skotlantilaisen legendan nimeltä _Onnen malja_. Meidän maljassamme
on halkeama, josta kaikki neste on vuotanut pois, mutta sitä ei ensi
silmäyksellä huomaa. Mutta onko tämä hyödytön kysymys muodostunut aivan
pakkoajatukseksi minulle? Tämä syksyn murheellinen kauneus, jota tänä
iltana olen kukkulalta viimeisen kerran katsellut, ahdistaa sydäntäni.
Ellen olekaan onnellinen, en ainakaan ole koskaan niin halunnut sitä
olla ... Vihko loppui tähän viimeiseen Saint-Martin-d'Uriagessa
vietettyyn iltaan. Elisabet tahtoi, ennenkuin hän ryhtyi seuraavaan,
hengähtää, viipyä vähän, levähtää. Hän tunsi rintansa kohoavan
kiivaasti ja mielensä joutuneen sekasortoon. Näin syytetyksi tultuaan
hän tahtoi puhdistautua omissa silmissään, ja etsi erehdystä ja
kieroutta tästä uusien ajatusten kaaoksesta. Mutta se oli ikään kuin
liian raskas taakka, jota hän ei jaksanut nostaa, ja tällaisesta
ponnistuksesta päästäkseen hän mieluummin riensi jatkamaan lukuaan,
aikoen myöhemmin kerta kaikkiaan vastata näihin moitteisiin.
Hän kuuli ulko-oven avautuvan ja vanhempiensa hillitysti keskustelevan.
Heti hän sammutti valon, jottei hänen äitinsä tulisi kiusaukseen
pistäytyä hänen huoneeseensa nähdessään hänen valvovan. Ollessaan
tässä kuumeisessa henkisen hämmennyksen tilassa hän ei olisi sietänyt
kenenkään läsnäoloa. Ja hämärässä hän kohdisti kaiken kiihoittuneen
tarkkaavaisuutensa kuunnellakseen, mitenkä taloon vähitellen tuli
hiljaisuus. Silloin hän uudelleen sytytti pienen lamppunsa, jonka lasi
melkein oli ehtinyt jäähtyä. Kello oli yksitoista. Vaikka siihen menisi
koko yö, tahtoi hän päästä nämä odottamattomat tunnustukset loppuun
saakka.
Toisessa vihossa Albert, Pariisiin palanneena, näytti jättäneen maalle
alakuloisuutensa. Pienet siniset ristit puuttuivat, eikä alussa ollut
nähtävänä muuta kuin historiallisia muistiinpanoja, milloin luonnos
jostakin kuulusta miehestä, jostakin eduskunnan istunnosta, jokin
lyhyt matkakuvaus, tai sanomalehtikirjoituksen aihe. Vähitellen alkoi
merkkejä näkyä uudestaan. Luottaen niiden varmaan opastukseen, Elisabet
yhdisti toisiinsa nämä hajanaiset kohdat.
_Joulukuussa_. — Olin kuulemassa _Orfeusta_. Gluck yhtaikaa saa minut
hehkumaan ja tyynnyttää minut. Mielenliikutus, jonka hän herättää,
vahvistaa mieltä sensijaan että se sitä heikontaisi. Tunnen tarvetta
kuunnella hänen tai sitten Beethovenin musiikkia. Avioliittoni ensi
aikoina pyysin Elisabetia iltaisin soittamaan minulle sonaatteja.
Mutta hänellä ei ole muuta kuin sormet. Vähitellen kuin salaisesta
sopimuksesta me jätimme sikseen tämän iltapuuhan. Samoin olemme
lopettaneet käyntimme museoissa ja matkamme: Elisabetia ne uuvuttivat
suuresti ja hänen, valituksensa hermostuttivat minua. Nykyään
me kumpikin liikumme omalla suunnallamme. Hän pysyy mieluummin
rauhallisissa perheasioissaan kuin ottaa osaa ystävieni rohkeisiin
keskusteluihin. Hänen kauneutensa saa ohikulkijat katsomaan taakseen,
seuraelämässä kerää hän parven ympärilleen, varsinkin kun hän astuu
sisään — sillä kiemailuun ja keskusteluun hän ei viitsi kuluttaa
voimiaan, hänelle riittää, kun hän rauhassa saa nauttia valoista,
puvuista ja omasta menestyksestään, — mutta minä luotan hänen
välinpitämättömyyteensä ja hänen vilpittömyyteensä.
