunut, leikkikumppaniensa seuraan. Itse hän voimatta
aivan päästä tasapainoon, käveli edestakaisin talossa. Lopuksi hän
pistäytyi ulkokynnyksellä. Sieltä hän, suorana, liikkumattomana,
valmiina palaamaan takaisin sisään, tutkisteli tietä ja puita. Albert
harhaili kenties vielä täällä ympäristössä eikä saanut lähtöä tehdyksi
tältä seudulta, jonka täytyi tuoda hänen mieleensä lapsuus ja niin
paljon muistoja. Niin paljon muistoja? Ei, hän oli nähnyt lapsensa;
mikään ei saattanut häntä pidättää. Hän oli lähtenyt, tietenkin.
Kuitenkin hän näytti olevan surullinen, Marie-Louise oli sen huomannut.
Jos hän yht'äkkiä ilmestyisi tielle, tuohon hänen eteensä, tähän
käänteeseen, mitä tekisi silloin hän, Elisabet? Hän ei sitä tiennyt,
hän ei päättänyt mitään, ja aika kului.
Ilta tuli, syysilta, äkillinen ja melkein jäätävä. Hän haki liinan
verhotakseen sillä olkapäänsä ja yhä tuijotti älyttömästi eteensä
ikäänkuin hän ennen päivänlaskua kutsuisi luokseen vaaraa, jota hän
pelkäsi. Varjo, joka jo peitti laakson, kiipesi vuorelle, yllätti
tumman, tiheän kuusimetsän, joka auttoi yötä. Päivänlaskussa punaiset
vaakasuorat juovat viiruttivat taivaan. Quatre-Seigneurs vuoren
yläpuolella näyttäytyi ensimäinen tähti.
Elisabet ei saanut lähdetyksi sisään. Valon siirto antoi näennäistä
liikettä tien pensaille ja puille. Joka hetki hän näki jonkun tulevan,
joka epäröiden jäi paikoilleen, jalat portaille pysähtyneinä. Monien
hairahdusten jälkeen hänen täytyi tunnustaa itselleen, että hän
nyt todella näki ihmishaamun etenevän tiellä. Pelko kangisti hänen
polvensa. Ei, hän se ei ollut; se oli käyrä, hento, hidas nainen. Se
oli Albertin äiti. Vaivaloisesti hän ponnisteli eteenpäin, huohottaen,
raukein jaloin, murtuneena uupumuksesta. Rauhoittunut Elisabet suurella
ponnistuksella riistäytyi paikaltaan, riensi hänen luokseen, huomasi
että hän oli vallan lopussa, tarjosi hänelle käsivartensa, toi hänet
sisään ja istutti hänet lieden ääreen.
— Miksi ette ole ilmoittanut minulle, äiti? Olisin lähettänyt isännän
raitiovaunulta hakemaan teitä rattaineen. Uriagessa ei enää ole
vaunuja, ja teidän on täytynyt jalan kiivetä tänne.
Rva Derize hymyili tavalla joka ilmaisi: »Olen niin usein kulkenut
vaunnuitta!» Mutta hän ei ollut oikein arvioinut ikäänsä eikä
voimiansa, ja sai vaivoin hengityksensä tasaantumaan. Marie-Louise,
Philippe ja pikku Vernier't, jotka häntä ympäröivät, katselivat häntä
ihmetellen kuten lapset katselevat vanhuutta ja sairautta. Elisabet
pyysi ystäväänsä Blanchea viemään ne pois. Jäätyään yksin anoppinsa
kanssa, jolle hän valmisti kupin kiehuvaa rommilla sekoitettua teetä,
hän huomasi tämän vähitellen virkistyvän, ojentuvan, saavan kasvoilleen
taas vanhan ja ylevän, vaikkakin alakuloisuuden värittämän tyyneytensä,
jolla hän otti vastaan kaikki kohtalon käänteet. Elisabet kysyi silloin
itseltään, mikä mahtoi olla syynä tähän lähtöön Grenoblesta, ja eikö
tämä odottamaton käynti ollut yhteydessä Albertin tulon kanssa. Rva
Derize ei antanut hänen odottaa selitystä, jota hän itse oli halukas
heti antamaan:
— Elisabet, poikani on viettänyt kolme päivää minun luonani. Hän on
paljon muuttunut. Hän on kiusaantunut, levoton, hermostunut. Hän ei ole
onnellinen.
