suunnittelut se pani sekaisin, ihmettelivät. Heidän päämiehensä
saapui silloin sopivasti huoneeseen suojatteineen. Hra Tabourinillä
oli se ilme, minkä huonojen uutisten kuuleminen hänelle antoi ja sitä
kartuttivat vielä hänen kiinni liimaantuneet hiuksensa. Lähdössään
yllätettynä Philippe Lagier teki vaivaantuneen perääntymisliikahduksen,
mikä ei voinut jäädä huomaamatta niin tarkalta havaintojen tekijältä
kuin Malaunay oli, mutta nuori rouva, tuskin huomattavasti epäröityään,
kiiruhti häntä vastaan:
— Hra Lagier, sanoi hän, minulla on juuri teille puhuttavaa. Tahdotteko
saattaa minua muutamia askeleita.
Hämmentyneenä Lagier vaivoin sai sanotuksi:
— Mielelläni, rouva.
Mihin oli joutunut se itsensä hillitseminen, jonka ei koskaan oltu
nähty häneltä puuttuvan? Mistä tämä mielenliikutus aivan tavallisissa
olosuhteissa? Hän pääsi senverran tasapainoon, että saattoi tervehtiä
asianajajaa ja hänen apulaisiaan hyvästiksi, ennenkuin hän poistui
kauniin rva Derizen takana. Hra Tabourinillä oli toisia asioita
päässään huomatakseen näitä vivahduksia. Tuskin oli ovi suljettu, kuin
hän traagillisesti ilmoitti apulaisilleen.
— Derizen juttua ei enää ole.
— Kuinka? Miksi? kysyivät apulaiset.
— Rva Derize peruuttaa haasteensa.
Vitrolle, Lestaque ja Dauras olivat, kuten odottaa sopii, hämmästyneen
näköisiä. Mutta juoksupoika uskalsi ilmaista sopimatonta iloa ja
julisti:
— Minä olen voittanut.
Isäntä, joka ei käsittänyt mitään, katseli häntä kiireestä kantapäähän
ja toisti koneellisesti:
— Voittanut?
— Aivan niin, selitti apulainen röyhkeästi. Olemme lyöneet jutusta
vetoa?
— Vetoa?
— Kaikissa toimistoissa tehdään niin. Mitä mielenkiintoa olisi meillä
johonkin oikeusjuttuun, ellemme saisi lyödä siitä vetoa. Rva Derize
pyysi avioeroa. Mutta hänen miehensä ei pyytänyt mitään. Panin vetoa
jälkimäisen puolesta. Mitään ei tapahdukaan. Siis: minä olen voittanut.
Ja jättäen hra Tabourinin hämmennykseensä, hän kääntyi tovereittensa
puoleen.
— Kukin teistä on velvollinen tarjoamaan minulle päivällisen minun
valitsemassani ravintolassa. Kolme päivällistä, mikä mainio onni.
Toiset panivat vastaan. Närkästynyt, mutta herkkusuu asianajaja horjui
hetkisen päivälliskutsun ja asemansa vaatiman arvokkuuden välillä.
Jälkimäinen voitti, ja hän antoi vihalleen vallan.
— Olkaa varuillanne, herra. Te ette pitele asioita vakavasti, ja
minä olen jo huomannut teissä vaarallisen taipumuksen nautintoihin.
Voitittehan äsken Commercekahvilassa toisen vedon siitä, miten kauan
aikaa saattaa yhtä sikaria polttaa? Miten kauan! Teidän iällänne minä
olisin lyönyt vetoa siitä, miten nopeaan sen voi tehdä. Te olette
käyttänyt tuohon enemmän kuin tunnin. Tietäkää, että tämä jo riittäisi
antamaan teille matkapassit täältä. Talon etujen pitää olla sen
virkailijoille pyhiä, enkä minä salli apulaisteni hankkivan itselleen
voittoa siitä, että minä menetän juttuni.