Minulla oli vieressäni parvella vaalea, ei enää nuori, ja vähän
kuihtunut nainen. Hänen lempeät ja jokapäiväiset piirteensä
eivät levossa ollessaan vetäneet puoleensa katsetta, joka niistä
tavoitti vain velton ja ikävystyneen ilmeen. Mutta sattumalta minä
erään näytöksen jälkeen käännyin häneen päin. Näin hänet kokonaan
muuttuneena. Hänen vilkas ilmeensä, hänen silmäinsä hehku ilmaisi hänen
mielenliikutuksensa. Hän särpi nykyhetkeä sieluunsa koko jännittyneellä
ruumiillaan, koko terästyneellä hengellään. Minkä muutoksen mielihyvä
voi kasvoissa synnyttää, ja miten se paljastaa luonteen! Osoitin häntä
Elisabetille.
— Miltä hän teistä näyttää?
— Vanhalta ja vähäpätöiseltä.
_Joulukuu_. — Pusertaa elämästä kaikki, mitä suurin voimainponnistus
voi siitä pusertaa, siinäkin on vielä onnea, ainoa joka kokonaan
riippuu meistä itsestämme.
_Helmikuu 1904_. — _Talonpojan historian_ ensi nidos ja _Pascalin_
elämä ovat ilmestyneet molempien kustantajieni toimesta lyhyen väliajan
perästä. Ne ovat jylhiä ja intohimoisia kirjoja, huonosti omansa naisia
miellyttämään. Senvuoksi en ymmärräkään miksi saan niin paljon kirjeitä
niiden johdosta. Useimmat näistä eivät sisällä mitään mielenkiintoista.
Muutamat osoittavat, että kirjoittaja on hämmästyttävästi syventynyt
teoksiini. Pariisin melskeessä se on luettava ansioksi.
En luule Elisabetin vielä leikanneen auki omia kappaleitaan. Luettuani
hänelle iltaisin Saint-Martinissä muutamia lukuja, joihin olin
tyytyväinen, ja hänen nähtyään korjausarkkien luvun, hänellä on kaikki
syy välttää tätä päivätyötä. Pohjaltaan hän ei rakasta muuta elämää
kuin sitä, minkä sattuma, ei hänen oma halunsa, on hänelle valmistanut.
Grenoblessa, harmaassa ja hämärässä ympäristössä, hän oli onnellisempi.
Hänen kohtalonsa käy hänelle yli voimain. Pariisi vaatii alituista
ponnistusta, ja pariisilaiset ovat niin kestäviä senvuoksi, että
tapahtuu alituista nopeaa valintaa, joka pian syrjäyttää tai musertaa
heikot.
Kirjat, jotka ehdotan hänelle luettaviksi, hän selailee läpi tai ei
lopeta niitä. Näin kerran, miten hän pysähtyi erään italialaisen
romaanin viimeistä edelliselle sivulle, joka oli saattanut minut
intoihini. Hän ei tuntenut tarvetta päästä selville juonen ratkaisusta.
Mutta sensijaan hän palvoo teatteria, josta minä vain vähän nautin:
siellähän tarvitsee vain istuutua nojatuoliinsa, niin tuodaan
mielenliikutuksenne valmiina tarjottimella.
