ainakin hääpäiväksi oli kummallinen. Mitä se oikein tarkoitti? Minkä
valituksen, minkä salaisen tuskan ilmaus se oli? Miksi tämä sininen
risti oli siinä merkkinä? Elisebet hätkähti koko ruumiissaan, kuten
jänis, joka turvallisesta piilostaan äkkiä kuulee koirien lähestyvän.
Hän epäröi, lähteäkö tielle, jonka hän aavisti vaaralliseksi. Koska
hänen käsityksensä miehensä petoksesta ei voinut muuttua, niin minkä
hyväksi tämä tuskallinen retki menneisyyteen? Hän käänsi lehteä:
taas sininen risti uuden kohdan vieressä, joka oli varustettu
lainausmerkeillä!
»Oi teitä, nuoruuteni kuvat ja näyt, oi te lemmenkatseet, jumalaiset
hetket, kuinka nopeaan te olette haihtuneet! Nyt muistelen teitä kuin
vainajia.»
Elisabet koetti rauhoittua lainausmerkkeihin vetoamalla. Albert käytti
näitä vihkoja muistinapuna, johon hän jäljensi ajatukset ja kuvat,
mitkä kirjoissa herättivät hänen huomiotaan. Mitä huomiota silloin
kannatti kiinnittää kirjalliseen pessimismiin, joka oli vailla yhteyttä
todellisuuden kanssa? Sillä todellisuus toukokuussa 1903 ei ollut
hänelle, Elisabetille, ollut muuta kuin sarja rauhallisia päiviä, ilman
tapahtumia, ilman erikoisuuksia, päiviä sellaisia joita hän rakasti
elää. Hän tarkasteli jatkoa, ja näki sinisten ristien lisääntyvän, ja
niiden sijalle vähitellen tulevan katkonaisia viivoja, jotka ulottuivat
pitkin koko sivun reunan. Philippe Lagier epäilemättä oli näin
merkinnyt kohdat, joita hän aikoi käyttää hyväkseen oikeudenkäynnissä
ja jotka näin ollen koskivat aviollista näytelmää, minkä alkua hän etsi
varsin kaukaa. Elisabet ymmärsi, että Lagier näki viittauksen siihen
niissä kohdissa, jotka olivat häntä loukanneet. Hänen siis tarvitsi
vain noudattaa näitä tienviittoja.
Seuraavan ristin kohdalla hän ei enää voinut ylläpitää kuvittelultaan.
Hänen omat muistonsa tulivat avuksi. Kesäkuussa 1903 Albert oli erään
yhteiskunnallisen yrityksen hyväksi pitänyt Pariisissa esitelmän
avioliitosta, jonka menestys oli ollut niin suuremmoinen, että hänen
oli täytynyt toistaa se maaseudulla ja ulkomailla. Mutta tämän
esitelmän johtavat aatteet löytyivät järjestämättöminä vihosta, josta
Elisabet saattoi lukea seuraavaa:
»_Naisen kasvatuksesta_. — Kaksinkertainen vaara on vältettävä:
sellainen kasvatus joka liiaksi painostaa naista, joka tekee hänestä
heikon ja tunteilevan olennon, mutta hyvän taloudenhoitajan,
hienotuntoisen ja varman seuralaisen, joka on huonosti selvillä
miehensä puuhista ja talouden pikkuseikkoihin vajonnut, kykenemätön
taas puolestaan muovailemaan miehiä ja naisia; ja sellainen kasvatus,
joka pyrkii luomaan miehen kilpailijaa ja rikkoo perheen ehjyyden
riistämällä siltä luonnollisen johtajansa. — Edellisessä tapauksessa
nainen pitää avioliittoa muuttumattomana seikkana, lopullisena
ratkaisuna. Hän ei ymmärrä, että onni on joka päivä voitettavissa
ja menetettävissä, ja vaatii jatkuvaa huolenpitoa, alituista
tarkkaavaisuutta. Hän lapsellisesti kuvittelee, että hänen miehensä
omistus on hänelle kerta kaikkiaan vakuutettu oikeudellisen asiakirjan
kautta. Senjälkeen hän ponnistuksista luopuen antaa asioiden mennä
menojaan. Mitä voitaisiinkaan sinä aikana matkaansaattaa, minkä nämä
naiset kuluttavat tyhjänpäiväisyyteen. Taloudenhoito toki menee
latuaan, ja ateriat tarjotaan aikanaan. Mutta älyllisesti ja henkisesti
mies on yksin. Nuori tyttö, joka ei ole päättänyt kehittää henkeänsä,
