mutta ei ollut tyytymätön siitä, että hänet huomattiin jonkun
toisen seikan kuin kantamansa nimen vuoksi, joka painosti häntä.
Hänen asianajajansa oli luvannut hänelle, että hänelle edullinen
avioerotuomio julistettaisiin viivyttelemättä niin pian kuin oikeus
jälleen kokoontuisi, sitä enemmän kuin vastapuoli ei vielä ollut
esittänyt loppuvaatimustaan ja näinollen todennäköisesti jäisi
oikeuteen saapumatta, mikä toisin sanoin merkitsi, että hänen miehensä
ei tulisi puolustautumaan. Silloin olisi hänen aika järjestää uudelleen
elämänsä. Siihen saakka oli vaan odotettava, koska mitään ei häneltä
puuttunut ja koska hänellä oli ainakin näennäinen koti. Mutta tämä
koti vilkastui päivästä päivään. Automobiiliretket seurasivat toisiaan
ja niihin hänet lapsineen kutsuttiin. Hän koetti pysyä lujana: mutta
siihen nämä panivat vastalauseensa vuoroin riehuen ja vuoroin häntä
lellitellen, niin että hän lopuksi antoi myöten. Täten hän joutui
pyörteeseen mukaan. Heidät vietiin katsomaan Vizillen linnaa, jonka
suunnattomat harmaakivimassat kohoavat sinivihreän Romanchejärven
yläpuolella, vanhaa Claix'n siltaa, jonka kaari on niin korkea, että
se sulkee kehäänsä kokonaisen maiseman pieniä Leffreyn järviä, joiden
tummansininen vesi on viehättävänä vastakohtana läheisten vuorten
ankaruudelle. Vähitellen tällaiset pienet iltapäiväretket muuttuivat
pitemmäksi matkoiksi: Grande Chartreuseen, Lauteret'n solaan Grand
Galibier'n juurelle, tai Vercarsiin, viehättävään Pont-en-Royansiin,
joka on kaivettu kallioon, äkkijyrkälle vedenpartaalle, mahtavien
linnanraunioiden varjoon. Passerat'n neljänkymmenen hevosvoiman auto
veti perässään Bonnard-Bassonin heikompaa konetta, jota harvinaisella
taitavuudella ohjasi hra de Vimelle, yhtä lahjakkaana kaikissa
ruumiinharjoituksissa kuin kykenemättömänä henkisiin ponnistuksiin.
Ruokatavaroita kuletettiin mukaan ja aterioitiin hauskasti luonnon
helmassa, puron partaalla, tai rynnättiin johonkin uinuvaan majataloon,
joka rajusti herätettiin. Marie-Louise kokosi muistoja, huikaistakseen
niillä Jeanne ja Renée de Crozet'n silmät, jotka Aix-les-Bains'istä
olivat hänelle lähettäneet mahtipontisia kortteja. Kuinka voi illalla
erota näin sydämellisten päivien jälkeen? Elisabet lausui tekosyyksi
pienokaisten maatapanon, joiden silmäluomat tuuli vähitellen teki
raskaiksi. Mutta yksinolo ei tuottanut hänelle mitään iloa. Sisäinen
elämä ei ollut koskaan vetänyt häntä puoleensa, vaan oli hänelle
erikoisen vastenmielinen. Häntä miellytti heittäytyä päivien
vietäväksi, ja hän lakkasi pian puolustamasta vapauttaan.
Hänen vanhempiensa täytyi vuorostaan kutsua luokseen henkilöt,
joiden luona he olivat käyneet. Kun hän ilmestyi vihreänsinisessä
puvussaan, jota hän ei ollut käyttänyt muuta kuin kerran herttuatar de
Béardin luona, ennen tapausta, joka oli mullistanut hänen elämänsä,
hän naivisti luuli huomaavansa naisten katseista, ettei tuo niin
liikuttava myötätunto, jota häntä kohtaan kaikissa tilaisuuksissa
oli osoitettu, kenties ollutkaan ollut niin ihan vilpitöntä. Heidän
uudet miespuoliset tuttavuutensa liehuivat sangen innokkaasti hänen
ympärillään, sillä vaivattomuudella, minkä antaa aviomiehen poissaolo.