_Helmikuu_. — Iltakutsu rva de B:n luona. Miksi he minua oikein
tavoittelevat? Siksikö, etten minä lähentele heitä? Maineeni vetää
heitä puoleensa. Lapsellista uteliaisuutta: ikäänkuin ei löydettäisi
parasta mitä kirjailijassa on, hänen teoksistaan. He aavistavat
minun henkisen yksinäisyyteni. Eräs heistä sanoi minulle: »Teidän
_Pascalissamme_ on ylistetty yksinäisyyttä. Voisi sanoa, että se
saattaa teidät haltioihinne, ja että te halveksitte naisia.» Halu siis
pukeutuu ylenkatseen muotoon.
_Maaliskuu_. — Pieni seikkailun alku rva B:n kanssa. Minua miellyttää
hänen mustain hiuksiensa ja hohtavanvalkoisen niskansa vastakohta, ja
koko se elämänvoima, joka hänestä säteilee. Mutta hän on jonkunverran
jokapäiväinen, kuten usein on näiden kauniiden olentojen laita, jotka
elävät iloa varten.
Olen turhaan koettanut saattaa Elisabetia mustasukkaiseksi. Hän näyttää
jakavan ihmiset kahteen ryhmään: kunniallisiin ihmisiin ja muihin, ja
me kuulumme edelliseen ryhmään, joka on täysin turvallinen. Hän ei
tunnusta mitään sovittelua, mitään vivahdusta, mitään halua, mitään
intohimoa. Mutta minun ajatukseni on vapaa.
_30 päivänä maalisk_. — Kevät on tullut päivälleen tänä vuonna, mikä on
harvinaista. Vaalea valo, kevyt auer leijuu katujen ja aukeain yllä.
Puut peittyvät silmuihin ja hiirenkorvaan. Kävellessään, mihinkä talven
kuluessa on tullut tottumattomaksi, tuntee miellyttävää raukeutta,
ikäänkuin olisi riemastus painava.
Katselen ohikäyviä naisia, jotka ovat käyneet solakammiksi ohentuneessa
vaatetuksessaan. Joku heistä, se on varma, on astuva elämääni, kuin
avonaiseen puutarhaan. Haen silmilläni: kuka, pysähtymättä valitsemaan
ketään. Viatonta kuvittelua, joka lepuuttaa ajatuksiani.
_Huhtikuu_. — Kuka? Olen hetkittäin kuin metsästäjä väijyksissä. Ja
sitten taas heitän sikseen tämän hyödyttömän takaa-ajon.
Ensi lempeni kuvaa tunne-elämäni laatua. Olin viidentoista vuotias,
ja nuori tyttö, jota rakastin, oli seitsemän- tai kahdeksantoista.
Katselin häntä kaukaa, enkä uskaltanut puhutella häntä. Jo hänen pelkkä
näkemisensä tuotti minulle iloa, jota vaivoin saatoin kestää. Kuinka
olisin halunnut enempää? Tyttö arvasi tunteeni, ja hän tarjosi minulle
sydämensä. Mutta minä työnsin hänet luotani, vakuuttaen hänelle että
hän petti itseään uskoessaan minua rakastavansa. En voinut sallia, että
rakkauteni lakkaisi olemasta kohottavaa kärsimystä.
Kun Elisabet käveli Grenoblen kaduilla, pysähdyin, en siksi, että
voisin kauemmin häntä katsella, vaan koska en voinut astua eteenpäin.
Olen taas tässä kaihon ja odotuksen tilassa, eikä tunteellani ole
esinettä. Kaikki ajatukseni ojentuvat tulevaisuuteen. Elisabet,
Elisabet, kun te tulitte, luulin näkeväni päivännousun takananne. Miksi
olette antanut varjojen langeta? Lietemme ääressä henkää kuolema ja yö.
En voi enää kauemmin kestää tätä välitilaa, joka ei ole kärsimystä eikä
iloa, tätä jähmettyneisyyttä, johon vajoon. Ettekö näe vaaraa? Jospa
henkisen toimintakykyni lähteet näin kuihdutettuina menevät tukkoon?
