maailmaan, hän oli kypsempi keskusteluunkin ja hänelle sattui iltaisin,
että hän oli valveilla ohi tavallisen maatamenoaikansa, keskustellen
anoppinsa kanssa, jonka mielenylevyys hänelle nyt lopulta selvisi,
asioista jotka aikaisemmin eivät olisi kiinnittäneet hänen mieltään
hetkeäkään. Kunnes kelloon katsahtaen toinen heistä huomautti.
— Miten onkaan myöhä!
Ja uupuneena Elisabet pian vaipui uneen, sensijaan että hän vain
sitä vapaammin ja sitä tuskallisemmin olisi jatkanut vaivojansa yön
pimeydessä, mitä vaarallista tapaa hän kauan oli harjoittanut.
Niiden opinalkeiden joukossa, joita molemmat toinen toistaan auttaen
lapsille antoivat, oli hän itselleen varannut soitannon, jonka
harrastuksen hän koetti heissä herättää, laulamalla heille ja panemalla
heidät yhä uudelleen esittämään kansanlauluja, jotka niin helposti
painuvat muistiin. Muutamina päivinä talo oli tulvillaan laulua, ja
kylän lapset pysähtyivät portille niitä kuullakseen. Pikku Philippe
linkosi sävelten läpi kantavan kelloäänensä kuin pallon keilapelissä,
ja sävelet sortuivat suurella melulla. Hänen sisarensa loukkaantui,
mutta riita loppui nauruun.
Tämä iloisuus näytti merkitsevän hyvää erään vanhan talonpojan, Claude
Ferray'n mielestä, joka vankkureineen kulki tiellä ja nähdessään
rauta-aidan takana vanhemman rva Derizen puuhaavan puutarhassa, vanhan
naapurin oikeudella kysyi häneltä:
— Päivää, rouva, onko herra Albert palannut kotiin?
Hän vastasi suoraan:
— Ei vielä, Claude.
— Mutta kai hän palaa?
— Pian ystäväni. Me odotamme häntä.
— Hyvä on! Taloon tarvitaan mies. Pellolle mies, keittiöön vaimo, ja
molemmat tenavia ruokkimaan.
Ja tämän huomautuksen tehtyään hän pani härkävaljakkonsa liikkeelle ja
jatkoi matkaansa.
Tällaisia olivat hyvät päivät. Mutta niitä oli huonojakin. Tultuaan
herkistyneemmäksi ja tunteellisemmaksi joutui Elisabet helposti
luulevaisuuden ja ärtyisyyden valtaan; pikkuseikoista hän sai aihetta
syviin suruihin, tai vaipui hän takaisin entiseen velttouteensa. Hän
sai tuta mielen voimatonta uhmaa, joka murtaa meidät, kun se panee
meidät hyökkäämään kohtalon välinpitämättömyyttä vastaan, ja epätoivon
tiloja, joiden kuiluun ihmissydän syöksee. Tällaisina hetkinä hän
toivoi saavansa sanoman Albertin kuolemasta, jottei hänen tarvitsisi
kärsiä sellaisia mustasukkaisuuden tuskia. Hienotunteisesti, sanoitta,
vihjauksitta, kuin sairaanhoitajatar, jonka käyntiä ei huoneessa kuule,
ja joka ei kuitenkaan koskaan ole joutilaana, rva Derize hoiteli hänen
haavojaan.
Heinäkuun helteet toivat Uriagen pikku kylpypaikalle seuraelämänsä
takaisin. Mutta Molay-Norrois'n perhe ei siinä enää ollut määräävänä.
