nainen oli kääntänyt päänsä pois. Häntä vastapäätä, syystuulen
raastamien puiden takana oli leimuava taivas. Rummun päryytys ilmoitti
meille että oli lähdettävä. Katselin tuota viehkeää ja taipuisaa
ruumista, jota jo oli hyväilty. Kuinka olisin voinut sitä epäillä?
Hänen naisellinen viehätyksensä on niin ehdoton. Olen aina muistava
tämän paikan, jossa olen hirvittävästi kärsinyt mustasukkaisuutta.
_23 päivänä lokak_. — En voi enää vallita tunne-elämääni. Keskellä
töitänikin lähtevät ajatukseni pakosta liitelemään, eivätkä ne palaa
takaisin muuta kuin haavoittuneina tai raukeina. Näen, mitenkä ajaudun
virran mukana.
En tavoitellut mitään monimutkaista onnea. Mutta hän, jonka
elämännäkemystä olen koettanut väljentää, ei koskaan saata tietää,
kuinka suuresti olen pettynyt hänen suhteensa. En pyytänyt häneltä
mitään mahdottomia. Olisi riittänyt, jos hän olisi mukautunut
asemaansa. Mutta usein ei käsitetä mitä merkitsee tämä sana: _mukautua_.
Onko varma, etten ole hakemassa vääriä puolustelulta intohimolle, joka
valtaa minut? Elisabet on pysytellyt syrjässä olennaisesta elämästäni.
Ellei hän olisi sitä tehnyt, olisinko silloin varmempi sydämestäni?
Sieluumme jää aina joku meille tuntematon ala, jonka olosuhteet
paljastavat meille, ja hämmästyksellä me nuoruuden haihtuessa
huomaamme, miten täynnä me olemme haluja ja miten tahtomme on heikko.
Voimattomana koen tätä ristiriitaisten tunteitten luodetta ja vuoksea.
Eikö kukin niistä ilmaise jotakin minuuteni osaa? Onnelliset ne, jotka
kykenevät muovailemaan olentonsa ehjäksi yhteydeksi ja jotka tuntevat
rajansa! Olen jättänyt vanhat työni sikseen ryhtyäkseni uuteen. Käyn
innolla siihen käsiksi ja äkkiä taas pysähdyn uupuneena. Vuorotellen
tunnen itseni voimakkaammaksi, vuorotellen heikommaksi. Intoutuminen ei
ole muuta kuin ohimenevä tila, ja sen ulkopuolella en enää ole mitään.
_25 päivänä lokak_. — Jokainen päivä joka menee, on minulle lähenevän
eron ja etääntymisen merkki. Vapautemme rajoitus on minulle oleva
tuskallinen. Ja vuodenajan epävakaisuus yhtyy siihen levottomuuteen,
joka minussa lisääntyy.
Tänä iltana oli niin kaunista, että me menimme Boulognen metsään
avonaisissa vaunuissa. Meidän täytyy kauan valita hevosia, lähtiessämme
yhdessä ulos: hän ei siedä ajurin lyövän niitä.
— Miksi ei käytetä englantilaisia valjaita, kysyy hän kaipauksella.
Kävelimme jonkun aikaa vierekkäin Mortemartin lehtokujaa, Auteuilin
puolessa. Sitä tietä kuljetaan vähän, ja kellastuneita lehtiä ei oltu
poistettu. Niitä oli kasoittain tien syrjässä. Tuulenhenkäys kieritti
niitä, ja sitten ne taas laskeutuivat lepoon. Ne jotka vielä riippuivat
oksista vapisivat värisevin äänin. Odotimme näkevämme niiden putoovan.
Pois lähtiessämme osoitti Anna niitä minulle:
— Minusta tuntuu kuin hylkäisimme turvattomia olentoja.
