ainoan yhtymäkohdan? Rva Molay-Norrois epäröi, sitten hän kuiskasi
arasti, katsellen seinäverhoa, ikäänkuin lieventääkseen tekonsa
rohkeutta:
— Siis ... alistut ... sinäkin?
Tämä viimeinen sana, joka saattoi olla harkitsematta lausuttu,
tarkoitettu ilman määrättyä merkitystä yleensä tämänkaltaisten
tapausten johdosta, koneellisesti sanottu, kun vaikeneminen jatkui,
se järkytti Elisabetia syvästi ja hän katseli tarkkaavasti äitiään.
Yhdellä silmäyksellä hän näillä vielä nuorilla kasvoilla, jotka ennen
syksyä olivat olleet lempeät ja hymyilevät, huomasi surun jälkiä, jotka
hän olisi saattanut niissä nähdä jo muutamien kuukausien kuluessa.
Elisabet ei epäillyt, ei voinut epäillä huomionsa todenperäisyyttä.
— Äiti! kuiskasi hän hellästi, ja heittäytyi hänen käsivarsiinsa.
Molemmat haiset syleilivät toisiaan kauan. Onnettomuus palautti
heidän entisen läheisen suhteensa, ajalta, jolloin toinen heistä ei
ollut muuta kuin pikku tyttö. Mitään puhumatta olivat he ymmärtäneet
toisensa. Tyttärellisestä kainoudesta ja muistaen tylyyttään Uriagessa
Elisabet ei uskaltanut tiedustella mitään äidiltään, vaan kyseli
itseltään miten kauan tämä oli mahtanut elää kauheine salaisuuksineen.
Kuinka olemmekaan vieraita toinen toisellemme! Kuinka vähän osaamme
aavistaa rakkaittemme vaikeimpiakaan murheita, ja kuinka vaikeaa on
täsmällisesti nähdä ja ymmärtää! Täyttää joku velvollisuus on helpompaa
kuin oivaltaa se, eikä kukaan harjoita eikä kehitä itsessään tätä
hienoa ja mutkikasta ymmärtämisen taitoa. Rva Molay-Norrois ensimäisenä
huomasi selittelyn välttämättömäksi:
— Rakkaani, löydän sinut taas. Luulin jo menettäneeni sinut.
— Oi äiti!
— En tiennyt miksi kaikkosit minusta. Mutta minä soimasin itseäni.
— Soimasit?
— Niin. Kun sinä tulit Pariisista Albertin ... petoksen jälkeen, esitin
heti kuin selvänä asiana että teidän eronne oli välttämätön. Yllytin
sinua sensijaan että olisin sinua tyynnyttänyt. Minulla oli vielä,
iästäni huolimatta, niin paljon harhakuvitelmia elämästä ja onnesta.
Nyt ei minulla niitä enää ole, ymmärräthän. Olin niin vähän ajatellut
asioita! Anna minulle anteeksi erehdykseni!
Elisabet peitti suudelmilla nämä säälittävät silmät, joista kyyneleet
valuivat. Matalalla äänellä hän kysyi:
— Onko siitä kauan kun ... tulitte tietämään?
— Viimeisenä päivänä Uriagessa. Entä sinä, sinä siis tiesit myös?
— Kyllä.
— Etkä ilmoittanut minulle, vaan vetäydyit minusta pois.
— En teistä, äiti, vaan isästä. Kuinka olisin saattanut puhua?
— Se on oikein.
Hän epäröi hetken, sitten hän tahtoi puolustautua, kuin olisi häntä
syytetty:
— On liian myöhään. Kolmenkymmenen kolmen vuotisen avioliiton jälkeen.
Sinun ja veljesi tähden, heidän tulevaisuutensa tähden minun käteni
ovat sidotut. Mitä olisin saattanut tehdä? En ole puhunut mitään. Hän
ei ole mitään huomannut. Hän on vähän itsekäs. Kuitenkin, olen kovasti
kärsinyt. Ja sitten, koko menneisyys on myrkytetty. Minulla ei enää ole
muistoja.
