päästessään Grenobleen. Mutta lähtöhetkellä Marie-Louise loi vakavan
katseen tyhjälle maantielle:
— En näe automobiilia.
— Me menemme jalkaisin Uriageen, missä astumme raitiovaunuun.
— Raitiovaunuun? toistivat lapset närkästyneinä. Passerat'n perheen
koneen hemmottelemina ei heitä tämä kulkumuoto miellyttänyt. Kun
heidän boulevard des Adieuxllä piti nousta pimeään porraskäytävään, he
uudelleen tekivät tenän.
— Tämä ei ole yhtään sievää, totesi pikku tyttö nenäkkäästi.
— Täällä on ihan mustaa, lisäsi paksu Philippe.
Lapset eivät mielellään liity voitettujen riviin: elämä työntää
heitä eteenpäin. Elisabet sai vaivoin heidät vaikenemaan. Hän tuli
jo levottomaksi ajatellessaan, mitenkä anoppi ottaisi hänet vastaan,
eikä hän enää ollut mielissään siitä, että toi mukanaan nämä kaksi
löyhäsuuta. Vanha Fauchette, joka avasi oven, näytti nuorelle naiselle
juroa naamaa; mutta nähdessään missä seurassa tämä tuli, hän silisi.
Rva Derize otti hänet vastaan tasaisella ja lempeällä tavallaan,
ikäänkuin hän ei olisi huomannutkaan, miten yksin hänet oli jätetty.
Tällä tavoin hän poisti kaikki anteeksipyynnöt ja nolostukset. Hän
ihaili pienokaisten punaisia poskia, jotka pysyivät hiljaisina,
puolittain isoäidin ijäkkäisyyden herättämän vaistomaisen etääntymisen,
puolittain häntä kohtaan tuntemansa myötätunnon vallassa.
— Joko te nyt palaatte Grenobleen? kysyi hän Elisabetilta.
— Olemme käymässä vain. Tulemme syömään aamiaista luoksenne, rakas äiti.
Fauchette, joka kuunteli, mutisi hampaittensa välissä:
— Vielä heitä tässä ruokkimaan, kuokkavieraita!
— Te saatte kehnon aterian, oli jo rva Derize vastannut tyynellä
äänellään, mutta sen pahempi teille.
— Minulla on mukana piirakas ja Chamrussen metsän mansikoita, joista te
pidätte.
— Ah! te hemmottelette minua.
— Ikäänkuin ei talossa olisi heille ruokaa, napisi vielä palvelustyttö,
joka ei johdonmukaisuudesta piitannut.
Tämä muonitus ei ollut turha. Aterian kestäessä Elisabet huomasi
tuollaisista pikkuseikoista, joita vain naiset osaavat oivaltaa tai
aavistaa, että emännän hyvinvointi oli vähentynyt. Hän katseli häntä
tarkkaavaisemmin ja totesi hänen kasvoillaan muutoksia, joita hän
tullessaan ei ollut huomannut. Hän luki sen painostavan kesähelteen
syyksi, joka vanhan naisen oli täytynyt sietää poistumatta kaupungista,
minkä vuorten kehä ympäröi ikäänkuin keskittääkseen tähän tasankoon
auringon säteet. Kuinka väärin hän olikaan tehnyt, kun ei ollut
ehdottanut hänelle muuttoa ylös Saint-Martiniin, minkä terveellisessä
ilmassa hän joka vuosi lepäsi. Heti aamiaisen jälestä hän esitti
tarjouksen, joka oli hänen sydämellään.
— Rakas äiti, me viemme teidät Uriageen.
— Se on vähän myöhään väitti rva Derize, joka samalla heti punastui,
peläten että tämä tulkittaisiin valitukseksi.
Mutta tämä heikko verenlaine ei kauan värittänyt hänen poskipäitään.
Hän lisäsi:
— Tarkoitan, että kesä on jo varsin pitkälle kulunut.
