voinut uskoa, käydessänne isäni luona, että minä pystyisin tulkitsemaan
meidän vanhoja asiakirjojamme teidän Dauphinén-historiaanne varten.
Sillä te teitte pilaa minun oppineisuudestani, joka oli jokseenkin
kirjava ja satunnainen.
— En minä tehnyt pilaa siitä.
— Kyllä vaan! Minä olin teille silloin varsin vastenmielinen,
tunnustakaa pois.
— Te erehdytte. Joka tapauksessa te erehdytte, jos luulette sitä nyt.
Oli varsin turhaa yrittää kohteliaisuuksilla muuttaa toisenlaisiksi
niitä toverillisia suhteita, jotka me eilen olimme solmineet ja
jotka niin hyvin soveltuvat englantilaisiin tapoihin. Hän oli kyllin
ymmärtäväinen ollakseen niihin kiinnittämättä mitään huomiota, ja omaa
ajatuskulkuaan noudattaen hän lopuksi sanoi:
— Olen tehnyt paljon työtä.
Silloin kysyin häneltä, mutta välttäen tungettelevaisuutta:
— Te lähditte jokseenkin äkkiä, kahdeksan, yhdeksän vuotta takaperin.
Liityittekö heti miss Pearsoniin?
— En heti. Kolmen vuoden kuluttua.
Hän silmäsi minuun, sitten hän painoi päänsä munaputingin yli, joka
oli tuotu hänen eteensä. Mutta sensijaan että hän lusikallaan olisi
ottanut vaniljasosetta, hän koneellisesti vei suuhunsa leivänpalan.
Seurasin hänen eleitään. Näin uudelleen samat masennuksen merkit, jotka
eilen olivat herättäneet huomiotani; ja vaikka en osaisi selittää millä
perusteella, olin heti varma, ehdottoman varma siitä, että hän näiden
kolmen tuntemattoman vuoden kuluessa ei aina ollut syönyt kyllikseen.
Hänen ajatuksensa varmaan oli kulkenut saman tien kuin minunkin.
— Emme enää ole mitään velkaa sinne kotiin, sanoi hän hieman
voittoisella ilmeellä. Voin siis palata sinne, milloin haluan.
Annoin näiden viime sanojen jäädä vastausta vaille. Ymmärsin ne
paremmin kuin kukaan. Minäkin olen mielihyväkseni voinut työni
tuotteilla tyydyttää isäni viimeisen velallisen. Mutta tiedän, ettei
ihminen näistä maineettomista taisteluista pyydä itselleen kiitosta
eikä sääliä, ja minä säästin hänet molemmilta.
Meidän tarvitsi vain mennä Trafalgar Squaren yli päästäksemme
Kansallisgalleriaan. Minun oli pakko tyytyä katsomaan vain muutamia
englantilaisten mestarien tauluja. Minulla on koko joukko ystäviä
hajalla ympäri maailmaa. Gainsborough'n Musidora, tuo yhtaikaa
heleän ja hekumallisen kauneuden runoelma, Romneyn lady Hamilton,
liehittelevä bakkantinainen kullankarvaisine ihoineen, molemmat
haihtuvina ja hehkuvina vaaleine kutrineen, ikäänkuin päivän
kirkkauteen sulautuen, sitten muutamia Turner'in merimaalauksia,
ulapalla näkyviä ilotulituksia, joiden valonpaljous tekee muut muodot
hämäriksi, — nähdäkseni kaiken tuon uudestaan, olisin valmis toistamaan
matkan. Saattajattareni hengitti taidetta sieluunsa kuin luonnollista
ilmakehäänsä. Yhteinen innostus liitti meidät toisiimme. Yhteisesti me
tulkitsimme vaikutelmiamme. Harvoin olen museossa kokenut sellaista
mielihyvää, sillä sitä lisäsi se ilo, jota tunsin hänen kokevan.