— Rakas äiti, älkää puhuko enää. Nojatkaa minuun. Jääkää siihen kuin
olisin minä teidän äitinne.
— Ei. Kuule vielä. Sinun tulee tietää. Vika ei ole yksinomaan hänen.
Kun hän oli sotaväessä ja hänet muutettiin toiseen majoituskaupunkiin,
yllytin minä häntä pyytämään eroa. Hän oli joutilas ja niin
kiehtova! Minä annoin elämän mennä menojaan. Olen tehnyt väärin.
Onnettomuuksissa, jotka meitä kohtaavat, on usein vähän meidän omaa
syytämme.
— Oh! Te ette tätä kärsimystä ansainnut!
— Nyt hän on sairas ja vanhuus odottaa. Surullista se on ajatella,
mutta vanhuus ja sairaus tekevät työtä minun hyväkseni. _Hän_ ei enää
niin kernaasti tule. Isäsi pitää minut mieluummin hoitajanaan. Sekin on
jo jotain.
Hän yritti hymyillä, siinä täysin onnistumatta. Elisabet piteli
jatkuvasti hänen käsiään, eikä väsynyt hänen murtuneilla poloisilla
kasvoillaan huomaamasta murheen merkkejä, jotka hänelle olivat eläviä
soimauksia. Kiintymyksestään huolimatta hän muutamien kuukausien
kuluessa oli niin kierosti arvostellut äitiään, ja nyt tämä antoi
hänelle opetuksen kestävyyden, vaiteliaisuuden, kieltäymisen,
alistumisen taidossa. Mutta alistuapa hän juuri ei tahtonut. Kun äiti
kysyi häneltä, mitä hän aikoi tehdä, hän vastasi:
— En tiedä.
— Sinä jäät hänen vaimokseen. Jos hän palaa, otatko hänet vastaan?
— En luule sitä.
— Mitä siis odotat?
Elisabet antoi käsiensä vaipua:
— En enää laadi suunnitelmia. Yhtenä päivänä toivon, toisena nousee
mieleni kapinaan, tai annan kaiken mennä menojaan. En ole vielä
valinnut tietäni.
— Rakas lapsi, meillä ei ole valittavana kuin yksi. Ymmärrän sen
selvästi nyt. Ja minä olen neuvonut sinua siltä poikkeamaan.
— Oi ette te ole sitä tehnyt äiti. Mutta on toinen tie: uusi elämä,
jolla ei ole mitään yhteyttä menneisyyteen. Sitä minä en halua.
Naisille kuten me se on mahdoton.
— Mitä siis ...?
— Täytyy löytyä kolmas.
— Mikä?
— Etsin sitä.
* * * * *
Talvi kului Elisabetilta näissä tarmon ja lannistuksen vaihteluissa.
Mutta heikkoudessaankin täytyi häneltä vielä riittää voimia toisille
ihmisille, jotka olivat hänestä riippuvaisia. Tulihan hänen virkistää
isäänsä, tukea äitiänsä, hillitä, sitä kuitenkaan kukistamatta,
Marie-Louisen rikasta ja pursuavaa luonnetta ja kehittää pikku
Philippen vähemmän toimeliasta olentoa. Kaikki nämä huolet kiinnittivät
hänen mieltään, täyttivät hänen päivänsä, estivät häntä liiaksi
tuntemasta yksinäisyyttään, mutta eivät häntä tyydyttäneet, ja
toisinaan masensivat hänet. Hänelle sattui, että hän illalla laskeutui
levolle epätoivoissaan, että hän heittäytyi tuskan valtaan ehjemmin
kuin ennen rakkauden, ja että hän aamulla heräsi saman epätoivon
vallassa. Käynti rouva Derizen luona, joka otti hänet hellästi vastaan,
joka antoi hänelle jänteviä ja käytännöllisiä neuvoja ja koetti kääntää
hänen mieltään Jumalan puoleen, antoi hänelle vähän kärsivällisyyttään
takaisin. Vanha rouva oli keksinyt keinon millä puhua hänelle
Albertista edullisesti: hän kertoi hänelle Albertista lapsena,
kaikenmoisia unohtuneita pikkutapauksia, ylläpitääkseen hänessä
vähemmän katkeria muistoja kuin ne, mitä hänelle miehestään oli jäänyt.
