päiväkirjansa tähän, ja tämä äkillinen vaikeneminen, näin pitkällisen
tunnustuksen jälkeen, sekin oli omalla tavallaan kaunopuheinen.
Elisabet käänsi lehdet aina viimeiseen saakka, tavoittaen sellaista
tuskaa, joka olisi toistaiseksi vapauttanut hänet ajattelemasta.
Viimeiselle sivulle päästyään hän kadotti kaiken ulkonaisen tekosyyn
päästäkseen ajatuksiaan pakoon. Hän katseli kelloa: se oli kolme
aamulla. Ruumis kuumeisena hän koneellisesti laahusti akkunan luo,
jonka hän avasi. Menehtymäisillään hän haki tukea, hän tahtoi huutaa
jonkun avukseen. Yön hiljaisuus pidätti häntä ääneen valittamasta.
Kuutamon sijasta, jonka hän äsken oli nähnyt paistavan, hän huomasi
vastassaan pimeyden ja palasi takaisin sammuttaakseen lamppunsa. Sitten
hän nojasi kyynäspäihin ja katseli ulos.
Hän ei voinut eroittaa muuta kuin niittyjen epämääräisen rinteen,
ja laakson toisella puolella vuorien hämärän massan. Mutta taivaan
avaruudesta, tummasta kuin sametti, loistivat lukemattomat tähdet.
Joka kerran kun hän palasi iltakutsuista oli hän saattanut nähdä
tämänkaltaisia öitä. Kuitenkin tämä yö oli ainoa laatuaan, oli uusi.
Ahneesti hengitti hän lauhaa yöilmaa. Puutarhan ruusupensastot ja
puiston kuuset täyttivät sen hyvällä terveellisellä tuoksulla, joka
hyväili häntä kuin ystävän käsi. Liiaksi kuumentuneella poskellaan
hän tunsi kylmän ja suloisen kosketuksen, ja hän nojautui enemmän
ulos, paremmin tunteakseen sen suomaa huojennusta. Ja kiitollisena hän
huomasi kaikki nämä tähdet, joiden nimetön paljous ei koskaan ollut
huvittanut häntä muuta kuin kokonaisuutena, hän näki niiden erilaiset
valot, niiden alituisen värjynnän. Niistä varsinkin yksi, joka tuikki
lähellä Quatre-Seigneurs vuoren harjaa, vaihtui nopeasti valoltaan,
ollen vuorotellen vihreä ja punainen kuin opaali. Täten yö, jossa hänen
välinpitämättömyytensä tähän saakka oli nähnyt vain elottoman kaaoksen,
liikutti häntä, tuntui säälivän ja tukevan häntä kuin elävä olento,
kuin ainoa elävä olento, joka kykeni huojentamaan hänen epätoivoaan.
Mutta tämä sama yö, jonka ylevää, ääretöntä tyyneyttä hän yksinäisenä
ja turvattomana huusi avukseen, ympäröi kesäisellä raikkaudellaan
Albertin ja Annan rakkautta. Äkillisesti muuttaen mieltään hän
kammoksui sitä ja toivotteli tulevaksi päivää, joka ollen rakastaville
vähemmän suopea, samalla olisi hänelle vähemmän tuskallinen.