— Teiltä puuttuu, sanoi hän minulle, englantilaisen maaseudun
tuntemus. Se saattaisi teidät vielä paremmin ymmärtämään maalaajiamme.
Nurmikoille ja puille antaa ilman kosteus erikoisen loisteen.
Ratsastusretkeni ovat saattaneet minut huomaamaan sen. Tällaiset retket
ovat minun paras ajankulukkeeni. Minä vaan en ole yksin eikä hevonen
ole omani.
Minun läsnäoloni kaiken aikaa herätti hänessä eloon entisyyden
muistoja. Hänen katseensa himmeni, ja hänen ylistäessään minulle tuota
valaistua kosteutta, vertasin sitä näihin silmiin, jotka verhottuina
tulivat ilmehikkäämmiksi.
Minulla oli vaikeata jättää hänet vähäksikin aikaa, minähän kohta
menisin häntä tapaamaan. Muutamassa tunnissa ehtii tavallisesti
kyllästyä parhaaseenkin seuraan, ja tarvitaan taitoa osatakseen lähteä
aikanaan ja jättääkseen miellyttävän vaikutelman jälkeensä. Meidän
tuttavallisuutemme taas jatkuessaan paljasti minulle uusia puolia
hänessä.
En tavannut häntä yksinään. Miss Pearson ja hra Portal, ranskankielen
opettaja, olivat myös kutsutut. Jälkimäinen oli hyvin nuori, varsin
hieno mies ja varmasti rakastunut nti de Sézery'in. Mitä tulee miss
Pearsoniin, niin odotin tapaavani vanhan opettajattaren, mutta
tämä oli näöltään tuskin neljänkymmenen ikäinen, ja hänen hieno,
vaikka tumma vaatetuksensa kantoi enemmän suurmaailman naisen kuin
oppilaitoksen johtajattaren leimaa. Päivällisen jälkeen hän näytti
meille ohjelmaa, jolla oli tämä päällekirjoitus: Kuninkaalliset meri-
ja sotaturnajaiset, ja tarjoutui viemään meidät Olympian saliin, missä
tämä ratsasnäyte esitettiin.
— Teille on, hän vakuutti minulle, tämä näytelmä huvittavampi kuin
kaikki meidän teatterimme. Minulla on aitio.
Täten päätettiin tehdä. Minulle osoitettiin se suosio, että pääsin
samaan hansomiin kuin miss Pearson, mutta koko matkan kuluessa hän ei
minulle puhunut mistään muusta kuin nti de Sézerystä.
— Hän on, miten sanottekaan? hyvin lumoava nuori nainen. Te tunnette
hänet ennen minua. Hän on uskollinen ja äärimäisyyksiin menevä. Kun
hänet tutustutettiin minuun, tahtoi hän lähteä Indiaan, antautuakseen
sairasten ja lasten hoitoon. Vieläkin hän silloin tällöin pyytää
päästä lähtemään. Suurella vaivalla saan hänet pidätetyksi. Hän ei
ole luotu tavallista elämää varten. Lord Howard, tiedättekö? ette;
no niin, arvossapidetty miljoonanomistaja lord Howard on pyytänyt
häntä vaimokseen. Nti de Sézery olisi tullut merkitseväksi henkilöksi
Englannissa. Hän hylkäsi tarjouksen. Lord Howard on iäkäs. Hra Portal
on varaton ja maineeton, mutta nuori ja rakastettava. Hän on jumaloinut
nti de Sézery'ä jo kauan. Tämä kuuntelee nuoren miehen kosintaa, mutta
ei tee päätöstään.
— Hän kuuntelee ...
— Niin, meillä kuunnellaan kauan nuoria miehiä, ennenkuin päätetään.
Teidän luonanne sensijaan täytyy heti myöntää tai kieltää, kun ei vielä
tunne omaa mieltään.