Eräällä iltapäiväkävelyllä Marie-Louise tapansa mukaan vaati häneltä
jotain uusia kertomuksia ja silloin Elisabet tuli esittäneeksi yhden
näistä lapsellisista jutuista, ja pian hän miltei vastoin tahtoaan
joutui puhelemaan lapsilleen heidän isästään.
Kun hän eräänä päivänä tyttärineen kulki yli Perustuslain aukean,
ehdotti hän tälle, että mentäisiin museoon.
— Museo, mitä se on?
— Tauluja, jotka esittävät ihmistä tai vaikkapa maisemia.
— Oi mennään sinne!
Ensimäisessä salissa Marie-Louise asettui oikopäätä nti de Barrelin
loisteliaan muotokuvan eteen, jonka Largillière on maalannut: hymyilevä
ja kaunisteltu nainen ylellisessä punaisessa asussaan loisti kuin
kyltti.
— Katso, äiti, tätä kaunista naista.
Heti Elisabetin mieleen muistui, mitä hänen omassa mielessään oli
liikkunut, kun Albert tässä samassa museossa koetti valita hänelle
sellaisia tauluja, jotka kehittäisivät hänen makuaan. Hän haki
Fragonardin vanhusta, jonka täytyi olla likellä Largillièrea, ja
katseli sitä tarkkaavasti. Hänen ei ollut tarvis pakoittaa itseään
ollakseen huvitettu näistä sierettyneistä kasvoista, jotka lyhyesti
esittävät ahkeran, uneksivaisen ja hieman juopottelevan talonpojan
koko elämäntarinan. Kuinka tällaiset oikeat taideteokset, joita
muka ainoastaan valiot osaavat ihailla, päinvastoin ovat helposti
tajuttavia. Tarvitsi vain asettaa ne suhteisiin elämän kanssa,
tarkastella niitä tämän sellaisenaan liian laajan ja aina jonkunverran
haihtuvan elämän täsmällisempinä, paremmin keskitettyinä kuvina. Nämä
olivat Albertin lausetapoja, joilla hän tulkitsi käsitystapaansa.
Elisabet vei Marie-Louisen vanhan muotokuvan luo:
— Jätä tuo jähmettynyt olento. Katsele tätä. Miten se on paljon
ilmehikkäämpi! Saint-Martinissa meillä oli naapuri, joka sitä
muistutti. Hän hukkui erääseen puroon, markkinailtana, mutta kirkossa
ei kukaan laulanut paremmin kuin hän. Hän ei ollut mikään huono
ihminen. Hän joi liikaa, ja sai ankaran rangaistuksen.
— Äiti, sanoi pikku tyttö, minusta on hauska kun sinä kerrot ...
Toisella kertaa, Elisabetin alettua uudelleen soitto-opintonsa, jotka
hän oli vienyt jokseenkin pitkälle, mutta kutakuinkin koneellisella
tavalla, hän ryhtyi soittamaan Beethovenin _l'appassionata_ sonaattia,
niinkuin sitä syystä nimitetään, ja hän eli sen niin voimakkaasti,
että se pani hänet unohtamaan vaivansa, tai ennemminkin antoi sille
pateettisen ilmaisun. Tuskaisen allegron, jota kuitenkin toistuen
valaisee hehkuva ja surullinen rakkaussävel, ja andanten jälkeen, joka
kohoo yli ihmiselon rajusäiden seesteyteen saakka, hän alkoi kolmatta,
epätoivoisten kutsujen katkaisemaa osaa, kun hän kuuli Marie-Louisen
itkevän; hän oli unohtanut tämän läsnäolon.