Ja pidettyään tämän puheen, johon hän purki tyytymättömyytensä ja joka
sivumennen sanoen oli hänelle terveellinen — hän tarvitsi kohtuullista
ruumiinharjoitusta helpoittaakseen ruuansulatustaan — hän enemmittä
puheitta jakoi masentuneille kuulijoilleen heidän tehtävänsä.
Saint-André aukea on parin askeleen päässä Quai de la Républiqueltä,
missä Molay-Norrois'n perhe asui. Sensijaan että olisi mennyt Isèreen
päin, Elisabet suuntasi askeleensa kaupunginpuistoa kohti. Philippe
Lagier, joka kulki hänen vieressään sanomatta sanaakaan, ihmetteli:
— Minne me menemme, rouva?
— Minun kotiini.
— Olette siis jättänyt vanhempanne?
— Ettekö sitä tiennyt? Olen vuokrannut huoneuston Haxo-kadulta, melkein
kasvitieteellistä puutarhaa vastapäätä.
— Ah, sanoi Lagier, ilmaisematta mielipidettään siitä.
Elisabet tämän johdosta lisäsi:
— Minua on senjohdosta paljon moitittu. Kuitenkin on parempi näin.
Tapaan vanhempani melkein joka päivä, mutta lapsiaan kasvattaakseen
tarvitsee äiti jonkunverran vapautta.
Kaupunginpuisto oli ikäänkuin pakkasen lamauttama. Talojen yli
kohoten kuvastivat talvista, vaaleansinistä, kalpeaa taivasta vastaan
viuhkamaiset jalavat ja plataanit hentoja oksiaan ja vesojaan. Lammikon
vesi oli jäätynyt, ja jäähän oli täytynyt hakata pieni reikä, missä
musta joutsen saattoi uida: mutta tuntien olevansa vanki se uskalsi
tuskin liikuttaa jalkojaan. Elisabetin rinnalla käydessään muisti
Philippe sitä viime kesän päivää, jolloin hän oikeusneuvos Prémereux'n
edessä oli puolustanut intohimon asiaa Molay-Norrois'n lukuisaa
puoluetta vastaan.
He tuskin puhelivat kulkiessaan pitkin väkirikkaampia katuja, jotka
sieltä johtavat Perustuslain aukealle, mistä Haxo-katu lähtee. Tämä
säännöllisen muotoinen aukea, jota julkiset rakennukset ympäröivät, oli
melkein autio, ja Haxo-katu oli vielä tyhjempi.
— Tuolla se on, sanoi Elisabet, kun he saapuivat erään korkean,
jokseenkin vaatimattoman näköisen talon kohdalle, lähellä Boulevard des
Alpes'ia, jota reunustavat muinaisten vallien ruohoiset rinteet.
He nousivat neljänteen kerrokseen. Elisabet meni vieraansa edellä
sisähuoneisiin.
— Salissa ei ole tulta. Suokaa anteeksi, hyvä herra, että otan teidät
vastaan tässä huoneessa. Se on meidän lukukammiomme.
Se oli yksinkertaisesti kalustettu työhuone, jonka täytti suuri musteen
tahrima pöytä, ja jonka ikkunasta näki kasvitieteelliseen puutarhaan.
— Lapseni kirjoittavat täällä tehtävänsä. Marie-Louise ainakin, sillä
teidän kummipoikanne ei vielä osaa muuta kuin huvitella.
Elisabetia näytti vaivaavan jokin, jota hän olisi tahtonut sanoa,
sitä kuitenkaan sanomatta. Philippe Lagier tunsi tuon, eikä voinut
häntä auttaa. Muistaen Uriagen metsäpolkua, missä hän oli kokenut
nöyryytyksen ja häpeän, ei hän voinut käsittää kuinka hän nyt saattoi
olla kahden kesken nuoren naisen kanssa. Tämä oli koettanut hymyillä
sanoessaan »kummipoikanne», mikä heitä yhdisti. Se oli niin vaivautunut
hymy, että Lagier päätti puhua, antaakseen tälle yhdessäololle
päämäärän, joka siltä puuttui.