Ja silloin niistä yksi irtaantui, ikäänkuin epäröi hetkisen ja vaipui
sitten polvilleni kuin kuolettavasti haavoitettu perhonen. Se oli
aivan kullanhohtava pyökin lehti. Katselin Annaa ja huomasin hänen
kalpeutensa.
— Paleleeko teitä?
— Hiukan. Päivä oli laskenut meidän huomaamattamme. Maasta uhosi
epämiellyttävä kosteus; aamullinen sade ei ollut ehtinyt haihtua.
Puiden alla leijui sumu. Ilman, jota hengitimme, täytyi olla täynnä
höyryjä. Paremman puutteessa pyysin ajurilta peitteen ja verhosin sillä
ystäväni hartiat. Hän ei estellyt, vaan hymyili minulle kiitokseksi.
Tässä oudossa vaatetuksessa vaikutti minuun hänen viehätyksensä
herkemmin kuin koskaan. Porte Dauphinén kohdalla löysimme suljetut
vaunut.
_28 päivänä lokak_. — Miksi olenkaan puhunut? Hän oli suostunut
viettämään päivän Chantillyssä. Huomenna emme enää voisi sitä tehdä.
Söimme aamiaista vartijan luona, Reine Blanche nimisen linnan luona.
Päivä oli niin leuto, että saatoimme jäädä taivasalle, mistä meillä oli
näköala yli Camellen säännöllisen lammen ja metsänrinteiden epävarmoine
ääriviivoineen. Aina metsän sisustaan saakka saatoimme eroittaa puiden
mustat rungot, yhä solakampina kuta edempänä ne olivat, samalla kuin
tanner oli täynnä niiden vesoja. Niissä oli kuitenkin kylliksi lehtiä,
jotta silmäämme loistivat kaukaa kuin kukkavihkona niiden kullan- ja
kuparinhohtoiset värisävyt.
Ehdotin, että jalkaisin kävelisimme erästä hiekottamatonta tietä. Hänen
hatustaan riippui, niskassa liehuen, noita valkeita huntuja, joita
naisilla nykyään on ja jotka tuntuvat saattelevan kasvoja ilmassa
kuin lokit laivaa merellä. Silloin tällöin katselin hänen kävelyään.
Hän astui niin keveästi yli keltaisten lehtien, että ne tuskin
kahisivat. Seurasin hänen liikkeittensä pehmeyttä. Hänen soikeista
kullanhohtavista silmistään säihkyi ilo. Aurinko paistoi jo vinottain
— päivät ovat tulleet niin lyhyiksi! — metsään, jonka näköpiirin se
meille valaisi. Miellyttävä metsä, jonka laajuus ei ole ahdistava kuten
saksalaisten metsäin ja jonka säännöllisyys lepuuttaa ja rauhoittaa
sensijaan, että se vaikuttaisi painostavasti, ja joka houkuttelee
metsästyksiin, juhliin, haaveileviin kävelyihin. Tien poikki kulkeva
hirvi katseli meitä pelotta. Tablen tienristeyksessä näimme kaikki
siitä lähtevät kaksitoista tietä tyhjinä; lehväholviensa alla ne
muistuttivat kahtatoista ohutta sädettä.
Paluumme oli hitaampi. Tunsin hänen olevan hyvin lähellä itseäni. Minun
ei olisi tarvinnut muuta kuin kumartua hiukan tavoittaakseni hänet
käsivarsiini. Mutta hänen silmäinsä ilme jää usein vähän etäiseksi.
Hidastutin vielä askeleita ja sanoin hänelle:
— Miksi tunnemme niin voimakkaasti elämän, kun olemme yhdessä?
— Koska olemme ystäviä.
— Me emme ole ystäviä.
Hän ymmärsi heti mihin minä tahdoin tällä päästä. Hänen kasvonsa ovat
liiaksi ilmehikkäät, etten niistä lukisi hänen mielialaansa. Ne olivat
sekasortoiset. Hän koetti estää minua sanomasta enempää.