ei ole oikeutettu myöntymään henkisesti etevän miehen kosintaan. —
Jälkimäisessä tapauksessa nainen käsittää avioliiton tilaisuudeksi
jossa hänen persoonallisuutensa pääsee vallitsemaan. Hänestä tulee
heti kilpailija, jolla lisäksi on kaikki edut puolellaan. Mies
jonka tulee toteuttaa elämänsuunnitelmansa — ja vastakohtana naisen
elämälle ei miehen elämän yksinomaisena päämääränä voi koskaan olla
rakkaus — kaipaa työnsä tehtyään kotoista lepoa, turvallisuutta,
luottavaisuutta. Naisen asia on ymmärtää miehen elämä, tehdä se
omakseen, kaunistaa sitä. Hänen luontaisen järkevyytensä tulee olla
miehen pidäkkeenä, mutta ei kutistaa häntä. — Avioliitto solmitaan
aineellisten soveliaisuusnäkökohtien perusteella; heti kun se on saatu
pystyyn, kohdellaan sitä huolimattomasti. Ja sitten eräänä päivänä
ihmetellään, kun huomataan itsensä toinen toisellensa vieraiksi.
Hauras liitto! ja sen tekevät vielä hauraammaksi sukueroavaisuudet,
sitä enemmän kuin nainen usein on enemmän kiintynyt omaansa eikä anna
nimensiirron vaikuttaa itseensä. Naisten velttous ja ajattelemattomuus
turmelee koteja enemmän kuin heidän väärä itsenäisyytensä ja heidän
lemmenhimonsa. Valppaana pysyminen on puolet elämäntaidosta ...»
Nämähän olivat vain yleisiä aatteita kasvatuksesta, vähän hajanaisia
vielä, ja nainen aina empii asettamasta teorioja yhteyteen
tosiseikkojen kanssa, jotka ovat ne aiheuttaneet, ja niitä
suoranaisesti soveltamasta. Mutta muutamat alempana olevat rivit
paljastivat selvästi esitelmöitsijän tarkoituksen.
»Tätä tullaan kuulemaan rauhallisesti, toimettomasti, poistuessa
otetaan pikku ystävättäriltä vastaan onnittelulta mitä viehättävimmällä
hymyllä, eikä mitään ymmärretä».
Tämä osui ja Elisabet nosti päätään. Hän muisti tämän esitelmän,
jonka hänen miehensä oli lausunut vähän ylenkatseellisella, mutta
ei loukkaavalla äänellä. Hän ei todellakaan ollut välittänyt
ymmärtää muuta kuin että oli miellyttävää olla muita ylinnä ja
hyvin liehakoituna. Toimettomana ja haluttomana oman mielipiteen
muodostamiseen hän kernaasti myönsi kaikkien kuulemiensa puhujien
olevan oikeassa. Mutta mitäpä hän olisi epäillyt, kun häntä ei oltu
varoitettu? Ja mitä tarkoittivat nämä vihjaukset ja nämä pidätykset?
Hän ei sitä vieläkään käsittänyt. Mitkä olivat hänen vikansa? Mitä
moitteita häntä vastaan esitettiin? Lainauksilla ja yleisillä
väitteillä ei hänelle voitu antaa tietoa niistä. Miksei puhua selvemmin?
Hän tarttui vihkoon uudelleen, hermostuneemmin, tällä kertaa
tähystellen pienintäkin merkkiä, niinkuin varuillaan oleva vahtimies
väijyy vihollista, jota hän pelkää ja jonka hän tietää tulevan.
Päiväkirjan jatko oli päivätty Saint-Martin-d'Uriagessa. Kesän
tultua he olivat poistuneet Pariisista. Albertin, joka kirjoitteli
_Talonpojan historiaansa_, ei enää ollut tarvis tehdä muistiinpanoja
muista asioista, ja kokonainen pitkä katkelma käsitteli yksinomaan
hänen sisäistä elämäänsä. Joko siksi, että hän vähitellen tottui
suoraan puhumaan alakuloisuudestaan, tai siksi, että tämä alakuloisuus
lisääntyessään teki hänet vähemmän itseään hillitseväksi, hän
vähitellen, epäröiden, kadotti kainoutensa, joka esti häntä itseäänkään
varten panemasta paperille sisäisiä asioitaan, ja joka tähän asti oli
saattanut hänet piiloutumaan kirjallisten muisteloiden tai nimettömän
valituksen varjoon:
_Elokuu 1903_. — »Vielä nykyään on maailmassa tilaa suurille sieluille.