Tarkkaavaisena ja ahdistuneena Elisabet oli ääneti.
— Hän lähti takaisin tänä aamuna, sanoi taas vanha rouva.
— Hän oli täällä juuri äsken.
— Täälläkö? Oletteko nähnyt häntä?
Ja Albertin äiti kumartui miniäänsä päin, äkkinäisestä verentulvasta
tummentunein poskin, mikä oli vastakohtana hänen kalpeudelleen,
kiintein ja kuumeesta loistavin silmin, kiihoittuneena, tavalla joka
hänellä oli outo.
— En minä. Vaan lapset,
Elisabet kertoi Marie-Louisen ja Philippen lyhyen kohtauksen isänsä
kanssa. Tuoliinsa nojautuen pääsi rva Derize häntä kuunnellessaan
liikakiihoituksestaan.
— Ajattelin juuri, hän sanoi, että hän olisi täällä, että te olitte
sovinnossa, että hän ei saattanut lähteä takaisin. Olin onnellinen,
niin onnellinen.
— Oi rakas äiti, voitteko toivoa sellaista?
— Toivon sitä aina. Niinhän tekin, eikö totta.
— En tiedä enää. Olen niin väsynyt kärsimään. Ja sitten, kuinka voin
antaa anteeksi, kuinka voin unohtaa? Hän on mennyt tuon naisen luo.
Vanha rouva otti Elisabetin käden ja piti kiinni siitä:
— Lapseni, jos rukoilisitte Jumalaa kuten minä, niin toivonne
vahvistuisi. Luvattomat intohimot eivät voi antaa onnea. Onni on samaa
kuin mielen rauha. Ne ovat kykenemättömiä sitä suomaan.
— Ne antavat elämään lisää hehkua. En tiedä mitä ajatella. Se riittää
tekemään ne kestäviksi, kadehdittaviksi, kuolemankin tuottaviksi.
— Jos olisitte saattanut katsella ja kuunnella häntä, ette näin
puhuisi. Minua varten hän ei ole Grenobleen tullut. Hän ajatteli siellä
tapaavansa pienokaiset. Hän ei aavistanut, että te jäisitte vuoristoon
näin myöhään. Ja kun hänen tänä aamuna piti lähteä Italiaan, hänen
halunsa saada nähdä lapsia saattoi hänet kiipeämään tänne sen enempää
ajattelematta. Hän ei ole unohtanut mitään.
— Oi, äiti, entä minä?
— Te Elisabet? Mutta ettekö ole ymmärtänyt, että teidän vuoksenne hän
tähän saakka ei koskaan ole vaatinut lapsia luokseen.
— Hän ei ole koskaan pyytänyt tavata heitä. Jos hän olisi pyytänyt, en
minä olisi kieltänyt. Hän ei toki voinut ottaa heitä luokseen Pariisiin.
— Kuulkaa Elisabet. Kaikki nämä päivät hän ahdisti minua heitä
koskevilla kysymyksillä. Heidän muistonsa ei jättänyt häntä yhtään
rauhaan.
— Eikä hän ole antanut elon merkkiäkään heille.
— Koska hän ei tahtonut saattaa sekasortoa teidän elämäänne, asettaa
teille tuskallisia tehtäviä, muistuttaa teille sidettä, jonka hän uskoo
tuottavan teille kärsimystä.
Hän lisäsi pyytävällä äänensävyllä, ikäänkuin suojellakseen poikaansa:
— Ainakin minä näin käsitän hänet, varsinkin lupauksensa jälkeen.
— Minkä lupauksen?
— Eilen minä pyysin, ettei hän panisi mitään ratkaisevaa estettä teidän
ja hänen välille.
— Mitenkä ratkaisevaa?
— Ettei hän hakisi avioeroa.