Nämä asettuivat taas Mélèzes huvilaan, rinteelle joka johtaa
Saint-Ferriolin linnaan, mutta Passerat'n perhe muutti huvilaa ja
vuokrasi sellaisen itselleen laaksosta, Vaulnaveyn puolelta. He
seurustelivat yhä edelleen keskenään, mutta vähemmän innokkaasti
kuin ennen. Vimellein välityksellä Passerat'n perhe hankki itselleen
ylhäisötuttavuuksia. Hra Molay-Norrois, jonka hänen viimeinen
leinikohtauksensa oli pakoittanut tarkkaan terveydenhoitoon, ei
voinut olla tunnustamatta, että hän vain kotonaan jaksoi hyvin, ja
hän osasi olla siitä kiitollinen vaimolleen. Terveyden huolto oli
hänen mielestään poistanut kaikki muut harrastukset. Hän hoiti itseään
samalla innolla ja raffinoidulla taidolla, jolla hän ennen oli pyrkinyt
naisia miellyttämään ja hän tarjosi itselleen nyt lääkärintutkimuksia
ja lääkkeitä kuten ennen salaisia lemmeniloja. Tietenkään hän ei ollut
luopunut seuramaailmasta, mutta hän alisti sen tilansa vaatimuksiin
eikä siitä nauttinut muuta kuin kohtuudella. Hän, joka ennen oli
käyttänyt tunteja ulkoasuunsa ja pani liikkeelle uusia kuoseja,
löysi samaa viehätystä kuin ennen pikku hurjastelusta pukeutuessaan
tohveleihinsa ja polttaessaan piipullisen päivällisen päälle, samalla
kun hän tyydytyksellä totesi, että ruuansulatus sujui esteettömästi.
Rva Molay-Norrois, joka nyt piti itse huolta liemistään ja soseistaan
— uusi työ hänelle — alkoi jälleen tulla toivehikkaaksi, ja halusi
miehensä parantuvan, vaikka ei liian äkkiä eikä liian täydellisesti.
Heidän kaksi poikaansa, Olivier ja Victor, tulivat peräkkäin lomalle ja
käyttäytyivät Elisabetia kohtaan lempeän suojelevasti, mikä tätä vähän
painosti. Mutta mistään iloistaan eivät he hänen hyväkseen luopuneet,
ja kumpikaan ei ajatellutkaan supistaa elämäntapaansa, mikä kenties
olisi heidän vanhemmilleen tehnyt mahdolliseksi järjestää lopullisesti
nuoren rouvan myötäjäisseikan, mitä tämä, joka tahallaan turvautui vain
omiin apulähteisiinsä, kuitenkaan ei ollut koskaan vaatinut.
Automobiiliretket alkoivat uudestaan. Derizet kutsuttiin mukaan.
Elisabet, joka ei tahtonut totuttaa lapsiaan ylellisyyteen,
kieltäytyi ottamasta niihin osaa, esittäen syyksi, että lääkäri
piti kävelyretkiä terveellisempinä. Kun hän jokseenkin usein käveli
Saint-Martinista alas, käydäkseen katsomaan isäänsä ja äitiänsä, hän
eräänä päivänä kohtasi varjoisella kastanjatiellä molemmat nuoret
miehet, jotka edellisenä vuonna olivat tunteneet hänet ja häntä niin
mieltäosottavasti ylistäneet. Puettuna valkoiseen flanellipukuun,
joka väljyydellään lisäsi hänen nuorekkuuttaan, hän piteli Philippeä
kädestä, kun taas Marie-Louise, huomattuaan mustikoita sammalikossa
oli kiivennyt rinteelle ja jäänyt vähän jälkeen. Nuoret miehet
katselivat häntä julkeudella, jota nykyiset tavat valitettavasti eivät
enää pidä huonon kasvatuksen merkkinä. Vastoin tahtoa nousi veri
Elisabetin kasvoilleen. Hän tahtoi kiiruhtaa ja kääntyi taitamattomasti
kutsuakseen tytärtään. Miehet olivat myös kääntyneet ja viivyttivät
askeleitaan. Marie-Louise riensi hänen luokseen täyttä laukkaa, ja
ilmoitti heti:
— Tiedätkö, äiti, sinä olet kauniimpi kuin viime vuonna.