— Olen saanut, rouva, kirjeen puolisoltanne, Albertilta. Se juuri
aiheutti käyntini asianajajanne luo, missä teidät tapasin. Albertin
notaari Grenoblessa, hra Randon, ilmoittaa hänelle joka kuukausi, että
te kieltäydytte ottamasta vastaan eläkettä, jonka hän säännöllisesti
lähettää.
— Se on totta.
— Ihmetellen kysyy hän syytä siihen, ja hän pyytää minua vaikuttamaan
teihin niin, että te suostuisitte siihen, omaksi eduksenne, tai,
ellette te siitä välitä, Marie-Louisen ja Philippen eduksi, joista
teidän on huoli pidettävä.
Esitettyään tämän selityksen arvovaltaisuudella, jonka hämminki muutti
jyrkkyydeksi, Philippe katseli nuorta naista, jonka hän näki olevan
poissa tasapainosta. Tultaessa taivasalta huoneen kuumaan ilmaan
oli veri noussut hänen päähänsä, tai aiheutui hänen punastuksensa
hämmennyksestä, johon vastaus hänet jo edeltäpäin saattoi. Näin kasvot
hohtaen ja silmät kyyneleistä kosteina Elisabet veti syvään henkeä kuin
ahdistaisi hänen rintaansa ja sai suurella vaivalla sanotuksi:
— Puolisoni on itse hävittänyt kotinsa. Hän on riistänyt meiltä
henkisen tukensa. Silloin tahdon tulla toimeen myös ilman hänen
aineellista tukeaan.
— Entä lapsenne.
— Minä kasvatan heidät itse. Myöhemmin saavat he tehdä tahtonsa mukaan.
— On kymmenes kuu kulumassa. Notaari on jo saanut kymmenentuhatta
frangia teidän tilillenne. Hän ei tahdo niitä säilyttää.
— Lähettäköön ne takaisin hra Derizelle.
— Albert ei tule ottamaan niitä vastaan; te tunnette hänet hyvin.
Hänellä on ylpeytensä ... kuten teillä.
Välinpitämättömällä eleellä Elisabet osoitti, ettei tämä rahakysymys
häntä liikuttanut. Kuitenkin Philippe Lagier'n vastaus, siihen
sisältyvä vihjaus Albertin epäitsekkääseen luonteeseen, oli hänelle
salaisesti mieleen. Se auttoi hänet saamaan pois mielestään ne
epämieluisat muistot, joita asianajajan läsnäolo uhkasi hänessä
herättää. Tämä alkoi uudestaan, mutta vähemmän varmana:
— Sallitteko minulle yhden kysymyksen? Eikö tämä eläke, joka on
lainmukainen, jonka te voitte ja joka teidän tulee ottaa vastaan, ole
teille välttämätön?
Elisabet selvitti asemansa koruttomasti. Hän oli saanut myötäjäisinä
kaksi sataa tuhatta frangia, joiden korkotulot riittivät hänelle.
Hän lisäsi, etteivät hänen vanhempansa vielä olleet luovuttaneet
hänelle viimeistä neljännestä, ja että hänellä oli käytettävänään vain
kuusituhatta frangia korkoja. Philippe todellisuudessa tiesi tämän,
mutta hän tyytyi sanomaan:
— Se ei enää ole teidän entinen asemanne.
— Hänen asumansa huoneusto ei todellakaan muistuttanut Bara-kadun
huoneustoa Pariisissa eikä Molay-Norrois'n huoneustoa Isèren rannalla.
— Totun siihen kyllä, vastasi Elisabet hymyillen. Se ei ole mitään.
Minulla ei tarvitse olla näädännahkaisia turkiksia.
Se mitä hänellä oli yllään, puki häntä niin hyvin, oli niin loistavan
edullinen hänen kasvojensa sävylle, että Lagier'ta halutti panna
vastaan. Mutta hän oli menettänyt oikeutensa siihen, ja hän vaikeni.