Hiljemmin hän lisäsi:
— Minä en olisi kestänyt sitä.
— Mitä hän vastasi, kysyi ahdistuneena Elisabet.
— Hän vastasi, vähän epäröityään: »Lupaan sen teille. Mutta
Elisabetilla on siihen oikeus.» Elisabet, minä luulen, että hän paalaa
luoksenne. Ettekö auttaisi häntä?
Nuori nainen kääntyi pois, hänen kasvoilleen tuli pelästynyt ilme, joka
niiltä harvoin puuttui:
— Mitä tahdotte minun tekevän, äiti? En minä voi kiistellä häntä tuolta
naiselta. En osaisi.
— Ei, mutta luvatkaa minulle te puolestanne, että jos hän eräänä
päivänä tulee, niin te otatte hänet vastaan, sallitte hänen tulla,
huolimatta menneestä.
— Ei hän tule.
— Entä jos minä lähtisin häntä hakemaan? Elisabet toisti toivottomasti;
— Ei hän tule.
— Entä jos ...
— Äiti, mikä teidän on?
— Jos minä tulisin sairaaksi? Silloin hänen täytyisi tulla ja nähdä
teitä.
Rva Derize oli niin kalpea ja kuihtunut, että tämä olettamus tuntui
todellisuudelta. Nähden hänen pahoinvointinsa lisääntyvän tuli Elisabet
levottomaksi, taivutti hänet vuoteeseen ja hoiti häntä. Illalla
kun vanha rouva makasi kuumeessa, hän pani kätensä seuralaisensa
kumartuneen pään päälle.
— Sanoin hänelle kyllä ...
— Mitä, äiti?
— Että te olitte minun tyttäreni.
VI
ROUVA DERIZE
Kahdeksantoista kuukauden kuluttua Elisabet nyt odotti puolisoaan.
Se surullinen tapaus, joka heidät yhdisti, oli saanut alkunsa
sinä iltana, jolloin Albertin äiti liian kiireesti oli kiivennyt
Saint-Martiniin. Ahdistuksessa vietetyn yön jälkeen nuori rouva vaaraa
aavistaen ja vaistomaisesti tehden kaikkein viisaimman ratkaisun oli
sähköittänyt vanhemmilleen ja lääkärilleen Grenobleen. Hän pyysi
pikaista apua ja ymmärtäen, että täytyi viivyttelemättä, niinkauan
kuin se vielä oli mahdollista, jättää tämä kylä joka oli niin etäällä
kaikista apulähteistä, hän vaati lähetettäväksi kaikkein mukavimmat
kulkuneuvot. Hra Molay-Norrois — ja hänen rouvansa ei siinä yhtään
pannut vastaan — ilmoitti heti rva Passerat'lle, kuinka hyödyllinen
tässä tapauksessa hänen automobiilinsa olisi, ja järjestämiskyvyllään
ja nopealla toimeenpanolla, josta hän niin usein oli antanut näytteitä
seurajuhlissaan, tämä lainasi neljäkymmentä hevosvoimaansa, jonka
hän muutti sairasvaunuksi, sijoitti sinne viran puolesta lääkärin,
vara-apteekin, ja lähetti kaiken Uriagen vuoristoon.
— Ensi kertaa matkustan tällaisessa koneessa, mutisi sairas hymyillen,
kun hänet kannettiin vaunuun valmistetulle vuoteelle.
Iltapäivällä hänet sijoitettiin kotiinsa boulevard des Adieux'lle,
ja hänen miniänsä ryhtyi häntä hoitamaan. Seuraavana päivänä
Blanche Vernier vuorostaan saapui kaupunkiin, lapsien kanssa,
joita hän tarjoutui hoitamaan. Lääkäri arveli, että oli kysymys
verentungoksesta keuhkoihin, joka viidenteen päivään mennessä ei
käynyt pahemmaksi. Grenobleen tultuaan Elisabet oli pyytänyt Philippe
Lagier'ta sähköittämään Albertille Pariisiin. Kun mitään vastausta ei
kuulunut hän lähetti uusia sähkösanomia, jotka hänelle palautettiin
huomautuksella: _Poissaoleva_. Sairas ei kysyttäessä voinut antaa
mitään täsmällisiä tietoja. Hänen poikansa oli jättäessään hänet
puhunut pikaisesta matkasta Piemontiin ja paluusta Pariisiin Simplonin
kautta.