— Pikku tyhmyri, sensijaan että puhut joutavia, olisi parempi, jos ensi
kerralla et jäisi jälkeen.
Mutta lapsi ei luopunut ajatuksestaan:
— Se ei ole mitään joutavaa. Koska nuo herrat tuolla sanoivat niin.
— Miksi sinä kuuntelit heidän puhettaan?
— Koska he puhuivat sinusta.
— Ei se ole mikään syy. Mutta pienokainen jatkoi vaan:
— Toinen heistä oli tumma ja toinen keltainen. Tumma sanoi näin:
»Hän on menettänyt; hän on laihempi». Mitä sinä olet menettänyt? Ja
keltainen vastasi: »Hän on kauniimpi».
— Ole vaiti. En pidä lapsista, jotka kuuntelevat ohikulkevaan
keskusteluja.
Enemmän kuin kuusitoista kuukautta oli hän nyt elänyt erillään
puolisostaan. Hän oli todellakin paljon muuttunut, mutta sitä hän
ei ollut tehnyt itselleen selväksi, paitsi kun hänen oli täytynyt
korjauttaa vanhoja pukujaan, joita hän säästäväisyydestä tahtoi vielä
käyttää. Hoikentuneena, laihtuneena, hän näytti venyneeltä kuin
vanat, jotka solakkuudellaan lisäävät kukan suloa. Kävelyn tottumus
oli antanut hänen vartaloon nähden vähän pitkille jaloilleen lisää
notkeutta ja sulavuutta. Hänen pitkänomainen ja hyvin valkoinen
kaulansa, jota hän tavallisesti piti paljaana, kannatti paremmin
hänen päätään. Olisi saattanut sanoa, että hän vaatteen lailla oli
pudottanut päältään liikalihavuuden, joka raskautti ja veltostutti
hänen ruumistaan. Molay-Norrois'n perheystävät enimmäkseen häntä
surkuttelivat, arvellen, että hän kuihtuu ja että se oli suuri
vahinko niin kauniille naiselle. Mutta ulkoilma ja hänen luontainen
terveytensä onneksi puolustivat häntä hänen henkisen kärsimyksensä
uhkaavaa hävitystyötä vastaan. Mutta ne eivät olleet tätä voineet estää
uurtelemasta hänen kasvojaan niiden täydessä kukkeudessa. Molemmille
puolille pientä suuta oli kaksi kurttua kaivertunut. Hänen kasvonsa
olivat soukistuneet. Kulmakarvojen välillä näkyi pieni ryppy. Mutta
varsinkin hänen tummat silmänsä, joita niitä ympäröivä sininen kehä
suurensi, kuvastelivat syvempää elämää. Se joka osasi katsella, näki
aina niiden milloin ikävöivässä, milloin intohimoisessa ilmeessä vähän
pelkoa ja kaipausta, kuten vangittujen kauriiden lempeässä katseessa,
jotka katsojan kädestä syödessään pelkäävät pahoinpitelyä ja muistavat
vapaita kotimetsiään. Veren aaltoilukin hänen poskillaan oli nopeampi;
se tulvi ja vetäytyi takaisin melkein samalla hetkellä. Jopa hänen
äänensäkin oli saanut vakavamman sävyn; se oli kuin askelta matalampi.
Niin muuttuneena, väljine pukuineen ja suurine kesähattuineen, hän yhä
enemmän muistutti englantilaisia muotokuvia, jotka antavat naisille
niin paljon suloa ja arvokkuutta yht'aikaa. Mutta se olisi ollut
sellainen muotokuva, jota uudelleen käydään katsomaan, koska katsoja ei
ole varma siitä, että hän yhdellä kertaa on käsittänyt sen kauneuden
olemuksen.