— Lasteni kasvatus, jatkoi Elisabet, ei tästä vähennyksestä mitenkään
tule kärsimään. Olen luvannut sen itselleni, ja minä tulen pitämään
sanani. Katsokaa: olen jo alkanut. Korjaan Marie-Louisen tehtävät, ja
annan hänelle tunteja.
— Te näette paljon vaivaa.
— Se antaa työtä minulle. Täytyy omistautua muiden elämälle, kun omalla
elämällä ei enää ole mitään päämäärää.
Elisabet oli noussut. Lagier luuli, että se oli kehoitus lähtöön. Mutta
Elisabet oli avannut erään pöytälaatikon, ja palasi hänen luokseen,
antaakseen hänelle huolellisesti taitetun käärön, joka oli hänelle
tuttu.
— Olen pyytänyt teitä saattamaan minua antaakseni teille hra Derizen
vihot. Kiitän teitä siitä, että lainasitte ne minulle. Minä olen
pitänyt niitä varsin kauan, mutta te ette ole vaatinut niitä minulta.
Lagier kumarsi sanattomana.
— Ja tässä, lisäsi Elisabet, kirje, joka oli hänelle osoitettu ja jonka
minä oikeudettomasti pidätin. Annattehan sen hänelle takaisin?
Hämmästyneenä kieltäytyi Philippe ottamasta vastaan kirjettä, joka
hänelle ojennettiin:
— Se kuuluu teille. Se on teidän aseenne. Te ette voi olla sitä vailla.
— Minä en enää tarvitse sitä ...
— Mutta, rouva ...
— Minä luovun avioeronpyynnöstä. Albert saa tehdä mielensä mukaan.
Ensi kerran hän tämän keskustelun kuluessa käytti miehensä etunimeä. Se
oli hänen mielenliikutuksensa ainoa merkki.
— Niinkö! mutisi Philippe, joka ei ollut tätä uutista odottanut.
Tietääkö Albert sen?
— Kävin juuri ilmoittamassa siitä asianajajalleni. Albertin asianajaja
vuorostaan ilmoittaa siitä hänelle.
— Sallitteko että minä siitä ilmoitan.
— Tietenkin.
Tämän jälkeen oli Lagier'n otettava jäähyväiset. Seistessään Elisabetin
edessä, ei hän tiennyt, mitenkä osoittaa tälle kunnioitustaan.
Tämän satunnaisen kohtauksen kuluessa hän kaiken aikaa oli etsinyt
tilaisuutta saada anteeksiantoa. Muistojensa tuottamaan nöyryytykseen
liittyi hänessä nöyryyttävä tietoisuus kykenemättömyydestään nyt,
jolloin hän kaikkein hartaimmin olisi halunnut käyttää älynsä
kekseliäisyyttä hyväkseen. Mutta häntä odotti vielä yksi yllätys.
Elisabet ojensi hänelle kätensä, ja äänen vähän väristessä sanoi
selitykseksi:
— Tahdoin myös, hyvä herra, sanoa teille, että olen unohtanut teidän
viimeiset sananne Uriagessa. Antakaa minulle kättä. Te olette luullut
minusta väärin: syy oli minun. Yksinäisen naisen tulee olla niin
varovainen. Jääkää Albertin ystäväksi, ja olkaa vähän minunkin. Me
tapaamme toisiamme harvoin. Minä en muista muuta kuin ne totuudet,
jotka kerran tulivat teidän suustanne, ja jotka saattoivat minut
miettimään: osuudesta, joka ihmisellä itsellään on onnettomuuteensa.
Philippe kumartuen suuteli sormia, jotka Elisabet lempeästi veti pois.
— Rouva, toisti hän, rouva.
Ja kun hän saattoi voittaa hämmennyksensä:
— Tulen olemaan teidän anteeksiantonne arvoinen. Jos tietäisitte, mitä
inhoa olen poissaollessani tuntenut! Nyt tunnen mieleni nuoremmaksi,
keveämmäksi. Ah! itsehalveksunta on raskasta kantaa.