Niitä varten, jotka ovat yksin tai kaksin, on vielä paljon joutilaita
paikkoja, joissa hiljaisten merien tuoksu henkää».
Yksin tai kaksin? Mistä Nietzsche onkaan saanut tällaisen luottamuksen
rakkauteen? Joka tahtoo tuntea ajatuksensa elävää läsnäoloa, hän
tarvitsee yksinäisyyttä. Sillä meidän ajatuksemme on mustasukkainen,
levoton ja arka. Me olemme yksin kokiessamme korkeimpia tunteitamme.
Taide, luonto, metafysiikka, menneisyytemme edellyttävät, jotta
voisimme niihin tunkeutua, että me yksin katselemme niitä kasvoista
kasvoihin. On tärkeätä avioliitossa säilyttää tämä yksinäisyytensä
koskemattomana. Yhteiseen perintöön ei voi panna henkistä voimaansa.
Naisellisen taidon asia kenties on kunnioittaa sitä, vetäytymällä
syrjään sen edestä. Ellei hän vetäydy syrjään, hän painostaa sitä,
heikontaa sitä, tappaa sen.
Mutta mistä johtuu silloin tuo ehdottoman henkisen yhteyden unelma, ja
miksi tämä alakuloisuus, joka toisinaan voi olla niin katkera siitä,
ettei tuo unelma ole toteutunut, kun sen seikan päinvastoin tulisi olla
meille mieleen?
10 p. elokuuta. — Kävellyt pikku Marie-Louisen kanssa kastanjametsässä,
Chamraussevuoren rinteillä. Pienistä kauriinjaloistaan hiustensa päähän
asti hän aivan värisee elämää. Kun hän oli alkamaisillaan puhua,
kehoitettiin häntä kättelemällä tervehtimään henkilöitä, jotka olivat
huomaavaisia häntä kohtaan ja toivottivat hänelle hyvää päivää. Ja
kun tuuli puisteli oksia, niin tyttö, vakuutettuna että nämä eleet
tarkoittivat häntä, kohteliaasti vastasi heidän tervehdykseensä
ojentamalla käsivartensa.
Äsken hän juoksi edelleni. Hänen jo pitkät kiharansa heilahtelivat
juoksun tahdissa. Hän pysähtyi poimiakseen kukan, ruohon, tai
vain maata, ja vei kaiken kasvoilleen. Saattaisi sanoa että hän
viisivuotiaana tahtoi ottaa haltuunsa koko maailman. Kun hän palasi
sanoi hän minulle:
— Isä, minä rakastan maailmaa?
— Maailmaa?
— Niin, rakastan kaikkea.
Minäkin, pikku tyttö, olen rakastanut kaikkea lemmen välityksellä, joka
antaa täyteläisyytensä jokaiselle vaikutelmalle, jonka todellisuus
meissä herättää. Nyt minua huvittaa seurata sinun kehitystäsi. Minun
nuoruuteni on kuollut ja minä olen kolmenkymmenen seitsemän vuotias.
Mutta mitäpä se minua liikuttaa. Huvittele sinä.
15 p. elokuuta. — Juhlapäivän johdosta vein Elisabetin ja Marie-Louisen
kirkkoon. Kuluttaakseni aikaa messun kestäessä avasin penkille
unohtuneen rukouskirjan. Olisin tarvinnut pihtiä, niin likainen
ja kulunut se oli. Silmäni kiintyivät tähän raamatunlauseeseen: —
_Valvokaa ja rukoilkaa, sillä henki on altis, mutta liha on heikko_, ja
vähän edempänä toiseen: — _Maailma käy perikatoon, koskei se harkitse
sydämessään_.
Siinä on ajateltavaa. Nämä lauseet ovat viisaita elämänohjeita.
Sensijaan että valvoisimme, me annamme tottumuksen nukuttaa, tylsyttää
tunteemme, kutistuttaa ne, heikentää ne. Harkitseminen merkitsee, että
pysymme toimivina sisäisessä elämässämme, joka liian usein kuihtuu
jokapäiväisten pikku puuhien keskellä. Me puudumme ilolle sensijaan
että ylläpitäisimme tunnekykyämme.