Se uusi rauha, jonka hän nyt löysi Mélèzesistä, oli hänelle mieleen
hänen äitinsä takia. Mutta hän ei ollut huvitettu juoruista, joita
kierteli Uriagessa kuten kaikissa kylpypaikoissa, Mitä se häntä
liikutti, että vanha rva de Vimelle ei enää vakavissaan voinut
teeskennellä tietämättömyyttä miehensä rakkaussuhteesta, tai että
rva Passerat oli koroittanut oikeusneuvos Prémeraux'n keittiöittensä
katsastajan arvoon? Eräänä päivänä hän sai kuulla Philippe Lagier'n
tulevasta avioliitosta; tämä oli jonkun aikaa sitten asettunut asumaan
Puistohotelliin.
— Kenen kanssa? hän kysyi huvitettuna.
— Neiti Berthe Rivièren.
Hän muisti nuoren tytön, joka löi verkkopalloa liikkein, joiden
sopusointuisuus oli tarkoitettu katsojain nähtäväksi. Ennenkuin
hän kiipesi takaisin Saint-Martiniin hän teki mutkan mennäkseen
aina leikkipaikalle asti. Neiti Rivière löi pallojansa hytkyen
naurunpurskahduksista, joista elämänilo lauloi, kun sensijaan hänen
pelitoverinsa Philippe Lagier, teeskennellen palvelevaa ritaria,
peittelemättä ahmi häntä silmillään.
— Teille! huudettiin.
— Mutta hänen lyöntinsä epäonnistui. Ja vallastaan vakuutettuna suostui
nuori tyttö napisematta menettämään pelin.
»Nyt jo!» ajatteli Elisabet, noudattaessaan kastanjatietä, joka
vei hänet yksinäisyyteensä. Kuinka pian ihminen unohdettiin. Ja
rakkaudentunnustukset, mikä valhe! Hymy, joka paljasti välkkyvät
hampaat, raikas iho, ranteen liike riittivät sytyttämään uuden pyyteen
kaikkein hehkuvimman tunteen sijalle. Mutta kenties hän kuului niihin,
jotka eivät herätä kestävää intohimoa. Kenties hän ei jättänyt muuta
kuin vaihtuvan vaikutelman, joka pian hävisi, kuten hän joskus oli
kuullut sanottavan eräänlaisista naisista puhtain liikkumattomin
piirtein. Hän lisäsi tämän pienen itserakkautensa haavan siihen, josta
hän kärsi ja joka pysyi auki.
Muutamia päiviä senjälkeen häntä pyydettiin päivällisille Mélèzes'iin
eräiden henkilöiden kanssa; hän joutui istumaan pyöristetyn pöydän
toiseen päähän Philippe Lagier'n viereen, jolla puolestaan oli
naapurina nti Rivière. Tuliko Elisabet kenties liehitelleeksi häntä?
Asianajaja kääntyi hänen puoleensa ja kiinnittääkseen hänen huomiotaan
hän käytti hyväkseen kaikkia miellyttämään harjaantuneen älyn
apuneuvoja. Hän oli ihmeen taitava miellyttävässä keskustelussa, joka
antaa kaikille aiheille värikkyyttä ja viehätystä ja jonka pohjalla
tuntuu piilevän mairitteleva myötätunto. Lamppujen ja vaaleiden pukujen
loiste, paljaat olkapäät, lämmin ja kuitenkin terveellinen ilma, joka
tulvi avatusta ovesta muodostivat kokonaisuuden, jossa elämä tuntui
paisuvan ilon ilmapiirissä. Elisabet kuunteli Philippeä, jonka älykkäät
piirteet eivät olleet vailla viehätystään muuta kuin levätessään.