Vaikka hän oli vähemmän avokaulainen kuin muut naiset, tuli hän
uudelleen hämilleen — mikä muistutti hänelle aikoja jolloin hän nuorena
tyttönä astui seuraelämään — tuntiessaan hartiansa, joiden helmimäistä
valkeutta todella ihailtiin, ja kaulansa alun, jossa sinisten suonien
viiva juoksi täyteläisen ja sileän ihon alla, olevan katseille
alttiina. Hänestä tuntui, ettei hänen paikkansa ollut täällä ja hänen
menestyksensä poisti tämän vaikutelman vain puoleksi.
Se palasi häneen, kun hän eräänä päivänä oli lapsiensa kanssa
jalkaisin kiivennyt Saint-Martin d'Uriageen. Suljettu päärakennus,
jossa hän oli viettänyt niin monta rauhallista kesää, läheinen kirkko,
koko tämän metsän helmassa piilevän taloryhmän lempeys liikuttivat
hänen mieltään, joka oli paikkojen vaikutuksille yhtä altis kuin
henkilöiden. Hän avasi kappelin oven, ja rukouksessaan — joka hänen
kärsimättömien seuralaistensa takia oli varsin lyhyt — hän ehti
kysyä, oliko tämä alituinen juhlakuume hänen asemassaan luonnollinen
olotila, eivätkö nämä levottomat huvittelutavat helposti saattaneet
pysyvästi vahingoittaa Marie-Louisen ja Philippen liian aikaisin
herännyttä mielikuvitusta, sensijaan kun he kieriskelyssään nurmikolla
ja naureskellessaan talonpoikaislasten kanssa saivat terveen mielen
ja vankan sydämen yksinkertaisuuden. Hänen suureksi hämmästyksekseen
pikkupoika heidän tullessaan plataanikujaan kainostelematta vaati
ryhtymään paluumatkaan, mutta Marie-Louise kysyi, painautuen häntä
vastoin, kovin punastuneena ja liikutettuna:
— Entä isä?
— Hän on matkalla, vastasi Elisabet välttäen.
Äkkiä löytäessään tärkeän katkelman lyhyttä menneisyyttään tyttöseltä
järkkyivät hermot ja hänen rintansa aaltoili:
— Kun olin lapsi, selitti hän jyrkällä äänellä, asuin täällä. Isä vei
minut kauas vuoristoon. Hän kantoi minua selässään, kun olin väsynyt.
— Minua myös, väitti umpimähkään Philippe, joka ei tahtonut jäädä
takapajulle.
— Hän nauroi kaiken aikaa, muisti vielä Marie-Louise. Heidän
äitinsä antoi kaikessa hiljaisuudessa näiden mieleenpalautusten
vallata mielensä. Hän kulki pitkin aitausta, joka suojeli hyljättyä
kartanoa, hän katseli glysiiniköynnöksen kuihtuneita terttuja,
epäjärjestykseen joutunutta puutarhaa ja kaikkia hylkäyksen surullisia
merkkejä; sitten hän alakuloisuuden masentamana kuletti lapsensa
polulle, joka monia mutkia tehden laskeutuu Uriagen linnaan ja
ruohokentille. Illalla hän päänsäryn tekosyyllä viime hetkellä
kieltäytyi eräästä kutsusta, johonka hän jo oli suostunut menemään.
Mutta seuraavina päivinä tarjoutui uusia tilaisuuksia, ja pian hän
lakkasi taistelemasta näin vuolasta virtaa vastaan. Pöytätoveriksi
hänelle kernaasti valittiin kaikkein rakastettavimmat vieraat,
salaisesti tarjoten hänelle tilaisuutta saada lohdutteluita, mutta
hän ei näitä asetteluita huomannut. Elokuun 15:nnen jälkeen Philippe
Lagier asettui asumaan ensimäiseen hotelliin, kasinon läheisyyteen.
Hänen olonsa täällä ei ollut mitenkään kummeksittava. Hän käytti
hyväkseen oikeudenkäynti-lomaa levähtääkseen tässä laaksossa, jossa
saattoi hengittää vuori-ilmaa: joka vuosi on Grenoblen oikeus- ynnä
muu virkamiehistö siellä runsaasti edustettuna. Hänet saarrettiin
heti ja kuormitettiin kutsuilla, sillä hän toi mukanaan vähän lisää
mielenkiintoisuutta rva Passerat'n pieneen piiriin. Hänen pureva
älynsä, hänen alituinen ivansa, hänen matkansa ja taideharrastuksensa
teki hänen puhelunsa vaihtelevaksi, mikä seikka saattoi etupäässä
naiset hakemaan hänen seuraansa: näitähän viehättää pikku sota,
minkä keskustelussa aiheuttavat älykkäät paradoksit tai oudot ja
rohkeasti puolustetut väitteet. Lopuksi tämä seurapiiri yksimielisesti
ja kenenkään johtamatta lähestytti toisiinsa Elisabetia ja hänen
miehensä asianajajaa, yllyttääkseen tai suosiakseen tällaista niin
mieltäkutkuttavaa kuhertelua.