Kestettyään viisi kuukautta alistuvaisuudella ja tyyneydellä sitä,
että hänet oli hyljätty, hänen mielensä nyt nousi kapinaan, ja hän
väänteli käsiään, syytäen soimauksiaan pimeyteen. Tietämättömyys,
loukattu omanarvontunto, ylenkatse eivät enää suojelleet häntä
mustasukkaista vimmaa vastaan, joka valtasi hänet. _He_ olivat yhdessä
tällä hetkellä, iho ihoa vastaan, ja nyt myöhään hän ymmärsi sen
intohimon voiman, joka oli kiidättänyt heidät toisiaan kohti, ja jonka
hän itse lähtönsä kautta oli päästänyt valloilleen. Nyt hän kuvitteli
mieleensä tämän Anna de Sézeryn jonka hän oli kodissaan ottanut vastaan
olematta varuillaan hänen hehkuvan elämänintonsa suhteen, jota hän ei
ollut katsellut muuta kuin huomatakseen hänen puutteensa, jota hän
siihen saakka ei ollut ajatellut muuta kuin mitä alhaisimpien juonien
punojaksi. Hän oli nyt näkevinään hänen kullanhohtavat silmänsä,
hänen mielenliikutuksia janoavat kasvonsa, hänestä uhoavan henkevän
nautinnonhimon. Hän vihasi tätä ihmistä, samalla kun hän teki hänelle
oikeutta: kun väkivaltainen tunne valtaa meidät, lakkaamme olemasta
pikkumaisia. Hän yllytti kärsimystään, kuin olisi hänet nyt juuri
petetty.
Huhuileva huuto, joka kaikui jonkun matkan päässä, värähdytti koko
hänen olemustaan. Se oli huhuilu, joita paimenet huutavat toisilleen
kummulta kummulle; se oli venytetty, ikävöivä huuto ja sitä seurasi
kimeä juoksutus, joka tuntui pilkkaavan edellistä. Se uudistui kerran,
sitten toisen, yhä etäisempänä ja heikompana. Hiljaisuus antoi sille
hyvän taustan, korosti sen kaksinkertaista, yhtaikaa ivallista ja
kärsivää sävyä. Oliko se lemmen merkki vai jonkun paimenen lähtö?
Elisabet, mieli tasapainosta poissa, odotti sen toistuvan. Ajatusten
suuntaaminen omaan itseen uuvutti häntä niin, että hän halusi lepuuttaa
mieltään jollakin ulkonaisella ilmiöllä, jollakin särehtivällä
soitolla, joka tulkitsisi hänen tuskaansa. Mutta hiljaisuus palautti
hänet takaisin yksinäiseen rakkauteensa. Oliko hän ennenkin tuntenut
rakkautta, vai kokiko hän sitä nyt, näin haavoitettuna, ensi kerran?
Se poisti vastustamattomalla, jyrkällä ja varmalla eleellä kaiken sen
inhon, joka oli hänessä kasaantunut viime viikkojen kuluessa, kun
hänelle paljastui kaikki salattu viheliäisyys ympäristössään. Philippe
Lagier'llekin hän antoi anteeksi hänen häpeämättömän tunnustuksensa,
senjohdosta mitä tämä oli hänelle lausunut Grenoblessa — se palasi
hänen mieleensä kuin toteutunut ennustus.
— Rakastaa silloin kuin teitä rakastetaan, oli hän sanonut, silloin
kuin teitä varjellaan kaikilta vaikeuksilta ja vaivoilta, mitä ansiota
teillä siitä on! Rakastaa silloin kuin teidät on hyljätty, petetty,
unohdettu, kun sydäntänne poljetaan, se vasta on rakkautta.
Miksi hänen mielensä silloin oli noussut kapinaan näitä niin sattuvia
sanoja vastaan? Albert oli kaiken yötä polkenut hänen sydäntään:
oliko hän koskaan rakastanut häntä kuten tänä yönä, jolloin hänen
silmänsä aukenivat selkiselälleen elämän pimeyteen. Aamu, jolloin
Albert ensi kerran oli kuiskannut hänen korvaansa sanat, joita jokainen
nuori tyttö odottaa ja joista hän ei hämmästy, iltapäivä, jolloin
hänen sulhasensa arasti oli koskettanut huulillaan hänen poskeaan
Saint-Martin-d'Uriagessa, ilta, jolloin hän oli tullut Albertin
vaimoksi, osaamatta edes tarjota hänelle hellyyttänsä, mikään ei
tuonut hänen mieleensä muistoja, jotka voimassa olisivat olleet häntä
nyt murtavan masennuksen veroisia. Täytyikö ihmisen kadottaa onnensa,
ymmärtääkseen sen arvoa? Ja olipa hän kadottanut sen, sitä vieläkään
ymmärtämättä. Jotta hänen nöyryytyksensä olisi täydellinen, oli hänen
vielä opittava tuntemaan toinen rakkaus, joka jäi häneen kuin tarttuva
tauti ja jonka hehku uhkasi tuhota hänet.