Tämän vieressä istuessaan hän ei enää muistanut kohtausta, joka oli
heidät eroittanut. Unohtaen vaivansa, tuuditettuna, onnellisena, hän
nautti menestyksestään. Äkkiä hän, kohottaessaan päätään, kohtasi nti
Rivièren kiinteän katseen, jonka hän saattoi huomata pöydän muodon
vuoksi. Katse oli masentunut, siitä ei tulvinut viha, vaan epätoivo ja
ihailu. Se ilmaisi niin selvästi: »Te olette liian kaunis; tiedän hyvin
etten voi taistella teitä vastaan, säälikää minua!» että se järkytti
hänen mieltään, kun se saattoi hänet menemään itseensä. Täten hän
siis hetken ajan oli täysin mielin nauttinut vallastaan toisen miehen
yli, jonka sammuneen tai heikentyneen intohimon hän itserakkaudesta
oli yrittänyt uudelleen sytyttää ja samalla hän oli tuntenut, mitenkä
tämän miehen puhelu oli riistänyt hänet valtaansa, vaikka hänellä oli
syytä olla varuillaan häntä kohtaan. Ja vielä lisäksi oli tarjolla
vaara, että hän häikäilemättömästi murtaisi toisen sydämen. Hän häpesi
turhamaisuuttaan, ja vielä enemmän hän pelästyi heikkouttaan, josta hän
soimasi itseään kuin se olisi ollut petos. Kääntyen pois Philippestä,
hän jätti hänet nti Rivièren haltuun, mutta Philippen into seisahtui.
Illatsun lopussa Elisabet kieltäytyi, kun tämä tarjoutui saattamaan
häntä Saint-Martiniin. Kun hän öisellä tiellä kulki sen paikan ohi,
missä hän edellisenä vuonna oli tuntenut itsensä niin loukatuksi,
tuntui hänen äskeinen käytöksensä hänestä käsittämättömältä, ja
nöyryytys, jonka se tuotti hänelle hänen omissa silmissään, teki
hänet samalla kertaa sekä lempeämmäksi toisten virheitä kohtaan että
huolellisemmaksi omaan käytökseensä nähden.
V
KUMMITTELIJA
Ensimäiset syyssateet hajoittivat Uriagen kylpyvieraat. Hra
Molay-Norrois ei ollut odottanut edes syyskuun loppua sääliäkseen
tavaransa ja lähteäkseen tiehensä...
— Ettekö tunne, mitenkä on kostea, hyvä ystävä, sanoi hän kaksikymmentä
kertaa päivässä vaimolleen, silloinkin kun oli poutainen, vaikka
viileämpi sää. Kosteus kerääntyy tänne ahtaaseen laaksoon. Lähdetään
kaupunkiin, missä saamme lämmintä.
Vähän vastustettuaan rva Molay-Norrois suostui. Tietenkin hänelle oli
arvokas tyttärensä ja lapsenlastensa läheisyys, mutta vielä enemmän
hoidokkinsa tyytyväisyys. Pian Elisabet Saint-Martinistä löysi saman
yksinäisyyden, joka häntä edellisenä vuonna niin oli miellyttänyt.
Vanha rva Derize, joka vähän kärsi leinistä eikä tahtonut mahdollisesti
joutua taakaksi miniälleen tässä vähävaraisessa kylässä, oli palannut
Grenobleen lokakuun alussa.
— Tulkaa pian luokseni, oli hän neuvonut lähtiessään. Yksinäisyys ei
teidän iällänne ole mikään hyvä opastaja.
Mutta tenavat jaksoivat mainiosti, ja Elisabet antoi mielensä vaipua
huumaannukseen, jonka syksyn viimeiset aurinkoiset päivät ja luonnon
mielenlumo hänelle antoivat. Tämä vuodenaika, syvempien metsien
näkeminen, voimakkaammat mielialat, joita hän koki, täyttivät hänet
alakuloisuudella, joka tyydytti häntä. Mutta hän huomasi heikkoutensa,
pelästyi sitä ja koetti taistella sitä vastaan. Jottei hänen niin
pian tarvitsisi alistua kaupungin orjuuteen, hän pyysi Blanche
Vernier'tä lapsineen viettämään viikon tai pari Saint-Martinissä.