— Meillä on vielä osa syyskuuta ja lokakuu. Syksy on usein tulvillaan
kauniita päiviä. Kirkko on parin askeleen päässä talosta. Ja teillä
olisi lapsetkin. Tulkaa, minä pyydän teitä.
Korjatessaan pois pöydästä Fauchette yhä oli ristiriitaisten tunteitten
vallassa ja kalisutti astioita. Rouva olisi voitu kutsua aikaisemmin,
mutta joku viikko vuoristossa saattoi vielä tehdä hänelle hyvää.
Rva Derize, joka vähän ihmetteli tätä hellittämättömyyttä, katseli
miniäänsä hyväsydämisesti. Hän kysyi itseltään mistä tämä odottamaton
mielenilmaus johtui. Oliko hänellä ollut syytä jättää Albertin vihot
Philippe Lagierille, jotta tämä antaisi ne nuorelle rouvalle? Hän oli
suuresti soimannut uhkarohkeuttaan. Usein hän oli senjohdosta tuntenut
omantunnonvaivoja, ja vähän pelkoa. Saattoiko hän nyt rauhoittua, ja
vieläpä kenties nähdä hämärässä tulevaisuudessa valonpilkahdusta.
— Olisin tyytyväinen, jos pääsen luoksenne myöhemmin, myönnytti hän
lopuksi.
— Ei, ei. Me ryöstämme teidät. Te lähdette tänä iltana meidän kanssamme.
Heikkojen ja arkain ihmisten tavoin Elisabet esiintyi hermostuneen
itsepäisesti. Horjuva tahto ei tavoittele muuta kuin välittömiä
päämääriä.
— No niin! Pankaamme siis käärömme kuntoon, vastasi melkein iloisesti
vanha rouva, joka oivalsi tämän mielentilan.
Kun Uriagessa saatiin kuulla vanhan rva Derizen saapumisesta, paheksui
Molay-Norrois'n seurapiiri yksimielisesti Elisabetin käytöstä.
Se oli mieletön liikatunteellinen myönnytys. Olisi ollut parempi
edelleenkin pysyä jyrkkänä. Saint-Martinissä kävi vähän vieraita.
Kukaan ei välittänyt tavata vanhaa rouvaa, joka syntyperältään kuului
melkein-rahvaaseen. Hra Passerat, joka muinoin oli ollut tilaisuudessa
puhelemaan hänen kanssaan, puolusti häntä, mutta tapansa mukaan
arkaillen.
— Vakuutan teille, että hänellä on sivistystä.
Rva de Vimelle naulitsi hänet lukkoon näillä hirveillä sanoilla:
— Entinen postineiti.
Philippe Lagier, joka oli lähtenyt Firenzeen surkean tappionsa
jälkeisenä päivänä, ei ollut enää siellä herättämässä kunnioitusta
vanhaa ystävätärtään kohtaan. Kuitenkin rva Molay-Norrois alkoi
useammin käydä tyttärensä luona, vieläpä lähennellä Albertin äitiäkin.
Päähänpistoonsa piintyneenä Elisabet kohtuuttomasti jätti huomaamatta
nämä niin ansiolliset ponnistukset. Toinen näytelmä tapahtui hänen
lähettyvillään, hänen sitä aavistamatta.
Ei puhuttu koskaan hänestä, joka Saint-Martinista oli poissa, mutta
hänen ajatuksensa tuntui asuvan talossa. Hän oli alituisesti molempien
naisten mielessä, joista toinen, nuori, vaikeni ylpeydestä, sensijaan
kun toinen hienotuntoisuudesta oli puhumatta, kaunistellen lapsienkin
edessä, ollakseen rikkomatta suunnitelmaa vastaan, jonka hän ymmärsi
samalla kun hän sitä valitti. Rva Derize ei verrannut miniänsä vikoja
poikansa vikoihin. Hän olisi yksinkertaisesti halunnut taivuttaa
Elisabetia suopeamielisyyteen. Sisäelämässään järjestyneenä ja
luottamatta luvattomien intohimojen kestävyyteen, hän ei voinut olla
uskomatta Albertin paluuseen.
