itsensä; että kohtalo oli iskenyt häneen niin nuorena ja ilman syytä,
se liikutti häntä kuten onnettomuus, jonka saa kuulla muilta. Aavistaen
hänet heikentyneeksi tämän sisäisen masennuksen kautta, osoitti
Philippe hänelle vuorten huippuja, jotka vielä ylvästelivät saamastaan
valosta, sitten hän viittasi tasankoon, niittyihin ja metsiin, jotka
rauhallisina vetäytyivät lepoon. Pari kolme ryhmää jokseenkin etäällä
heistä — tunnettuja kuherteluja, joita yleinen myöntymys suosi — palasi
huviloihin ja hotelleihin.
— Meidän on hyvä täällä, eikö totta? Kun tulin Uriageen, olitte te
niin tavoiteltu, niin haluttu ... Elisabet ei täsmälleen ymmärtänyt,
mitä hän tarkoitti.
— En ole huomannut sitä.
— Olen huomannut teidän puolestanne.
Ja puoliääneen, kuin tahtoisi hän vain salaa vihjata, hän lisäsi:
— Jospa tietäisitte, miten se minua hermostutti! ...
— Miksi niin? kysyi Elisabet viattomasti, kun he kulkivat erään
kuusimetsikön läpi, joka peitti heidät näkyvistä.
Kuitenkaan Elisabet ei kiiruhtanut askeleitaan. Hetki ei ollut vielä
tullut. Neljänkymmenen vuotiaan miehen mielistely on tarkkanäköisempää,
taitavampaa, vähemmän päällekäypää kuin nuoren miehen. Sensijaan että
Philippe olisi paljastanut itseään, hän poikkesi syrjään:
— Kun olitte nuori tyttö, olin ajatellut kosia teitä.
— Olen kuullut siitä.
— Niinkö! ... Jos olisitte ollut onnellinen, en minä olisi sitä
muistanut. Tai en olisi koskaan muistuttanut sitä teidän mieleenne.
Mutta en voi sietää vaivaa, joka näkyy kasvoistanne. Te olette niin
nuori. Niin monta vuotta on teille tarjona voidaksenne korjata
menneisyyden erehdykset.
Elisabet pysähtyi ahdistuneena, värisevänä. Niin monta vuotta ... niin,
aina isänsä vanhuuteen saakka. Menneisyyden erehdykset: syyssielu, Anna
de Sézery. Siinä oli elämän kauneus.
— Miksi te puhutte minulle niin? sanoi hän puristuneella äänellä.
Philippe näki häneen tuijottavien pelästyneiden silmien hämmennyksen ja
erehtyneenä siitä elottomuudesta, joka oli vallannut Elisabetin siitä
saakka kuin hän alkoi tehdä vihjauksiaan, hän rohkeni hellästi tarttua
nuoren naisen ranteisiin.
— Säälin teitä niin! Ette siis ole ymmärtänyt minua?
Elisabet riistäytyi irti, koetti saada pysähtyneen hengityksensä
käyntiin ja huusi sitten närkästyneenä:
— Teitä ... teitäkö! ... Menkää tiehenne!
— Rouva, rukoili Philippe.