Näiden tunnustusten tekemästä epämiellyttävästä vaikutuksesta saatoin
huomata, että nti de Sézery, jolle kenties en ollut omistanut yhtään
ajatusta yhdeksän vuoden kuluessa, ei ollut tarvinnut kuin kaksi päivää
lakatakseen olemasta minulle yhdentekevä. Olin tyytyväinen tavatessamme
toisen parin saliin tullessa, mutta olin olevinani erikoisen huvitettu
miss Pearsonin puhelusta.
Tämä ratsasnäyte — ratsuväen, tykistöpatterien ja lopuksi meriväen
tykistön kilpailu — kuvasi minulle englantilaista imperialismia.
Olympiaan mahtuu kymmenentuhatta katsojaa. Se oli kukkurallaan yleisöä.
Eläköönhuutoja kohotettiin voittajille. Meriväki varsinkin herätti
innostusta. Suunnaton ylpeys paisutti ja kiihoitti tämän joukon
mieltä, kun toinen toisensa jälkeen marssivat ohi sotilassoittokunnat,
kuninkaallinen kaarti punaisissa puvuissaan, kummallisissa
karvapäähineissään, skotlantilaiset lievetakeissaan ja sääret paljaina.
Säkkipillit herättivät mielessäni eloon surumielisiä maisemia ja
tarinoita, mutta terävä-ääniset huilut puistattivat hermojani kuin
Rudyard Kiplingin kertomukset. Ne vallitsivat rumpujen pärinää, vaikka
palikat putosivat ylhäältä koko käsivarren korkeudelta kireille
nahoille kuin tahtoisivat ne särkeä nämä.
Tudorien aikaisten turnajaisten näyte saattoi meidät lähtemään pois
ja me menimme juomaan teetä nti de Sézeryn luo. Kutsuin naisia
pistäytymään Pariisissa. He lupasivat suopeasti epätodennäköisen
käyntinsä, ja tämä oli hyvästimme. Hra Portal saattoi minua, ja
tarjoutui näyttämään minulle yöllistä Piccadillyä, mutta minulla oli
kiire päästä yksikseni, saadakseni itsekseni selvitellä tämän päivän
tulokset.
_6 päivänä toukok_. — Merellä katselin Doveriin päin, niinkauan kuin
saatoin nähdä sen rantaharjut ja linnakkeet.
_Toukokuu_. — Saatan paremmin sietää kotiani. En odota mitään, mutta
ajatukseni ovat löytäneet suunnan.
_12 päivänä kesäk_. — Kellään naisella ei ole hänen samalla kertaa
notkeata ja velttoa käyntiään, ei hänen kultakipunaisia soikeita
silmiään, eikä hänen äänensä epäröiviä muuntelulta. Kävellessäni
Pariisissa en voi sekoittaa häntä kehenkään toiseen kulkijaan. Tänä
iltana menin Luxembourgin puiston läpi; noudattaessani pengermää, joka
on Medicien suihkulähteen yläpuolella, hämmästyin tuntiessani hänet, ja
vieläpä hämmästyksessäni annoin hänen mennä ohi, kunnes hän pysähtyi,
punastui ja ojensi minulle kätensä:
— Minua ilahduttaa nähdä teitä.
Te täällä neiti? Te pistäytte meilläkin kenties? Barakatu on aivan
tässä lähellä.
Huomasin että hän oli puettu mustiin.
Liian suorasukaisena jättääkseen minut epätietoisuuteen päämäärästään,
hän selitti:
— Ei, menen kotiin.
— Kotiin?
— Niin, sanoi hän hymyillen, Cassini katu tähtitornin vieressä.
Vanhanaikaisella tädilläni de Liévillellä on siellä pieni huoneusto.
Hän on minulle jättänyt vuokraoikeutensa, ehdolla että luovun
opetustoimestani. Vanha naisparka, hän saattoi vaivoin sietää minun
lankeemustani, kuten hän sitä nimitti. Hän on ainoa sukulainen, joka
perheen vararikossa on minulle osoittanut jotain myötätuntoa. Hän
tarjoutui ottamaan minut luokseen, mutta minä pidin riippumattomuudesta
enemmän.