— Elkäämme puhuko enempää, pyyteli hän.
Se oli liian myöhään. Hän sai tietää, mikä paikka hänellä minun
sydämessäni oli. Yhteenpuristetuin hampain, kokonaan väristen ja
jännitettynä, yllätettynä kuin vesi joka jäätyy, hän kuunteli
rakkaudentunnustustani. Olenko siis erehtynyt, nähdessäni miten hän
jälkeenpäin laukesi ja keventyi? Hän ei salannut minulta hämmennystään
eikä iloaankaan:
— Minun olisi pitänyt keskeyttää teidät, mutta en rohjennut. Antakaa
minulle anteeksi. En ole ollut onnellinen, ja on niin mairittelevaa
naiselle kuulla miehen sellaisen kuin te sanovan minulle tällaista;
se on minulle kuin päivänpaiste joka lankee metsään. En ole osannut
vastustaa sitä. Olkaa suopea minulle. Miksi olette tullut niin myöhään
elämääni.
— Liian myöhään?
— Niin.
— Olen unohtanut: tehän rakastatte yhä?
Hän karkoitti mielenliikutukseni hymyllä:
— Kyllä, kenties.
— Palatkaamme takaisin, sanoin vähän jyrkästi. Pariisin juna lähtee,
kello viisi.
— Menkäämme seuraavalla.
— Ei, Anna, nyt on parempi palata.
Ja minä selitin hänelle rauhallisesti, kuin välttämättömänä
järjestelynä, että oli parempi meidän lakata toisiamme näkemästä,
ainakin joksikin aikaa. Olin hämmästynyt levollisuutta, joka minussa
seurasi haltioitumista. Hän pani vastaan pontevasti, melkein
väkivaltaisesti.
— Ei, en tahdo kadottaa teitä. Te olette tullut välttämättömäksi minun
henkiselle elämälleni. Sen jälkeen kuin olen teidät kohdannut, ovat
synkät päiväni käyneet valoisiksi. En tahdo langeta takaisin entiseen
välinpitämättömyyden tilaani. Tämä odottamaton purkaus hämmästytti
minua:
— Entä minä?
— Eikö mies voi rakastaa epäitsekkäästä? Olen auttava teitä.
— Unohtamaan teidät?
— Niin. Se ei teille ole vaikeaa. Nähdessänne minut usein, ei teiltä
ole jäävä huomaamatta, että minä en enää ole kaunis. Vilpitön ystävyys
ei ole mikään mahdottomuus. Ettekö tahdo yrittää? Minä pyydän teitä.
Hänen pyynnössään tuntui outo hellittämättömyys. Minkä kumman käänteen
kautta se nyt oli hän, joka rukoili minua. Minä sanoin lopuksi:
— Elkäämme ratkaisko mitään, Anna. Olosuhteet ratkaisevat puolestamme.
— Ei, ei olosuhteet. Me itse. Vakuutan teille, että me sen voimme.
Tämän keskustelun kuluessa hämy lisääntyi. Oksien lomitse siinti
punainen rusko. Täytyi kiiruhtaa, kylmyyttä välttääkseen. Vaunuissa me
vaan katselimme puhelematta. Vähitellen valo, joka oli puunrunkojen
taustaverhona, oheni, ja metsä syleili meitä salaperäisempänä. Pyöristä
ei lähtenyt mitään ääntä, ei kuulunut muuta kuin hevosten kavionkapse
niiden vaipuessa tien paksuun hiekkaan. Se oli kaiuton, säännöllinen
ääni. Mikään ei hajoittanut tunteitamme. Tartuin hänen käteensä, joka
oli jäänyt paljaaksi ja vein sen huulilleni. Se oli jääkylmä; kuitenkin
sen kosketus oli minulle polttava.
— Olemmehan ystäviä, eikö niin? sanoi hän minulle myöhemmin, erotessaan
minusta.