Miehen aivot ovat herkkä koneisto. Kömpelö käsi riittää saattamaan
sen epäkuntoon. Nytkin jo minä uupumuksesta ryhdyn esitelmiin,
sanomalehtikirjoituksiin, pikku tutkielmiin, kaikkiin näihin nopeasti
käyviin töihin, jotka antavat meille itsellemme väärän kuvan
toimintakyvystämme. Mutta te ette kyennyt antamaan minulle enempää
rakkautta, ette minulle ettekä kenellekään ...
_25 päivänä huhtik_. — Ensi viikolla on historioitsijain kokous
Lontoossa. Minulta pyydetään esitelmää talonpojan tilasta Ranskassa
ennen vallankumousta. Tähän ilmoitukseen päättyi Albert Derizen toinen
vihko.
IV.
ANNA DE SÉZERY.
Vain yksi vihko oli enää jälellä. Sen ensimäisellä valkoiseksi
jätetyllä sivulla oli tämä lyijykynällä tehty huomautus: _Hävitettävä
lukematta_, kuin varovaisuuskeinona tapaturman varalta.
Omantunnontarkkana Elisabet epäröi kääntää lehteä. Oliko hänellä
oikeutta mennä eteenpäin? Mutta Philippe Lagier, joka sanoi
olevansa Albertin valtuutettu, ei ollut pannut mitään rajoituksia
jättäessään hänen haltuunsa käärön. Valmistauduttiin siis siihen,
että hän tutustuisi siihen kokonaisuudessaan. Ja itse asiassa
hänen epäröintiinsä liittyi vaistomaista pelkoa. Hän aavisti, että
olisi vähemmän kysymystä hänestä ja enemmän eräästä toisesta, ja
jo edeltäpäin hän kaipasi syytöksiä, joita häneen oli kohdistettu,
ja joita hän kenties ei enää tapaisi. Lopuksi hän tunsi suurta
vastenmielisyyttä kuulla puhuttavan tästä naisesta, joka oli
astumaisillaan näyttämölle, naisesta jonka hän tahtoi unohtaa ja jota
hän halveksi.
Mutta hän oli kadottanut sorean tyyneytensä, sisäisen rauhansa, ja
yritettyään turhaan vapautua heränneen uteliaisuutensa vallasta, hän
kiihkeästi kävi luettavaansa käsiksi.
Ei ollut enää ristejä. Täyttämättä jäänyt vihko oli kokonaisuudessaan
omistettu Albertin sisäisen elämän, hänen uuden elämänsä kuvaukselle.
_Lontoossa, 3 päivänä toukok. 1904_. — Imperial Instituten saliin,
Kensingtonissa, jossa pidin _esitelmäni talonpojan tilasta ennen
vallankumousta_, mahtuu tuhatkunta ihmistä. Hallitus oli lähettänyt
sinne edustajansa. Lordimaijori, Cityn sheriffit, Ranskan lähettiläs ja
pääkonsuli, Kuninkaallisen Akademian lähetystö oli kuulijain joukossa.
Pieni ranskalainen talonpoikaisparka, jota minä näin kuljettelen kautta
pääkaupunkien, kuinka kadehdinkaan toisinaan työtäsi, jota saat tehdä
vapaan taivaan alla, ja otsasi hedelmällistä hikeä. Asianajaja ja
valtiomies saavat puhuessaan kokea taistelun yllykettä, sensijaan kuin
minulla esitelmöidessäni usein on joutavan paraadin vaikutelma.
Jälestäpäin minut esitettiin koko tälle viralliselle maailmalle
ja suurelle naisjoukolle, luonnollisesti. Minun puutteellinen
englanninkielentaitoni mutkisti toimitusta paljon. Tämän ohimarssinnan
loppupäässä, joka oli samantapainen kuin meillä Ranskassa toimitetaan
sakaristossa, suurissa vihkiäisissä, lähestyi minua nuori nainen ja
lausui ranskaksi.
— Ettekö tunne minua?,
— Neiti de Sézery!
— Niin. En siis ole muuttunut.
— Tuskin, neiti.
— Se johtuu siitä, että te juuri olette nuorentanut minua kymmenen
vuotta, puhuessanne Dauphinésta, jota en ole saanut nähdä. Kiitän teitä.