— Kirjoitan teille matkan varrelta, hän oli lisännyt.
Saapui postikortti, jossa oli tuntemattoman italialaisen kylän nimi.
Se löydettiin erikoiskartalta Ivréen lähistöltä. Vanhaa menettelyänsä
noudattaen matkailija kulki maa seutua ristiin rastiin hankkiakseen
tietoja kirjaansa varten. Uusi sattuman kaupalla lähetetty sähkösanoma
ei häntä saavuttanut. Lopuksi hän kirjoitti Aostasta ja hänen kirjeensä
ilmaisi, että hän siellä viettäisi viikon. Hänelle ilmoitettiin heti
ja hän sähköitti, että hän saapuisi kiiruimman kaupalla. Se oli
kahdeksantena päivänä ja hänen äitinsä oli kuollut päivää ennen.
Hänelle ei sitä sanottu, mutta hänet valmistettiin siihen.
Rva Derize olisi epäilemättä voinut kestää taudin, jonka oireet alussa
eivät antaneet aihetta suureen levottomuuteen, ellei olisi ollut
kysymyksessä hänen iäkkäisyytensä ja varsinkin se kulutus, minkä
aiheuttavat ajan pitkään aineelliset huolet, mielenmasennus ja henkiset
kärsimykset. Puolisonsa kuoltua hän oli saanut kokea kaikki vararikon
vaivat, työn pakon ja kaikki mitä jaloimman äidillisen kunnianhimon
aiheuttamat velvoitukset. Tämä poika, jonka pelkkä ajatteleminen
antoi ryhtiä hänen murtuneeseen elämäänsä, jonka kehitystä hän oli
valmistanut ja jonka menestymistä hän oli seurannut niin suurella
ilolla ja luottamuksella, nyt tämä poika puolestaan oli ollut hänelle
vaivaksi, laiminlyödessään velvollisuuden, jota hän piti kaikkein
pyhimpänä, tehtävän, joka hänen synnynnäisessä roduntajussaan
tuntui kaikkein tärkeimmältä: perheperinnön vakaannuttaminen ja
jatkaminen. Rva Derize oli katkerasti soimannut itseään siitä liiasta
hienotuntoisuudesta, mikä oli estänyt häntä toimimasta välittäjänä
Albertin ja Elisabetin välillä, jonka jälkimäisen piilevän kunnon —
niin sanoi hän itselleen viimeisinä aikoinaan — hänen olisi pitänyt
aavistaa, olihan murrosaika sen vähitellen paljastanut. Tämä ero
oli hitaasti heikentänyt ja murtanut hänet. Hän oli kuluttanut
voimansa rukouksiin ja uskossaan uhrien hyötyyn hän oli tarjonnut
itsensä sovitukseksi, jotta Jumala aikaansaisi hänen tuhlaajapoikansa
palauksen, kuten hän häntä aivan itsekseen kutsui. Miten kiireesti hän
olikaan rientänyt Saint-Martiniin, poikansa viime käynnin jälkeen,
elvyttääkseen Elisabetin riutuvaa toivoa! Tiellä hän oli uhmannut
uupumusta, joka mursi hänen jalkansa, pysähtyen tuon tuostakin
hengähtääkseen, vain siitä ajatuksesta tukea saaden, että hän voisi
tuolle hyljätylle tuoda vähän lohdutusta. Hetkisen hän oli uskonut,
että Albert oli ehättänyt ennen häntä. Ja tämä oli tullut, mutta ei
ollut jäänyt. Silloin hänellä oli ollut se omituisen kiihoittunut
ajatus, että hänen kuolemansa kenties aikaansaisi sen, mitä hänen
elämänsä ei ollut voinut toteuttaa.