Kaksi viikkoa näin jännittynyt tilanne jatkui. Varsinkin illalla,
Marie-Louisen ja Philippen mentyä maata, se oli melkein sietämätön.
Molemmat naiset työskentelivät saman lampun valossa: toinen,
varustettuna silmälaseilla ja eteenpäin kumartuneena, kutoi paksua
liinakangasta, jonka oli määrä talvella lämmittää varattoman naapurin
pienokaista, toinen oikoisena, etäältä katsoen, ompeli korutyötä,
veltosti ja ilottomasti. He vaihtoivat muutamia merkityksettömiä
lauseita, sitten keskustelu katkesi. Yöllisen maaseudun hiljaisuus
ympäröi heidät, tunki heidän lävitseen, jähmetytti heidät.
»Miksei hän puhu minulle? mietti Elisabet, ärsyttäen mielensä haavaa.
Albert väitti häntä niin paljon minun moistani tomppelia etevämmäksi.
Mutta hän ei tahdo tehdä mitään minun puolestani. Minä en ole sen
arvoinen. Mutta miksi hän sitten suostui tulemaan?»
Hän ei aavistanut, että vanha rouva kohdisti itseensä samanlaisia
moitteita.
»Hän kärsii, sanoi tämä. Hän kärsisi vähemmän, jos hän uskoisi minulle
salaisuutensa, jonka aavistan samalla kun pelkään erehtyväni. Minun
tulisi lähestyä häntä, vetää hänet puoleeni, rauhoittaa häntä, enkä
minä uskalla sitä tehdä. Tunnen, miten taakka painaa ja ahdistaa
rintaani. Huuleni ovat aukeamaisillaan, ne aukeavat, mutta minä jään
mykäksi. Miksi, Jumalani, on minulla niin vähän rohkeutta?»
Voitettuna Elisabet päätti ensimäisenä puhua, plataanikujassa jossa jo
muutamat keltalehdet murtuivat naisten keveiden askelten alla:
— Äiti, tiedättekö, missä _hän_ nyt on? Mielenliikutuksen järkyttämänä
Albertin äiti vastasi nopeaan:
— Hän ei kirjoita minulle usein, eikä pitkään. Hän on matkalla.
— Missä maassa?
— Hänen viimeinen kirjeensä oli päivätty Irunissa, Espanjassa.
Hän lisäsi, kun Elisabet ei enää tiedustellut mitään.
— Se on Pyreneain toisella puolen, mutta aivan lähellä rajaa.
Tämä köyhä lause putosi kuin jokin plataanin raskas lehti, jonka
pieninkin tuulenhenki irroittaa. Ja siinä oli kaikki. Tilaisuus, jota
he niin olivat odottaneet, oli mennyt ohi.
Illalla Elisabet meni makuulle vasta hyvin myöhään. Hän palasi saliin
senjälkeen kuin hänen anoppinsa oli vetäytynyt huoneeseensa, ja
mielensä kuumuutta jäähdyttääkseen hän yritti lukea jotain kirjaa.
Paremmin keskittääkseen tarkkaavaisuuttaan hän pani kädet molemmin
puolin kasvojaan. Puoli tuntia kului siten, ilman että hän käänsi
lehteä. Hän luki aina samat sanat:
»Matkalla. Hän on matkalla.»