Mutta Elisabet jo pakeni polkua myöten. Liikkumattomana, jäykistynein
jaloin Philippe katseellaan seurasi hänen vaaleata hahmoansa,
kunnes eräs puu äkkiä riisti sen hänen näkyvistään. Silloin hän
tukea tavoitellen heittäytyi nurmikolle. Syvimmätkin tunteet
hänellä järjestyivät ja taipuivat harkinnan vaatimusten edessä. Hän
puolustautui niillä lieventävillä asianhaaroilla, joita vuorokauden
hetki, vuoden aika, haihtuva nuoruus hänelle tarjosivat. Saattaako
ihminen rankaisematta melkein joka päivä nähdä niin viehättävää nuorta
naista, joka jo on sekaantunut hänen tunne-elämäänsä ja varmasti on
hänen seurastaan huvitettu? Hän koetti, onnistumatta, tuntea sääliä
omaa yksinäistä kohtaloaan kohtaan, jonka voimakas ajatuselämä teki
herkäksi, jonka onnentavoittelu vääryydellisesti oli ehkäistynyt
epäröinnin, liiallisen erittelyn, toivottomuuden kautta. Yksi ainoa
ajatus, jota hän koetti torjua koko voimallaan, peitti alleen kaikki
muut, kuten korkeampi ja nopeampi aalto hautaa alleen edelläkäyvät: hän
oli pettänyt ystävänsä. Koettuaan vielä yhtenä tunneläikähdyksenä vihaa
Albertia kohtaan, hän uppoutui itsehalveksuntaan, ja maahan painuneena,
kasvot kätkettyinä, itsetunnossaan nöyryytettynä hän vuodatti
epätoivoisia kyyneleitä. Tätä hetkeä hän ei enää voisi muististaan
pyyhkiä pois; joka kerran kuin hän tutkistelisi itseään, tulisivat
hänen ajatuksensa armottomasti kiertämään sen ympäri.
II.
VALVOTTU YÖ
Elisabet syöksyi huoneeseensa niinkuin lintu heittäytyy suojaan, kun
ukkossade on ruoskinut kastellen sen siivet liian raskaiksi. Suu vähän
vääntyneenä, huulet kuivina, jalat jäykkinä viimeisestä ponnistuksesta
portaissa, hän pudottautui nojatuoliin, mihin kumartuneena hän paremmin
saattoi kestää uupumustaan ja sydämensä levottomuutta. Hän joka kammosi
väkivaltaisia tai pelkästään odottamattomia vaikutelmia, joka ei
mitään niin tavoitellut kuin rauhaa, järjestystä ja päivien suloista
yksitoikkoisuutta, hän tunsi, miten tuo kohtaus oli häntä järkyttänyt
ja hirvittänyt. Hämärä, lempeä ystävällinen hämärä, joka verhosi hänet
kuin vaippa, joka ei paina olkapäitä, lievensi hänen närkästystään,
mutta saattoi hänet yhä enemmän puhuttelemaan itseään. Hän alkoi
todellakin turvautua omaan itseensä kuin ystävättäreen, ja löysi
siitä huojennusta, kun samalla hänen äitinsä astui huoneeseen tuskin
sipaistuaan sormenpäillään ovea, kuin olisi melkein joutavaa täällä
perheen keskuudessa ilmoittaa tulostaan.
— Elisabet, kutsui rva Molay-Norrois.
Tämä tunsi hänelle outoa ikävystymistä siitä, ettei hänellä ollut
mitään varmaa sopukkaa, johon hän vapaasti olisi voinut paeta, hän kun
niin vähän oli ollut sellaisen tarpeessa, eikä erikoisesti kiirehtinyt
vastaamaan. Hänen äitinsä keksi hänet piilostaan ja päästi heti
ilmoille pelkoaan ja levottomuuttaan.
— Sinä olet rasittunut. Miksi et ole soittanut?
— En ole rasittunut, äiti.
Mitenkä saattoi hän äidillistä intoa jäähdyttää? Rva Molay-Norrois oli
jo sytyttämässä lamppua, sulkemassa akkunaan sääskien ja syyskuisen
vilpoisuuden takia, ja ryhtyi tutkimaan rakkaita kasvoja, jotka niin
huonosti osasivat mitään salata.
— Silmäsi ovat punaiset. Sinä olet itkenyt. Etkä ole minulle sanonut
mitään!
— Minulla on ihan yksinkertaisesti päänsärkyä.
— Päänsärkyä? Olet kävellyt ulkona koko iltapäivän. Sitä ei tehdä kuin
päätä särkee. Sinulla on surua etkä käänny minun puoleeni.
