lämpimästi ottamaan hänet vastaan, se oli varma — hänen
eristyksessäänhän sellainen tapaus oli juhla — mutta hän ei pojaltaan
peittäisi paheksumistaan. Lapset varsinkaan eivät hänelle sallineet
mitään empimistä. Koko äidillisellä arvovallallaan, vieläpä kaikkien
entisten uhraustensa nimessä, joita hän tavallisesti niin vähän muisti,
hän aikoi vastustaa tätä hylkäystä, joka ei saattanut olla lopullinen.
Ja velvollisuuteensa kiintyen vaimoparka joka näki päivän laskevan ja
hämärän yllättävän, tunsi alakuloisuuden ja pelon saavan yhä enemmän
valtaa itsessään, ja tunsi itsensä sitä vanhemmaksi kuta enemmän
tulonhetki lähestyi.
Huone oli valmis, päivällinen niinikään. Jopa alkoi Fauchette valitella
junain järjestelmällistä myöhästymistä, kun ovikello soi.
— Se on hän, sanoi palvelijatar, astuen kompuroiden ovelle.
Käytävän päässä, jonka lisääntyvässä hämärässä hänen tummaa pukuaan
tuskin eroitti, äiti pidätti hengitystään, syvemmin liikutettuna
kuin jos hän löytäisi lapsensa taudin jälkeen. Heti reipas ja varma
tervehdys _päivää, Fauchette_ palautti hänen tasapainonsa. Hänen rakas
poikansa kenties ei ollut kovinkaan paljon muuttunut.
— Albert, sinäkö se olet?
— Mamma.
Hän nimitti häntä näin eikä _äiti_, silloinkuin hän erikoisesti tahtoi
osoittaa hellyyttään hänelle, antaa hänelle takaisin holhoojavaltaansa
niinkuin pikkupoikana ollessaan. Ensi sanallaan hän hellytti äitinsä
sydämen. Tultuaan valaistuista portaista hän eroitti hänet huonosti
täällä varjossa. Äiti astui eteenpäin ja he lankesivat toistensa
kaulaan. Sitten poika vei hänet pieneen saliin missä oli valoa ja
ottipa hän vielä pois lampun varjostimen nähdäkseen hänet paremmin.
Joka käynnillään hän iloisin ilmein ryhtyi tähän pikku tarkasteluun
ja hänen läpitunkeva katseensa, joka viipyi esineissä, arvosteli,
olivatko terveys ja ikä varovasti pidelleet hänen vanhaa äitiään
hänen poissaollessaan. Jälkimäinen käytti puolestaan hetkeä hyväkseen
lukeakseen mitä voi, poikansa kasvoista.
Ruumiillisesti he olivat vain vähän toistensa kaltaisia: poika
oli korkeavartaloinen ja hyvinmuodostunut, piirteet kauniit ja
vähän karkeasti veistetyt, tilava otsa, jota jatkoi kaljun alku,
ruskeat, pienet ja syvään vaipuneet silmät, joihin hänen olentonsa
hehku keskittyi ja liikkeissä tuo sulavuus, joka antaa niin paljon
viehätysvoimaa vielä nuorelle miehelle; äiti taas oli hento,
kalpea, kuihtunut, riutunut, hänelläkin persoonallisuuden merkki
silmissään, vaaleansinisessä katseessaan, joiden syvä ilme yht'aikaa
tulkitsi tarkkanäköisyyttä ja mielenjaloutta — ikäänkuin merkkinä
luontaisesta ja peruuttamattomasta sielun ylevyydestä yhtyneenä varmaan
arvostelukykyyn.
Heidän päästessään keskinäiseen kosketukseen muutamien
merkityksettömäin lauseiden välityksellä, ilmestyi Fauchette
kasvoillaan rukoileva ja traagillinen ilme, josta he eivät voineet
erehtyä: viivyttelemättä oli käytävä ruokasaliin. Sehän on hyvä
keino päästä toistensa parempaan ymmärtämiseen ja yksimielisyyteen,
ja kuitenkin he muutamien lauseiden jälkeen vaipuivat vaitioloon ja
uudelleen tunsivat etääntyvänsä toisistaan. Molemmat ajattelivat he
sitä, mistä eivät puhuneet. Palvelijattaren korjattua liemen pois rva
Derize, joka itse hämmästyi tyyneyttä, mikä hänessä oli seurannut
levottomuutta, ryhtyi oikopäätä hyökkäykseen.