Hän hymyili. Pelkäsin olevani narri enkä luvannut mitään. Luonnon,
taiteen antamat vaikutelmat, jotka jo monen pitkän vuoden kuluessa olen
saanut yksin kokea, jotka halusin yksin kokea, voidakseni paremmin imeä
niistä mehun, ne minä nyt haluan kokea hänen kanssaan. Hän on lisännyt
hengityskelpoisen ilman määrää sisäisessä maailmassani.
_Marraskuu_. — En ole juuri poistunut kotoa viimeisenä viitenätoista
päivänä. Koetin vaipua työhöni. Siihen aikaan päivästä, jolloin
minulla oli tapana käydä häntä katsomassa, valtasi minut ikäänkuin
kuumekohtaus. Voimatta kestää enempää, minä sanoin sen hänelle eilen
illalla:
— Miksi ette tule tänne, vastasi hän minulle nauraen. Minä antaisin
teille kiniiniä.
_Joulukuu_. — Joka kerran kuin palaan Cassini-kadulta, kun astun
kynnykseni yli, tuntuu minusta, että panen naamion kasvoilleni, että
kätken varastettua esinettä. Se on tuskallisen häpeän tunne. Mutta
saamani vastaanotto poistaa sen minulta heti. Ei voi verrata toisiinsa
sitä älyllistä kiihoitusta, minkä minulle antavat loppumattomat
puheluni Annan kanssa, ja sitä latteata lepoa mikä minua kotona
odottaa. Minä tarvitsen nykyään tätä levottomuutta, tätä hehkua
tunteakseni eläväni. Ja minä totun tähän kaksinaiseen elämään.
Kuinka saattaa nainen tällä tavoin sokeasti alistua pahimpaan eroista,
henkiseen eroon. Oltuani seitsemän vuotta naimisissa minä yhä vielä
sitä ihmettelen. Hän on vailla uteliaisuutta kuten epäluuloakin. Elämän
jokapäiväinen nuotti tyydyttää häntä. Katselin häntä juuri lampun
ääressä. Hän näyttää tuskin kahdenkymmenen ikäiseltä, eikä hänen
muuttumattomista kasvoistaan heijastu mitään sydämen levottomuutta,
mitään persoonallista ajatusta. Hän ei huomaa minun outoa iloani eikä
epätoivoani. Hän on minua muinoin katsellut kerran kaikkiaan, enkä
nyt ymmärrä, miten olen saattanut häntä miellyttää. En enää usko
hänen rakkauteensa. Kuitenkin olen niin heikko ja niin mutkikas,
että hänen nuoruutensa yhä liikuttaa minua, ja että minun niin turha
haluni koettaa elävöittää häntä ei ole kokonaan hävinnyt. Olen
rakastanut häntä liiaksi, jotta hänen onnensa tai vaivansa koskaan
voisivat tulla minulle yhdentekeviksi, ja minä heittäydyn nautinnolla
vaaraan, joka meitä uhkaa. Kuta nuorempia me olemme, sitä vähemmän me
kykenemme näkemään tunteittemme esinettä semmoisena kuin se on. Me
muovailemme sen, me luomme sen uudelleen mielemme mukaan, ja kun meille
selviää erehdyksemme, niin me syytämme tätä esinettä sensijaan että
syyttäisimme omaa harhanäön kykyämme. Mehän voisimme vielä käyttää
hyväksemme totuutta, jolla toisenlaisenakin yhä on viehätyksensä. Mutta
me emme anna sille anteeksi että se on pettänyt meidät.
Mikä minussa herättää intohimoista harrastusta, ei edes liikuta
Elisabetia. Hän ei tiedä mitään elämän rikkaudesta tai hän halveksii
sitä. Huolimattomuudesta tai välinpitämättömyydestä hän ei viitsi siitä
ammentaa, ja kutistaa sen yhä ahtaammaksi kun minä koen sitä laajentaa.