Yön viimeisten tuntien lisääntyvä viive ei pystynyt tyynnyttämään hänen
verensä kuumetta. Koskettaessaan hänen kasvojaan lämpeni tuulenhenki.
Hän puristi molemmin käsin akkunapieliä pysyäkseen pystyssä. Tämä
ajatusten ja niin raskaiden ja yhtaikaisten ajatusten paino musersi
hänet. Kuiskaukset, sitten pienet tukahdutetut nyyhkytykset, jotka
kuuluivat lastenkamarista, saattoivat hänet tarkkaavasti kääntymään
ympäri, mutta eivät saaneet häntä poistumaan paikaltaan. — Vastoin
tapaansa hän ei lähestynyt väliovea, vaan apuun rientämättä antoi
Marie-Louisen, jonka äänen hän kuuli, taistella painajaista vastaan.
Hän sulkeutui mykkänä epätoivoonsa, ja Albertin päiväkirjan
itsekkäisyydessään niin julma viimeinen lause tuli sekin hänelle
ymmärrettäväksi. Kun hän pystyi menemään tytön luo, oli tämä jo
rauhoittunut.
»Onnen ... malja ...» ajatteli Elisabet muistellen viimeisiä sanoja,
mitä lapsi oli lausunut.
Hän oli sitä pidellyt käsissään, jumalaista maljaa. Hän oli saanut sen
kuin aarteen, johon hänellä oli oikeus, ja tuskin siihen silmäten hän
hajamielisesti oli siitä nauttinut, ja sitten oli hän antanut riistää
sen itseltään.
Kuinka hän ei edes ollut aavistanut, mitä kaikkea ihmisoleminen
voi sisältää? Hän ei enää puolustautunut Albertin soimauksilta.
Puolustautuminen oli samaa kuin lisätä kilpailijan vaikutusta.
Mieluummin hän itse oli syyllinen. Totta se oli, hänen luonaan tuntui
kuoleman henkäys eikä elämän hehku. Lämpöisen kirkkauden sijasta siellä
viipyi yö ja kylmyys.
»Miksei, vaikeroi hän menneisyyttään tuomiten, miksei hän ole sanonut
sitä minulle. Minä olin niin nuori, niin lapsellinen ja tietämätön.
Enkö olisi voinut muuttaa tapojani? Nuoret tytöt eivät tiedä sellaista.
Heille ei sanota, että jokaisen pitää rakentaa talonsa, varjella
liettänsä. He kasaavat kiviä umpimähkään ja ensi tuuli hajoittaa heidän
tuhkansa. On väärin, ettei heitä auteta.»
Mutta hänen muistonsa antoi hänelle epäröimättä vastauksen. Hänen
mieleensä palautuivat kaikki ne tapaukset, niin lukuisat varsinkin
heidän avioliittonsa alussa, jolloin Albert oli koettanut puistella
hänet hereille tunnottomuudestaan, antaa hänelle hieman elämäntarmoa.
Matkalla, takan ääressä, talvella Pariisissa, Saint-Martinin
pengermällä kesällä, Albert elävöitti häntä varten menneisyyden,
luonnon, taiteen, kirjat, haihtuvan nykyhetken. Miten paljon aikaa
ja voimia hän olikaan käyttänyt herättääkseen hänen mielenkiintoaan,
saadakseen häntä innostumaan, lisätäkseen hänen päiviensä arvoa.
Liikutettuna hän sieltä etsi ja löysi hellyyden ilmauksia.
»Hän on rakastanut minua. Hän on rakastanut minua ennen tuota toista.