Ensimäisen kerran nuori nainen ymmärsi, että omaistenkin keskuudessa
voi joskus olla yksinään ja että kaikkein hellimmänkin henkilön
läsnäolo voi muuttua häiritseväksi. Ensi kerran hän myös todellakin
kiinnitti huomiota siihen äänensävyyn, jota häntä puhuteltaessa
käytettiin, ja joka oli sama mikä soveltuu pikkutyttöjä rohkaistaessa,
rauhoitettaessa tai hillittäessä. Minkä käsittämättömän hairahduksen
kautta ihmiset häntä puhutellessaan jatkuvasti käyttivät sitä?
Onnettomuus itse oli kypsyttänyt häntä, ja häntä kohdeltiin lapsena.
Hänen masentunut mielensä ärtyi siitä, kuin haava, johon taitamattoman
hoidon kautta vuodatetaan myrkkyä.
— Ei minua mikään vaivaa, vakuutti hän päästäkseen rauhaan.
Hänen äitinsä joutui ymmälleen, hämmästyi, loukkaantui, ja lopuksi hän,
pulasta päästäkseen, vetosi voimakkaampaan vaikuttimeen:
116
— Me syömme tänään päivällistä Vimellellä, sinulla on aikaa vain
valmistuaksesi.
— En tule sinne.
— Kuinka? Sinähän olet ottanut vastaan heidän kutsunsa. On liian myöhä
peruuttaa. Sinä olet jo kerran aikaisemmin viime hetkellä vetäytynyt
pois. Ja juuri sanoit minulle, ettet ole sairas. Ei, ei, on tultava
mukaan, se on välttämätöntä.
— En tule kuitenkaan, toisti Elisabet tuntemattomalla arvovaltaisella
äänenpainolla.
Rva Molay-Norrois'n maailmassa ei ollut olemassa suuria ja pieniä
tapahtumia. Hän pani samalle tasolle seuraelämän velvollisuudet ja ne
jotka syntyvät merkitsevistä elämän olosuhteista. Hänen tyttärensä
vastustus loukkasi hänen kunnioitustaan seuraelämän lakeja kohtaan,
samoinkuin se jäähdytti hänen kiihtymystään, joka näyttäytyi
voimattomaksi. Hän koetti taivuttaa tytärtään lempeällä väkivallalla,
joka vähitellen ärtyi, ja se oli turhaa.
Hänen lähdettyään ja hetken itse surkuteltuaan tätä väärinkäsitystä
alkoi Elisabet jonkunverran nautinnolla uppoutua surumielisyyteensä.
Hänet tempasi siitä pois isänsä, joka ei edes koputtanut, vaan ilman
muuta astui sisään, sirona, loistavana, hymyilevänä, katse virkeänä,
parta viuhkamaisesti kammattuna, ruusunnuppu iltatakin napinlävessä.
»Hänkin», ajatteli Elisabet ärtyneenä ja nyrpeänä.
Isä ei kiinnittänyt mitään huomiota tähän vihamieliseen ilmeeseen.
Elisabetin mukautuvaan ja sulavaan luonteeseen katsoen hänen ei
tarvinnut arkailla.
— Mikä nyt, pienokainen, kysyi hän leikkisästi. Hermot ovat kiihtyneet,
tehdään lakko, saatetaan äiti itkemään. Totta on, että siihen ei paljon
tarvita.
Nojatuoliinsa käpertyneenä Elisabet ei viitsinyt vastata, vaan
vieläpä melkein veti huulensakin sisään voidakseen paremmin sulkea
suunsa, niin hän pelkäsi puhumista. Mitä hän sanoisi, siitä ei isällä
ollut aavistusta, kun hän siinä iltapuvussa keikkui valkohapsistaan
huolimatta — muussa tapauksessa hän ei olisi tytärtään edelleen siihen
yllyttänyt.