— Te olette nyt rikas.
— Oh! kahdeksan tai kymmenen tuhatta frangia korkoja. Jos suostun
ehtoihin.
— Kuinka ette suostuisi?
— Minun täytyy jättää Lontoo, alkaa uutta elämää. Se on vähän myöhään.
Minun iälläni.
— Te ette aio naida lord Howardia ... tai hra Portalia?
— Kuka on teille siitä puhunut?
Vastakohtana hänen nuorelle naurulleen oli hänen surupukunsa, hänen
huomautuksensa iästään. Kuitenkaan ei hän antanut minulle suoraa
vastausta.
— En olisi koskaan tahtonut palata Ranskaan. Tämä paluu panee mieleni
kuohuksiin enemmän kuin olisin aavistanut. Se riistää minulta
rohkeuteni ja päättäväisyyteni, joka minulle siellä oli luonnollinen.
Kuinka voimme olla erilaisia eri seutujen vaikutuksesta. Täällä tunnen
itseni aivan heikoksi.
Soimasin häntä siitä ettei hän ollut minulle ilmoittanut tuloansa,
tarjosin hänelle palveluksiani, ja kutsuin hänet aamiaiselle
seuraavaksi päiväksi. Hän antoi paljon pyytää itseään ja myöntyi.
Vuorotellen viehättyneenä ja huolestuneena on hän päättämättömämpi ja
tarmottomampi kuin Englannissa.
Keskustellessamme olimme pysähtyneet kaiteen ääreen, joka reunustaa
pengermää. Kahden geranium-maljakon välistä näimme jalkaimme juuressa
suuren keskusaltaan, kukkakiehkurat ja taustana puiden lehvistön,
joka rajoittaa puiston näköpiiriä. Loistavaa pärskettä suihkusi
kastelutorvista. Lapset leikkivät. Voimaton vanhus, vaimonsa tukemana,
hengitti ahneesti ja ikäänkuin viimeistä kertaa illan ilmaa. Kyyhkyset
tavoittelivat toisiaan päittemme päällä, ja niistä yksi asettui
kivijumalattaren ojennetulle kädelle. Oli se hurmaava hetki, jolloin
maailma näyttää kullanhohtoiselta, ja jolloin miehen aivot työn jälkeen
huonosti puolustautuvat tällaisten aistimusten suloa vastaan.
Katselin häntä, hänen poistuessaan Tähtitornin katua myöten, kunnes hän
katosi näkyvistä. Kuitenkin hän oli minulle enemmän mieleen Lontoossa,
urhoollisesti taistelevana ja hieman kukistettuna.
_13 päivänä kesäk_. — Pyytäessäni häntä käymään meillä, ei minulla
ollut muuta ajatusta kuin solmia miellyttäviä suhteita ja vieläpä
antaa Elisabetille ystävätär, jolla olisi häneen terveellinen vaikutus
toimeliaan älynsä ja sen viehättävän eloisuuden kautta, jota hänen
läsnäolonsa herättää. Todellakaan ei minulla ollut muuta ajatusta.
Siinäkin tapauksessa, että hän herätti minussa intohimoisempaa
mielenkiintoa itseään kohtaan, oli tämä tunne ainaiseksi jäävä sielun
sisäiseen kammioon, jossa jokainen on vapaa. Olisin yksinäni kokenut
sen hehkun ja katkeruuden.
Anna de Sézeryn lähdettyä kyselin Elisabetilta hänen saamaansa
vaikutelmaa. Olin aamulla tehnyt selkoa tästä kohtalosta: mitenkä hän
kohtalon iskun saatuaan taas oli kohottautunut pystyyn.
— Niin, tiedän että hän on ollut kaunis, vastasi Elisabet minulle.
Mutta hänellä on esim. vähän hiuksia ja liian suuri suu.