Katselen ympärilleni. Kaikki nämä kelpo naiset lukevat tekstiä tai
hakevat rukouksia. Kirjain riittää heille. Harkitseminen, valvominen —
sekin on rukoilemista.
Ja tuo toinen sana, jota en ole koskaan voinut lukea väristystä
tuntematta: _Minä olen ylösnousemus ja elämä_...
18 p. elokuuta. — Kuinka monet naiset, kykenemättöminä näkemään
asiat oikeissa mitoissaan, tuntevatkaan palvelijattaren vaihdoksesta
enemmän ikävyyttä kuin jostakin todellisesta surusta! Jospa he edes
osaisivat olla niistä asioista puhumatta! Mutta koti on alttiina
heidän ruikutuksilleen. Valmistaisin mieluummin vuoteeni ja pesisin
huoneeni kuin munkki kuin täällä keskellä ylellisyyttä siedän tätä
koko olentoni kutistumista, jonka pitkät turhanpäiväiset sananvaihdot
ja palvelijarettelöt aiheuttavat. Emmehän me keskustele kenenkään
kanssa vaatetuksemme yksityiskohdista. Samoin ei kodin järjestelyn
tulisi herättää huomiota muuten kuin täsmällisellä ja miellyttävällä
ulkonäöllään kuten hyvin pestyt kasvot. Pieni salaperäisyys soveltuu
tälle sisäiselle hallitukselle. Mutta on parempi että tämä hallitus
vaikka julkisenakin on olemassa, kuin että siitä luovuttaisiin kokonaan.
19 p. elokuuta. — Rakastan sitä mikä on odottamatonta, mutta Elisabet
sitä kammoo. Philippe Lagier kiipesi tänä aamuna Uriageen meitä
katsomaan. Tietysti minä pidätin hänet aamiaiselle. Pitkään aikaan
en ollut puhellut niin suurella mielihyvällä. Yhdessä ollessamme me
annamme mielikuvitustemme kiitää kuin ratsujen esteettömällä kentällä.
Hän on sukkela, hieno, tarkkaälyinen, ja pystyy ironiaan, joka hyvästi
paljastaa sanojen, käsitysten ja ihmisten nurean puolen. Hän vain
ei ollut ilmoittanut meille tulostaan, ja keittäjätär on lähtenyt
tiehensä. Olemme nähtävästi syöneet huonon aamiaisen. Minä en ole sitä
huomannut eikä Philippe myöskään. Mutta hänen lähdettyään minä sain
kuulla valituksia, ikäänkuin olisin tehnyt tyhmästi pidättäessäni
ystäväni. Täten luonnollisuus hukkuu liialliseen huolehtimiseen.
30 p. elokuuta. — Kuinka vaikeata on varjella vapauttaan. Kymmeneen
päivään en nyt ole voinut kirjoittaa riviäkään _Talonpoikaani_.
Molay-Norrois'n perheen saapuminen Uriageen on mullistanut meidän
tyynen elämämme, joka oli niin edullinen sille keskittymiselle, mitä
pitkäaikainen työ vaatii. En voi kieltää Elisabetia ottamasta vastaan
ja käymästä katsomassa vanhempiaan. Meidän tavallinen täkäläinen
elämäntapamme on jokseenkin vakavaa niin nuorelle ihmiselle. Nyt on
alituisia kutsuja, retkiä, juhlia. Hänen molemmat lomalla olevat
veljensä ovat väsymättömiä eivätkä jätä meitä rauhaan. Ja minä olen
niin heikko, minä jota pidetään tahtoihmisenä, että minä hukkaan
aikaani turhaan, enkä kärsi siitä. Voidakseni syventyä työhöni,
minä tarvitsen ulkoilma-elämää, pieniä retkiä vuorille ja metsiin,
ja illalla vähän keskustelua tai musiikkia. Illalla on edessä
ikävystyttävä kasino, ja päivällä on meidän erakkomajamme tullut
laakson joutilaiden ihmisten kävelyiden päämääräksi. Asianajaja,
lääkäri, virkamies saattaa vedota ammatillisiin velvollisuuksiinsa.
Minulle sanotaan, että minähän voin lykätä työn huomiseen. Taloni ei
ole turvassa tungettelijoilta, ja kuitenkin seudulla on älyniekkoja
heidän käytettävänään.