— Oletko sairas? ... Etkö? Muuten, naisten vaivat... Tulepas vaan
kanssamme. Vimellet loukkaantuvat, jos jäät pois. Philippe Lagier tulee
sinua huvittamaan. Hänellä on älyä ja vauhtia. Hän vähän mielistelee
sinua, se Philippe Lagier, he, he!
— Kukaan ei minua mielistele.
Tämä lausuttiin niin jyrkällä äänenpainolla, että hra Molay-Norrois
äkkiä lopetti kujeilunsa. Ilmeisesti tämä pienokainen oli huonolla
tuulella, ja parempihan oli antaa hänen jurottaa niinkuin häntä
halutti. Elämäntaito oli häviämässä, koska ihmiset eivät enää osanneet
salata mielipahaansa, kantaa sitä ulkonaisesti tyynin ilmein, ollakseen
sillä vaivaamatta lähimaistaan: pianpa joudutaan seuraelämässäkin
siihen, että kaikki surkeudet tehdään yhteisiksi, ja kasvoilla annetaan
näkyä sen epäjärjestyksen, jota ulkoasussa pyritään välttämään. Ja
siihen johtaa välttämättä kauan kestänyt kansanvallan aika! Hän
ei tämän jälkeen ajatellut muuta kuin turvallista peräytymistä.
Onneksi hän sai vähän mielenvirkistystä yhä edelleen nuorennäköisestä
kuvastaan, jonka lasikaapin ovi heijasti.
— Lepää siis, pienokaiseni, jos sinua väsyttää.
Hyvästelyyn sisältyvä moite riitti hänen isälliselle arvontunnolleen,
ja jo käytävässä hänen mielensä seestyi.
Näin häirittynä Elisabet vaivaloisesti etsi kadottamaansa ajatuslankaa,
kun hänen lapsensa, saatuaan kuulla hänen kotiin tulostaan, suorastaan
syöksyivät huoneeseen. He palasivat kävelyltä ja naulapohjaisine
jalkineilleen he saivat aikaan ison metelin. He hämmästyivät, kun eivät
nähneet äitiään iltapuvussa.
— Sinä tulet myöhästymään, selitti Marie-Louise.
— Minä syön päivällistä teidän kanssanne, rakkaani.
— Oi, oi! huusi iloisena Philippe joka pauhasi paksulla äänellään kuin
kello.
Ja pikkutyttö jo huusi portaisiin:
— Agatha, kattakaa pöytä kolmelle.
Mikään ei hänelle ollut niin mieleen kuin antaa määräyksiä,
lukuunottamatta kertomuksien kuuntelemista ja veljensä kiusottelemista.
Pöydässä hän täytti emännän velvollisuudet äitiään kohtaan aivankuin
hän olisi kutsunut tämän. Äidin huviin sekaantui vähän katkeruutta,
hän näki siinä arvostelua alituisesta poissaolostaan. Ollen
kiihtyneellä mielellä hän myös huomasi, että lapset olivat liiaksi
hemmoteltuja ja liiaksi milloin minkin palvelijan huomaan jätettyjä,
niin että he olivat kadottaneet paljon hyviä tapojaan: toinen kopeili
ylellisyydellä, joka heitä ympäröi ja varsinkin Passerat'n perheen
komeilla ajoneuvoilla, lumotakseen vaatimattomampien leikkitoveriensa
silmät; toinen kävi sormineen käsiksi lautasensa sisältöön ja sekoitti
puheeseensa kyökkimurretta. Viitsimättä nyt heitä torua hän itsekseen
päätti tarkemmin pitää heitä silmällä, ja nyt aluksi hän itse toimitti
heidät makuulle, mitä seikkaa pikku Philippe käytti hyväkseen
tehdäkseen kuperkeikkoja paitasillaan, jotta saisi äidilleen näyttää
oppimansa temput.