Minä en ollut sitä huomannut. Mutta minä tunnen hänen silmänsä, hänen
kasvonsa, hänen vartalonsa. Miksi niin kohtuuton arvostelu? Minä en
kysynyt hänen ulkonaista kuvaansa! Kun kaikki on tehty helpoksi, kun
ei ole tarvittu ponnistusta eikä vaivaa, miksi esiintyä niin surkean
ylenkatseellisesti? On sanoja niin kömpelöitä, että ne kiintyvät
muistiimme kuin rajapyykit ja osoittavat meille, mikä etäisyys meidät
eroittaa heistä, jotka ovat ne lausuneet.
_25 päivänä kesäk_. — Tämän epäonnistuneen yrityksen jälkeen en
enää yrittänyt houkutella Anna de Sézeryä kotiini. Olemme melkein
naapureita: käyn häntä katsomassa Cassini-kadulla. Se on pieni autio
katu, jonka suun Tähtitorninkadun puut peittävät näkymättömiin.
Kukaan ei siellä kulje, ja siellä voi kuvitella olevansa kaukana
Pariisista. Molemmat olemme lähdössä pois, hän Lontooseen, missä
hänen on katkaistava siteet menneisyytensä kanssa ja minä maalle.
Jokainen käynti saattaa olla viimeinen. Mutta lähtömme lykkäytyvät
päivästä päivään. Työni jälkeen tapaan hänet illalla hänen palatessaan
asioiltaan, ja meille molemmille soveltuu raukeudessamme pieni
pakinahetki hyvin.
— Englannissa, huomautti hän minulle melkein tämän uuden ystävyyden
alussa, voisin usein kutsua teidät luokseni ilman että se olisi
sopimatonta. Täällä, en tiedä...
Mutta mehän kohta lähdemme! Ja ilman tuttavuuttamme hän olisi hukkunut
Pariisiin kuten minä elämääni.
_27 päivänä kesäk_. — Pikku Maria-Louise tiedusteli minulta, miksen
enää iltasin vie häntä kävelylle.
_29 päivänä kesäk_. — Kävin Anna de Sézeryn kanssa Carnavalet'n
museossa. Vallankumouksen historia on tunteita kiihoittava aihe, josta
voi ammentaa loppumattomasti.
On päätetty, että minä ensi talvena tulen näyttämään hänelle kokonaisen
tuntemattoman Pariisin, joka kantaa merkkiä vuosisadoista ja suurista
miehistä. Hänen kanssaan ei puhelulla ole rajoja. Olemme aina hieman
vaivautuneet saapuessani; mutta ensimäinen keskustelunaihe karkoittaa
sen. Hän vakuuttaa minulle, että minä saatan hänet elämään älyllistä
elämää, joka on tuntematon Lontoossa.
_30 päivänä kesäk_. — Hyvästijättö.
— Te menette naimisiin Englannissa.
— En ole aikonut.
— Saatte nähdä, että menette.
— Olen kolmenkymmenen ikäinen. Pelkään etten enää voi päättää. Kun minä
olin aivan nuori, vaadin niin paljon elämältä, ja rakkaudelta!
— Entä nyt?
— Nyt vaadin vielä enemmän ...
— Ettekö aio tulla Dauphinéhen.
— Miksi niin? Menkää minun puolestani jonain päivänä Saint-Ismier'hen.
Te sanotte minulle sitten palattuanne, eikö linnaa ole uusittu, eikö
puiston puita ole karsittu tai kaadettu, eikö minun entinen tienooni
ole muutettu toisennäköiseksi. Haluan että niin olisi.
Olen jättänyt hänelle huonot hyvästit. Eron tunne jähmetti sanat
huulilleni. Entä hän? Englantilaiset tavat ovat totuttaneet hänet
tällaisiin toverisuhteisiin, tällaisiin ystävyyksien, jotka ovat
harvinaisempia ja vaikeampia meillä. Minun ymmärtäväisyyteni ja hänen
luontainen nuoruutensa on toivoakseni tekevä meidän ystävyytemme
pitkä-ikäiseksi.