Me elämme vierekkäin, mutta hän ei tiedä minusta mitään eikä tule
koskaan tietämään. Välillämme ei ole mitään vaikeuksia eikä mitään
tuttavallisuutta. Se on kotinurkan rauhaa, samaa rauhaa kuin niin
monissa muissa kodeissa, jotka salaisesti ovat hajaantuneet, useinkaan
tietämättä miksi. Lapset ja Pariisin hälinä verhoavat riittävästi
näennäisellä sovulla tämän salaisen kuilun.
_28 päivänä jouluk_. — Marie-Louise ja Philippe ovat kutsutut
kahteen lastennäytäntöön samana päivänä. Philippen luonteen mukaista
olisi jäädä pois molemmista, mutta hänen sisarensa ei aio luopua
kummastakaan. Häntä kehoitetaan valitsemaan; hän siirtyy ajatuksissaan
toisesta toiseen, ja kun hänen päätöstään pidetään valmiina, niin hän
peruuttaa sen. Hänen ilontarpeena ei mukaudu »paikan yhteyteen».
Kuinka hyvin hänet ymmärrän, ja miten elämä on riittämätön meitä
tyydyttämään.
_1 päivänä tammik. 1905_. — Mitä tarjoo meille tämä uusi vuosi?
Tällaisina perhejuhlain päivinä Anna on niin surullinen, ja tahtoo
peittää sen minulta.
— Ei voi olla kaiholla muistelematta englantilaista joulua, sanoi hän
minulle hymyllä, jonka hänen suunsa alaspäin kääntyneet suupielet
osoittivat pakoitetuksi.
Pari kolme englantilaista ystävätärtä on tullut häntä ohimennessään
ylitsevuotavalla sydämellä syleilemään. Heidän lähdettyään, minä kysyin:
— Kaikki ihmiset syleilevät toisiaan nyt. Eikö jo ole minun vuoroni?
Hän purskahti nauruun. Minun syksyllinen kiihoitukseni on lauennut tai
ennemminkin kiteytynyt minuun, kuten ruskeat lehdet Gallé'n maljakon
reunoissa, jonka olen hänelle muistoksi lahjoittanut. Minkä olin
luullut mahdottomaksi, toteutui vähitellen. Vaikeasti määriteltävä,
vähän epävarma, mutta kestävä side kasvaa välillemme. Minulle on
arvokkaampi hänen katseensa kuin hänen silmänsä, hänen äänensä kuin
hänen huulensa, hänen ystävyytensä kuin minun pyyteeni.
_2 päivänä tammik_. — Tri Heaume kuoli eilen, huolimatta tästä niin
sopimattomasta ajankohdasta. Näin hänet kuolinvuoteellaan. Hän oli taas
ryhdikäs kuin ennen. Hänen kasvoillaan oli ylevä rauha ja seesteys,
mikä on hämmästyttävä huomata piirteissä, joita ei ole koskaan nähnyt
muuta kuin vaivattuina ja tuskallisina, — joka hämmästyttää ja vetää
puoleensa.
Pohjaltaan hän jumaloi elämää. Se oli hänen ainoa uskontonsa. Sensijaan
että olisi lopettanut hermotautien esityksensä, hän oli aloittanut
tutkimusta mielenliikutusten laeista. Hän kartutti syitä pidentää
päiviänsä, ja senvuoksi hän ei pelännyt olla uskoton suurelle työlleen,
kuten kaikki maailmassa oli ollut uskoton hänelle.
Hänen vieressään valitteli hänen vaimonsa, ikäänkuin ei olisi koskaan
tajunnut tämän nyt sammuvan hengen harvinaista voimaa.
Tunto kaikesta tässä tuhotusta voimasta ei antanut minulle rauhaa,
vaan menin Annan luo purkamaan mietteitäni. Vaietessammekin pääsevät
ajatuksemme kuuluville. Kotonani ei omillani ole kaikua.