Hänen mieleensä muistuivat ne muutamat matkat, joilla hän oli ollut
miehensä mukana, Saksassa, Münchenissä ja Nürnbergissä, Tourainessa,
Loiren partaalla olevissa linnoissa. Lähtö herätti Albertissa uhkuvaa
iloa, »valloitusiloa», sanoi hän, hän meni ottamaan haltuunsa uusia
maita. Museoissa, historiallisesti merkityksellisen maiseman edessä,
hän innostui ja selitteli, hän asetti keskinäiseen yhteyteen asioita
tavalla, jota Elisabet ei yrittänytkään ymmärtää. Vähitellen tämä
hyvä tuuli muuttui. Hän tuli hajamieliseksi, vaipui itseensä, lakkasi
ilmaisemasta vaikutelmiansa. Ja paluu oli vaitelias ja pettynyt. Miksi?
Miksi? Elisabet ei ollut sitä koskaan itseltään kysynyt. Turtuneena
ja toimettomana hän asetti itselleen niin vähän kysymyksiä, eikä
yrittänyt elää omaa elämäänsä, eikä edes Albertin. Mitä seuraa hän
tälle tarjosi? Tuskin oli hän näin itseltään kysynyt, kun unohdettuja
pikkuseikkoja runsaasti palasi hänen mieleensä. Miten paljon
matkatavaraa hänellä pitikään olla muassaan! Ja minkä merkityksen
saivat joka hetki ne tuhannet epämukavuudet, joita kukaan matkustaja ei
voi välttää! Hän tarvitsi niin monenlaisia asioita, ja hän valitteli
kaikkea, ikäänkuin Albert olisi saattanut estää junia savuamasta,
pilviä satamasta, aurinkoa paahtamasta, hotellikeittiön tarjoomasta
huonoa ruokaa, kauppiaita petkuttamasta, naisia pitämästä suuria
päähineitä teatterissa, ja väsymystä tulemasta. Pahin oli, ettei
hänellä ollut mitään uteliaisuutta. Uteliaisuus on kiihoke, joka tekee
tyhjiksi matkustuksen ikävyydet mielenliikutusten hyväksi, jotka meitä
määränpäässä odottavat.
»Mikään ei teille ole mielenkiintoista» oli Albert todennut
pakoitetusti nauraen. Elisabet ymmärsi nyt minkä erehdyksen hän oli
tehnyt, asettaessaan samaan tasoon elämän pikku tarpeet ja sen, mitä
siinä on merkityksellistä, oleellista ja uutta. Mutta useimmat naiset
tekevät tämän erehdyksen, ja se oli hänellä puolustuksena. Mutta minkä
arvoinen oli se puolustus kun hänellä oli aviomiehenä Albert, joka niin
usein oli tarjoutunut häntä opastamaan?
Elisabet nousi, hitaasti, etsiäkseen jostain sanakirjasta, sitten
karttateoksesta tätä salaperäistä Irunia. Hän löysi sen Pyreneain
espanjanpuoliselta rinteeltä, Baskinmaan sydämestä. Tätä matkaa Albert
oli kauan suunnitellut. Se oli hänelle välttämätön sepittääkseen erästä
_Talonpoikansa_ nidosta. Siellä vuorten kätkössä, sanoi hän, olivat
säilyneet alkuperäisessä puhtaudessaan perheelliset perintötavat. Hän
oli kerran ehdottanut Elisabetille, että tämä lähtisi mukaan, mutta
kovin laimeasti, ja edeltäkäsin ilmoittaen hänelle, että majatalot
siellä ovat kokonaan vailla mukavuuksia. Espanjaa käsittelevästä
Baedekeristä, jonka Albert ennakolta oli itselleen varustanut, hän luki
tämän Bidassoa-joen huuhteleman tienoon ylistyksiä, ja muistutuksen
Guipuzcoan maakunnassa vallitsevista erikoisista tavoista. Nämä
omituiset tavat, jotka ennen olivat huvittaneet häntä, tekivät hänet
mietteliääksi. Hän, joka niinsanoen ei koskaan ollut harjoittanut
mielikuvitustaan, hän näki selvästi tiellä, jonka lehdettömät pensaikot
eroittivat joesta, värikkäämmän ja lämpöisemmän illan ympäröimänä kuin
Dauphinén illat olivat, Iruniin kulkevat talonpoikaisrattaat, ja näiden
rattaiden takaistuimella, toisiinsa puristuneina Anna de Sézeryn ja
Albertin, joka verhosi seuralaisensa hartiat huonolla hevospeitteellä.