_Saint-Martin d'Uriage_. — _Heinäkuu_. — Kirje Lontoosta, luottavainen
ja tyyni, liian tyyni, kuten tuollaiset kesäpäivät, joita kammoan,
jolloin ei ainoakaan lehti liiku poutaisessa ilmassa.
_Elokuu_. — Nykyään saapuvat hänen kirjeensä säännöllisesti kanavan
toiselta puolen. Täällä on totuttu näkemään näitä englantilaisia
postimerkkejä. Onhan luonnollista, että viime matkani on minulle
jättänyt suhteita ylläpidettäviksi.
_Syyskuu_. — Viikosta viikkoon tämä omituinen ystävyys kasvaa
lujemmaksi, etäisyydestä huolimatta, joka meidät eroittaa. Ja minä
mukaudun siihen, mitä tämä ystävyys pakostakin sisältää toteutumatonta
ja epätäydellistä, sen mielenkiintoisuuden takia, minkä se antaa
elämälleni. Näinä syyskuun päivinä, joiden himmentynyt kirkkaus jo on
lopun merkki, sattuu minulle, että olen hänelle uskoton, että unohdan
hänet katsellessani ensimäisten lehtien leijumista maahan, niiden
irtautuessa ilman näkyväistä syytä, taikka illan ahdistavaa rauhaa.
Ellei juuri hän minun tietämättäni anna näille vaikutelmille uutta
mielenkiintoisuutta? Meidän rakkautemme laajentuu siinä määrin, että se
tahtoo sekaantua kaikkeen, mitä ajatuksistamme pärskähtelee jokaiseen
neljään ilmansuuntaan ja kaikkeen, mikä luonnossa lakkaamatta vaikuttaa
aisteihimme, ja vihdoin se yhteen ainoaan pisteeseen kokoaa kaiken
kykymme tuntea. Olenko todella kirjoittanut: meidän rakkautemme?
_28 päivänä syyskuuta_. — Hänen kirjeensä on päivätty Pariisissa. Hän
on lopullisesti jättänyt Englannin. — »Kymmenen vuotta jätän taakseni,
hän sanoo minulle, vuodet jotka ovat kaikille heidän kauneimpansa, ja
jotka minusta tuntuvat olevan kypsän ikäni vuodet. Olenko vanhapiika
vaiko vasta-alkaja? En tiedä enää. Näen nuoruuteni takanani, enkä
ole siitä nauttinut. Olen niin paljon elänyt, ja niin vähän! Elämäni
on keventynyt, olen huoleton ja heikko myöskin. Kanavan tällä puolen
kadotan kaiken luottamuksen itseeni, ja huomaan olevani epävarma.
Kaipaan englantilaista elämäntapaa. Ranskassa te ette kyllin tunne
ulkoilmaelämän iloa, riippumattomuutta, suhteiden suoruutta. Täten me
olemme toisillemme antaneet ystävyytemme: tiedättekö, että se suuresti
velvoittaa meitä ja että se on vakava keskinen sopimus? Pelkään,
ettette ole siitä kyllin selvillä, ja ennenkuin tapaamme, muistutan
teille siitä ...»
Oliko viimeisten kirjeitteni sävy tullut liian intohimoiseksi?
Ajatukseni kiitävät häntä kohti kuin nuolet. Eivätkö ne osuisi hänen
sydämeensä?
_Pariisi, 15 päivänä lokak_. — Olen tullut Pariisiin historiallisia
tutkimuksiani varten, joita ilman teokseni ei mennyt eteenpäin. Olen
jättänyt vaimoni ja lapseni Grenobleen: me yhdymme marraskuun alussa.
Ei, minä olen tullut nähdäkseni häntä, ja minä saan nähdä häntä
vapaasti joka päivä, samaan aikaan illalla.