— Mikä sinulla on, rakkaani?
— En tiedä. Sinä soitat niin surullisesti.
— Minun ei olisi pitänyt soittaa sinulle tätä.
— Oi kyllä! Minä rakastan sitä että se on surullista.
Elisabet oli siis osannut tulkita tunnettaan ja vaikuttaa tyttärensä
syvän tunteellisuuden kehittymiseen, jonka lapsi oli perinyt isältään
ja joka vakaantuneena saattoi hänelle olla jalojen ilojen ja itsetunnon
lähteenä. Kun Albert myöhemmin kohtaisi lapsensa, olisi hänen pakko
tunnustaa, että ollessaan kaukana hänestä hänen lapsensa eivät olleet
kutistuneet. Tämä oli oleva hyljätyn vaimon kosto.
Keväällä Elisabet, joka tuontuostakin piti silmällä kirjakauppojen
näyteakkunoita, näki esillepantuna miehensä uuden kirjan, _Talonpojan
historian_ kolmannen nidoksen. Se oli ensimäinen, minkä hän heidän
eronsa jälkeen julkaisi. Milloinkaan ei hän niin hehkuvasti ollut
halunnut lukea jotain kirjaa. Hän kulki edestakaisin myymälän
edustalla, haluten ostaa sen ja rohkenematta kuitenkaan. Grenoblessa
hän oli liiaksi tunnettu, jotta tämä osto olisi jäänyt huomaamatta
ja voinut olla tulematta kaupungin puheenaineeksi. Mitä tehdä? Hänen
uteliaisuutensa oli niin kiihkeä, ettei se jättänyt häntä rauhaan.
Hän keksi lähellä taloaan, Strassburg-kadulla, pienen viheliäisen
kirjakaupan, jossa varmaankaan ei tiedetty hänen nimeään. Hän puikahti
myymälään iltahämärässä:
— Olkaa hyvä, antakaa minulle Albert Derizen _Talonpojan historian_
viimeinen nidos.
— Albert Derize? En tunne sitä nimeä.
Elisabetia, joka vaivoin oli saanut nämät tavut lausutuksi, ärsytti
se, että niitä ylenkatsottiin. Hän poistui kiittämättä, ja meni
suoraan kaupungin suurimpaan kirjakauppaan Victor-Hugo aukealla, mistä
hän peittelemättä osti haluamansa kirjan. Kun hän kiireisin askelin
poistui saaliineen, yllätti hänet oikeusneuvos Prémeraux, joka naisille
kohteliaana kuten aina riensi häntä tervehtimään. Tavanmukaisten
kohteliaisuuksien jälkeen hän viittasi kääröön:
— Lyön vetoa, että se on joku romaani.
— Kyllä, se on romaani.
— Eipäs olekaan, se on toisen muotoinen.
Elisabet punastui ja kun hän ei keksinyt mitään valhetta, hän käänsi
puheen toisaalle. Heti kun hän pääsi vapaaksi, hän riensi kotiinsa
piiloon. Milloinkaan ei hän ollut sellaisella ahneudella käynyt
luettavaansa käsiksi. Kun hänen lastensa kyselyt häntä häiritsivät,
odotti hän iltavalvontaansa, saadakseen siihen kokonaan antautua.