Kiitäessään eräänä päivänä Uriagen läpi saavuttaakseen ennätyksen,
pikku apulainen Malaunay punaisessa trikoossa ja pohkeet paljaina,
kumartuneena pyöränsä yli kuin tahtoisi hän purra sen ohjaustankoa,
eroitti kaikesta huolimatta nuoren naisen ja hänen seuralaisensa, jotka
katselivat kilpailua, jotenka Tabourinin toimisto ja pian koko Grenoble
uskoivat olevansa selvillä heidän suhteestaan.
Etsiessään Elisabetin seuraa Philippe Lagier yksinkertaisesti
täytti tehtävää, joka päivästä päivään miellytti häntä yhä enemmän.
Tuloksettoman sovittelujohdannon jälkeen oli erohaaste annettu.
Albertin nimessä oli Philippen siihen vastattava. Mutta nyt Albert
puolestaan alkoi vaatia avioeroa ja itse ryhtyä hyökkäämään. Ennenkuin
hän ryhtyi laatimaan tätä yllättävää loppulausuntoa oli asianajaja
pistäytynyt boulevard des Adieux'llä kysyäkseen Albertin äidin neuvoa,
jota henkilöä hän piti korkeimmassa kunniassa:
— Poikanne aikoo, oli hän selittänyt rva Derizelle, seuraavalla
tavalla vastata haasteeseen. Hän ei enää puolustaudu, hän hyökkää.
Hän on antanut haltuuni päiväkirjan, jota hän avioliittoon mentyään
on katkonaisesti kirjoittanut. Hän väittää että minä siitä löydän
todistuksia jatkuvasta häneen kohdistuneesta loukkauksesta; mutta
eroavaisuus mielensuunnassahan ei ole mikään avioeron syy. Ja sitten,
saatanko käyttää sitä hyväkseni?
Vanha rouva oli pyytänyt saada lukea nämä vihot. Hänen poikansa oli
antanut luvan. Rva Derize oli jättänyt ne takaisin Philippelle sanoen:
— Albert häpäisisi itsensä, jos hän julkisuudessa käyttäisi hyväkseen
moisia kirjoittelulta. Ne soimaukset, jotka hän kohdistaa vaimoonsa,
eivät oikeutta liikuta. Mutta kenties ne liikuttavat Elisabetin
sydäntä. Hän on kunnon nainen, vaikka ikävä kyllä liian tarkkaamaton
ja välinpitämätön kuten niin monet kunnon naiset. Jospa hänen silmänsä
aukenisivat. Näyttäkää hänelle tämä päiväkirja! Yrittäkää saada häntä
se lukemaan.
— Tämä päiväkirjako? oli asianajaja hämmästyneenä väittänyt vastaan.
Niinkö todella ajattelette? Alberthan kertoo siinä rakastumisensa.
— Asiain nykyisellä kannalla en tiedä enää muuta keinoa. Saakoon hän
nähdä, miten hänen omaa elämäänsä tulkitaan. Hän saa nähdä, ettei
rakastuminenkaan, jota syvästi paheksuu, mutta joka ei ole mitään
rumaa, ole mitään häneen kuulumatonta, että sen on aiheuttanut
hänen oma ajattelematon velttoutensa. Jos hän sen ymmärtää, on hän
kenties saava rohkeutta anteeksiantoon, ennenkaikkea kärsivällisyyttä
jaksaakseen odottaa. Ellei hän ymmärrä, on sittenkin parempi,
että Albert oikeudessa menettää lapsensa, jotka hän jo on liiaksi
laiminlyönyt, kuin että hän tuolla tavoin iskee heidän äitiään. En
todellakaan näe muuta kuin tämän keinon lähestyttää heidät toisiinsa,
niin omituinen ja vaarallinen kuin se lieneekin. Ystäväni, menkää
Uriageen; luotan teihin. Omasta puolestani koetan saada Albertia
lupaamaan, ettei hän puolustaudu, jos hänen on pakko vedota tällaisiin
perusteihin.