_18 päivänä lokak_. — Meillä on ollut ensimäinen keskustelumme. Hän oli
lehdestä lukenut, että eräs hänen englantilainen ystävättärensä, joka
oli eronnut miehestään, oli mennyt uusiin naimisiin.
— Onko hänellä lapsia? kysyin minä.
— On kyllä. Miksi niin?
— Koska lapset minun mielestäni tekevät avioliiton eroittamattomaksi.
Hämmästyneenä hän kysyi minulta:
— Onko tuo jokin uskonnollinen vakaumus?
— Minulla ei ole uskontoa. Katolisuushan muuten ei salli avioeroa
missään tapauksessa. On muita syitä.
Selvitin hänelle syyni: yhteiskunnallinen etu ja perheen perustava
merkitys. Niitä vastaan hän luonnollisesti esiintoi yksilön oikeudet.
— Tulee ennen kaikkea olla rehellinen. Perhe ei voi pysyä koossa ilman
rehellisyyttä.
Jo Dauphinéssa hän taittoi peitsensä näitä muuttumattomuusperiaatteita
vastaan, joita ei nykyään voi puolustaa olematta rohkea. Elämä on
vahvistanut häntä tässä uhmamielisyydessä.
— Tunteemme voivat muuttua, sanoin hänelle. Tosiseikat, jotka ovat
niistä johtuneet eivät muutu. Nämä tosiseikat ovat voineet aikaansaada
vastuunalaisuutta, synnyttää velvoituksia.
— Ne eivät saa aiheuttaa vapauden menetystä.
— Mutta vapaita ihmisiä ei ole olemassa.
— Silloin ei ole totuutta myöskään?
Minä puolustin tuota niin pilkattua viheliäistä valhetta, joka tekee
ihmisten olon rauhalliseksi yhteiskunnassa, koska kaikki eivät siedä
kuulla totuutta. Hetkisen hän inhosi minua. En voinut sitä sietää, vaan
luovuin tästä pilkallisesta sävystä, joka liian helposti sallii meidän
kevytmielisyydellä käsitellä vakavia asioita.
— Me emme ole vapaita muuta kuin sisäelämässämme. Avioliiton
päätarkoitus ei ole aviopuolisoiden onni.
Hän hätkähti.
— Niin, ei ole. Se on perheen perustaminen, se on lapsi. Se antaa
avioliitolle sen määräävän luonteen. Lapsen syntymisen jälkeen tämän
olemus lakkaa olemasta sarja kokeita. Se lopettaa sen tunteellisen
levottomuuden kauden, josta luonto ei yhtään välitä. Ja jos se ei sitä
lopeta, niin se ainakin ylläpitää selvää suuntaa, josta emme enää
vaurioitta voi poistua.
Hänen kuunnellessaan vastaamatta otin hänen pöydältään nidoksen
Byronia, jota hän käänsi.
— Varokaa näitä romantikkoja. Heidän antimensa ovat myrkyllisiä.
He tekevät maailmasta meidän henkemme heijastuksen. Siten
meillä, »toteuttaaksemme» itsemme, on kaikki oikeudet. Meidän
persoonallisuutemme heidän mielestään antaa maailmalle sen arvon. Jota
ohjattavampi se on, sitä voimakkaammalta se heistä tuntuu. Heillä on
heikot sydämet niinkuin heikot aivotkin.
Älyllisen tottumukseni mukaisesti olin innostunut puolustaessani
näin yhteiskunnallista järjestystä, jolle olin uhrannut niin paljon
ajattelua ja vaivaa. Kullanhohtavilla silmillään, joihin voi kiteytyä
kaihoisa ja kaihtava ilme, ja jotka silloin muistuttavat villieläinten
ilmettä häkissään, hän katseli minua sanattomana, ja hänen katseensa
vaivasi minua.
— Entä jos rakkaus tulee liian myöhään, sanoi hän vihdoin, eikö se
ansaitse mitään uhrausta?