»Koskaan ei hänen viehätyksensä ollut minuun herkemmin vaikuttanut kuin
hänen ollessaan näin oudosti verhottuna». Tämä päiväkirjan pikku lause
oli jähmettynyt hänen sydämeensä. Kilpailija varmaankaan ei matkalla
käyttäytynyt millään tavoin vaateliaasti kuten hän eikä huolimattomasti
luonut ylistettyjen kullanhohteisten silmiensä katsetta vaihtuviin
ilmiöihin.
Elisabet vaipui uneen näiden tuskallisten mielikuvien saattamana.
Seuraavana päivänä hän murjotti vanhalle rouvalle, jonka syyksi
hän luki painajaisensa. Postiaikana hän yllätti itsensä tutkimasta
lähetyksiä, nähdäkseen oliko Albert mahdollisesti kirjoittanut
äidilleen. Eräänä päivänä sellainen saapui, siinä oli Pariisin
postileima. Se hänen mieltään hieman kevensi, ikäänkuin täytyisi noiden
ihmisten läheisyyden, mikä häntä kidutti, olla nyt palattua vähentynyt.
Vaivautuneisuus, joka oli päässyt syntymään hänen ja hänen anoppinsa
väliin tiheni kuin läpinäkymättömäksi usvaksi, jonka läpi kumpikaan
ei eroittanut toisen todellisia tunteita. Mitä tukea Elisabetilla oli
toisen läsnäolosta. Kaikki mikä hänessä muistutti Albertia ärsytti
ja hermostutti häntä, ja kaikki hänelle häntä muistutti. Kävikö rva
Derizelle selväksi välittelynsä hyödyttömyys? Hän ilmaisi halunsa
olevan palata Grenobleen. Lokakuu uhkasi kylmällä. Lähtöpäivänä rva
Derize vihdoin, voittaen arkuutensa, sai sanotuksi Elisabetille, mitä
hän oli aikonut jo tulonsa jälkeisenä päivänä sanoa:
— Lapseni, olkaa luottavainen ja kärsivällinen. Hetkenne tulee. Se ei
voi jäädä tulematta. Te vaan ette saa tuolla tavoin syventyä suruunne.
Mutta nuoren naisen kasvot jäykistyivät:
— En ymmärrä teitä, äiti. Minulla ei ole surua, enkä minä ajattele sitä
koskaan.
Rva Derize yritti hymyillä:
— Te tulitte hakemaan minua saadaksenne kuulla uutisia hänestä.
— Te erehdytte. Ei ollut oikein, että teiltä hänen syynsä takia
riistettäisiin lapsenlasten seura.
Albertin äiti, joka oli kuluttanut kaiken rohkeutensa, lähti jo
alakuloisesti peräytymään, kun Elisabet puolestaan puhkesi kyyneliin.
— Rakas lapsi, miksi te itkette?
— En tiedä. Se on kai hermostusta.
— Minä tiedän, mistä se johtuu ja rakastan teitä enemmän senvuoksi.
Tulen aina olemaan kanssanne. Mutta miksi vielä lisäätte
onnettomuuttanne? Odottakaa kestävyydellä, mutta tyyneesti. Käyttäkää
paljon harrastusta Marie-Louisea ja Philippeä kohtaan. He ovat
teidän toivonaiheenne, ja te olette heille kaikki tällä hetkellä.
Olkaa toimekas, hyvin toimekas. Tehkää päivänne työstä uupuneiksi ja
rukoilkaa.
— En osaa enää.