Joskaan ei aivan ensi hetkestä, niin kuitenkin jo toisesta päivästä
lähtien hän ymmärsi, hän yksin, että loppu oli käsissä ja valmistui
siihen. Tauti otti hänet huomaansa, häntä pusertamatta, tekemättä
hänelle väkivaltaa, joka poistaa ajatuskyvyn ja hävittää ymmärryksen,
kun voimaton ruumis kamppailee viime taistelussa. Hän jätti maallisen,
selvin päin ja täysin sydämin. Hänen rauhallisuutensa oli yllättävä,
melkein kauhistava ympäristölleen. Hän pyysi uskonnon lohdutusta, ja
otti sen vastaan hurskaudella, joka oli kuin hänen sielunsa luontainen
hengähdys.
— Jean, lausui hän joskus.
Se oli hänen puolisonsa nimi, jota kukaan ei ollut pitkään aikaan
kuullut hänen lausuvan. Hän kainosteli näyttää sisimpiä tunteitaan.
Tämä rauhallisesti lausuttu nimi todisti hänen henkisen rakkautensa
kestävyydestä, jonka iäisyys tulisi tyydyttämään. Taikka hän kysyi:
— Saapuuko hän?
Tällä hän tarkoitti poikaansa. Ja vain tämä kysymys, -jonka hän
usein lausui, kykeni synkentämään hänen kuultavat silmänsä ja hänen
liikkumattomat piirteensä, jotka ikäänkuin olivat jähmettyneet kuolemaa
valmistavaan tyvenyyteen. Kolmantena päivänä hän tyynnyttävistä
lääkärinlausunnoista huolimatta alkoi antaa muutamia viittauksia
siitä, mitä hänen lähdettyään oli tehtävä. Vanhalle vastustelevalle
Fauchettelle hän levollisesti ilmoitti, mistä oli liinat ja viimeinen
vaatetus otettava. Hän pyysi vaatimattomia hautajaisia, kukitta ja
seppeleittä. Hän näki Marie-Louisen ja Philippen, koettaen heille
hymyillä, ja pyysi ettei heitä enää hänen luokseen tuotaisi.
Elisabet, jota avusti rva Molay-Norrois miten parhaiten taisi, ei
jättänyt häntä päivin eikä öin; häntä hoitamaan ja valvomaan hänellä
riitti voimaa melkein käsittämättömästi, niinkuin naisten käy
tautivuoteen ääressä.
Lähestyessään häntä Elisabet tunsi jonkunmoista pelkoa, nähdessään
hänet niin levollisena ja ikäänkuin lauenneena. Kun hän kerran
ei voinut kuulla hänen elämästä poiskääntyneen äänellä annettuja
neuvojaan, hän puhkesi nyyhkytyksiin:
— Elkää hyljätkö minua, äiti, rukoili hän. Mitä minä voin ilman teitä.
Te olette vielä Albertia.
— Minä en teitä hylkää, sanoi kuoleva varmasti. Ja äärettömällä
hellyydellä hän heikosti lisäsi:
— Tyttäreni. Minä olen ennen surrut sitä, ettei minulla ollut tytärtä.
Mitenkä ihminen turhaan kiiruhtaa valittamaan.
Sitten hän näytti saavan vähän voimia, vieläpä tartuttavaa voimaa,
pyytääkseen:
— Elisabet, kerran hän tulee takaisin, siitä olen varma. Luvatkaa
minulle, että te silloin annatte hänelle anteeksi, annatte anteeksi
rajoituksitta.
Kuinka olisi Elisabet voinut kieltäytyä?
— Hyvä, sanoi rva Derize. Jos hän olisi täällä, olisin koettanut
yhdistää teidän kätenne. Epäilemättä hetki ei vielä ole tullut, ei
vielä.
Viidentenä päivänä hän näytti luopuvan ajatuksesta, että saisi nähdä
poikaansa. Silloin katkesi viimeinen side. Hän kutsutti luokseen
Philippe Lagier'n, joka joka päivä kävi kysymässä hänen vointiaan.