— Sinä tulet sopiaksesi vaimosi kanssa?
Albert nosti painunutta päätään ja kaikkein arvovaltaisimmalla,
kaikkein ratkaisevammalla äänenpainollaan hän vastasi:
— En.
Hänen äitinsä empi aina ennenkuin hän ryhtyi johonkin, mutta hänen
kerran otettuaan askeleensa kaikki pelko haihtui. Pojan töykeä torjumus
ei häntä pidättänyt.
— Kuule, Albert, alkoi hän, ihminen voi joutua viettelyksiin ja
hairahtua. Uskon niin. Ilman Jumalan apua olemme kaikki heikkoja, ja
sen sinä varmaan olet unohtanut. Mutta jolla on koti ja lapsia, hän
kuuluu niille. Mikään maailmassa ei voi niistä vapauttaa.
Heti hän saattoi lukea kehoittelunsa tulokset poikansa kovettuneista
piirteistä. Hänellä oli etäännyttävin, Iuokseenpäästämättömin ilmeensä:
hänen ympärillään kohosivat korkeat muurit. Suosikkina ja voimakkaana
hän ilmaisi ajatuksensa peittelemättä:
— En halunnut keskustella tästä kanssanne, äiti. Mitä se hyödyttäisi?
Mutta te teette väärin tuomitessanne minua. Kotiliesi — nimikin sen jo
sanoo — elää, lämmittää, valaisee. Mutta omani ääressä minä hengitin
myrkkyä, joka vähitellen tukehdutti minut. Olen antanut Elisabetille
hänelle sopivan elämän. Häneltä ei puuttunut mitään. Mutta minä
tukehduin. En ole tavoitellut eroamme. Hän sen on tahtonut, ilman
oikeutta. Itse asiassa olemme olleet toisistamme erossa jo vuosikausia,
ja siihen on hän yksin vikapää.
— Eiköhän sinulta ole puuttunut kärsivällisyyttä hänen kanssaan? Ja
kuinka voit verrata hairahdustasi hänen vikoihinsa, jos hänellä niitä
on ollut vähäisiä.
— En tunnusta mitään vikaa itsessäni.
— Niinkö!
— Te, te olette ollut onnellinen.
Rva Derize lausui lempeästi:
— Kolmekymmentäkuusi vuotta sitten kuoli onneni.
— Se on totta. Mutta kuolema surmaa yhdellä iskulla. Se voi jättää
elähdyttävän muiston jälelle. Se on vähemmän masentava kuin tällainen
hidas ja pysähtymätön vajoaminen jokapäiväisyyteen, hirvittävään
ikävystymiseen. Meidän välillämme oli paksut väliseinät.
— Ei, sinun kaltaisesi mies on aina vähän eristetty. Mitä merkitsevät
tuollaiset tunteiden eroavaisuudet todellisten kärsimysten, sairauden,
kurjuuden, kaikkien todellisten surujen rinnalla, joita kohtalo tuo
mukanaan? Täytyy osata mukautua elämäänsä.
— Minä en ole mikään murtunut.
— Mukautuminen ei merkitse murtumista.
Albert teki kyllästyneen eleen kuin lopettaakseen lyhyeen:
— Elkäämme puhelko enää. Te ette voi ymmärtää minua.
— Sinun asiasi on ymmärtää, ja sinä tulet kyllä sen tekemään, mutta
liika myöhään.
Tämän keskustelun aikana Fauchette, edestakaisin kulkiessaan, oli joka
hetki vähällä läikähyttää yli jonkun ruokalajin tai särkeä jonkun
lautasen, sillä joka käynnillään hän kauhulla huomasi, että hänen
isäntäväkensä oli epäsovussa. Hänen antimiinsa ei kiinnitetty mitään
huomiota: ettei rouva sitä tehnyt, meni vielä mukiin, häntä olisi
saattanut ruokkia keitetyllä lihalla ja perunoilla päivästä päivään
ilman että hän olisi sitä huomannut, mutta Albert herra, joka pienenä
oli sellainen herkkusuu ja jolla oli niin hieno maku, hän joka oli
omansa panemaan arvoa lihahyytelölle! Siis oli todellakin siellä
kaukana hänen päänsä pantu sekaisin, ja Pariisi oli sen tehnyt!