— Vaiti! lausui Elisabet sormi suulla, jottei hän jatkaisi moista
aihetta, eikä siihen koskaan palaisi.
Lagier kumarsi:
— Hyvästi, rouva. Teillä ei tule olemaan hartaampaa ystävää.
Kun hän oli lähtenyt, riisui Elisabet hattunsa ja turkiksensa. Hänen
poskensa olivat hehkuvat ja hänen kätensä jäiset. Lapset, joita heidän
hoitajattarensa oli kävelyttänyt vihreällä saarella, palaisivat pian:
heti hän aikoi ryhtyä heidän kanssaan heidän jokapäiväisiin puuhiinsa,
jotka häntä toisinaan niin väsyttivät. Hän istuutui lähelle uunia,
nojasi tuolinsa selustaan ja jäi liikkumattomana tähän asentoon,
niinkuin jännityksen lauetessa äärimäisen ponnistuksen jälkeen.
Ennenkuin hän uudestaan ryhtyi puuhaan, hän tunsi suunnatonta tarvetta
levätä, olla ajattelematta, olla toimimatta. Hämärä tiheni, mutta hän
ei sytyttänyt lamppua. Vastassaan hän akkunasta näki puiston puiden
tuollapuolen Belledonnevuoren lumen, jota iltarusko punasi ja jonka
väri oli kuin kevätkukkien. Näin auringon hyväilemänä saivat jäätiköt
eloa, ja kuitenkin saattoi! jo kaukaa, ylen kirkkaassa ilmassa,
aavistaa niiden kylmyyden. Kaikkien näiden ansiokkaiden ponnistusten
pohjalla, jotka näyttivät elävöittävän hänen säälittävää yksinäistä
elämäänsä, hän täten tunsi kuoleman piilevän.
Miten paljon uljuutta hän olikaan osoittanut vähitellen voittaessaan
luontaisen velttoutensa, saadakseen aikaan niin monet päätökset, joiden
ylevämielisyys ei häntä enää senjälkeen ylläpitänyt, kun hän oli saanut
ne pystyyn. Mitään korvausta, mitään toivoa ei hänelle suotu. Kaukana
hänestä, vieretyksin nauttivat Albert ja hänen rakastajattarensa
vapaasti lemmestään. Kuitenkin, heidän oli saatava tietoonsa hänen
ylevämielisyytensä, hänen ylpeytensä, hänen uusi ja vaikea elämänsä.
Hän pakoittaisi heidät muistamaan. Olihan hänkin tämän päivän kuluessa
täyttänyt mittansa! Sisälsikö Annan elämäkerta, joka niin suurella
ihailulla oli hänelle tarjoiltu, paremmin täytettyä sivua? Tämä itsensä
vertaaminen kilpailijaansa yllytti hänen mustasukkaisuuttaan, vuodatti
myrkkyä hänen haavaansa ja siten palautti hänelle vähän tarmoaan. Hänen
lapsensa, jotka riensivät häntä syleilemään puolipimeään, joka peitti
hänet, haihduttivat lopunkin hänen lamaannuksestaan. Hän mietti, että
Albertin äiti tulisi häntä hyväksymään ja kiittämään, ja tästä hänelle
niin oudosta toimeliaisuudesta, joka hänen nuorekkaan huolettomalta
olennoltaan oli vaatinut voimanponnistuksen, minkä aiheuttaman
kulutuksen hän näin jälestäpäin tunsi, hän kaikista epätoivonaiheistaan
huolimatta löysi uupumuksen levon, joka antaa ruumiille terveellistä
harjoitusta. Ja tämä ennen kokematon vaikutelma oli hänelle samalla
kertaa ihmettelyn esine ja helpotus.