Heidän keskustelunsa, joka tapahtui todistajitta, oli hyvin lyhyt,
koska puhelu jo rasitti häntä. Hän antoi Philippen tehtäväksi ilmoittaa
ystävälleen Elisabetin uhrautuvaisuudesta ja hänessä tapahtuneesta
muutoksesta. Kenenpä muun hän olisi tähän tarkoitukseen valinnut, ja
kuinka hän sydämensä puhtaudessa olisi osannut aavistaa, minkälaista
sekasortoa Philippe tunsi mielessään, sekasortoa, jonka hän vielä aivan
äskettäin oli arvostellut sulhasmiehelle aivan sopimattomaksi. Suurin
ponnistuksin ja vähänväliä vaieten rva Derize vielä lisäsi seuraavan
omituisen tunnustuksen, joka osoitti missä määrin hän oli tutkistellut
kaikkia sovittelun mahdollisuuksia:
— Albertin ollessa täällä viime matkallaan muutamia päiviä sitten, minä
ymmärsin, ettei hän ollut onnellinen. Olin siihen valmistunut. Onni
ei ole kestävä ulkopuolella totuuden. Silloin ajattelin, että menisin
Pariisiin tapaamaan tuota naista.
— Naista? toisti Philippe luullen kuulleensa väärin.
— Niin häntä. Olen paljon miettinyt. Albert ei ole voinut katkaista
niin monia siteitä jonkun viheliäisen lemmen takia. Tiedän että hän on
kykenemätön mihinkään alhaiseen, mutta intohimoinen ja ylpeä. Nyt ei
tästä suunnitelmasta enää tule mitään.
— Kun te parannutte ...
— Minä en parannu. Tulkaa lähemmäksi. Tahtoisin, että te kuulisitte
sen minkä olisin hänelle sanonut, tuolle naiselle. Omasta alotteestaan
Albert ei tule häntä jättämään. Ymmärrän sen: hän on korvannut oikean
laiminlyömänsä velvollisuuden toisella, jonka kahleet hän itse on
takonut yhä lujemmiksi. Tekipä kuinka tahansa, milloinkaan ei elämässä
pääse velvollisuuksista. Olisin sanonut tälle naiselle: »Olkoon teidän
rakkautenne millainen tahansa, ei se kuitenkaan voi tehdä häntä
onnelliseksi. Te olette sen huomannut, ennen minua. Te olette ollut
syyllinen rakastaessanne häntä, kun hän ei ollut vapaa. Jos rakkautenne
on sitä, mitä minä uskon sen olevan, sen täytyy pystyä uhraukseenkin,
salaiseen uhraukseen. Olkaa jalomielinen. Minä tulen teitä siunaamaan
ja ...»
Hengenahdistus pysähdytti hänet eikä hän jaksanut loppuun esittää tätä
tiedonantoaan, johon sisältyi niin paljon älykkäisyyttä ja sellainen
usko sankarillisuuteen. Philippe palasi takaisin vähän myöhemmin,
mutta sairaan tila oli huonontunut. Tämä koetti vielä kerran selittää
hänelle jotain, josta Philippe ei saanut selvää, sillä hän lausui
jo epäselvästi monet sanat. Tahtoiko hän Philippen hänen sijastaan
suorittavan tämän omituisen tehtävän? Seuraavana päivänä, joka tuli
hänen kuolinpäiväkseen, hän näytti kokonaan muuttuneelta, ikäänkuin
välinpitämättömältä kaikkea kohtaan, mitä hänen ympärillään tapahtui.
Jo edeltäpäin hän lepäsi rauhassaan. Hänen huulensa, jotka vielä
liikkuivat, osoittivat, että hän rukoili. Hän ei kiinnittänyt huomiota
Albertin kirjeeseen, jonka Elisabet luki. Kuitenkin hän käänsi silmänsä
tämän puoleen, jonka kärsimys saattoi huonosti näkemään, koetti asettaa
kätensä hänen vaipuneelle päälleen, mutta käsi putosi epävarmalla
eleellä. Kun hän ei enää liikkunut, ruvettiin lukemaan kuolevain
rukouksia. Ja hänen viimeinen huokauksensa säesti viimeistä säettä.