_Tammikuu_. — Kävimme yhdessä Conciergerie-vankilassa. Eräs hänen
esi-isistään on mestattu tässä pihassa, syyskuun murhien ensi päivänä.
— Hän on ilmestynyt minulle kerran, vakuuttaa Anna minulle.
Keskustelumme ovat alussa aina jonkunverran hajanaisia. Hänen huoleton
ilmeensä saattaa minut liiaksi olemaan varuillani; mutta pian näen taas
hänen vilpittömyytensä, hänen syvän sielunsa. Tarvitaan aina aikaa
ehtiäksemme mukautua toisiimme.
Hän ei yritä herättää luottamustani kertomustaan kohtaan. Minä
tiedustan umpimähkään:
— Missä ja milloin?
— Tahdotteko tietää? Eräässä asianajotoimistossa. — Ilmestykselle
omituinen paikka.
— Niin, minua neuvottiin luopumaan isäni perinnöstä. Hän katseli minuun
vakavasti, näyttäen minulle haavaansa. Kuolleet yllyttävät meitä aina
alistumaan. Heillä ei ole siitä ikävyyksiä. Siihen aikaan uskoin, ettei
ole hyödyttömiä uhrauksia.
— Entä nyt?
— Kaikki uhraukset ovat hyödyttömiä.
Ja hänen kullanhohtavat silmänsä tuijottivat minuun rohkeasti kuin
uhittelisi hän minua. Muistin hänen ylvään eleensä Lontoossa hänen
tunnustaessaan minulle, että hän oli suorittanut perheen viimeisen
velan.
Kävellessämme pitkin rantakäytävää, Notre-Dame-kirkon takana hän
alkoi puhua minulle lapsuudestaan ja ensi nuoruudestaan Dauphinessa.
Siihen aiheeseen hän harvoin käy käsiksi. Hän muistaa tarkemmin kuin
minä meidän entiset kohtauksemme. Hän palauttaa muistiini unohtuneita
seikkoja. Minä olin silloin arka, raju ja ylpeä.
— Vähän naurettava, eikö totta? Hän vastasi minulle vakavasti:
— Minä olin aavistanut teidän ylemmyytenne.
— Minkä ylemmyyden?
— Teidän intohimoisen halunne nähdä asiat niinkuin ne ovat, mutta
Philippe Lagier'llahan oli sama halu; varsinkin teidän voimanne, joka
esti teitä koskaan kokemasta välinpitämättömyyden tilaa, tuon voiman,
josta lukemattomat elämän lähdesuonet kumpuavat.
— Kiitos, sanoin hänelle nauraen. Te hukutatte minut ylistyksiinne.
Mutta hänen ilmeensä pysyi vakavana.
_25 päivänä tammik_. — Loppuneet ovat kävelymme Pariisissa, meidän
nopeat puhelumme takan ääressä, ainakin vähäksi aikaa. Hän lähtee tänä
iltana Lontooseen, minne miss Pearson on kutsunut hänet viettämään
kuusi viikkoa.
Jokin asia, joka on vaikeampi kuin hänen lähtönsä, tekee
hyvästijättömme surulliseksi. Löydämmekö tämän vähän monensekaisen
ystävyyden, joka meille on antanut harvinaisia iloja, koskemattomana
hänen palatessaan? Ilmaisin hänelle epäilykseni.
— Olen puoleksi englantilainen, vastasi hän. Tuo maa on niin
puoleensavetävä sen kautta, että se opettaa ihmisiä hallitsemaan
itsensä, ja senkautta, että ihmistenkeskeisten suhteitten suoruus
siellä on niiden kestävyydentakeena. Eikö teidän ole tätä maata
kiittäminen ystävyydestä, josta puhutte? Ranskatar ei olisi teiltä sitä
pyytänyt.