Kun hän minulle innostuksella ja tunteella puheli mielitöistään tai
entisistä oloista, puhui hän minulle rakkaudesta. Ymmärtääkseen elämää
täytyy rakastaa, täytyy rakastaa. Nyt sen havaitsen.»
Hän oli elämää vastaan asettanut sen muurin, jota vastaan on turha
hyökätä: liikkumattomuuden voiman. Hänen vastustuksensa oli kestänyt
joka hetki. Elämä oli hänelle merkinnyt: olla virran vietävänä.
Mutta täyttihän hän joka päivä perheenemännän tavalliset tehtävät ja
äidin velvollisuudet, jotka nekin olivat niin helpot. Miksi vaatia
enempää? Katkeruus, joka joskus ilmeni hänen puolisossaan, jonka tämä
vapaasti voitti, mutta joka usein ilmestyi hänen piirteisiinsä kun
hän astui kotiinsa, loukkasi Elisabetia kuin vääryys. Nyt hän ymmärsi
sen. Hänen kodistaan puuttui elävä henki, jopa iloinen mielikin,
joka olisi tehnyt halvimmatkin puuhat, vaatimattomimmatkin toimet
merkityksellisiksi, joka olisi levittänyt ympärilleen sitä sopusointua,
mielen keveyttä ja seesteyttä, mikä sallii ajatuksen miehen päästä
mietiskelyittensä päähän saakka, keskittää ne ja levittää ne sitten
julkisuuteen, ei hämärin lausein, vaan tyynellä arvovallalla, mikä
kykenee levähdyttämään ja virkistämään muita ihmisiä ja hetkeksi
heille pysähdyttämään ohikiitävän ajan, selvittääkseen heille
sen tarkoituksen. Täten Elisabetille sekavassa ja intohimoisessa
näkemyksessä selveni se osa, jota kohtalo häneltä odotti, ja jota hän
ei ollut täyttänyt.
Hänen lapsensakin olivat osanneet panna enemmän arvoa isäänsä.
Ottaessaan hänet vastaan nauruillaan ja ilonhuudahduksillaan ja
alituisesti vaatiessaan häntä keksimään uusia leikkejä tai kertomuksia,
he vaistomaisesti osoittivat hänelle tulevaa huomiota. He tunsivat,
mitenkä hänen läsnäolonsa, hänen koskaan raukeamaton toimeliaisuutensa
saattoi tehdä heidän elämänilonsa kaksinkertaiseksi. Ja Albert itse
ei koskaan kohdannut muuta kuin velttoutta tai välinpitämättömyyttä,
ikäänkuin hän voimastaan huolimatta ei joskus vuorostaan kokisi
välttämättömän levon ja virkistyksen tarvetta. Vuodesta vuoteen oli
hän tuntenut itsensä yhä yksinäisemmäksi ja tyydyttämättömämmäksi.
Ja toiset naiset, jotka vainusivat tämän eristyneisyyden, vaanivat
ja tunnustelivat sitä, juuri täten tunnustaen hänen ylemmyytensä.
Ja Elisabet ei ollut aavistanut tätä uhkaa päänsä päällä. Hän ei
ollut oivaltanut Anna de Sézeryn aikeita, niin oivallettavat kuin ne
olivatkin. Mahdotonta oli kieltää, että hän itse oli onnettomuutensa
alku ja syy.
Äkkiä hän vetäytyi pois akkunasta, nähden edessään kuin ilmestyksenä
kaikkein julmimman kohdan päiväkirjasta, sen joka antoi niin syvän
silmäyksen miehen sydämeen, mutta joka kuvasi rakkauden mysteeriota
ja kohtalokkuutta, joka uskalsi sanoa, ettei ihminen koskaan, ei edes
onnessakaan, voi olla varma pyyteestään. Elisabet ojensi käsivartensa
eteenpäin torjuakseen tätä. Ei, ei, hänelle olisi riittänyt, voidakseen
voittaa kilpailijansa, jos hän olisi ollut varuillaan. Mutta hänet oli
yllätetty unessa ja aseetonna. Hänen tappionsa oli kai korjaamaton.