Meidän poissaollessamme pitää äitini huolta lapsistamme
Saint-Martinissa. Eilen illalla jäin yksikseni hänen kanssaan,
onnistuttuani välttämään muutamain teikarien illatsun. Me juttelimme
siihen saakka, kunnes Elisabet palasi, veljensä Olivier'n saattamana:
se oli noita entisajan viehättäviä puheluita, joissa mieli muistoista
johtuu tutkisteluihin, jommoisia minulla ei ole ollut naimisiin
mentyäni. Elisabet hämmästyi nähdessään meidät niin virkeinä
tällä myöhäisellä hetkellä. Vaikka kolme vuotta on kulunut, ei
hän tunne äitiäni. Hän ei tule häntä koskaan tuntemaan. Jos minä
onnettomuudekseni menettäisin hänet, miten yksinäni saisinkaan häntä
surra. Elisabetin arvostelukyky ei tunkeudu pintaa syvemmälle, ja
kuinkapa kuvittelisi hän niin yksinkertaisen ulkokuoren kätkevän
niin etevän naisen? Hänen vanhempansa pakoittavat minut mukautumaan
suhteisiinsa ja mielihaluihinsa. Minun tulee muka jatkuvasti osoittaa
heille hämmästystäni ja kiitollisuuttani siitä, että he ovat
hyväksyneet minut. Mutta miksi minä toiselta puolen yhä edelleen
kallistan korvani heidän suosiolleen ja kohteliaisuuksilleen?
Käyttäkööt he hyväkseen mainettani, jos sitä haluavat, mutta lakatkoot
pitämästä minua näytteillä muka suosiessaan minua.
Ah Jumala! miten yksinään ihminen on tässä kahdenelämässä, ja mikä iva
väittää kykenevänsä jotain vaikuttamaan aikaansa, kun kuuden vuoden
kuluttua ei ole vaikuttanut mitään omassa kodissaan!
22 p. syyskuuta. — Muutamien sadepäivien jälkeen appivanhempani ovat
palanneet Grenobleen, ja heidän mukanaan koko heidän seurapiirinsä.
Pääsen taas rauhassa jatkamaan työtäni. Mutta Elisabet ikävystyy.
En voi syyttää häntä keikailusta, en typerästä kuosin ihailusta, en
liioitellusta huvinhalusta. Hänellä vain on tarve alituisesti saada
ajankulukkeekseen joutavia pikkuseikkoja, ja tällainen pyyde on minulle
sietämätön. Turhaan koetan saada häntä huvitetuksi lukemisesta,
musiikista, uhkaavan syksyn aiheuttamista valonvaihdoksista, jopa
työstänikin. Hän kuuntelee siivosti ja ajattelee muuta. Älykkäisyyttä
häneltä ei puutu, mutta hän kammoo käyttää sitä. Hän tarvitsee rajoja,
joihin voi kädellä koskea. Ja kun minä tahdon poistaa ne, hän heti
rakentaa uusia.
12 p. lokak. — Äitini vuorostaan on tahtonut lähteä, pyynnöstäni
huolimatta. Hän on aavistanut, vaikkei koskaan ole siitä puhunut,
onneni repeämän. Tämä säännötön lähtö tekee sen minulle selväksi.
Iltaisin puhelin mieluummin hänen kuin Elisabetin kanssa. Päivätyön
jälkeen keskustelun tarjooma mielen puolilepo tyynnyttää ja virkistää
minua. Ikä ei ole vähentänyt äitini intohimoista mielenkiintoa elämän
kysymyksiin. Ja kaikkia asioita tarkastelee hän ylevältä näkökulmalta,
mikä lyö leimansa keskusteluihin. Toinen pysyi syrjässä, kirjaillen
jotain liinaa. Silloin hän ei ole halunnut häiritä kotielämäämme.
Äitiparka, hän ei ole ymmärtänyt että hän jättää minut yksinäisyyteeni.
25 p. lokakuuta. — Olen yöhön saakka kävellyt Cham-rauseen
sivuharjanteita pitkin. Kulkiessani kastanjametsän läpi, murtui
askelteni alle jo paksu kerros kuolleita lehtiä. Rakastan kuulla sitä
kipeätä valitusta. Ja ennenkuin menin sisään, annoin vielä laaksosta
nousevain varjojen verhota itseni. Tämä hämärän tuoma eristys yhtyi
muuhun eristykseeni.