Uupumuksen masentamana ja hermojensa vallassa Elisabet äänekkäästi
huusi häntä nimeltä, ikäänkuin hän hänet kadottaessaan kadottaisi
rakkautensa toiseen kertaan, jääden tällä kertaa turvatta. Hänen
vanhempansa, jotka olivat pitäneet liioiteltuna hänen tyttärellistä
uhrautuvaisuuttaan, mistä heidän vävynsä, kuten kaupungilla juoruttiin,
oli puhunut ylenkatseellisesti, koettivat viedä hänet mukanaan.
— Nyt, sanoi hänelle rva Molay-Norrois, levottomana hänen tilastaan ja
haluten tyynnyttää hänen liikakiihoitustaan: nyt jää meidän kanssamme.
Sinä olet täyttänyt velvollisuutesi ja enemmän kuin velvollisuutesi.
Sinun tulee huolehtia terveydestäsi itseäsi ja lapsiasi varten.
Mutta kuka ottaisi vastaan Albertin, kun tämä saapuisi epätoivo
sydämessä? Kuka kertoisi hänelle taudin kulun, kuvaisi hänelle vainajan
viime hetket, kertoisi hänelle tämän viimeiset ajatukset ja antaisi
sen lohdutuksen, joka on omansa voimakkaille sieluille ja joka on
siinä, että juo kärsimyksen kalkin pohjaan saakka? Ei, ei, hän ei
vielä ollut suorittanut tehtäväänsä loppuun. Lain mukaan, joskaan ei
tosiasiallisesti, hän oli Albertin vaimo. Hän jää tänne, lievittääkseen
ensi iskua, uskollisesti siirtääkseen äidiltä saamainsa sanojen, ja
neuvojen määrän pojalle. Häntä syytettäisiin arvokkuuden puutteesta,
mitä se häntä liikuttaisi? Rva Derize oli tyytyväinen häneen.
Hän oli laskenut että Albert saapuisi aamujunalla, kello kahdeksan.
Ennen kello kahdeksaa hän meni boulevard des Adieux'lle. Siitä
huolimatta hänen sydämensä löi, hän vapisi, pelkäsi, mutta jäi
paikoilleen. Philippe, joka oli mennyt asemalle, toi Albertin, jolle
hän oli ilmoittanut kohtalokkaan uutisen. Matkan varrella hän vaunuissa
oli puhunut melkein yksin. Heidän soittaessaan Fauchette raukein
askelin meni avaamaan ovea.
— Fauchette raukka, sanoi Albert häntä puristaessaan. Se oli hänen
ensimäinen mielenliikutusta ilmaiseva sanansa.
Fauchette pyyhki kyyneleensä ja viittasi saliin:
— Rouva on siellä.
Albert luuli että oli kysymys hänen äidistään ja astui sisään. Hän
kohtasi Elisabetin, joka oli pystyssä ja käveli häntä vastaan.
Albertilta pääsi tahtomattaan hämmästyksen liikahdus, ikäänkuin hän ei
tätä tuntisi. Hän ei löytänyt sitä Elisabetia, jonka hän oli jättänyt
kahdeksantoista kuukautta aikaisemmin, ei hänen vähän raskasta ja
velttoa kauneuttaan, hänen täyteläisiä ja ilmeettömiä kasvojaan,
vaan uuden Elisabetin, joka oli hoikentunut ja sorjistunut, mitä
vaikutusta musta puku vielä lisäsi, ihonväri unettomuuden raukaisemana,
silmät tummakehäisinä ja piirteet uurtuneina, kaikki voimakkaan
sielunelämän leimaamana, joka korvasi kärsimyksen tuottamat vauriot.