Nämä, luvultaan neljä, alistuivat viivyttelemättä Marie-Louisen ja
Philippen ikeenalaisuuteen, jotka olivat heistä edellä taitavuudessa
ja kekseliäisyydessä. Elisabetille tuotti muutaman päivän virkistystä
se vilpitön ilo, jolla hänen ystävättärensä seurasi maatöitä, mistä
hän oli kovin tietämätön, ja jolla hän taivalsi yksinäisiä polkuja,
missä hänen melkein kokonaan kaupunkilaiset tottumuksensa saattoivat
hänet huomaamaan liioiteltua viehätystä. Sitten hän kyllästyi hänen
huudahduksiinsa, hänen liioitteluinansa, hänen herttaisuuteensakin,
joka oli hieman jokapäiväinen. Hän kyllästyi siihen, koska hän
herkistyneenä ja yksinäisenä oli arempi ja vastaanottavampi tänä
masennusta yllyttävänä vuodenaikana. Yhä useammin hän saattoi jättää
Blanchen haltuun lapsilauman, ja jäädä yksin tulkitsemaan murhettaan
soitannolla, lukemaan kirjoja, niitä lopettamatta, joiden tarttuvan
alakuloisuuden hän tunsi, jopa vielä hyödyttömämmin vaipumaan
mietteisiinsä ilman päämäärää, ilman toivoa, ilman rajoja, vain
saadakseen mielihyvällä tuottaa itselleen mahdollisimman paljon
kärsimystä. Tästä ikävöimisen tilasta herätessään hän tunnusti
itselleen, ettei hän toki voinut jäädä maalle ijäksi.
Kun hän eräänä päivänä oli tällä tavoin jäänyt yksin kotiin hän huomasi
siitä, millä tavoin lapset tulivat sisään, ja Blanche Vernier'n
ilmeestä, että jotain oli tapahtunut kävelyn kuluessa. Marie-Louise,
vähän hämmentyneenä, koetti olla salaperäisen ja varovaisen näköinen,
mikä ei voinut jäädä keneltäkään huomaamatta, kun sensijaan paksu
Philippe paisui haljetakseen tärkeydestänsä. Toiset tahtoivat
selittää, että maantiellä oli tavattu eräs herra, — merkillinen ilmiö
Saint-Martinissä tähän vuodenaikaan; — mutta tyttönen keskeytti heidät
jyrkästi, sanoen käskevällä äänellä:
— Ensiksikin, olkaa vaiti.
Tenavien yhteenkasaantuneiden päiden yläpuolella Blanche teki
toimekkaita merkkejä, joista ei voinut mitään ymmärtää.
— Menkää syömään ruokasaliin, komensi Elisabet kärsimättömänä, ja salin
tyhjennyttyä hän kysyi ystävältään: — Mitä on tapahtunut? Ei suinkaan
mitään vakavaa?
— Katso, me kuljimme alaspäin kohti Saint-Ferriolin linnaa ja
kohtasimme tiellä erään herran. —
— Kenen?
— Odota ... herran, jota minä en tunne. Elisabet hermostuen kyseli
kiihkeästi:
— Minkä näköinen hän oli?
— Tiedäthän sinä, miehet, en minä oikein osaa eroittaa heitä
toisistaan. Minusta hän näytti isolta, laihanpuoliselta, kasvot
jyrkkäpiirteiset, ilme sotilaallinen. Tunnetko?
— Jatka.
— Hän katseli meitä ohimennessään, ja sitten, kun me olimme käyneet
muutaman askeleen eteenpäin, hän kääntyi ja kutsui »Marie-Louise».
Tyttäresi kohotti päätänsä ja juoksi sitten hänen luokseen.
— Ei olisi pitänyt antaa hänen puhutella tuntematonta.