Se oli kuten edellisetkin, varsin oppinut kirja, mutta niin hyvin
sommiteltu, että se kohosi ja rakentui kuin muistopatsas sitä mukaa
kuin käänsi lehteä, ja uhkuen valoa ja havainnoilla kyllästettynä,
se muistutti vanhoja rakennuskiviä, joiden kuori, niin monen
auringonkierron hyväilemänä ja rajusään koettelemana, kantaa
ihmistahdon merkkejä. Elisabetille tämä väri ja tämä selkeys, jonka
kautta tavallisesti Albertin persoonallisuus ilmeni, oli outo, kun
hän kiihkoissaan tajusi sen uudella voimalla, ja hän kuvitteli, että
ne erikoisesti olivat tämän viimeisen nidoksen kaunistuksena. Hän
tahtoi lukea sen kammotun innostajattaren ansioksi ja joutui täten
mitä pahimman masennuksen valtaan. Läähättäen, ahdistuneena, kirjansa
kiusaamana ja kykenemättömänä siitä irtautumaan hän keskellä yötä
joutui viimeiseen lukuun, joka käsitteli Baskinmaan tapoja ja esitti
ne rodun kaikkein voimakkaimmaksi ylläpitäjäksi, maan ja suvunhengen
säilyttäjiksi. Tekijä esiintoi omat havaintonsa perintätiedon ja -tavan
mahdista toimivana voimana. Edeltäjiensä tavoin hän esitti Melongon
perheen historian, ja Espanjaan siirtyen hän kertoi muita esimerkkejä
maan kunnioituksesta yhtyneenä perheenpään kunnioitukseen. Kirja
päättyi jonkinmoiseen hymniin rodun ja kotiturpeen kunniaksi.
Epäilemättä nämä johtopäätökset eivät olleet vailla ironiaansa. Mikä
aiheutti hänet, joka niitä tulkitsi niin mahdikkaasti, juhlallisin,
täsmällisin lausein, esiintymään niiden ajajana? Hän osoitti mikä
vaikutus koossapysymisellä on perheeseen, kiinteydellä perintötapaan,
erottamattomuudella avioliittoon, ja itse hän, tahallaan eläen
yhteiskunnan laidalla, oli jättänyt vaimonsa ja lapsensa ja kävi
Baskinmaassa, kootakseen sieltä tämän aatesadon, rakastajattarensa
seurassa. Asiantuntevalle lukijalle tämän näytelmän täytyi olla
huvittava. Tottahan on, että niin monet säännöllistä yhteiskunnallista
elämää viettävät kirjoittavat anarkistisia kirjoja, että joskus
vastakohtana sopii odottaa järjestyksen opetuksia säännötöntä elämää
viettävien puolelta, joiden yksityiselämän viallisuus ei ole yllättänyt
muuta kuin heidän sydämensä tai aistinsa, aivoja turmelematta. On niin
helppoa ja houkuttelevaa korottaa omat intohimonsa uskonkappaleiksi,
muuttaa yksityiset vastoinkäymisensä yleisiksi puutteiksi, yleistää
omat erehdyksensä, että kyky vastustaa tätä houkutusta, kyky selvästi
nähdä yksityisen kokemuksensa epäluotettavuus, jo sisältää harvinaista
ajatuksen voimaa.
Kun Elisabet sulki kirjan, ei tämän vastakohdan ironia ollut edes
hipaissut häntä. Mutta huomatessaan, ettei Albert ollut muuttanut
mieltään yhteiskunnallisissa erittelyissään ja järkähtämättä,
suuremmalla lämmöllä, mutta myös kuumeisemmalla kiihkolla, mitä hän
tosin ei huomannut, pysyi uskollisena alkuperäiselle suunnitelmalle,
jonka perusteet Elisabet muisti hänen esittäneen, silloin hänestä
tuntui, että joskin puolison sydän oli menetetty, kuitenkin älyllinen
side vielä yhdisti puolisoa hyljättyihin, ja että hän oli tullut hiukan
vähemmän petetyksi.
IV
UUSI ELÄMÄ
Toukokuun lopussa Elisabet jätti Grenoblen asettuakseen Saint-Martinin
vanhaan taloon. Hänen tyttärensä terveys, jota vaivasi verenvähyys
ja hermoheikkous, teki ilmanmuutoksen tarpeelliseksi, ja lääkäri
neuvoi lähtemään vuoristoon. Elisabet ehdotti vanhemmilleen, tosin
salaisella taka-ajatuksella, että nämä ottaisivat vastaan hänen
vieraanvaraisuutensa. Hra Molay-Norrois pysyi jäykkänä.