Muutamissa päivissä syksy on muuttanut tämän seudun toiseksi.
Molemmilta vastakkaisilta kukkuloilta hohtaa kokonainen väriasteikko,
haalistuneesta vihreästä tummaan purppuraan saakka. Suuremmoinen
kukkavihko, jossa asuu niiden kukkien alakuloisuus, joita pyhäinmiesten
päivänä pannaan haudalle! Olin metsässä auringon laskiessa ja näin
kauan vihreän ruskon puunrunkojen välistä. Sillä lehdettömät puut
päästävät enemmän taivaanrantaa näkyviin kuten me iän mukana näemme
kauemmas.
Tällä samalla paikalla olen ottanut osaa moniin muihin syksyn juhliin,
ilman että minua tämä tuomitun kauneuden paljous on liikuttanut.
Päinvastoin tunsin julmaa iloa musertaessani lehtikasoja, jotka olivat
määrätyt kohta maatumaan. Olin nuorempi, ja nuoruus kätki minulta
kuoleman, kenties myös rakkauden.
Olen tuntenut nämä lopun uhkaukset kipeästi kuin haavan. Olin taas
tyydyttämätön ja täynnä halua. Minusta tuntui että palatessani saattoi
lukea levottomuuteni kasvoiltani. Mutta lähimpämme eivät koskaan huomaa
niitä sielunnäytelmiä, joita me läpikäymme. Kuinkapa hän huomaisikaan?
Eilen illalla kerroin vanhan kertomuksen Pygmalionista Marie-Louiselle,
joka aina tahtoo kuulla kuvauksia ja pakoittaa minut käymään
ryöstöretkillä legendain ja jumalaistarujen joukossa; päästessäni
kertomuksessani eteenpäin, otin itseni siihen mukaan. Minäkin olen
pyytänyt rakkautta elävöittämään Galatean, mutta Galatea on jäänyt
tunteettomaksi kuin kivijumalatar. Enkö ole tyytynyt kohtalooni, ja
eikö hän ole kotini koristus? Enkö ole päättänyt hakea muualta niitä
elämäntuntuja, jotka ovat välttämättömät voimakkaille hengille ja joita
meille onneksi tarjoavat luonto, taide, ajattelu ja koko edesmenneen
ihmisyys virran kulku. Intohimo on samaa kuin elää rajusti, ja tätä
voimaa ei ole muulla kuin rakkaudella.
Mutta rakkaus ei voi tavallisessa elämässä kestää. Taikka täytyisi sitä
hoitaa kuin puutarhaa, sensijaan että se jätetään päivien huomaan,
joista jokainen vie siitä pirstaleen mukanaan. Huomata sen lasku,
sen vähittäinen surkastuminen, sen luonteen muuttuminen on kenties
pahempi kuin kadottaa se. Viimeiseksi jää ruumiillinen yhdysside,
aiheuttamineen kierouksineen ja nöyryytyksineen. Ymmärryskin pysyy
kauan orjuutettuna. Mutta uuvutettuna se ei enää puolustaudu.
Kieltäytyisinkö siis myöntämästä itselleni näitä tappioita, näitä
kurjuuksia ja näitä heikkouksia, jotka saattavat minut purkamaan
mieleni, kaiken työni, suunnitelmieni, kunnianhimoni, ja tämänkin työn
jälkeen, kun tiedän, ettei minua tulla seuraamaan eikä ymmärtämään?
Irvikuva se on henkisestä läheisyydestä, jota ei ole enää, mutta jonka
ulkokuori on ehjä. Eikö minun pitäisi ainakin käyttää tarmoni jäännöstä
varjellakseni sieluani? ...
Hämmästyneenä tästä myöhäisestä paluusta hän sisään astuessani nauraen
kysyi:
— Osaatteko nähdä pimeässä kuin kissa?
Hänen naurunsa oli siro ja raikas, nuoren tytön nauru. Mutta
pohjalta hän oli levoton, sen näin hyvin. Ulkonainen turvallisuuteni
huolettaa häntä, enemmän kuin on syytä. Miksei hän sen enempää välitä
yhteiselämästämme, jonka repeämää hän ei aavastakaan, niin sokea hän on!
Illalla kun keskustelu pysähtyi, mikä tapahtuu usein äitini lähdön
jälkeen, hän kysyi minulta:
— Milloinka lähdemme Pariisiin?