— Te asutte Lontoossa?
— Kyllä. Ettekö käy katsomassa?
— Huomenna olemme kutsutut Historialliseen seuraan, ja illalla Ranskan
lähetystöön.
— Minä olen saanut kutsun lähetystöön. Huomenna siis tavataan. Jätän
teidät ihailijattarienne haltuun.
Hän poistui hänelle ominaisella välinpitämättömällä ja veltolla
tavalla, niinkuin hän käveli meidän pienillä vuoriretkeilyillämmekin,
jolloin en koskaan nähnyt häntä uupuneena. Hänen mustasulkainen
hattunsa ei kyennyt peittämään hänen vaaleiden kastanjanväristen
hiustensa hehkuvaa väriä.
_4 päivänä toukok_. — En päässyt hänen seuraansa ennenkuin vasta
jokseenkin myöhään illalla. En paljonkaan ole oma herrani. Pöydässä
näin kaukaa hänet keimailevan naapurinsa kanssa, jonka puhtaaksi
ajellut kasvot minusta näyttivät vähäpätöisiltä, niiden jokseenkin
runsaasta verevyydestä huolimatta.
Hänellä oli malvanvärinen puku, tuota sinipunervaa väriä, joka
muistuttaa hortensian himmentyneitä sävyjä. Hänen kävellessään kaikki
hänen ruumiinsa viivat tuntuivat nauttivan vapaudestaan. Olan yli
menevä nauha jätti hänen hartiansa kaarevan viivan paljaaksi. Olisin
luullut häntä laihemmaksi. Hänen ihonvärinsä sopeutui hyvin puvun
vaaleaan sinipunervaan; sen sävy oli vähän kullankarvainen, kuin olisi
aurinko sitä hyväillyt.
Vaikka eilen tunsin hänet epäröimättä — hänhän on niin erikoinen! —
niin kuitenkin vain kohteliaisuudesta vähensin hänen ikäänsä kymmenen
vuotta. Mutta tänä iltana hän on yhtä nuori kuin käydessäni
Saint-Ismièrin linnassa. On totta, että Saint-Ismier'ssä huomioni
tuskin kiintyi häneen. Mihin olinkaan niin kiintynyt? Kuinka
mielenkiintoista on kymmenen vuoden kuluttua jonkun ihmisen kasvoilta
löytää elämän jättämät jäljet, ja kuinka lohdullista on elvyttää
niihin nuoruuden voima. Kuitenkin on hän muuttunut. Siellä kotona
häntä pidettiin nuorena riippumattomana tyttönä, uskalikkona niinhyvin
tunteen kuin ajattelun alalla. Nyt minusta hänessä on enemmän
hillintää, naisellista viehkeyttä; hänestä uhoo sellaisten ihmisten
määrittelemätön tuntu, joiden elämässä on syvyyksiä ja joiden luottamus
tulee vähitellen voittaa. Sillä näillä soikeilla silmillä on pitkät
ripset suojellakseen niiden epävarmaa katsetta, näillä silmillä, joissa
rakastunut Philippe Lagier uskoi näkevänsä kultakipunoita.
Ympärillämme oli englannittaria, joiden ihonväriä ei voi verrata muuta
kuin päivänlaskun kultaamaan lumeen. Hän ei ollut kaunein, puuttuipa
siitä paljonkin, ja tuskin saattoi häntä sanoa kauniiksi ollenkaan.
Tiedän toisen naisen, joka paremmin sietäisi vertailun vastakohtineen
mustain silmäinsä ja lastenhiustensa välillä. Mutta edellisen
viehätystä ei huomaakaan muuta kuin vähitellen. Hän on niiden vesien
kaltainen, joiden läpikuultavuuden aluksi kieltää, koskei pohjaa näy.