Heti sänkyyn päästyään, kokoonkääriytyneenä ja polvet melkein kasvojen
tasalla, pikku mies vaipui uneen, ja totta on, että hän päästyään
asentoonsa liikahti yhtä vähän kuin säkki, minkä johdosta Marie-Louise
halveksi häntä. Tämä sensijaan itsepäisesti vastusti unen tuloa eikä
alistunut siihen, ennenkuin silmäluomilla ei enää ollut voimaa nousta
päästääkseen silmään yölampun valoa.
— Kerro minulle joku kertomus, pyysi hän heti sänkyyn päästyään.
Elisabet oli istuutunut hänen viereensä ja aikoi tyynnyttää hänet
läsnäolollaan.
— En osaa.
— Isäpäs osasi niitä aina.
Hän puhui harvoin isästään. Tämä mielenpalautus hämmästytti nuorta
naista eikä ollut hänelle mieleen.
— Kerro, alkoi taas tyttö, kertomus Jeanne d'Arcista. Tai Kykloopista.
— Kykloopista?
— Niin, siitä, jolla oli vain yksi silmä keskellä otsaa, joka
puhkaistiin hirrellä — joka päästi vangit menemään.
Kuin hyvä metsänhakkaaja Albert Derize mielellään kaasi kansantarinain
metsää, Iliadia, Odysseiaa, Rolandin laulua, saadakseen sieltä
leikkikaluja lapsilleen.
— Nuku, rakkaani, nuku.
— Silloin minä kerron sinulle yhden, äiti?
— Täytyy nukkua.
— Tahdotko kuulla kertomuksen onnenmaljasta? Oli kerran ritari, jolla
oli surullinen vaimo linnassaan. Ja metsästysretkellä hän nukkui. Ja
silloin hän näki haltiattaria, jotka tanssivat. Osaavatko haltiattaret
tanssia?
— Tietysti. Nuku.
— Ja sitten yksi niistä oli kaikkein kaunein. Ja hänellä oli kädessä
kultainen malja, timanteilla koristettu.
Hänen äitinsä kumartui katsomaan oliko tyttö vaipunut uneen, mutta
pikku ääni, yhä hennompana, jatkoi hetken kuluttua:
— Silloin ritari riisti sen hänen kädestään. Ja hän ratsasti pois ja
pääsi pakoon, ja hän antoi sen lahjaksi.
— Kenelle? kysyi Elisabet koneellisesti.
— Rouvalle ... joka oli surullisena linnassa ... Ja ritari vaipui uneen
metsästysretkellä.
Kertomus jatkui täten kuin rengas, mutta pitkäripsiset luomet
lakkasivat räpyttämästä kuin pienet siivet, ja muutaman äkillisen
liikahduksen jälkeen lapsi nukahti vaaleat kiharat tyynyllään.
Liikkumattomana jäi Elisabet pitkäksi aikaa vertaamaan toisiinsa
Marie-Louisen ja hänen veljensä unta. Edellisellä oli hehkuvampi
mielikuvitus, herkempi tunteellisuus, joka kaipasi tyynnyttelyä ja
tukea. Tämä tehtävä jäi äidin huoleksi yksinään nyt kun Albert oli
poissa. Albert? Missä hän olikaan tällä hetkellä? Kuinka oli hän
saattanut hyljätä heidät? Elisabet ei häntä rakastanut, mutta tunsi
että talo silloin kun hän siellä oli, oli ollut tanakampi, myrskyjä
vastaan paremmin varustettu.
Päästäkseen tästä muistosta, joka lasten luona häntä vaivasi, hän nousi
ja siirtyi viereiseen omaan huoneeseensa. Hän veti mennessään välioven
kiinni, sulkematta sitä kokonaan, joten hän saattoi kuulla pienimmänkin
äänen, samalla kun hän katkaisi ilman virtailun. Näihin varakeinoihin
ryhdyttyään hän kiiruhti avaamaan akkunan, sillä hänestä tuntui
tukahduttavalta.