En ollut ottanut huomioon sitä, mikä aina on otettava huomioon, vaikka
kuinka älykäs nainen olisi kysymyksessä; yleisten aatteidemme välitön
sovittaminen tapahtuvaan elämään.
— Niin, sanoi hän laulavalla äänellään, kotiliesi kytee kauan
hiljaisena tulena. Ja sydämensä voi aina murtaa. Eikö totta?
Nämä sanat hän lausui täydellisesti vapaana kaikista itsekohtaisista
vihjauksista. Minulla ei ollut oikeutta nähdä siinä tunnustusta,
jota väristen odotin. Minä senvuoksi vaikenin. Antautuessani tähän
keskusteluun en ollut odottanut tulevani lyödyksi omilla aseillani.
Avonaisesta akkunasta saapui hämärä, vaikkakaan läheiset kadun
puut, ollen jo puoleksi lehdettöminä, eivät enää tee päivänlaskua
aikaisemmaksi. Ja lähtiessäni hänen luotaan oli mielessäni sanomaton
epävarmuus ja masennus.
_20 päivänä lokak_. — Kukaan ei tiedä minun palanneen Pariisiin.
Kuitenkin pistäysin tänään, kun nti de Sézeryn ovi oli kiinni, vanhan
ystäväni tri Heaumen luona, jonka liialliset aivoponnistukset ovat
auttamattomasti kuluttaneet loppuun. Tapasin hänet istuutuneena tai
ennemminkin kytkettynä työpöytänsä ääreen, josta hän ei enää kykene
nousemaan. Vain hänen silmänsä ovat eloisat ja tuskalliset. Jo
matkan päästä tuntee että hänen poskensa ovat kylmät. Äärimäisellä
voimainponnistuksella hän yrittää saada valmiiksi esitystä
hermotaudeista. Senjälkeen on kuolema hänet korjaava.
— Jos lakkaan tekemästä työtä, tulee vaivani sietämättömäksi, hän sanoi.
Hänen vaivansa on onneton avioliitto, joka vähitellen on murtanut
hänet. Lastensa takia on hän kärsinyt kaiken valittamatta. Ihailin
häntä tähän saakka: nyt häntä säälin.
_22 päivänä lokak_. — Ulkoelämän puute oli Annan terveydelle
vahingoksi. Nykyään lähdemme ulos yhdessä joka iltapäivä. Palattuamme
juomme teetä ja hän laulaa minulle Griegiä tai Schumannia tai minulle
tuntemattomia uusien venäläisten säveltäjien Mussargskyn tai Rimsky
Korsakovin palasia. Hänen hyvä sävelmuistinsa sallii meidän olla
sytyttämättä lamppuja, ennenkuin täysi yö on saapunut. Hämärän helmassa
on hyvä olla. Mutta hänen puolipimeässä salissaan hänen äänensä on
puristuksissa kuten hänen sielunsa hänen elämässään.
Pariisi on suloinen salatuille tunteille. Siellä tuntee olevansa
eksynyt ja vapaa kuin erämaassa.
Milloin minkin historiallisen tai romaanihenkilön johdosta me usein
tulemme puhuneeksi rakkaudesta. Lopuksi minä täydellä vakavuudella
asetin hänelle tämän kysymyksen, joka minua vaivasi:
— Oletteko te jo rakastanut?
— Oh, kuinka en olisi, vastasi hän nauraen. Kolmenkymmenen ikäisenä!
— Tuo ei ole mikään vastaus.
— No niin, olen. Huvittaako se teitä?
— Paljon. Useampia kertojako?
— En, yhden vain. Ja muina kertoina vähän.
— Kertokaa.
Mutta hän tuli äkkiä vakavaksi:
— Joka kertoo rakkaudestaan, hävittää siitä osan.
— Yhäkö te rakastatte?
— Elkää kyselkö salaisuuksiani.