Toinen oli liian hyvin ymmärtänyt sen minkä hän itse oli laiminlyönyt.
Päästyään tälle viimeiselle pysäkille ohjattoman ajatuksensa
päättömässä riennossa hän raukeni epätoivoonsa. Miksei häntä oltu yhtä
julmasti haavoitettu silloin kuin hän sai tiedon puolisonsa petoksesta?
Tuska oli siis kuten rakkauskin kuilu, jonka syvyyttä ei koskaan
voitu tyystin mitata. Tämä mietintä, jota hän ei ohjannut, vaan joka
tempasi hänet mukaansa, ja joka oli verrattavissa kuolinvalvontaan
jonkun sukulaisvainajan vuoteen ääressä, muunsi hetkellisesti hänen
käsityskykynsä, mutta ei hänen uskallustaan. Hän näki selvästi
itseensä, mutta osasi paremmin arvioida heikkoutensa ja heittäytyi sen
valtaan. Miksi hyväksi huomata erehdyksensä niin myöhään, kun kaikki on
kadotettu?
Yö poistui hiipivin askelin. Vuorten parmailla alkoi kuultaa aikainen
aamunsarastus, kullanhohtavana vihreällä, niin raikkaalla ja puhtaalla
taivaalla. Tähtijoukot hajosivat, hupenivat eetteriin, kuin lumi
päivänpaisteessa. Kyynelien huuhtomilla kasvoillaan tunsi Elisabet
äkkiä auringon. Häirittynä kärsimyksessään hän värisi ja nosti kätensä
silmilleen ikäänkuin torjuakseen niistä tämän uskaliaan kosketuksen.
Mutta sormien lomitse tunkeutui valo. Ja hänen ympärillään virkosi
uuteen eloon puutarha, niitty, metsä, koko luonto. Puut, jotka äsken
vielä muodostivat yhtenäisen massan, erkanivat toisistaan ja seisoivat
vierekkäin kullanvälkkyvässä kirkkaudessa, joka kohosi ja valtasi
taivaan. Lehdoissa linnut täysin kurkuin ylistivät päivän paluuta.
Elämä otti epäröimättä, varmalla eleellä, haltuun alueensa. Silloin
hänetkin valtasi mieletön elämän halu.
Elää? hän ei sitä osannut, mutta hän aikoi koettaa. Hän aikoi taistella
kömpelyyttään, tietämättömyyttään, tunnottomuuttaan vastaan. Itsensä
hyväksi? Se oli liian myöhään. Lastensa hyväksi, jotka eivät saaneet
olla samanlaisia kuin hän. Mutta eikö ollut kovaa, että jo oli pakko
ajatella toisten onnea eikä omaansa? Arkana hän lähestyi kuvastintaan,
ja aamurusko kulmillaan kuten kukkasilla, hän näki kasvonsa niin
tuoreina, vaikka kalpeina ja punasilmäisinä, että toivo lävisti hänen
sydämensä kuin auringon vasama. »Minä olen niin nuori. Hän ei ole niin
nuori kuin minä.» Hän yritti hymyillä kuvalleen, mutta ei onnistunut.
Puhkeava päivä valeli hänet hehkuvalla loistollaan. Kuitenkin hän
värisi kylmästä: »Päivä, elämä. Ne eivät lämmitä minua.» Kääntyen
kuvastimesta pois hän keskitti ajatuksensa, uupuneen ajatusparkansa
yhteen ainoaan pisteeseen, josta tuli hänen toimintansa kiinnekohta
kuten aurinko oli maailman:
»Nyt, niin nyt tiedän, että rakastan häntä. Enkä odota häneltä mitään
muuta kuin kärsimystä.»
Ja tässä kärsimyksestä haltioitumisessa hän epämääräisesti ymmärsi,
että elämä joka häntä nyt odotti jo oli toinen kuin ennen.
KOLMAS OSA
I.