Hänen kasvoillaan esim., jotka eivät tee niin nuorta vaikutusta kuin
hänen ruumiinsa, on niin vaihteleva ilme! Levätessään hän ilmaisee ne
kolmekymmentä ikävuottaan, jotka hän varmaan on täyttänyt. Silloin
hänen alaspainuneet suupielensä, sinertävä siimakehä, joka antaa
katseelle alakuloisen sävyn, pienet rypyt kulmakarvojen yhtymäkohdassa
paljastavat ne taistelun ja huolen vuodet, joita minä en tunne, mutta
jotka saatan kuvitella. Hänen innostuessaan — hän puheli minulle
kirjastani _Beethovenin elämä_ — nämä murheelliset merkit häipyvät
ja unohtuvat. Kullankarvainen iho värittyy hienosti, ja silmissä
huomaan minäkin kultakipunoita, valopilkkuja, jotka eivät johdu
lamppujen heijastumisesta silmäterään, vaan sisäisestä hehkusta.
Hänen vakavansävyinen äänensä vihdoin, jonka nousun ja laskun lievä
englantilainen murteellisuus on tehnyt laulavammaksi, ja joka ryhtyy
ranskalaisiin sanoihin korostamatta niitä, ikäänkuin se epäröisi ottaa
niitä, kun ei ole niitä pitkään aikaan käyttänyt — tämä ääni säestää
niitä soitolla, joka muistossa antaa niille lisää merkitystä.
Tällaiset viralliset illatsut päästävät ihmisen eristymään joukon
humuun kuin metsän hiljaisuuteen.
Tulee ikä, jolloin tunteittemme alalla kaikki paikat ovat vallatut.
Ihminen silloin ei kohtaa uusia naiskasvojakaan jonkunverran
ihmettelemättä ja vaivautumatta tästä joutavasta häiriöstä. Mutta
vuosien kuluttua tavatessamme jonkun, jonka todellista arvoa emme ole
aavistaneet, ja joka meille oli pelkästään miellyttävä, tällaisen
ihmisen löydöllä on yhdistyneenä uutuuden viehätykseen se etu, että se
liittyy omaan menneeseen nuoruuteemme ja on luontainen osa siitä.
Minusta tuntuu että minulle nti de Sézery on tällainen löytö.
Kun hän tahtoi lähteä, minä umpimähkään tarjouduin häntä saattamaan.
— Jos haluatte, vastasi hän minulle aikeitaan ilmaisematta. Hänen
olentoonsa oli palannut sen entinen melkein tuskallinen liikkumattomuus.
Minulta kului enemmän kuin häneltä aikaa hyvästelyyn, esittämäni muka
virallisen osan vuoksi. Kun poistuin lähetystöstä, en enää häntä
tavannut. Hän oli jo asettunut tuollaisiin kahden suuren pyörän väliin
ripustettuihin rattaisiin, joita nimitetään _hansome'iksi_. Hän kutsui
minua ja minä nousin hänen viereensä. Me ajoimme Hyde-Parkin läpi, ja
sen kostea vihreys välkkyi paikotellen sähkölamppujen valossa, joita
vallitsevan hienon sumun takia ympäröitsi monivärinen valokehä. Silloin
tällöin sivuutimme nopeat ajoneuvot, mutta puisto oli melkein autio.
Oli jo myöhä. Vilkkaan keskustelumme jälkeen vaikenimme nyt. Keskellä
tätä suunnattoman suurta kaupunkia, jonka kieltä huonosti osaan, koin
yksinäisyyden tunnetta, joka vastustamattomasti muistutti mieleeni
syyskävelyni Dauphinen metsässä. Mutta nyt eivät jaloissani kahisseet
kuolleet lehdet, vaan vuodet. Ajatuksemme kulkivat samaa rataa, sillä
hän keskeytti hiljaisuuden sanomalla:
— Epäröin, saapuako tänä iltana. Olisin ollut oikeassa. Minusta tuntuu,
ikäänkuin olisin tehnyt pyhiinvaellusmatkan Saint-Ismier'hen. Se oli
niin kaukana, ja nyt taas niin lähellä.