III
ROUVA MOLAY-NORROIS
Grenobleen palattuaan oli Elisabet esittänyt syyksi uuden kotinsa
pystyttämisen voidakseen olla ottamatta vieraita vastaan. Mutta
vanhempiensa neuvosta, joita Elisabetin suureksi hämmästykseksi
hänen anoppinsa kannatti, hän oli päättänyt valita itselleen
vastaanottopäivän. Pariisissa hän heikosti pani tahtoaan liikkeelle
ylläpitääkseen miehelleen hyödyllisiä tai mieluisia suhteita, asettaen
niiden edelle omat perhesuhteensa. Albert vähitellen oli jättänyt
hänet vapaaksi ja vieraantunut seuraelämästä. Mutta kun hän nyt
aikoi käyttää hyväkseen uutta asemaansa, joka niin soveltui hänen
luontaiselle mielentylsyydelleen, käytiin kaikilta tahoilta häntä
estämään. Molay-Norrois'n perheen käsitysten mukaan oli olemassa pyhiä
velvollisuuksia seuraelämää kohtaan, ja rva Derize kehoitti häntä
välttämään eristymistä.
— Minulla on luottamus siihen, oli tämä hänelle sanonut, että
tulevaisuutenne on käyvä valoisaksi. Mutta teidän täytyy järjestää
olemassaolonne luonnolliseksi. Ei ole hyvä olla alituisesti
kahdenkesken muistojensa kanssa.
— Entä te itse?
— Oh! minähän olen rutivanha ja menneisyys saa riittää minulle.
Marie-Louise ja Philippe saavat ystäviä, joiden vanhemmat te tunnette.
Te olette aiheuttanut minulle suuren ilon, luopuessanne avioerosta.
— Kukaan ei sitä vielä tiedä.
— Koska te kannatte Albertin nimeä, on oikein, että myötätunto, yleinen
arvonanto kohdistuu teihin. Jos Jumala sallii, että te vielä kerran
alatte säännöllistä elämää ...
— En koskaan ala säännöllistä elämää Albertin kanssa. Hän on tehnyt
minulle liian paljon pahaa.
Mutta tämän vastalauseen jälkeen hän, vähemmän oman mielipiteensä
vuoksi kuin heikkoudesta ja ajanvietteen tarpeesta oli alistunut
noudattamaan rva Derizen neuvoa. Hän tuli siitä palkituksi jo
ensimäisen vieraskäynnin kautta. Eräs hänen entinen koulutoverinsa,
— Blanche Servin, joka oli mennyt naimisiin pikkuvirkamiehen, hra
Vernier'n kanssa ja jonka hän oli kadottanut näkyvistä — uskalsi,
tietäessään hänet onnettomaksi, tulla häntä tervehtimään, mitä hän
aikaisemmin ei ollut uskaltanut, katsoen heidän asemansa erilaisuuteen.
Tämä oli noita ensi silmäyksellä vaatimattomia ihmisiä, joilla on
aikaa antautua moniin hyviin harrastuksiin koskeivät milloinkaan
ajattele itseään. Elisabet ihmetteli hänen hienotunteista käytöstään,
hänen säteilevää hyvyyttään, hänen lempeää iloisuuttaan, jolla hän
kantoi kaikki vastuksien ja lapsien rasittaman elämänsä vaivat. Mitä
tämä ihminen olikaan vaatimattomasta elämänosastaan voinut tehdä?
Elisabet lupasi itsekseen käydä hänen luonaan ja viedä mukana Philippen
ja Marie-Louisen. Vähän ajan kuluttua tuli Molay-Norrois'n perheen
seurapiiri. Aina toimekas ja kiiruinen rva Passerat saapui ensimäisenä,
vanhan oikeusneuvos Prémeraux'n, kangistuneen ihailijansa saattamana,
jota hän raahasi mukanaan senjälkeen kuin hra Molay-Norrois,
leinikohtauksen yllättämänä, oli pakoitettu pysymään huoneessaan.
Viehättävällä tavallaan rva Passerat tutki paikat ja riensi ikkunaan,
näköalaa arvostaakseen.