— Me menemme Uriageen pahojen helteiden ajaksi, se on tietty. Mutta kun
vielä on täysi talvi!
— Täysi talvi, isä! On kevät, ja huomenna on kesä.
— Elä missään tapauksessa ota lukuun minua. Vanha herra piti arvossa
maaseutua vain mikäli siellä oli kaupungin tavat ja paljon ihmisiä,
ja senvuoksi hän odotti että pienen kylpypaikan hotellit tulisivat
täyteen. Tämän onnistumattoman yrityksen jälkeen Elisabet pyysi rouva
Derizeä seurakseen.
— Me tulemme olemaan teidän vierainanne, sanoi hän. Olen päättänyt olla
mitään Albertilta ottamatta, ja Saint-Martinin tila kuuluu hänelle.
Marie-Louisen sairaus pakoittaa minut lieventämään jyrkkyyttäni. Jos te
olisitte kanssamme siellä, ei minun olisi tarvis soimata itseäni.
— Miksi soimata? Albertilla ei ole muuta kotia kuin yksi, teidän. Hän
on velvollinen antamaan teille avustusta.
— Minä hylkään sen. Ettekö ymmärrä minua?
— En, isän on huolehdittava lapsistaan. Tämä ero koskee niin kipeästi
minuun. Yhtä kipeästi kuin teihin. Hän ei kenties tiedä sitä kylliksi.
— Elkää koskaan puhuko hänelle minusta.
— Mistä minä puhuisin hänelle, ellen hänen velvollisuudestaan?
Kuolemaani saakka hän on kuuleva valitukseni, jos hän itsepäisesti
pysyy väärällä tiellään.
— Entäs mitä hän vastaa teille?
— Ei koskaan mitään tästä asiasta.
— Siinä sen näette.
— Te ette ymmärrä hänen ajatustansa. Ylpeät eivät mielellään sitä
paljasta, ja hänen rikkomuksensa paaduttaa hänet ylpeyteensä. Kun
olemme poikenneet pois totuudesta, niin erehdyksemme luonnollisesti
yllyttää uhmaamme. Mutta rauhoittukaa, Elisabet. Kun kirjeissäni
on kysymys teistä ja lapsista, osaan menetellä niin, ettei teidän
ylpeytenne siitä joudu kärsimään. Haluan ainoastaan pitää vireillä
hänen muistoaan ja katumustaan.
— Hänen katumustaanko?
— Se kenties uinuu nyt, mutta se on heräävä. Kullakin meistä on
hetkensä, ja varsinkin silloin, kun me lisäämme elämän onnettomuuksiin,
jotka jo kyllä ovat riittävät, ne jotka me itse aiheutamme.
Hän lisäsi, alakuloisemmin:
— Ikä alkaa painaa minua. Joka päivä anon Jumalalta sitä armoa, että
saisin nähdä teidät sovussa ennenkuin kuolen.
Ja ikäänkuin jatkaisi hän vain itsekseen mietteittensä uraa:
— Se kenties lähentäisi teitä toisiinsa.
— Mikä sitten, rakas äiti? kysyi Elisabet.
Rva Derize katseli häntä kuin palaisi hän itse jostain kaukaa, ja
hetken vaiettuaan hän hymyillen sanoi:
— Oh! ei mikään, rakas tyttäreni. Ihminen saa joskus omituisia
ajatuksia.