Katselin häntä. Miten voimakkaasti vaikuttaakaan meihin kärsimyksen
ilme kasvoilla, joiden ääriviivat meitä miellyttävät. Mutta hän
jo kieltäytyi ajatustaan enempää paljastamasta ja kysyi melkein
välinpitämättömänä:
— Te lähdette huomenna?
— En, vasta ylihuomenna. Tahdon nähdä Lontoon Towerin ja käydä
Kansallisgalleriassa.
Vähän myöhemmin lisäsin:
— Ja käydä teitä katsomassa, jos sallitte.
— Teiltä ei riitä aikaa siihen.
— Minä otan siihen aikaa.
— Odottakaahan. Minä olen vapaa huomenna. Minäpä tulen teitä hakemaan
huomenna hotellistanne. Hotelli?...
— Northumberland. Northumberland avenue.
— Kello kymmenen. Tower ei ole avoinna ennenkuin kello kymmenen. Tulen
teidän oppaaksenne. Tahdotteko?
— Mielelläni. Kukaan täällä ei ymmärrä minun englantiani. Ja te syötte
aamiaista kanssani.
— Yhdellä ehdolla. Te syötte päivällistä illalla Bladen Lodgessa.
— Bladen Lodgessa?
— Niin Bolton Gardens. Minun luonani. Minun hallussani on eräs hotellin
huvimaja. Onko teillä lyijykynää, korttia. Sukkelaan. Tulemme perille.
Tässä osoitteeni.
Sangen leveä katu, jota noudatimme, Bolton Gardens, oli reunustettu
yksityishotelleilla, joiden edessä oli pikku puutarha. Rattaat
pysähtyivät. Nti de Sézery sanoi minulle: näkemiin, hyppäsi
harvinaisella notkeudella korkealta astinlaudalta alas ja huusi ilmaan
ajurille, jota en nähnyt, Northumberland-kadun nimen. Hän nousi
portaita ylös kadottaessani hänet näkyvistä.
Olin huomisillaksi kutsuttu lady Barlettin luo yhdessä englantilaisen
valioseuran kanssa. Tämä etujeni ja seuravelvollisuuksieni unohtaminen
on jokseenkin koulupoikamaista. _Hansomit_ kävivät runsaammiksi. Ne
luisuivat jalkakäytävillä olevien lyhtyjen välillä, hevosen juostessa
pitkin askelin, ikäänkuin vapaana, niin keveät ovat rattaat. Melkein
jokaisessa saatoin eroittaa miehen ja naisen iltavaipassa. Lähestyin
teatterien tienoota, joista ihmiset tähän aikaan poistuivat. Tässä
Lontoon vilinässä puristin rintaani vastaan erästä uutta ajatusta.
_5 päivänä toukok_. — Tuskin tunnen historioitsijalle
mielenkiintoisempaa paikkaa kuin Lontoon Tower. Englannin menneisyys
täynnä verta ja kauhua on jäänyt sen viimeiseksi vangiksi. Sen
kaksitoista tornia, jotka sisäpihaa ympäröivät ja joiden muureja
aamu-usva hyväili, muistuttavat mustia kantajia, jotka saattoivat
ruumiita. Ne suojelivat Edward IV:n, Richard III:n, Henrik VIII:n,
Maria Tudorin rikoksia. Niiden ei tarvitse soimata itseään mistään:
kullakin on kaameat muistonsa.
Minulla oli erikoinen lupa käydä katsomassa Saint Peter ad
Vincula-kirkkoa ja viereistä hautausmaata, josta Macaulay on sanonut,
ettei maailmassa ole surun väkevämmin kyllästämää paikkaa, koska
kuoleman siellä tekee vielä raskaammaksi äärettömän onnettomuuden ja
hirvittävien kohtaloiden muisto. Kirkkoon, joka on liian korjattu, on
haudattu Anna Boleyn, Catherine Howard ja Jane Grey, joka teloitettiin
seitsemäntoista vuotiaana ja joka lyhyessä nuoruudessaankaan ei
hetkeäkään lakannut aavistamasta mestauslavaa. Meille näytettiin
tarkalleen se paikka, jossa kaikki kolme teloitettiin.