Philippe Lagier, joka seurasi Albertia, ei ollut uskonut Elisabetilla
olevan rohkeutta jäädä tänne. Vapaampine katseineen, vaikka hänkin
järkytettynä, Philippe huomasi, että Elisabetilla oli yllään hänen
vartalolleen edullinen puku. Kellon soidessa tämä oli vavissut
niin kovasti, että hänen oli täytynyt nojata huonekaluihin. Sitten
hänestä äkkiä kaikki tuntui käyvän yksinkertaisemmaksi. Velvollisuus,
joka hänen oli täytettävä, ei voinut loukata hänen arvokkuuttaan.
Hän täyttää sen ja vetäytyy syrjään. Ihminen kuvittelee edeltäpäin
vaikeuksia, jotka siliävät itsestään. Ja nähdessään nyt puolisonsa
näissä olosuhteissa, hän heti tunsi, kun tämä oli saapunut, sydämensä
vallan levolliseksi. Soinnuttomammaksi käyneellä äänellään, sillä sekin
oli muuttunut, hän sanoi heti, nimeä lausumatta:
— Hän odotti teitä. Koska minulla oli onni auttaa häntä teidän
sijastanne, puhun teille hänestä, hänen viimeisistä päivistään, jos
niin haluatte.
Kun Philippe tervehdittyään näytti aikovan vetäytyä pois, pidätti
Elisabet häntä hetkisen, melkein anoen hänen suojelustaan:
— Mutta tehän palaatte heti, eikö niin? Tunnin kuluttua.
— Kyllä rouva.
He jäivät kahden, vastatusten, Albert mykistyneenä, liikkumattomana,
Elisabet suoriutuen hämästyttävän sujuvasti tästä kohtauksesta, joka
niin oli häntä peloittanut.
— Olin sähköttänyt Pariisiin, selitti Elisabet. Emme tienneet, mistä
tavata teidät. Lopuksi tuli teidän kirjeenne Aostasta.
Kuivin huulin ja kasvot tuskan jännittäminä, jonka valtaan hän ei
tahtonut antautua, Albert mutisi:
— Lähtiessäni hänen luotaan kotvan aikaa sitten hän oli niin hyvissä
voimissa. Minulla ei ollut mitään aavistusta asiasta. Luulin saavani
pitää hänet vielä kauan.
— Niin, emme ajattele, että ne, joita me rakastamme, voisivat meidät
jättää... Te olette varmaan uupunut? Te ette ole nukkunut ettekä
syönyt. Haluatteko nauttia jotain? Sitten puhumme hänestä.
— Tahdon nähdä hänet.
— Hän on tuolla. Tulkaa.
Hän saattoi Albertin vainajan huoneeseen, polvistui hetkeksi vuoteen
ääreen, viitaten nunnaa, joka valvoi vainajaa, seuraamaan itseään.
Hän oli oikein ymmärtänyt Albertin halun. Kun hän tuli vakuutetuksi
siitä että oli yksin, hänen tuskansa tempasi hänet mukaansa kuin virta
tokeensa. Vainaja joka lepäsi siinä, suljetuin silmin, surkastuneena
ja valkoisena, kädet ristin päälle liitettyinä, — ja kuinka kuihtuneet
kädet! — jonka otsa ja posket, hänen niitä turhaan suudellessaan,
vain jäätivät hänen suunsa kuin kylmä, mutta pehmeä marmori, joka
ei enää kuulisi häntä, ei näkisi häntä, ei enää puhuisi hänelle,
hän oli kaksinkerroin synnyttänyt hänet maailmaan. Annettuaan
hänelle elämän ollessaan avuttomana ja varatonna, hän oli ruokkinut,
kehittänyt, vahvistanut häntä. Albert sai kiittää häntä henkisestä
voimastaan, terveestä arvostelukyvystään, rohkeudestaan, millä hän
ryhtyi pitkällisiin töihin, jotka vaativat kestävää mieltä, mitä niin
harvoilla on. Kuinka läheisiä he olivatkaan toisilleen olleet monina
vuosina, työteliäimpinä, onnellisimpina vuosina. Hän palautti ne
muistiinsa hellyydellä, jota vain yksi sana saattoi tulkita, ja joka
hiljaisuudessa kaikui kuin valitus:
— Äiti.
Kaukanakin ollessaan hän tunsi hänen suojeluksensa.
276