— Palatkaa pian Grenobleen. Tulen teitä opettamaan. Hyvästi, lapseni,
Jumala teitä varjelkoon.
Molemmat naiset syleilivät toisiaan. Elisabet seurasi katseillaan
rattaita, jotka veivät rva Derizen Uriageen, kunnes käänteessä kastanja
kätki hänet.
»Miksi hän lähti»? huokasi Elisabet, kun hän ei enää nähnyt mitään.
Tämän lähdön jälkeen tuli hänen vanhempiensa vuoro; he pakenivat pois
autioituneesta Uriagesta. Eristettynä ja kärsimyksen muokkaamana
Elisabet haki alakuloisia mielialoja, joita syksyn tullessa kohoaa
maasta joka askeleella ja joita hän ennen piti runoilijain keksintöinä.
Hän ymmärsi samoilla paikoilla kuin Albert sen, mitä tämä oli kokenut
kaksi vuotta aikaisemmin, epätäydellisen ja ylenannetun elämän
onnettomuutta, joka niin voimakkaasti kykenee meille tekemään luonnon
eläväksi. Plataanikuja, joka oli tulvillaan paksuja ja sitkeitä lehtiä,
ei enää peittänyt näkyvistä kappelia, joka yhä selvemmin kutsui
luokseen; mutta se ei ollut hänen kävelypaikkansa. Häntä miellyttivät
enemmän tiet, jotka hukkuvat kastanjametsän siimekseen, ja mistä
silloin tällöin näkee villit vuoret. Mutta pelosta hän ei uskaltautunut
kauas. Hänen lapsensa ihmettelivät hänen muuttunutta mielialaansa.
Hän välitti vähemmän heistä kuin omasta huolestaan. Illalla kun karja
palasi ja kerääntyi liian ahtaan juoma-altaan ympäri, oli hänelle
vastenmielinen näiden elukoiden ja näiden paimenten henkimä rauha.
Lokakuu ympäröitsi hänet alakuloisuudella, josta hän löysi viehätystä.
Nautinnolla hän repi haavaansa.
Koko hänen kotiinsa painui tämän hänen heikkoutensa leima. Eräänä
päivänä vihdoin hän sai tietoja Grenoblesta. Levottomana, kun häntä
ei kuulunut, kirjoitti rva Derize hänelle innokkaan kirjeen, jonka
loppu saattoi Elisabetia vähän oivaltamaan asemaa: »Rakas Elisabet,
sanoi vanha rouva, nykyinen vuodenaika ja tuo eristys eivät ole teille
miksikään hyödyksi. Ja te ette ajattele Marie-Louisea ja Philippeä. On
aika jo kiinnittää huomiota heidän koulunkäyntiinsä ja antaa heille
työ- ja leikkitoverinsa. Te itse olette vähän huvituksien ja seuran
tarpeessa. Palatkaa Grenobleen, pyydän teitä. Mehän tapaamme usein,
eikö totta? Ellette te tule tällä viikolla, niin minä tulen itse teitä
hakemaan. Sillä minä olen huolissani teistä, lapseni.»
Masentuneessa tilassaan oli hän altis ensimäiselle vaikutukselle.
Hän kiirehti valmistuksiaan, molempien pienokaisten ilonhuutojen
säestämänä, jotka olivat saaneet kyllikseen maaseudun huveista.
— Joka tapauksessa, totesi Marie-Louise, Grenoble ei ole Pariisi.
— Se ei ole myöskään Saint-Martin, lausahti filosofisesti Philippe.
Kun oli aika astua ajoneuvoihin, ei Elisabetilla enää ollut halua
lähteä. Kaupungissa häntä odotti jokapäiväinen elämä, vanhempiensa
koti, jossa hän ei viihtynyt, ja avioerojuttu, jonka suhteen hän jo oli
saanut asianajajaltaan useampia vastausta vaille jääneitä tiedusteluja.