— Milloin tahdotte, vastasin hänelle.
Tavallisesti koetan pitkittää myöhempään oleskeluamme täällä, sen
rauhallisuus kun on niin edullinen työlleni. Mutta Pariisissa, tuossa
levottomuudessa, joka näyttää toimeliaisuudelta, tuossa ulkonaisessa
liikunnossa, joka kuluttaa aikamme ja kääntää huomiomme pois
itsestämme, on piilevä ero meidän molempien välillä tuntuva vähemmän,
ja ihminen ei mielellään katsele sitä syksyn saapuessa ...
_27 päivänä lokak_. — Niin, tämä eristys ei voi enää jatkua. Mitään
henkistä yhteyttä ei enää välillämme ole. Hellyyteni esti minua sitä
itselleni tunnustamasta. Meidän vähäpätöiset keskustelumme tulevat
minulle sietämättömiksi. Turhaan koetan häntä kohottaa maan kamaralta.
Aina Elisabet antaa itsensä pudota takaisin. Hän kuuntelee minua
hajamielisesti, vastaa tuskin, tai ryhtyy toiseen aineeseen, johonkin
vaivaa vaatimattomaan itsekohtaiseen aineeseen. Ei edes hänen liian
ohut äänensäkään sovellu syvällisen elämän sanoja lausumaan. Yritän
lukea hänelle ääneen, ja hän keskeyttää minut turhan tautta. Joku
lapsista on kutsunut häntä, jokin ääni kuuluu ulkoa, ja siitä on
otettava selko. Ja jos minä loukkaannun, niin hän hämmästyy ja minä
saan kaiken syyn.
Kun minä löydän historiasta, taikkapa sanomalehdistä — meidän niin
eloisa aikamme ei sellaisia puutu — jonkun sellaisen jalomielisyyden
tai rohkeuden ilmauksen, joka saattaa mieleni hehkumaan, palan halusta
tulkita hänelle tunnettani. Hän on kuin marmori asioita kohtaan, jotka
eivät koske häntä läheltä.
Hän antaa kulua ajan, ikäänkuin saisimme aina elää, nuoruuden,
ikäänkuin se olisi vailla arvoa, rakkautemme, ikäänkuin se ei olisi
meidän säilytettävämme. Ja hänen ilmeetön kauneutensa ärsyttää minua
kuin muistona orjuudestani. Joskus minä sairaloisen hävityshalun
yllyttämänä vaanin, kiihotan esiin jonkun tuollaisen typerän mietteen,
joissa niin monet naiset paljastavat itsensä ja aiheuttavat meidät
halveksimaan heitä. Mutta hän ei edes ole ymmärtämätön, niin että se
antaisi minulle vapauteni. Hän on heittänyt mielensä kesannoksi kuin
hyljätyn kauniin vainion. Hänen isänsä on liiaksi maailmanmies, hänen
äitinsä harrastus kohdistuu liiaksi isään — ja miten turhaan! —, niin
etteivät he aikanaan ole harjaannuttaneet häntä käyttämään oikein
elämäänsä. Minä olen siihen puuttunut vasta kun se jo oli kiteytynyt
kaavaansa. Tämä tunteen ja tahdon tylsyys jäähdyttää hänen sydämensä
ja aivonsa kuin pakkanen sulan veden. Ja itse voitettuna en enää
tunne itsessäni voimaa murtaakseni tämän jään. Mikä kohtalon isku
tarvittaisiinkaan sitä taittamaan? ...
_28 päivänä lokak_. — Huomenna lähdemme. Viimeinen kävely lapsukaisteni
kanssa. Elisabet on sanonut syyksi matka-arkkujen pakkauksen
päästäkseen mukaan tulemasta. Hänellä on aina jokin tekosyy,
jonka nojalla hän voi hyljätä ehdotukseni lähteä ulos kanssani.
Ruumiinliikunta ei miellytä häntä. Hän ei välitä saada raitista ilmaa
muuta kuin vaunuissa tai automobiilissa taikkapa istuen puutarhassa
niinkauan kuin kesää kestää. Rasitus on hänelle tuntematon, kunnon
rasitus, joka antaa meille tilaisuuden mitata vastustuskykymme määrää,
saada luottamusta itseemme. Hän on suhteestamme hävittänyt sen
toveruuden ja sen ruumiillisen iloisuuden, jotka syntyvät juuri yhdessä
kestetyistä rasituksista.