— Olethan toki ymmärtänyt, ettei hän ollut mikään tuntematon. Minä
tietenkään en sitä ymmärtänyt, vaan huusin hänelle ja pysähdyin. Mutta
lapsi ei kiinnittänyt mitään huomiota minun puheisiini. Hän antoi
merkkejä veljelleen, jotta tämä tulisi heidän luokseen. Silloin minä
astuin eteenpäin puuttuakseni suoranaisemmin asiaan, mikä on luettava
ansiokseni, sillä tiedäthän arkuuteni. »Nämä lapset ovat uskotut minun
huomaani, herra. — Annan heidät teille takaisin, rouva, vastasi hän
tervehtien minua erittäin kohteliaasti. Olen heille sukua ja saatan
heitä puhutella.» Hän oli hyvin liikutettu. Hän piteli Marie-Louisea
ja Philippeä kädestä. Luulenpa melkein, että hänellä oli kyyneleet
silmissä.
— Sinä et kuitenkaan ole varma siitä?
— Minä olen hieman lyhytnäköinen ja pelkään aina olevani epähieno
tirkistellessäni. Sitten hän syleili pienokaisia intohimoisesti,
melkein rajusti. Minun kävi sääli, olin vähällä itkeä minäkin,
minultahan pääsee itku niin helposti. »Tulkaa meidän kanssamme»,
sanoi hänelle Marie-Louise. — Minä en voi. — Äiti ei ole saanut nähdä
teitä. — Minun on pakko lähteä. — Nytkö jo? Eihän tämä ole mikään
käynti. Palaattehan te? — Kyllä. Hän poistui nopeasti. Luulin hänen jo
hävinneen kastanjoiden taa, mutta kun käännyin ympäri, näin miten hän
seurasi meitä katseellaan.
— Siinäkö kaikki?
— Niin, kaikki.
— Minä olin uskonut lapseni sinun huomaasi. Sinun ei olisi pitänyt
jättää heitä.
— Jättää heitä?
— Niin. Ei hetkeksikään.
Soimaus oli ilmeisen epäoikeutettu. Terävänäköisyyden sijasta
Blanche Vernier'llä oli sydämen vaisto, joka tajuaa tekojemme tai
tunteittemme hämärät syyt. Aavistaen ystävänsä mielenjärkytyksen hän
puolustautumatta sieti tämän järjettömän syytöksen. Elisabetilta pani
se ajatus, että hän olisi saattanut kohdata puolisonsa, kaikki jäsenet
vapisemaan, eikä hän hämmennyksessään tiennyt toivoiko vai pelkäsikö
hän tätä kohtausta.
— Kuule, sanoi hän lempeämmällä äänellä. Mene lasten luo ja lähetä
tänne Marie-Louise.
Muutama hetki myöhemmin pienokainen astui sisään, ei, kuten
tavallisesti, nenä ilmassa ja kasvot loistavina, tanssiaskelin, joilla
hän mielellään talossa liikkui ja jotka panivat hänen vaaleat kiharansa
heilahtelemaan, vaan väkinäisesti kulkien ja silmät alas luotuina. Äiti
veti hänet kiivaasti luokseen ja tarttui häntä käsivarsiin:
— Katso minuun.
Kun lapsi vaivautuneena epäröi, hermostunut Elisabet heti pahastui:
— Mutta katso toki minuun. Kenen sinä tapasit tiellä?
Marie-Louise, joka ei juuri osannut valehdella, vastasi kuitenkin:
— En ketään.
— Et ketään? Kuinka saatat pettää äitiäsi. Se on väärin. Se on hyvin
väärin.
Pienokainen oli hyvin kestänyt osassaan uhkaavan äänensävyn edessä,
mutta tämä surunpurkaus pani hänet siitä luopumaan. Ja sittenhän
hänellä oli suuri uutinen ilmoitettavana:
— No niin! me olemme tavanneet isän.