Rouvien elämä Saint-Martin-d'Uriagessa oli vaatimatonta ja
yksivakaista. Lasten hoito, joidenkin kirjojen luku, kävelyt, ja
illalla musiikki ja pitkät puhelut täyttivät heidän päivänsä eivätkä
jatkuneet kovin myöhään. Usein rva Derize kulki plataanitietä, joka
päättyi kappeliin. Koska Elisabet ei tullut hänen mukaansa sinne,
valitsi hän mieluimmin sen ajan, jolloin tämä kävelytti ulkosalla
Marie-Louisea ja Philippeä, kulkien heidän kanssaan ympäristön metsissä
tai niityillä. Hänen jalkojaan alkoi pian uuvuttaa, mutta hänen
henkensä, joka oli pysynyt toimeliaana, jopa hehkuvana aina vanhuuteen
saakka, ei tiennyt uupumuksesta.
Muistaen miten Albert vihoissaan oli ylistänyt ruumiillisen rasituksen
siunauksia, Elisabet joka päivä ulotti kävelyretkensä yhä pitemmälle.
Alussa hän sai ivallisia huomautuksia Marie-Louisen puolelta, joka
livisti kuin jänis pitkin tietä ja soimasi äitiään ja Philippeä
heidän hitaudestaan. Vähitellen hän paremmin harjaannuttuaan suoritti
huomattavia matkoja ja häntä alkoi uudella tavalla huvittaa tämä
ruumiinliike, jota hän ennen oli halveksinut. Chamroussen rinteillä,
— niin kaukana kotoa kuin hänen poikansa pikku jalat vain sallivat,
— hän hämmästyksellä huomasi, kuin näkisi hän sen nyt ensi kertaa,
minkälaisia korkeita suippokaaria muodostavat suorarunkoiset
katedraalin pylväitä muistuttavat kuuset. Se herätti hänessä
uskonnollista mielialaa. Luonto lakkasi olemasta hänen tuskansa
säestäjä, kuten se edellisenä syksynä oli ollut.
Melkein joka ilta hän parvekkeelta ihmetellen katseli valon häipymistä.
Karja ja sen paimenet, jotka tunkeilivat kaivon ympärillä, herättivät
hänessä tuota rauhan tunnelmaa, joka maaseudulla leviää päivän
painuessa kuin hieno tuoksu.
Marie-Louise lopuksi huomasi, että hänen äitinsä käveli melkein yhtä
hyvin kuin hän itse.
— Mutta juosta sinä ainakaan et osaa.
— Koetetaan.
Nuori rouva keräsi hameensa ja koetti. Hänen lapsensa, jotka eivät
koskaan olleet nähneet häntä näin lennossa, puhkesivat siitä
riemuhuutoihin ja unohtivat juosta kilpaa. Tämä hänen uusi kykynsä
herätti heidän innostustaan.
— Toden totta, päätti pikku tyttö, sinulta ei enää puutu muuta kuin
rotko.
— Mikä rotko?
— Isän rotko.
Tämä oli salaperäinen ja jylhä paikka, jota tyttö itse ei olisi edes
osannut löytää, jonne hänen isänsä kerran oli vienyt hänet ja josta
heidän oli ollut vaikea päästä pois, toisiinsa kietoutuneiden oksien,
piikkien ja kivien takia. Tytöllä oli siitä sankarillinen muisto, jota
hän käytti lumotakseen ympäristöään erikoisissa tapauksissa.