ENSI TAIVAL
Saksalainen tarina, joka tahtoo näyttää että aika on puhtaasti
sovinnainen suure, kertoo erään nuoren munkin ihmeellisen seikkailun:
kun tämä epäili iäisyyttä, houkutteli linnunlaulu hänet luostarin
läheiseen metsään. Tämä laulu oli niin hurmaava, ettei sitä kyllästynyt
kuulemaan. Kun munkki palasi kotiinsa, ei hän tuntenut siellä ketään ja
hänen muistojensa perusteella saatettiin laskea, että kolmesataa vuotta
oli täytynyt kulua hänen lähdöstään. Hän oli luullut ne muutamiksi
minuuteiksi.
Valvotun yön jälkeen tunsi Elisabet olevansa niin uupunut, että hän
päinvastoin luuli tuntevansa hartioillaan pitkien vuosien taakan. Hän
ei ollut kypsynyt tunkeutumaan niin syvälle elämän metsään. Hän oli
niin kiinteästi etsinyt tietään, että hän oli kuollakseen raukea.
Hänen terveytensä sai siitä vaurion, ja hänen täytyi jäädä vuoteeseen
useammaksi päiväksi. Hänen sairautensa luettiin ensimäisten syysiltojen
petollisuuden syyksi, ne kun teeskentelevät kesän leutoutta, mutta
ovat jo kylmät. Tämä pakollinen lepo salli hänen kypsyttää päätöksiään
elämänsä muuttamisesta. Hän tunsi, ettei hän voisi sietää niitä
vieraskäyntejä, jotka jo uhkasivat häntä toipilaana, ja hänen oli
mahdoton uudelleen alkaa seuraelämän paraadia, jonka turhuuden hänen
uudet ajatuksensa hänelle selvästi osoittivat. Heti kun hän pääsi
voimiinsa, hän ilmaisi aikomuksensa asettua Saint-Martin-d'Uriageen.
— Se on mieletöntä, väitti hänen isänsä vastaan, vuoristossa ei
voi asua syksyllä, varsinkaan silloin, kun juuri on päässyt kunnon
kuumeesta. Ja mitä sanoisivat ystävämme?
Tyynesti, mutta lujasti hän esitti syynsä:
— Ensinnäkään se ei ole vuoristoa. Raikkaampi ilma toisi minulle
terveyteni takaisin, ja vahvistaisi lapsia. Lopuksi tahdon vähemmän
nähdä seuramaailmaa. Minun asemassani on parempi niin. Ja tehän
kävisitte usein meillä.
— Albertin luona, oikaisi kuivasti rva Molay-Norrois, joka ihmetteli
tavatessaan tyttäressään välinpitämättömän mukaantuvaisuuden sijasta
näin määrättyä tahtoa.
Loukkaantuen vastasi Elisabet:
— Se on totta, mutta hän ei sinne tule.
— Entä jos siinä erehdyt.
— Silloinhan otatte minut luoksenne, isä. Tyytyväisenä tähän
osoitukseen asemansa merkityksestä ei isä enempää väittänyt vastaan.
Saint-Martinin maalaisen rakennuksen ovet avattiin taas. Iloisin
mielenpurkauksin lapset taas löysivät nämä puiset parvekkeet, jotka
kiersivät ympäri seinien. Suuri puutarha, yksinkertaisen aitauksen
ympäröimänä, eroitti sen maantiestä. Se oli hyljätty puisto, jossa
umpimähkään versoi hedelmäpuita, villikasveja ja kukkia. Talon puolella
kuusiryhmät, lehtimaja, puro antoivat sille hoidettua luonnetta.
Vastapäätä pihaporttia johti plataanikuja kirkkoon, minkä uusi pääosa
nojautui vanhaan romaanilaiseen kellotapuliin, joka kivikattoineen oli
viimeinen jäte vanhasta kappelista.