— Mutta hän tahtoo avioeroa.
Kristillismielinen vanha rouva oli vastannut:
— Ihmisillä ei ole valtaa eroittaa sitä, mitä Jumala on yhdistänyt.
Vaikka elämä on lyhyt, antaa se kuitenkin intohimoillemme aikaa palaa
loppuun ja vaikka myöhäänkin oppia tuntemaan oikea tie. Mutta avioero
on korjaamaton. En tule kestämään sitä. Sanon sen hänelle tarpeen
tullen.
Philippe oli kumartanut jäähyväisiksi. Tämä pieni rappeutunut huoneusto
oli ainoa paikka maailmassa, minne hän ei ottanut epäilyään mukaansa.
Ennenkuin hän luovutti aseensa kauniille viholliselleen, hän tahtoi
häntä vaarinottaa ja tutkia. Hän kernaasti toimi jonkunverran hitaasti.
Jos hän olisi ryhtynyt puuhaan aikaisemmin, olisi se vaara ollut
tarjolla, että hänen katseissaan ja käytöksessään olisi ilmennyt hiukan
levottomuutta. Mutta hänen saapuessaan Uriageen, oli nuoren naisen
mieli jo seestynyt ja hän antoi huvittaa itseään. Hänen ympärilleen
salaa järjestetty pieni liehittelijäparvi ei ollut hermostuttamatta
asianajajaa. Siinä oli joukko vähäpätöisiä nuoria miehiä, joita
vilisee kylpykaupungeissa, ja joita niin nuori ja turvaton nainen
vastustamattomasti veti puoleensa. Kukapa ei olisi luullut häntä
helpoksi saaliiksi, kun hänen säyseät vanhempansa, joiden aika meni
seuraelämään, löyhtyneellä silmälläpidollaan tuskin suojelivat häntä?
Elisabet sieti heitä, mutta ei heistä ihastunut. Philippe ampui heihin
nuoliaan: katsomo huvitettuna sijoitti hänet mukavasti kaikkien näiden
tavoittelijaan sijaan eikä nuori nainen suvainnut huomata heidän
poisjäämistään.
Mitä tarvitsi hänen senjälkeen odottaa? Hänen sotatemppunsa jo
odottamattomat seikat tuottivat hänelle tarpeellisia kohtauksia. Hän
päätti jättää Elisabetille Albertin vihot. Tämä sai ne puistossa, missä
mäntyjen ja lehtikuusien taustaa vastaan kukoistivat muutamat uudelleen
puhjenneet ruusut: oltiin näet jo syyskuussa.
— Mikä tuo käärö on? kysyi Elisabet leikkisästi.
Philippe viritti äänensä pilkalliseen sävyyn, joka hävittää kaikki
vakaumukset ja vähitellen tuo mukanaan henkistä turmeltumista, kun
totutaan ottamasta mitään vakavasti.
— Siinä ovat teidän vikanne. Niitä on paljon.
— Minun vikani.
— Oletteko unohtanut keskustelumme Grenoblessa? Sanoin teille, etten
ollut toimintani kuluessa koskaan sattunut kohtaamaan avioerotapausta,
missä kaikki viat olisivat toisella puolella. Te epäilitte, etten voisi
mainita omianne. Nyt minä esitän ne teille.
— Hyvä on! minä kuuntelen, sanoi Elisabet epäuskoisena.
— Ei suinkaan, teidän on luettava ne.
— Oletteko vaivautunut kirjoittamaan?
— Minä en ole niitä kirjoittanut.
— Kuka siis?
Mutta hän oli jo arvannut ja viisaasti päättänyt olla varuillaan.
— Albert. Ottakaa ne.
— Kiitos en!
Philippe ei ollut kuulevinaan kieltäymystä.
— Kahdessa tunnissa te lukisitte nämä muistiinpanot. Te voitte lukea ne
tänä iltana ja antaa ne minulle takaisin huomenna.
— Tänä iltana minä olen päivällisillä rva Passerat'n luona.
— Se on totta. Olen kutsuttu sinne. Entä huomenna?
— Huomenna menemme automobiililla Sassenagen linnaan, ja iltamme ei
myöskään ole joutilas.
— Joskus kyllä saatte aikaa siihen.