Jälkiruuan aikana Albert ensimäisenä katkaisi pitkällisen vaitiolon,
joka oli seurannut hänen äitinsä viime sanoja, ja hän kysyi:
— Onko Elisabet käynyt teitä katsomassa?
— Vain yhden kerran.
— Entä te?
— Olen käynyt siellä viisi kertaa.
Ikäänkuin pyytääkseen anteeksi ettei hän vielä useammin ollut
uudistanut sovitteluyrityksiään, hän lisäsi:
— En oikein viihdy heillä.
Poika oli vähällä syleillä äitiänsä tämän sanan vuoksi, joka itsestään
oli tullut vaimoparan huulille:
— Minäkin äiti, olen aina viihtynyt huonosti ... omassa kodissani.
Äiti katui, että oli ilmaissut ajatuksensa, ja taas he vaikenivat,
Fauchetten heitä närkästyneenä katsellessa ja ryhtyessä toisella
vapaalla kädellään korjaamaan pöytää: Albert herra oli ahminut
ohukaisensa kuin lääkkeen, ilmaisematta mitään mielihyvää!
Kahvin, onnettoman keittäjättären viimeisen toivon tullessa, jonka hän
tarjosi kiehuvana vanhan hyvän tavan mukaan, Albert vihdoin puhkesi
lausumaan sanaa, jota hänen äitinsä odotti hänen tulostaan saakka ja
joiden pelkkä viipyminen loukkasi häntä syvästi:
— Entä lapset?
— He voivat hyvin, sanoi hän, silmien kostuessa.
— Te saatte nähdä heitä.
— Usein. Menen joskus Kaupunginpuistoon tavatakseni heitä. Mutta he
eivät aina ole siellä.
— Te, te saatte heitä nähdä.
Tämä sanottiin pohjattomalla alakuloisuudella, mutta ikäänkuin
väistämättömän tosiseikan ilmauksena. Äiti nousi tuolistaan, tuli
poikansa luo, ja pani molemmat kädet hänen hartioilleen:
— Albert, oma Albertini, ethän heitä hylkää?
— Emme voi ryöstää heitä itsellemme, mutisi hän matalalla äänellä ja
jäykistyen. Se olisi vielä pahempaa.
Mutta hän lisäsi vastoin tahtoaan:
— Ettekö luule, että se on minulle kyllin vaikeata? Äiti aavisti hänen
mielenliikutuksensa ja kumartui vielä enemmän hänen puoleensa. Silloin
poika otti hänet käsivarsiinsa:
— Äiti ... Voi erehtyä rakkaudessaan, rakastaa useampia kertoja. Mutta
äiti on vain yksi. En saa kiistellä heitä omaltaan.
— Marie-Louise, Philippe ... luetteli vilpittömästi rva Derize, vedoten
näiden kahden nimen voimaan.
Silloin poika vuorostaan nousi vapautuakseen äidillisestä syleilystä:
— Oh! elkää riistäkö minulta rohkeuttani. Olen sen tarpeessa, vakuutan
sen teille.
— Tarvitsisit sitä vähemmän voidaksesi palata meidän luoksemme.
Hän sanoi sen hartaasti, hän pani ääneensä kaiken lämpönsä, hän ojensi
käsivartensa kuin ottaakseen voiton itselleen. Fauchette, joka tuli
ottamaan pois tarjotintaan, pysähtyi kynnykselle, tietämättä pitikö
hänen näiden tunteenpurkausten edessä tulla sisään vaiko poistua.
Albert puolestaan tiesi hyvin, että kaikki yritykset olivat turhia ja
hänen tarvitsi vain, melkein arasti, lausua muutama sana, osoittaakseen
niiden tyhjiin raukeamisen.
— Te ette tunne häntä, jota rakastan.
Ei ollut vielä ollut _hänestä_ kysymys. Hänestä varmaankaan ei
tuonnempana olisi enempää puhetta. Sillä pelkkä viittaus hänen
olemassaoloonsa eroitti heidät toisistaan. Rva Derize vetäytyi vähän
pois: mitä saattoi hän vastata? Mainitessaan lapset oli hän toivonut
voittavansa kaikki esteet, mutta tuntematon este näytti säilyttäneen
kaiken voimansa.
— Entä matkatavarasi? kysyi hän kotvan kuluttua, estääkseen painostavan
raskaan vaitiolon loppumattomiin jatkumasta.
Näin aineelliset yksityisseikat saattavat selvittää jonkun tilanteen.