Saint-Martinin kylä on rakennettu eräälle Chamroussen rinteiden
pengermälle. Kokonainen vihanta meri niittyjä ja havumetsikköjä
näyttää tulvivan näiden mökkien yli hukuttaakseen ne. Alhaalla on
ensimäisenä Saint-Ferriolin linna, joka viehättävällä ylimielisyydellä
on majoitettu metsäiselle vuorenniemekkeelle, ja joka on olevinaan
pikku varustus tornineen, päätyineen, päällekkäisine pengermineen.
Kaksisataa metriä sen yläpuolella leviää Uriagen raikas laakso. Tästä
eristetystä näköpaikasta vallitsee katse laajaa alaa, jota kaukana
rajoittavat Dracin ja Chartreusen vuoret. Kun läheinen kello helähytti
viimeisen iltasoittonsa, näki Elisabet, joka juuri oli saanut huoneensa
järjestykseen, akkunastaan karjan kotiinpaluun ja tasangolta kohoavan
hämärän. Seudun rauha oli niin täydellinen, että se valtasi hänen
sydämensä.
Kasinon ja hotellien tulet syttyivät. Hän oli tyytyväinen siitä,
että hän oli kaikesta tästä kaukana. Täällä hän paremmin pääsisi
oman itsensä valtijaaksi. Eräs vaikutelma, joka polveutui hänen
avioliittonsa ensi ajoilta, palasi kuin itsestään hänen muistoonsa.
Heidän katsellessaan samankaltaista iltaa oli Albert tarttunut hänen
käteensä viedäkseen sen huulilleen:
— Katso, sanoi hän, miten olemme eroitetut maailmasta. Kun minulla on
työni ja sinut, en kaipaa mitään.
Elisabet ei ollut ymmärtänyt, mitä onnen täyteläisyyttä Albert
häneltä odotti, eikä, että tämä niin yksinkertainen onni oli tarkkaan
varjeltava.
Yö rupesi ilvehtimään hänen kanssaan. Kun hänen piti nukkua tässä
vanhassa rakennuksessa pitkine käytävineen, avaroine huoneineen,
pelästyi hän, kuin voisi joka nurkassa piillä joku tuntematon vaara.
Hän ei uskaltanut tutkia paikkoja, eikä heittäytyä unen helmaan.
Kauan hän kuuli käytävään asetetun vanhan kellon tuntilyönnit, joista
jokainen tuntui hajoittavan sen ja ilmoittavan haamujen lähestymistä.
Albertin aikana ei hän koskaan ollut tuntenut pelkoa. Hänen täytyi nyt
oppia aivan uudestaan olemaan rohkea ja terästämään heikkouttaan.
Marie-Louise ja Philippe olivat pian saaneet kyllikseen muuton
eduista. Pikku maalaisten seura, lintukarjan houkutus siemenaterialle,
riihien ja maanviljelyskalujen salaisuudet, tallien miellyttävä lämpö,
huvitus, jota tarjosi lehmien seuraileminen laitumella, pelästyneen
hoitajattaren valvonnan alla, saattoivat heidät vain muutamiksi
päiviksi unohtamaan automobiiliretkensä ja lastentanssiaisensa
kasinolla. Käskevästi he vaativat takaisin nämä hienostuneemmat
huvituksensa. Heidän äitinsä yritti tehdä heidän kanssaan kävelyretkiä
Prémoliin, Oursièren putoukselle ja kastanjametsiin. Mutta hän ei
osannut eroittaa syötäviä sieniä myrkyllisistä, ja väsymättömät lapset
tahtoivat viedä hänet liian kauas: kävelemiseen huonosti tottuneena
hän uupui ennen heitä. Tämä kaksinkertainen alemmuus vahingoitti
hänen arvoaan heidän silmissään. Hän teki tappionsa täydelliseksi
yrittäessään lukea heille kertomuksia. Saint-Martinin kirjasto,
joka oli umpimähkään kerätty valkoisille kuusilaudoille, sisälsi
kaikenlaisia vanhoja oudonnäköisiä kirjoja, ritariromaaneja, kansan
satukokoelmia, ranskalaisia ja muita kansanlauluja. Elisabet oli usein
nähnyt miehensä luovan niihin nopean katseen ja ottavan sieltä jonkun
nidoksen, jonka hän luuli umpimähkään valituksi, ja josta lähti outoja
sankareita liikkeelle. Kun hän tahtoi tehdä samoin, selvisi hänelle
tietämättömyytensä.