Hän kadottaisi sen kärsimisvapautensa, joka oli käynyt hänelle
rakkaaksi. Hänen täytyisi huolehtia lapsistaan, käyttää päivänsä
hyödyllisesti, kun hän sensijaan täällä oli saanut antautua suruunsa.
Kun hän kadotti näkyvistään Saint-Ferriolin linnan, joka vallitsee
Uriagen laaksoa, ja kulki pitkin Gièren salatietä, jonka seinämiä
peittivät kullanväriset pensaat, tuntui hänestä, ikäänkuin hänen oma
olemassaolonsakin supistuisi, ja kuin hän etääntyisi rakkaudestaan,
jonka hän sekoitti yhteen tuskansa kanssa. Lapset nauroivat, ja
tämä nauru loukkasi häntä. Hän palasi tosielämään, jossa teot ovat
tärkeämmät kuin halut ja murehtimiset.
II.
ELISABETIN PÄIVÄ
Tietäen että heidän päämiehensä söi aamiaista kaupungilla, jossain
kunnon ravintolassa, aloittivat hra Tabourinin apulaiset iltapäivän
korttipelillä. Yleisön halveksunta, joka on ranskalaiselle
pikkuvirkamiehelle tunnusmerkillistä, oli hän sitten yksityisen tai
valtion palveluksessa, vaikutti etteivät he viitsineet keskeyttää tai
salata ajankulukettaan, kun ovelle koputettiin.
— Sisään, sanoi epäselvällä äänellä Vitrolle, tyytymättömänä siitä
ettei hänellä ollut valttia.
Mutta virkakumppaniensa vihoiksi jätti juoksupoika Malaunay pelipöydän
rientääkseen ottamaan vastaan tunkeilijaa, jota hän kunnioittavasti
tervehti. He ymmärsivät hänen eleensä tuntiessaan nuoren rva Derizen;
talviaurinko, joka tulvi sisään ikkunasta valaisi hänen keltaisten
turkiksiensa ja vaaleiden silkkisten hiustensa vastakohtaa. Huolimatta
paksusta vaipastaan hän näytti pitemmältä. Kylmä ulkoilma oli
punertanut hänen poskensa. Musta, reunalta kohoava hattu, jota vain
yksi sulka koristi, antoi hänelle vallan englantilaisen muotokuvan
ilmeen. Saatuaan kuulla hra Tabourinin olevan poissa, hän näytti
hämmästyneeltä.
— Hän on pyytänyt minua pistäytymään täällä tänään.
— Hän kyllä palaa, rouva.
— Siinä tapauksessa minä odotan.
Hänet vietiin toimiston viereiseen huoneeseen. Ja peli jatkui. Kun se
loppui, ehdottivat Lestaque ja Dauras, jotka olivat voittaneet, toista.
Ensimäinen apulainen varovaisuudesta kieltäytyi, ja kukin ryhtyi
ilman intoa kääröihinsä. Paremman puutteessa pakistiin, välittämättä
odotuksesta, joka venyi. Asiatuttava, joka odottaa puheillepääsyä, oli
hän miten mieleen tahansa, mikä on sen luonnollisempaa!
— Entä vetomme, kyseli Malaunay.
— Mikä veto?
— Derizen juttu. Minä olen yksin lyönyt vetoa sen puolesta, että
aviomies voittaa.
— Olette erehtynyt.
— Saammepa nähdä!
— Se on nähty jo!
Lestaque ja Dauras, jotka ajattelivat vähän, mutta yhdessä, pistivät
väliin:
— Mitenkäs pitkällä olemme jutussa?
— Näin on sen laita, selitti tärkeän näköisenä ensimäinen apulainen.