— Puita, puita, kaikkia lajeja. Ja Belledonne taivaanrannassa. Se on
suurenmoista. Mutta kuinka te olette viehättävä, pienokaiseni. Se on
oikein että aina hankitte vaatetuksenne Pariisista.
— Tämä on viimetalvinen puku, selitti Elisabet, jonka asu oli
vastakohtana vaatimattomalle kalustolle. Olen antanut korjata sen
täällä.
Rva Passerat purskahti nauruun.
— Mikä viattomuus. Ei sellaisista asioista puhuta. Vaikka Elisabet
oli päättänyt suhtautua kylmästi kaikkiin lähentelyihin, täytyi hänen
kuitenkin myöntää vieraansa notkeus ja viehätys. Mutta käsiteltyään
loppuun jokapäiväiset aiheensa ja saavuttaakseen toisen karttavan
luottamuksen, tämä antoi ymmärtää, suopein ilmein, että hän tiesi
haasteen peruutuksesta. Ilmeisesti Tabourinin toimisto ei säilyttänyt
mitään salaisuuksia.
— Niin, lisäsi hän, tehän olette vain toistaiseksi asettunut tänne. Te
aiotte pian palata Pariisiin.
— En usko sitä, rouva, vastasi Elisabet, jäykistyen, kun näin
yritettiin tunkeutua hänen sisäiseen elämäänsä.
— Niinpä niin! Isänne tulee siitä ihastumaan. Hänellä on niin paljon
arvostelukykyä, teidän isällänne, niin suuri kokemus. Katsokaa lapseni,
kestääkseen tarvitsevat intohimot loistavaa verhoa, elämää ja salongin
komeutta. Miehet ovat niin turhamaisia. Teidän puolisonne on mennyt
ulkopuolelle seuramaailman: sellainen retki ei kauan kestä.
— Te tiedätte, rouva, paremmin kuin minä kestävätkö ne. Mutta
sallittehan minun jäädä oman tapaukseni tuomariksi.
Hän hämmästyi itsekin sanottuaan tämän kaksimielisen lauseen, joka
päättyi puolinaiseen uhkaukseen. Rva Passerat hämmästyi, epäröi,
tarkoittiko vihjaus häntä, tuli epäluuloiseksi ja ajatteli: »Pahin vesi
on se joka uinuu».
Rouvat de Vimelle ja Bonnard-Basson, joita heidän miestensä yhteiset
liiketoimet likeisesti liittivät toisiinsa, lähtivät samoissa
ajoneuvoissa kaukaiselle Haxo-kadulle päästäkseen. Vähemmän
suurmaailman naisina kuin rva Passerat ja senkautta enemmän
alttiina maaseutumaiselle kateudelle he totesivat hiljaisella
tyydytyksellä talon ulkoasun ja kerrosten lukumäärän. Tuskin he olivat
päässeet sisälle, kun puhellessaan jo arvostivat kalustoa, mutta
epämieltymyksellä näkivät Elisabetin arvokkaan puvun, josta näkyi
pariisilainen syntyperänsä leima ja joka pisti silmiin vaatimattoman
ympäristönsä keskuudesta, ja tämän vastakohdan he arvelivat osoittavan
huonoa makua.
Tavanmukaisten kohteliaisuuksien jälkeen rva de Vimelle ymmärtäväisen
näköisenä veikisteli, sillaikaa kun hänen ystävättärensä veti ilmaa
keuhkoihinsa, jotka portaissa olivat hengästyneet.
— Olemme saaneet kuulla, rouva, teidän uudesta päätöksestänne. Se on
mainiota. Te teette tyhjäksi vastapuolen temput.
— Mitkä temput? Minkä päätöksen? kyseli Elisabet ällistyneenä.
— Grenoble on pieni kaupunki, jossa tiedetään kaikki.
— Kaikki, kiiruhti rva Bonnard-Basson vakuuttamaan, oikein
osoittaakseen, ettei hänen enää kannattanut mitään salata.