Kuu oli noussut, mutta katto kätki sen, eikä voinut nähdä muuta kuin
sen valon, joka vuoti yli seudun. Varjottomat nurmikentät häipyivät
etäisyyteen, yhtenäisinä, tasaisina ja kalpeina, vain siellä täällä
joidenkin puuryhmäin katkaisemina, jotka yössä näyttivät oudoilta
salakokouksilta. Harvoja tähtiä värjyi etäisimmällä taivaanrannalla,
kykenemättä muodostamaan selvään näkyviä kuvioita. Ja naapurihuvilan,
Passerat'n huvilan yläpuolella näkyi lehtikuusi, joka taaksepäin
kääntyneine oksineen loi seinälle intialaista temppeliä muistuttavan
varjokuvan.
Tämä hiljaisuus ja rauha, jota Elisabet parvekkeella hengitti yhdessä
ruusupensaikkojen tuoksun kanssa, keskeytyi kasinolla toimeenpantuun
ilotulitukseen. Kovalla sähinällä kiisivät raketit ilmaan, hajaantuivat
ja putosivat värikkäänä sateena, jonka vaikutuksen kuutamo puoleksi
pilasi. Ja heti seurasi huutoja, kättentaputuksia, koko juhlahälinä,
johon fanfaarin torventoitotukset sekaantuivat.
Elisabet palasi huoneeseensa. Hänelle riitti hänen oman sydämensä
häly. Mikään ei voinut heikentää sitä inhon tunnetta, jonka Philippe
Lagierin äskeinen tunnustus oli häneen jättänyt, ja jota hän
kaikkialla raahasi mukanaan, huoneesta huoneeseen. Hän joi yhdellä
siemauksella lasin vettä, johon hän oli kaatanut muutaman pisaran
aniksensekaista ammoniakkia, karkoittaakseen tuhkan maun huuliltaan.
Mutta hänen huulensa kuivuivat heti. Unohdettu, odottamaton, melkein
hassunkurinen lapsuudenmuisto tarjosi arvaamatta konkreetisen kuvan
hänen mielialalleen. Pikkutyttönä hän oli eräästä jumalaistarustosta
lukenut, että oli olemassa pukinjalkaisia ihmisiä, joita nimitettiin
fauneiksi; tästä erikoisuudesta huvitettuna oli hän kuluttanut
kokonaisen päivän katsellakseen kadulla ohikulkevain askeleita. »Oletko
tavannut niitä?» kysyi häneltä seuraavana päivänä hänen paras ystävänsä
ja uskottunsa, Blanche Servin. Päästäkseen jyrkästi kumoamasta kirjansa
oppeja hän vastasi: »Sitä ei voi tietää, kun ihmisillä on jalkineet».
Meidän mielialallamme on niin suuri vaikutus asioidentulkintaamme, että
tämä vanha mieleenpalautus, sensijaan, että se olisi johtanut hänen
huomionsa muualle, tyydytti hänen vihamielisyyttään ja yllytti hänen
intoaan. Ihmisen tuli selvästi nähdä elämään: hyvä on! hän oli avannut
silmänsä eikä havainnut ympärillään muuta kuin lokaa ja halpamaisimpia
laskelmia, joita näennäinen säädyllisyys tuskin peitti. Joku rouva
otti itselleen rakastajan — ei rakkaudesta, vaan keikailuhalusta. Joku
toinen käytti hyväkseen miehensä suhdetta. Vanhus — hänen isänsä! —
antoi rakastajattarensa vaimolleen ja tyttärelleen ystävättäreksi.