— Miksi et palattuanne sanonut minulle sitä.
— En tiedä, äiti.
— Hänkö kehoitti sinua olemaan puhumatta?
— Oi, ei suinkaan.
— Lapsella ei saa olla salaisuuksia äitinsä edessä.
Marie-Louise puhkesi itkuun ja häntä täytyi lohduttaa. Mikä oli
saattanut hänet tällä tavoin vaikenemaan — seikka jota hän ei
osannut itselleen selittää —, oli jonkinmoinen epämääräinen aavistus
vanhempiensa erosta, joita hänen täytyi rakastaa erikseen, salassa
toisiltaan, pelosta että hän heitä muuten vaivaisi. Omistaa yhdessä
isä ja äiti, kuten oli laita hänen pikku toveriensa, sitä ei ollut
ajatteleminen! Ja kuitenkin molemmat elivät. Tämän iltapäivän kohtaus
oli hänestä haihduttanut epäilykset, joita hänelle joskus oli tullut
tämän isän olemassaolosta, jota hän ei koskaan nähnyt, ja jonka hän
oli kuullut kerrottavan jopa kuolleeksi. Mutta nämä mutkikkaat asiat
aiheuttivat hänessä levottomuutta, mikä oli hänen ikäiselleen liikaa.
Elisabet jatkoi kyselyään, tällä kertaa lempeämmin:
— Tunsitko hänet heti?
— Minä en katsonut häneen, kun hän meni ohitsemme Mutta jälestäpäin hän
kutsui minua ...
— Kutsuiko hän sinua?
— Kyllä. Silloin minä tietysti tunsin hänet.
— Kerro minulle, rakkaani.
— Hän huudahti minulle: »Marie-Louise». Minä kohotin päätäni ja
juoksin. Kun minä oli aivan lähellä häntä, huusin: »Isä!» Hän syleili
minua, niin kovasti, että olin läkähtyä. Ja hän kostutti poskeni, koska
hän itki. Miksi, äiti?
— Hän oli liikutettu, kun näki sinut niin pitkän ajan kuluttua.
Marie-Louise näytti miettivän:
— Miksei hän ole tullut aikaisemmin. Hän kysyi minulta: »Entä
Philippe?» Silloin minä huusin: »Philippe!» Philippe tuli, mutta sanoi
vaan: »Mikä on?» Rouva Blanche tuli myös. He kiistelivät.
— Kiistelivät?
— No eivät juuri kiistelleet, mutta ainakin katselivat karsaasti
toisiaan. Silloin isä lähti.
Elisabet voitti epäröintinsä ja kysyi vielä:
— Eikö hän pyytänyt sinua sanomaan minulle mitään?
— Minä sanoin hänelle: »Tulkaa katsomaan äitiä!»
— Ah! Entä mitä hän vastasi?
— Hän ei vastannut mitään, hän sanoi: »Minä tulen, uudestaan».
— Siinäkö kaikki?
— Niin. Mitä sinä itket, äiti.
— En minä itke.
Hän puristi intohimoisesti tytärtään rintaansa vastaan ja peitti
suudelmilla nämä kasvot, joita Albert oli suudellut. Voimakas hellyyden
tunne pani hänet kuiskaamaan lapsen korvaan:
— Rakastatko minua?
— Oi, rakas äiti?
— Entä isääsi?
— Isää myös, mutta ei niin paljon kuin sinua.
— Miksi niin?
— Hän ei koskaan ole luonamme. Tiedätkö, hän on surullisen näköinen.
— Todella, onko hän surullisen näköinen? Oletko varma siitä?
— Olen, onko se sinulle mieleen?
— Sinä sydänkäpyseni!
— Hän on luvannut, että hän tulee uudelleen. Toivothan sinä että hän
tulee?
— Sinun ja Philippen vuoksi, kyllä, kenties. Kerran, kun kauan aikaa on
kulunut.
— Ei, heti.