— Onko tämä teidän ainoa ystävyytenne, Anna? En tunne elämäänne siellä
meren takana. Mutta minä olen levoton. Levoton ja mustasukkainen.
— Eikö teillä ole luottamusta minuun? Se, mikä minussa on olennaista,
sehän on teidän.
— Entä muu?
— Siitä ei kannata puhua.
Nämä sanat ne jättivät minuun alakuloisen epävarmuuden.
_26 päivänä maalisk_. — Kun näin hänet taas kahden kuukauden kuluttua,
saatoin todeta lähtöhetken aavistuksen oikeaksi. Jokin selittämätön tai
selittämättä jäänyt seikka on muuttanut suhteemme toisenlaiseksi. Anna
käyttäytyy hillitymmin, hän melkein kaihtaa minua hetkittäin. Onkohan
pelkkä aika riittävä palauttamaan sopusointuisen yhteisymmärryksemme
entiselleen.
Hänen kirjeensä, vaikka ne olivat pitkät ja monet ja täynnä
yksityisseikkoja hänen elämästään, antoivat minun aavistaa sitä. Jokin
toinen tunne on valtaamaisillaan hänet tai pelkää hän sitoa itseään,
koska rakastaa riippumattomuuttaan.
_2 päivänä huhtik_. — Vähitellen meidän entinen puheluintomme on
lähentänyt meidät toisiimme. Hänen mielensä hehkuu ja hän on taas
entisensä, mutta äkkiä hänen kasvonsa jähmettyvät kuin katuisi hän
antautumistaan. Hänessä tapahtuu kohtalokas näytelmä, josta minä en
tiedä mitään.
_5 päivänä huhtik_. — Tiedän nyt. Ja paljastuksen tuottaman järkytyksen
jälkeen viivyn minä onnellisessa raukeuden tilassa, jolloin ihminen
ylläpitää ja syventää vaikutelmaa, jota hän tahtoo pysyttää
nykyisyydessä eikä jättää menneisyyden huomaan.
Tänä aamuna sain kirjeen miss Pearsonilta, missä tämä pyytää minua
käyttämään vaikutusvaltaani Annaan yllyttääkseni häntä naimisiin,
mainitun lord Howardin kanssa, joka jo kauan on häntä tavoitellut. Hra
Portalista ei enää puhuta. Englannissa kysymykset varallisuudesta,
asemasta, suhteista ovat etualalla. Miss Pearson luetteli kaikki
tällaisen liiton edut, joka antaisi ystävättärellemme hänelle tulevan
aseman. Hän vetosi pontevasti siihen luottamukseen, mitä nti de Sézery
oli osoittanut minua kohtaan.
Tämä outo tehtävä saattoi mieleni hämmennyksiin. Kuitenkin menin Annan
luo tavalliseen aikaani ja ojensin hänelle kirjeen ilman muuta. Näen
vieläkin mielessäni, mitenkä hänen silmissään leimahti.
— Miss Pearson kyllästyttää minua, sanoi hän suuttuen. Hänellä ei ollut
oikeutta tähän. Miksi esti hän minua lähtemästä Intiaan?
— Oletteko tahtonut lähteä?
— Kyllä, viime kuussa.
— Ilmoittamatta minulle mitään. Miksi niin?
— Minä teen mitä haluttaa.
Se että hän näin tylysti työnsi luotaan ystävyyteni, loukkasi minua.
Nousin lähteäkseni.
— Siinä tapauksessa osaatte tehdä päätöksenne ilman minua.
Hän riensi minua pidättämään. En koskaan vielä ollut nähnyt häntä
niin haltioissaan enkä niin kalpeana. Hänen kullanhohtavat silmänsä
verhoutuivat. Niiden kärsivä ilme riisuu aseet käsistäni.
— Ei, ei, sanoi hän. Teidän on valittava minun puolestani.
Tämän hehkun voittamana tein masentuneen eleen:
— Oh! minä...