— Miksi tahdotte minua lukemaan nämä vihot?
Hän ei enää torjunut niitä yhtä jyrkästi: eihän niiden lukeminen
velvoittanut häntä mihinkään.
— Te näette niistä ne moitteet, jotka minä loppulausunnossani esitän
teitä vastaan.
Hän hämmästyi ja punastui, mikä aivan teki hänet nuoren tytön
näköiseksi, joka alkaa uransa seuraelämässä.
— Luulin, ettei Albert puolustautuisi.
Tämä ilmeinen hämmennys yllytti Philippe Lagier'ta vähän armottomasti
vastaamaan:
— Hän puolustautuu niin tarmokkaasti, että hän vaati avio- eikä
pesä-eroa.
— Niinkö! mutisi Elisabet, ja hänen poskilleen syöksynyt veri vetäytyi
niistä nopeasti takaisin.
Philippe katui heti, että oli kiduttanut häntä. Oliko Albertin päätös,
jolla oli puutteellista oikeudellista tukea, niin lopullinen, että
hänen oli lupa käyttää sitä uhkana? Ja olihan hän itse päättänyt,
alistuessaan näyttelemään kaksinaista osaa, luopua häntä oikeudessa
avustamasta!
— Tahtooko hän mennä naimisiin? kysyi Elisabet hiljaa.
— En tiedä.
Mutta hän häpesi kysymystään ja kiiruhti vakuuttamaan
välinpitämättömyyttään:
— Oh! se on minulle yhdentekevää. Tehköön hän mitä miellyttää: minulle
hän on kuollut.
Tosin hän lisäsi, täten osoittamastaan ristiriitaisuudesta välittämättä:
— Hyvä on, antakaa minulle nuo vihot. Silmäilen niitä, kun saan
joutilaan hetken, ja palautan ne teille.
Samana iltana Elisabet, joka tavallisesti oli niin tasapainoinen ja
tyyni, rva Passerat'n päivällisillä käyttäytyi hermostuneesti eikä
Philippe epäillyt, etteikö hän viivyttelemättä ollut käynyt puolisonsa
päiväkirjaan käsiksi. Jälkiruuan aikana hän vähän kumartui Elisabetiin
päin —: mikä aiheutti, että rva de Vimelle pöydän toisessa päässä
lausui pahansuovan huomautuksen, ja tiedusteli häneltä puoliääneen:
— Oletteko lukenut?
— Mitä sitten? ... En, en vielä, en ole muistanutkaan sitä.
Philippe luuli, että hänen hämmästyksensä oli teeskennelty, ja
nähdessään hänet niin hyväksi näyttelijättäreksi, hän vähän luopui
nenäkkäästä suojelevaisuudestaan, jota hän osoitti hänen luuloteltua
viattomuuttaan kohtaan. Mutta hän erehtyi. Elisabet oli huolellisesti
järjestänyt Albertin vihkot ja aikoi ottaa ne aikanaan esille
laatikostaan. Hänen luonnettaan oli mahdoton muuttaa. Tämä nainen oli
järjestyksen ja logiikan ihminen, hän rakasti selviä tilanteita. Tämä
paluu menneisyyteen ei häntä houkutellut. Mitä hänellä oli moitittavaa
itseään kohtaan? Koko maailman mielipiteen mukaan: ei mitään, ei
yhtään mitään. Mistä siis voitiin häntä syyttää, häntä, jota oli niin
halpamaisesti petetty, vieläpä vähemmän nuoren ja vähemmän miellyttävän
naisen takia kuin hän itse oli?
Toinen syy oli aiheuttanut hänen hämminkinsä. Hän oli tullut
ensimäisenä, liian aikaisin, rva Passerat'n luokse, juuri välttääkseen
heränneen uteliaisuutensa aiheuttamia kiusauksia. Alakerran sali ei
ollut valaistu. Kävellessään huvilan edustalla olevan nurmikon poikki
ja tehden sen kasteen takia varovasti, hän oli kuullut muutamia sanoja
keskustelusta, jonka lausetavat ja sinuttelu olivat merkitseviä, ja
avoimen akkunan läpi hän oli nähnyt tai pikemmin aavistanut ryhmän,
jota hämärästä tuskin saattoi eroittaa, mutta jonka äänen sointu jo
oli saattanut hänet tuntemaan. Enempää harkitsematta hän riensi pois,
juoksi lyhyen matkan mikä hänet eroitti Mélèzes'ista ja sulkeutui
huoneeseen ikäänkuin peittääkseen häpeää, minkä hänessä herätti tämän
suhteen paljastus, josta hänellä tyttömäisessä harhakäsityksessään ei
ollut koskaan ollut pienintäkään aavistusta. Kun hänen äitinsä tuli
häntä etsimään, nuhdellen häntä viivyttelystään, hän ymmärsi, että
hänen ehdottomasti tuli hillitä itsensä ja estää salaisuutta tulemasta
ilmi. Kunhan vain naisparka, jota hän saattoi, aina jäisi sokeuteensa.