Tämä käynti oli minussa herättänyt jonkunmoisen historiallisen
päihtymyksen. Minä tein jonkunverran haltioituneena saattajattarelleni
selkoa Yorkin ja Tudorin sukujen synkeistä vaiheista. Äkkiä, peläten
joutuvani naurettavaksi, keskeytin puheeni:
— Mutta minä ikävystytän teitä varmaan.
Ja minä silmäsin häntä. Näen hänet vieläkin sellaisena kuin
silloin: kasvot kohotettuina minuun päin ja ikäänkuin pienentyneinä
tarkkaavaisuuden vaikutuksesta, soikeat silmät vain vähän avoimina,
ikäänkuin puristaen kokoon loistettansa niinkuin ikkunaverhot, jotka
puoleksi suljettuina antavat määrätyn muodon niistä huolimatta
sisääntunkeutuville auringon säteille. Hän viivähti silmänräpäyksen tai
kaksi ennenkuin hän vastasi minulle hymyillen.
— Olisin mielelläni itkenyt Jane Greyn kohtaloa. Se on vahinko: lumous
on haihtunut.
Kun lähdimme Towerista, kohtasi meitä sen kihisevän Cityn sijasta,
jonka läpi me tullessamme olimme hitaasti käyneet, täysi erämaa.
Vastakohta oli hämmästyttävä. Hän selitti minulle:
— Tänään on lauantai ja vielä lisäksi puolipäivä. Kaikki pankit, kaikki
kauppahuoneet, kaikki pörssit suljetaan tänään puolenpäivän aikaan.
Viikottainen lepo kestää kolmekymmentäkuusi tuntia. Englantilainen
syöksyy päistikkaa liiketoimiinsa, suorittaa ne kuumeisella kiireellä
ja hakee sitten lepoa.
— Te pidätte englantilaisesta elämästä?
Millä ylväällä äänensävyllä hän minulle vastasikaan:
— Olen täällä vapaa.
En uskaltanut tehdä hänelle kysymyksiä. Sulasta suosiosta, hyvin
ystävällisesti hän muutamin sanoin selitti minulle, kuinka hän oli
saavuttanut riippumattomuutensa, meidän syödessämme aamiaista hotellin
suuressa hallissa. Eräs vanha ystävätär — Saint-Ismier'n ajoilta — joka
oli naimisissa Lontoossa, oli suositellut häntä miss Pearsonille.
— Miss Pearsonille?
— Niin, miss Pearson on merkitsevä henkilö täällä. Ettekö nähnyt häntä
lähetystössä? Hän johtaa erästä nuorten tyttöjen sisäoppilaitosta.
Mutta se ei ole ranskalaiseen tapaan muodostettu. Se ei ota kuin
kaksikymmentäviisi valittua oppilasta kauniiseen hotelliinsa,
johon te eilen minua saatoitte. Se on hyvin kallis, maksu on
kaksisataaneljäkymmentä puntaa. Siellä ei ole muita kuin ylhäisön
nuoria tyttöjä. Lontoon parhaat opettajat tulevat sinne pitämään
luentoja. Siellä ratsastetaan, seurustellaan. Olen opettanut siellä
soitantoa ja ranskalaista kirjallisuutta. Minun pelastukseni on ollut
se, että olen vähän liikaa rakastanut Beethovenia ja Chateaubriandia.
Nyt olen miss Pearsonin ystävä ja osuuskumppani; hän on yhtä hyvä kuin
älykäs. Tänä iltana saatte syödä päivällistä hänen kanssaan.
— Asutteko yhdessä?
— Emme, Englannissa pidetään enemmän riippumattomuudesta. Hän on
antanut haltuuni huvimajan, jolla on oma uloskäytävä. Mutta me käymme
usein toistemme luona.
Lopettaakseen nämä niukat tunnustuksensa hän lisäsi hymyillen, mutta
vähän punastuen.