Oikeuden puheenjohtajalle osoitetun anomuksen jälkeen on tehty
pöytäkirja sovitteluyrityksen raukeamisesta. Hra Derize ei ole
esiintynyt, ja rva Derize on toistaiseksi saanut hoitoonsa lapset, ynnä
eläkkeen. Me olemme antaneet haasteen viime lokakuulla. Hra Derize
ei ole antanut loppulausuntoaan ja me olemme tammikuussa. Lykkäys
loppulausunnon antamista varten on kulunut loppuun, juttu tulee esille
toisen asianomaisen poisjäämisen perusteella. Meillä on käytettävänä
kirjallinen todistuskappale. Avioero on selvä.
— Onko tätä todistuskappaletta kukaan nähnyt? kysyi juoksupoika.
214
— Ei. Rva Derize pitää sen hallussaan. Hän ei vastaa kirjeisiimme, ja
jutun viivästyminen johtuu hänen vaiteliaisuudestaan. Oletan, että hän
nyt tuo sen meille. On jo aika.
Dauras kaipasi tietoa, jota Lestaque ryhtyi utelemaan:
— Entä mitä tekee hra Derizen asianajaja, hra Lagier?
— Mitäkö hän tekee? vastasi Malaunay, jonka liikkuvaiset kasvot
ilmaisivat himoa ja ihailua. Hän kuhertelee kauniin vihollisensa
kanssa. Uriagessa olivat he alituisesti toistensa seurassa.
— Niin, mutta Grenoblessa he eivät enää tapaa toisiaan.
— He peittävät pelinsä. Ja teidän on tunnustaminen, että rva Derize ei
näytä erittäin innokkaalta saamaan aikaan avioeroa.
— Entä senjälkeen?
— No niin, hän lohduttautuu. Lohdutettuna hän sopii miehensä kanssa.
Siitä tulee kaksimiehinen perhe. Pariisissa se on tapana.
Sillä pikku apulainen, jonka Pariisi lumosi, ihaili sen kevytmielisiä
tapoja. Aina odottaen jotain uutta tapahtumaa ja silmä kernaasti oveen
kohdistettuna, hänellä tuskin oli aikaa puoliääneen kuiskata: _Huomio!_
Isäntä astui huoneeseen. Hra Tabourin oli einehtinyt hyvin, jopa
liiankin hyvin. Hänen naamansa oli ruusunpunainen laakeiden hiusten
alla, joita hänen oli täytynyt runsaasti kastutella kukistaakseen
näiden luontaisen kapinallisuuden. Sensijaan että hän uudenaikaiseen
tapaan olisi käyttänyt ylös saakka napitettavia liivejä, jotka
sopivasti peittävät paidan, oli hänellä avara rintamus, jonka hän
paikoitellen oli tahrannut, niin vilkkaat ja varomattomat olivat
hänen eleensä. Malaunayn häntä tutkivasti katsellessa hän teeskenteli
maailmanmiehen välinpitämättömyyttä, joka lopettelee sikariaan, mutta
ensimäisen apulaisen ensi sana saattoi hänen oman luontonsa esille:
— Rva Albert Derize odottaa teitä huoneessanne. Heti ajatteli hän vain
asiatuttaviaan.
— Aha! Rouva tekee lopultakin päätöksensä. On jo aika saada toimeen
ratkaisu toisen asianosaisen poisjäämisen perusteella.
Viimeinen kiireellinen puhaus, ja hän katosi. Muutama hetki myöhemmin
koputettiin toimiston ovelle.
— Asianajaja Lagier, ilmoitti juoksupoika piloillaan. Hän se olikin.
Apulaisia halutti nauraa, mutta uusi tulokas osasi vaatia arvonantoa.
Ja heidän oli pakko hillitä iloansa.
— Onko hra Tabourin täällä?
— Kyllä, herra asianajaja, vastasi Vitrolle. Hän on huoneessaan rva
Derizen kanssa. Käyn ilmoittamassa teidät.
Nopeasti pysäytti hänet Philippe:
— Turhaa. Tulen uudestaan.