Ja mitä tulee siihen kunniaan, josta miehet väittävät tekevänsä
uskonnon, silloinkin kun he ovat hyljänneet kaikki muut elämänsäännöt,
— hän tiesi, mitä siitä oli ajateltava, koska asianajaja, Albertin
neuvonantaja ja läheinen ystävä kurjasti aikoi käyttää hyväkseen omia
palveluksiaan tarjoutumalla lohduttajaksi. Ei ollut siis mitään muuta
vaihtoehtoa kuin hänen äitinsä ynnä hänen oma sokeutensa ennen eroa
ja kaikkien näiden ilkeiden asiain näkeminen, jotka kävivät hänen
kimppuunsa kuin painajainen. Nähdä selvästi — se oli siinä, että vältti
kasvojen valhetta, katseli maahan, ja keksi pukinjälet. Hyi!
Huokaus, sitten puoliksi tukahdutettu huuto, jotka hän kuuli
viereisestä huoneesta, päästivät hänet inhostaan, johon hän luisui kuin
valmiiseen uraan, pakoittivat hänet nousemaan nojatuolistaan ja käymään
aivan äidillisellä huolenpidolla lapsien luo. Pikku poika ei ollut
liikahtanutkaan: hän pysyi samassa epämukavassa asennossa. Marie-Louise
se unessaan liikahti. Elisabet asetti paikoilleen peitteen, jonka lapsi
oli työntänyt yltään, ja istuutui molempien vuoteiden väliin. Yölampun
valossa hän kauan katseli vuorotellen oikeaan ja vasempaan, verraten
toisiinsa näiden uinuvain kasvojen liikkumattomia piirteitä: toinen
tuntui olevan aivan omiaan tähän syvään lepoon, toinen liikahti ja
ilmehti vielä olemassaolon puolittain jättäneenäkin, ikäänkuin hänen
mielikuvituksensa pysyisi hereillä suljettujen suonien takanakin ja
jatkaisi näytelmiään lamput sammutettuina ja näyttämö pimeänä.
— Mitähän tulee näistä rakkaistani? — ajatteli hän unohtaen itsensä.
Ja äkkiä tulevaisuuden pelko alkoi ahdistaa häntä. Vähän ajan kuluttua
he alkaisivat käydä elämän koulua, yksin, aivan yksin. Äidin valppaus
ei heitä auttaisi siinä yhtään. He alkaisivat uudelleen ikuisen
kokeen, joka kuolee kunkin mukana. Heitä kohtaisivat samat surut, he
kokisivat samat katkeruudet, tuntisivat samat epätoivot. Sillä maailma
ei heitä varten muuttuisi. Hänelle se oli paljastunut todellisessa
hahmossaan. Ah! ainakin hänen tuli, ellei hän voinutkaan opastaa näitä
ja seurata heitä matkallaan, valmistaa heitä, vahvistamalla heitä,
heidän vastustuskykyään pettymysten tullessa, varsinkin tätä tyttöä,
jonka ilot ja surut olivat äärimäisen hehkuvia ja joka ei aina osannut
leikeissään oikein hyvin eroittaa omia kuvitteluitaan todellisuudesta,
mikä koskaan ei ollut kyllin kaunis eikä kyllin valmis tyydyttämään
hänen oikkujaan.
Yölamppu antoi huoneen esineille, liekin heikosti lekoittaessa,
levotonta eloa ja pidensi varjot kattoon saakka. Elisabet tunsi
itsensä vaarojen saartamaksi, ja hänestä tuntui, että hänen täytyi
puolustaa lapsiaan, jotka olivat uhattuja kuten hänkin. Lähdettyään
Pariisista hän vastustelematta oli antautunut uuteen elämään, joka oli
valmistettu hänelle ja jonka tarjooma jokapäiväinen mielenvirkistys
peitti hänen näkyvistään vaikeudet. Mutta tämä hänen, tämä Philippen
ja Marie-Louisen uusi elämä vaati häneltä joka hetki tarkkaavaisuutta
ja huolenpitoa. Tällä kertaa hän näki sen kasvoista kasvoihin ja
pelkäsi sitä. Käsivarret liikkumattomina pitkin ruumista hän antautui
mielenmasennuksen valtaan samalla hetkellä, jolloin hän oivalsi, miten
tärkeätä rohkeus oli. Milloinkaan, milloinkaan hän ei osaisi mukautua
siihen elämään joka häntä odotti, hän joka ei ollut valmistunut, ei
kasvatuksensa eikä lahjojensa puolesta muuta kuin ihan tavalliseen
elämäntapaan.