— Mutta mitä?
— No niin! Kolmen vuoden kuluttua tuomiosta muuttaisi puolisonne
pesäeron avioeroksi ja naisi rikoskumppaninsa. Te riistätte häneltä
pohjan jalkain alta luopuessanne jutusta.
— En ole koskaan sitä ajatellut.
Ja loukkaantuneena Elisabet kysyi itseltään, millä oikeudella
ihmiset niin röyhkeästi tunkeutuivat hänen sydämensä levottomiin
ja epävarmoihin asioihin. Hän antoi heidän ymmärtää tämän, varsin
jyrkästi. Rva de Vimelle ryhtyi vastaamaan hänelle:
— Hyvä jumala, rouva, avioerohan on kuin kirja tai rikos: se kuuluu
yleiselle mielipiteelle.
Näiden naisten lähdettyä Elisabet, joka heistä oli saanut vihamiehiä,
vertasi heitä vaatimattomaan Blanche Vernier'hen, joka ei ollut
kuiskannut sanaakaan hänen kierosta asemastaan, vaan hänelle oli
omasta alotteestaan tarjonnut varman, luotettavan ja toimeliaan
ystävyytensä. Jokapäiväisen elämän painon alla näki hän asioiden
ulkokuoren vähitellen murtuvan ja tulevan esille totuuden, joka opitaan
ymmärtämään pitkän ja ankaran oppiajan kuluessa.
Hän ei enää odottanut ketään. Rva de Crozet, jonka lapset hän
oli pyytänyt luokseen Marie-Louisen ja Philippen tovereiksi, oli
kieltäytynyt kuivin sanoin, joista helposti huomasi, ettei hän tahtonut
olla tekemisissä miehestään eronneen naisen kanssa. Tämä ensi kolaus
oli hänelle varsin tuntuva. Oliko se ennustus tulevista?
Oli jo myöhä, kun hänen äitinsä tuli käynnilleen. Elisabet ei ollut
kysynyt häneltä neuvoa luopuessaan oikeuksistaan ja hän tunsi siitä
omantunnonvaivoja. Tällainen tapaus sattuu usein perheiden historiassa:
nainen pysyy avioliittonsa jälkeen jatkuvasti vanhempiensa ja varsinkin
äitinsä holhokkina, silloinkin kun he eivät tätä vaikutusvaltaa
tavoittele. Hän pyytää joka asiassa heidän väliintuloaan. Sitten
hän eräänä päivänä äkkiä riistäytyy siitä vapaaksi, välittämättä
vanhempien kärsivästä ihmettelystä, minkä näin jyrkkä muutos
luonnollisesti herättää. Uriagessa kokemansa epätoivon jälkeen oli
Elisabet lopultakin hankkinut itselleen vapautensa. Tuntien, että häntä
huonosti ymmärrettiin, huomaten, että hänelle oli muinoin annettu
huonoja neuvoja, hän töykeästi oli ruvennut riippumattomaksi. Suru teki
hänet itsekkääksi, kuten heikoille luonteille käy, ja silloin hän ei
huomannut muita. Rva Molay-Norrois oli kärsinyt tyttärensä tylyydestä,
jonka olosuhteet tekivät hänelle erikoisen vaikeaksi kestää, mutta ei
osannut muuta kuin ahdistaa häntä kömpelöillä syytöksillä. Ja kuilu
heidän välillään syveni päivä päivältä. He eivät enää vaihtaneet muuta
kuin merkityksettömiä lauseita, kuin huudahduksia rotkon partaalta
toiselle. Elisabet kyseli isänsä terveydentilaa.
— Hänellä on ikävä vuoteessaan, selitti hänen äitinsä. Hän on hyvin
kärsimätön. Minä luen hänelle ääneen. Hän on alituisesti niin
ajanvietteen tarpeessa, hän on niin vähän tottunut kärsimään.
— Minä autan teitä häntä hoitamaan.