— Puhukaa.
— Minkälainen olisi elämäni ilman teitä.
Heti loisto taas palasi hänen katseeseensa ja valaisi koko hänen
kasvojaan, jotka ilmeen näin vaihtuessa ilmaisevat hänen ajatuksensa.
En voinut olla sitä huomaamatta.
— Älköön siis minulle enää koskaan puhuttako tästä avioliitosta.
Mutta minä hillitsin itseni ja puhuin ulkokohtaisesti:
— Ei ole kysymys minusta, Anna. Tämä avioliitto antaisi teille, joskaan
ei nuoruudessa uneksimaanne iloa, kuitenkin rauhaa ja sitä virkistystä,
jonka oman maun ja persoonallisen arvon mukainen asema helposti tuottaa.
— Te ette siis enää rakasta minua?
— Minun rakkaudestani ei ole kysymys.
— Te uhraatte sen? Minä en enää pysty sellaiseen uhraukseen. Elämä on
pyytänyt minulta liiaksi niitä.
— Teiltä?
— Ette siis ole ymmärtänyt ... Kymmenen vuoden kuluessa ...
Hän oli aivan lähellä minua. Minun ei tarvinnut muuta kuin ojentaa
käsivarteni, kun hän jo nojautui rintaani vasten ja painoi päänsä
olalleni.
— Anna.
— Älkäämme enää puhuko mitään. Häpeän niin itseäni.
Tunsin miten hän värisi kiireestä kantapäähän. Miten kauan pysyimme
siinä asennossa? Näiden sekasortoisten hetkien yllä lepäsi raskas
paino, vuosien paino. Huoneessa jatkui huhtikuun iltahämärä, kevään
kutsu. Rakkautemme saattoi meidät vapisemaan toistemme sylissä. Kun
hän taas hillitsi itseänsä, kohotti hän hieman alaspäin taipuneita
kasvojaan ja hymyili minulle pienen mielistelevän tytön hymyä.
Kosketin huulillani hänen hehkuvaa poskeaan. Olisin tahtonut ylettyä
hänen huuliinsa, tavoittaa niistä äänen joka oli paljastanut hänen
salaisuutensa. Hän ei sallinut minun tehdä sitä. Äkillisellä liikkeellä
hän etääntyi minusta.
Ei, ei, kuiskasi hän pelästyneenä. Hellyytemme täytyy riittää meille.
Hän lisäsi:
— Se oli ensimäinen suuteloni. Hämmästyneenä toistin:
— Ensimäinen?
Hän punastui ihastuttavasti.
Niin, tällä iälläni! Nyt tahtoisin kuolla. Silloin se olisi viimeinen.
— Anna-.
Näin väritti alakuloisuus onnemme. Mitenkä voimme nyt yhdistää
tulevaisuuden menneisyyteen? Älkäämme katselko niin kauas. Tyytykäämme
tänä iltana tuntemaan kaikella voimallamme. Huomenna teemme pysyvät
päätökset.
_6 päivänä huhtik.— Kello yksitoista illalla_. — Kotini on murtunut.
Koskaan en olisi itse murtanut sitä, ja Anna tiesi sen. En voi kuvailla
tuon kohtauksen kauheutta. Olen aivan lamaannuksissa. Marie-Louise,
Philippe, enkö enää koskaan saa teitä nähdä. Mutta sallinko riistää
heidät itseltäni? Elisabet on käsittänyt väärin, rumentanut, tahrannut
rakkautemme: silloin minä panin vastaan. Hän soimasi minua valheistani,
ja hän oli kykenemätön käsittämään tai kuulemaan totuutta elämästämme.
Hän on niin tahtonut: minä olen vapaa. Eikä minua jätä ajatus: kuinka
ei Anna antautuisi minulle, nyt kun minulla ei ole jälellä muuta kuin
rakkauteni ...
V.
ELISABETIN HERÄÄMINEN