Kun naiset saapuivat, otti rva Passerat heidät vastaan tuollaisilla
liioitelluilla eleillä, jotka seuraelämässä ovat tulleet tavaksi,
tarttui hyvän ystävänsä rva Molay-Norrois'n molempiin käsiin ja suuteli
rakasta Elisabetia, joka liikkumattomana sieti hänen suutelonsa, mutta
siitä tuli järkytetyksi koko illaksi. Tästä siis se levottomuus ja
mielenliikutus, jonka Philippe Lagier'n asianymmärtävät silmät keksivät.
Ylihuomenna tämä, joka ei ollut häntä välillä tavannut, tiedusteli
uudelleen:
— Entä meidän syytevihkomme?
Sen liikanimen hän antoi ystävänsä päiväkirjalle. Elisabet pyysi yhä
lykkäystä, ja useampaan päivään he eivät tavanneet toisiaan. Hän
pysytteli tosiaan enimmäkseen sisällä. Vieläpä hän oli tarjoutunut
viemään vanhempansa Saint-Martiniin kesäkauden loppuajaksi. Mutta hänen
isänsä otti tämän tarjouksen nauraen vastaan, eikä äiti vastustanut
jälkimäistä missään.
Philippe luki hänen odottamattoman pidättyväisyytensä vihkojen
lukemisen aiheuttaman vaikutelman ansioksi. Myöntämättä itselleen, että
se häntä vähän ärsytti, hän ihmetellen huomasi, mikä valta Albertilla
kaukaakin jatkuvasti oli vaimonsa ylitse. Ja ikäänkuin lisäyksensä
tähän hermostukseen hänen ystävänsä ilmoitti hänelle Saksan leimaa
kantavassa kirjeessä, että hän luopui puolustautumasta oikeudessa ja
hylkäsi avioero aikomuksensa, joko seuraten äitinsä neuvoja tai siksi,
että hänen järjestystä rakastavalle mielelleen siteitten täydellisen
katkaisemisen julkiset seuraukset olivat vastenmielisiä, tai vihdoin
siksi, että hän yhdessä Anna de Sézeryn kanssa oli päättänyt asettua
lakien yläpuolelle.
Kun asianajajan vihdoin onnistui tavata Elisabetia, hän karttoi
ilmaisemasta hänelle tätä uutta tilannetta, koska hän ei enää halunnut
lähentää häntä puolisoonsa, eikä hän edes vaatinut takaisin vihkoja,
vaan koetti häntä ainoastaan virkistää ja huvittaa keskustelullaan.
Vaivoin saattoi huomata syyskuun tulleen hämärän äkillisemmästä
laskeutumisesta laaksoon, autereisemmiksi käyneistä vuorten
harjaviivoista, jotka eivät enää niin tarkkoina piirtyneet
taivaanrantaa vastaan, raikkaammaksi käyneestä ilmasta. Hyvin
kasteltujen nurmikoiden yhtenäinen sametinkarva säilyi, ja alituisesti
viheriöitseväin kuusiryhmien ei tarvitse pelätä syksyn uhkaa. Elisabet
oli mennyt alas aina tenniskentälle saakka, mutta kieltäytynyt
ottamasta osaa peliin. Vaistomaisesti hän haki paikkoja, joissa
on elämää, joissa voi olla varma siitä, ettei tarvitse kuunnella
omaa sydäntään tai ajatustaan. Nuori ruskeakutrinen tyttö, puettuna
valkoiseen suoralaskoksiseen flanellipukuun, virkisti peliä naurullaan,
huudahduksillaan, taitavuudellaan. Seisoessaan pallon tulosuuntaa
arvaten, juostessaan sitä vastaanottamaan tai keskittäessään itsensä
lähettääkseen sen takaisin koko voimallaan, hän joka liikkeessään
saattoi arvoonsa solakan ruumiinsa kaarevat ja taipuisat viivat. Hänen
ruumiinsa ikäänkuin esitti yhden veistokuvan toisensa jälkeen, ja sitä
oli sula nautinto nähdä. Mutta tyttö tiesi sen, ja tuon tuostakin hän
silmäsi Philippeen päin, jonka iän, varallisuuden ja elämänuran hän
täsmälleen tunsi, sillä poliisi on nykyään täydellisempi kuin ennen.