— Sinä et osaa, sinä, selitti Marie-Louise alentuvaisesti. Isä osasi.
Ja sitten, hän ei lukenut, hän kertoi. Se on hauskempaa.
Ja nenäkäs tyttö uskalsi lopuksi sanoa:
— Minäpä kerron sinulle _Onnen maljan_.
Miten vaikeata olikaan pysyä päätöksessään. Valvontayön tuskallisen
haltioitumisen jälkeen, joka niin oli yllyttänyt hänen haluansa muuttaa
elämänsä ja uhrautua, hän nyt kompastui jokapäiväisiin pikkuesteisiin
ja jo napisi niitä vastaan. Milloinkaan ei hän saavuttaisi päämäärää,
jonka hän oli itselleen asettanut. Miksi hyväksi tavoitella sitä?
Albert ei saisi tietää tästä mitään. Heidän eronsa oli auttamaton.
Toinen rakkaus oli ottanut Albertin valtaansa. Näin masennettuna hän
luopui kaikesta vastustuksesta ja heittäytyi välinpitämättömäksi.
Taikka hän lisäsi kärsimystään ärsyttämättä sitä kuin haavaa turhilla
kosketuksilla. Ja valot, jotka hän illalla näki, vetivät häntä
puoleensa. Hän aikoi jo laskeutua laaksoon vielä täydellisemmin
luopuakseen päätöksestä, jonka hän oli tehnyt tuskallisessa
unettomuudessaan. Vain itserakkaus enää pidätti häntä: hän kuvitteli
näkevänsä rva Passerat'n ja rva de Vimellen ivalliset katseet.
Eräänä päivänä, jolloin hän alakuloisena käveli pitkin plataanikujaa,
minkä puun raskaat lehvät ensimäisinä värittyvät syksyn saapuessa,
hän pistäytyi kappelin selkoselällään kutsuvasta ovesta sisään.
Sunnuntaisia jumalanpalveluksia lukuunottamatta, jolloin hän vei
sinne lapset, ei hän koskaan käynyt siellä. Hän yritti rukoilla,
mutta mitään rukousta ei tullut hänen huulilleen, vaan ainoastaan
valituksia ja syytöksiä kohtaloaan vastaan. Hänen mieleensä muistui
eräs Albertin lausuma: epäuskostaan huolimatta tämä tunnusti
uskonnollisen uskon vaikuttavaksi voimaksi, mutta hän kielsi tämän
uskon olemassaolon kaikissa niissä, joiden elämä, ainakin tärkeissä
elämänkohdissa, ei siitä todistanut. Ja hän lisäsi ettei hän juuri
ollut tavannut muuta kuin äidillään tätä mielen alituista ylevyyttä
kaikkein vähäpätöisimmissäkin puuhissa, joiden luonteen sisäisen ilon
ilme muutti. Tämä aiheutti Elisabetissa omantunnon pistoksen. Hänellä
ei ollut mitään tietoja rva Derizesta lähdettyään Grenoblesta. Joka
vuosi tämä vietti kesän Saint-Martinissä. Kuinka oli hän mahtanut
sietää helteen? Miksi tällä tavoin riistää häneltä maaseudun ilma ja
lapsenlasten seura? Miksi iskeä häntä, miksi rangaista häntä erheestä,
johonka hän oli osaton ja jonka hän jyrkästi oli tuominnut? Elisabet
häpesi laiminlyöntiään ja lupasi itsekseen korjata sen huomispäivänä,
niinkauan kuin selkeän syyskuun lämpö ja valo sen vielä sallivat. Tämä
oli hänen rukouksensa.