— Onnen ... malja ..., soperteli Marie-Louise unissaan.
Onnen malja, mikä iva tänä iltana? Oli toki liian suuri vääryys
saada tällainen isku, syyttä, viatta, nuoruutensa kukoistuksessa,
kun velvollisuudet olivat niin suuret ja apu niin vähäinen. Koko
epätoivonsa voimalla hän soimasi Albertia, joka oli hänet niin kurjasti
jättänyt. Epäilemättä hän ei ollut huonompi kuin muutkaan, heikko kuten
muutkin, halujensa orja ja julma itsekkäisyydessään. Nyt hän sen tiesi.
Mutta Albert oli pettänyt _hänet_.
— Mitä olen hänelle tehnyt, mitä olen siis hänelle tehnyt? hän toisti
itsekseen silmät kyynelissä.
Hän muisti vihot, jotka Philippe Lagier oli hänelle jättänyt, ja
joiden piti sisältää vastaus — mikähän ulkokultainen vastaus? — hänen
kysymykseensä. Kun kamarineitsyt tuli hänen paikalleen lasten vuoteen
ääreen, meni hän huoneeseensa ja sytytti lampun. Tuskan puistamana,
mieli katkeruutta tulvillaan, hermot kipeästi värisevinä, hän ryhtyi
lukemiseensa, joka oli pitävä hänet valveilla myöhään yöhön.
III.
ALBERTIN PÄIVÄKIRJA
Albert Derizen vihot, jotka Philippe Lagier oli jättänyt Elisabetille,
sisälsivät päiväkirjan hänen elämästään alkaen tammikuusta 1902
huhtikuuhun 1905, eli heidän avioliittonsa kuudennesta vuodesta eron
aiheuttaneeseen kohtaukseen. Tottuneena säännöllisyyteen Elisabet
avasi ensimäisen vihon ensimäiseltä sivulta. Totta puhuen se oli
kummallinen päiväkirja, ja siitä oli vaikea selviytyä. Alussa hän
ei tavannut muuta kuin historiallisia muistiinpanoja, todellisesta
elämästä tehtyjä havaintoja, sanomalehtikirjoitusten, esitelmien,
kirjojen, kiireellisesti, muutamin rivein laadittuja suunnitelmia,
lyhyitä selontekoja käynneistä joillakin historiallisilla paikoilla,
kaikkea tuollaista tuottavalle kirjailijalle välttämätöntä valmistavaa
työtä, joka tarjoaa hänen aivoilleen niiden tarvitsemaa päivittäistä
ravintoa. Heti se tympäisi Elisabetia, joka oli huonosti tottunut
itse ottamaan selkoa asioista. Taaskin tämä palaaminen kuolleeseen
menneisyyteen tuntui hänestä turhalta. Hän oli jo vähällä jättää
lukunsa, kun pieni sinisellä kynällä tehty risti veti hänen huomionsa
puoleensa. Päivämäärä, joka myös oli kynänvedolla alleviivattu lisäsi
hänen mielenkiintoaan: _25 p. toukok. 1903_. Se oli heidän häittensä
vuosipäivä. Viereiset neljä kapeampaa riviä varmaan tarkoittivat
kiinnittää sen muistiin. Hämmästyen Elisabet otti selvää näistä
neljästä säkeestä:
On kurjaa huokaella, itkeä ja pyytää.
Lujana kanna taakkaa, jonka selkääs syytää
sun kova kohtalosi alla tähtien
ja, niinkuin minä, kärsi, kuole vaieten.