Saatuaan näistä saavutuksista kuulla kertoi Albertin äiti urotöistä,
joita poika anivarhaisessa nuoruudessaan oli tehnyt: mitenkähän oli
rakastanut vuoristoa, sen ilmaa, sen valtavien näköalojen ja varsinkin
sen tarjoomien vaarojen vuoksi. Opittuaan aikaisemmin tuntemaan
miehensä lapsuuden Elisabet nyt sai tietoonsa hänen nuoruutensakin,
joka ei koskaan ollut herättänyt hänen uteliaisuuttaan. Sen ohessa
hänen täytyy tyydyttää lasten vaatimukset, nämä kun tahtoivat yhä uusia
seikkailukertomuksia. Niinpä hän uudelleen tutki kirjaston hyllyt,
jotka verhosivat ylhäältä alas saakka kokonaisen huoneen, minne hän
ennen ei juuri pistäytynyt. Mutta nyt hän teki sen järjestelmällisemmin
ja todellakin haluten päästä tulokseen; hän oli milloin polvillaan
lattialla, milloin kiipesi korkeille portaille. Monien yritysten
jälkeen hän löysi sieltä nidoksen Dauphinén satuja ja alkoi niitä
kömpelösti kertoella, mutta pian hän kokemuksen opettamana kykeni
käyttämään säästeliäästi tehokohtia ja muodostelemaan juonen ratkaisun
onnelliseen suuntaan, niin ettei hän murehduttanut Marie-Louisea,
joka liiaksi oli kiintynyt kuviteltuihin henkilöihinsä, kun sensijaan
Philippe filosofisemmin kantoi näiden onnettomuudet. Paholainen,
joka rakensi muurin Vizillen puiston ympäri ja jota marsalkka de
Lesdiguières veti nenästä, haltiatar Melusina, jonka alueen muodostavat
Sassenagen luolat, ja jonka tyttären, merenneidon, rakkaus teki
naiseksi, nämä erikoisesti valtasivat lasten mielikuvituksen, koska he
edellisenä vuonna itse olivat käyneet näillä loihtuisilla paikoilla
Passerat'n automobiilissa, mikä heille riitti antaakseen tarulle
todellisuustehoa.
— Sassenagessa, äiti, selitti Marie-Louise, me emme nähneet Melusinaa.
— Ei hän enää olekaan siellä!
— Missä hän on?
— Kaukana, kaukana merellä.
Tyttö jäi mietteihinsä, sitten hän päätteli:
— Olisi voitu kertoa minulle hänen historiansa, silloin kun me olimme
luolassa. On tyhmää kävellä luolassa, puhumatta haltiattaresta mitään.
Elisabetin ajatus kohdistui itsestään Albertiin, jota tämä huomautus
olisi huvittanut. Kuinka olisikaan ollut historioitsijan mieleen tämä
naivi arvostelu niistä monista matkailijoista, jotka retkeilevät
kautta maan näkemättä mitään muuta kuin ulkokuoren, tietämättä mistään
muusta kuin silmää enemmän tai vähemmän viehättävistä muodoista. Mitä
Philippeen tuli, miellytti häntä enemmän paholainen, joka rakensi
muurit yhdessä yössä ja jolle maksettiin apinarahalla.
Kun nuori rouva kerran oli päässyt kirjastoon käsiksi, tottui hän
sitä selailemaan. Käytettyään sitä lastensa hyväksi, hän itse haki
sieltä huvitusta. Hän luki uudelleen muutamia miehensä teoksia, jotka
hän ennen oli velvollisuudesta kiireesti käynyt läpi, ja mieltyi
niihin. Sitte hän erikoisesti kiintyi elämäkertoihin ja muistelmiin,
jotka senkautta että ne ovat välittömässä kosketuksessa elämän kanssa
paremmin soveltuivat hänen enemmän realistiseen kuin kuvausvoimaiseen
luonteeseensa. Ja vähitellen, ilman että hänelle itselleenkään oli
selvillä olentonsa asteettainen muuntuminen, hän paremmin ymmärsi,
mitenkä ihmisten jättämät jäljet tuntuvat kaikkialla vanhoissa
sivistysmaissa, mikä merkitys on menneisyydellä, suurilla miehillä,
muistomerkeillä ja taiteentuotteilla. Omituisen vaiheen kautta hänen
harrastuksensa kehittyivät samoiksi kuin hänen puolisonsa, nyt kun
hän oli tästä eroitettu, epäilemättä ainiaaksi. Puolison henkinen
vaikutus, joka ei ollut jättänyt häneen mitään jälkeä kahdeksanvuotisen
avioliiton kuluessa, tuntui nyt etäisyydestä eikä tämä koskaan tietäisi
siitä mitään.