Elisabet, jonka alakuloisuus saattoi tarkkanäköisemmäksi, huomasi nämä
pikku temput:
— Teitä katsellaan.
— En ole enää naimakelpoinen.
Näivettävällä puheellaan hän säesti kaikkia kuherteluita heidän
ympärillään. Paraillaan hra de Vimelle hoikkana ja hienoasuisena
poistui puiden alle rva Bonnard-Bassonin kanssa, joka ollen liian
verevä usein sai pysähtyä hengähtämään. Nuoren naisen ranteet ja nilkat
olivat koko seurapiirissä tanakkuuden maineessa:
— Hän on siitä huolimatta, selitti Philippe, ryhtynyt hankkimaan
itselleen ylimyksellisiä suhteita.
Ennakolta suunnitellen oli rva de Vimelle itse lainannut miehensä
ystävättärelleen kävelyä varten ennen päivällistä.
— En ymmärrä häntä, vastasi Elisabet seuralaisensa pistopuheisiin.
— Oo! Vararikkoutunut hra de Vimelle on sen lisäksi suurin aasi
Pariisin ja Perun, Jaapanin ja Rooman välillä. Hänen rouvansa käyttää
häntä miten miellyttää.
— Kukaan ei löydä armoa edessänne.
— Kuljen silmät auki.
— Olisi parempi sulkea ne.
Nti Riviére, joka oli voittanut viimeisen erän, kuten kaikki
edellisetkin, tuli toivottamaan hyvää iltaa. Hänen juoksusta lämminnyt
tumma ihonsa peittyi ruusunpunaan, jonka saattoi aavistaa polttavan
kuumaksi. Hänen valkeat hampaansa välkkyivät. Hänen silmänsä loistivat.
— Se on pelkkää peliä, selitti Philippe, kantapäillään kääntyen,
halveksien saamiansa huomionosoituksia. Koko hänen sielunsa on hänen
kasvoissaan.
Muutamia päiviä hän oli tutustuttanut nuorta naista heidän
seurapiirinsä häväistysjuttuihin, antaen hänen ymmärtää niiden
mitättömän merkityksen seurauksiinsa nähden. Hänen julkea ja
lohduton pessimisminsä lankesi otolliseen maaperään. Tyttärellisen
kunnioituksensa tultua järkytetyksi saattoi Elisabet uskoa olevansa
harhaluuloista vapaa ja kyllästynyt.
Monien kädenpuristusten jälkeen tenniskenttä vähitellen jätettiin
sikseen. Vuoriin osuivat vielä viistot auringonsäteet, mutta varjo
täytti laakson. Valon ja varjon eroitti toisistaan suora viiva,
joka siirtyi ja nousi. Kukaan ei ollut yhtynyt heidän seuraansa. He
jäivät yksin jälelle, ikäänkuin osoitettaisiin huomaavaisuutta heidän
kohtauksilleen. Epämääräisesti hämillään tästä eristyksestä Elisabet
suuntasi heidän askeleensa Mélèzes'iin päin.
— Kun ilta täällä saapuu, tuntuu ikäänkuin vuoret lähestyisivät
toisiaan, ja kuuset supistaisivat rivejään tukehduttaakseen meidät.
Rauhoittaakseen häntä Philippe lähestyi ja kuiskasi luottamusta
herättävällä äänellä:
— Miksi olette näinä päivinä niin surullinen?
— En minä ole surullinen.
Philippe ei kiinnittänyt huomiota tähän epäykseen, vaan kumartuneena
hänen puoleensa jatkoi äänellään, joka oli lakannut olemasta pureva
ja aaltoilullaan ilmaisi taitehikasta sulavuutta, jolla hän oikeuden
edessä saavutti niin vaihtelevia vaikutuksia:
— Te luulette elämänne loppuneeksi, kun se tuskin on alkanut. Ja elämä
voi olla niin kaunis! ...