Hän selitti:
— Huoneesi on tuo. Se on minun.
— Lähden kohta takaisin.
— Niin pianko?
Mutta tämä vastustus ei tarkoittanut sitä iloa, johon äiti edeltäpäin
oli vahvistanut, saadessaan hänet itselleen ja tavatessaan hänet
suunnilleen samana kuin ennen. Se oli epäitsekäs valitus, joka melkein
heti pääsi ilmoille tänä pelkona:
— Tulet rasittamaan itseäsi.
Fauchette, joka oli korjannut pöydän puhtaaksi ja kokosi muruja, säesti
tätä huomautusta lohduttomalla ilmeellään. Albert ei hievahtanut. Hän
oli tyytymätön ja sulkeutui itseensä.
— Milloinka palaat? kysyi äiti valmiina tyytymään pienimpäänkin ajan
ropoon. Tänä kesänäkö?
— En voi.
Aikoiko hän siis jättää kaiken, vaimonsa, lapsensa, kotimaansa? Äiti
oli kiusauksessa mutista: »Miksi siis olet ollenkaan tullut?» Hänen
käyntinsä tuli uhkaavammaksi kuin hänen poissaolonsa. Tällä hetkellä
soi ovikello. Se oli harvinaista näin myöhäisellä hetkellä.
— Onko avattava? kysyi vanha palvelijatar.
Se on Philippe Lagier, sanoi Albert. Olen pyytänyt häntä viettämään
illan täällä. Lähden takaisin pikajunalla kello kymmenen ja
neljäkymmentä.
Rva Derize meni poikansa edellä saliin ottaakseen vastaan asianajajan.
Philippe, joka tunsi kunnioitusta häntä kohtaan, kumarsi hänelle ja
suuteli hänen kättään, mikä aina vähän hämmästytti vaimoparkaa. Hän
ymmärsi Albertin tehneen Grenoblen matkan tätä kohtausta varten ja
hänen aikovan palata lapsiaan näkemättä. Taistelu kai oli menetetty.
Ja koska hänen läsnäolonsa oli turha, hän jätti molemmat miehet
kahdenkesken. Asianajaja tunsi sääliä häntä kohtaan ja pidätti häntä
hetken sanoakseen surkutellen:
— Olen koettanut sovittaa heidät, rouva, vakuutan sen teille.
Äidin epätoivo, jonka hän ymmärsi ja ystävän luottamus selkeennyttivät
hänen tunteensa, joita entiset muistot ja Elisabetin kauneus olivat
sekoittaneet.
— No niin? tiedusteli Albert kärsimättömänä heti kun he olivat kahden.
— No niin, hän hylkää ehdotuksen.
Lagier esitti lyhyen kuvauksen päivästään, toisti varsin tarkkaan
oikeuden puheenjohtajalle jätetyn anomuksen sisällön, ja kun hän ryhtyi
kuvaamaan käyntiään Molay-Norrois'lla, hän koetti korostaa Elisabetia
määräävää vaikutusta: vääryydellisen kohtalon alaisena tämä uskoi
palvelevansa vain totuutta.
Albert, joka siihen saakka oli kuunnellut vaieten, hätkähti viimeisistä
sanoistaan.
— Totuutta? Totuuttako hän tahtoo? Hyvä on, minäkin tulen sen sanomaan.
Heijastakaamme täysi valo sisäiseen elämäämme.
Philippe hämmästyi tätä äkillistä suuttumusta:
— Mistä siis tahdot häntä moittia?
— Minä? En mistään ja kaikesta. Eikö elämässä ole muuta kuin
juhlallisia tapauksia, joita on helppo merkitä ja määritellä?
Suurimmat onnettomuudet eivät ole vaikeimmat sietää. Olen katsos
yksinäisyydessäni — tarkoitan kotiani — päivästä päivään merkinnyt
muistiin vaikutelmani näiden viime vuosien kuluessa. Sattumalta olen
tuonut mukanani nämä vihot. Kas tässä, jätän ne sinun haltuusi. Sieltä
löydät todisteluperusteita. Tulen täydentämään ne. Saat sanoa kaiken
oikeuden edessä, koskapa hän vaatii kaiken sanottavaksi. Ja minä tulen
kiistelemään häneltä lapsiamme.
— Olen äsken nähnyt heidät, sanoi asianajaja ottaessaan haltuunsa
vihot. He voivat hyvin.
Jyrkällä eleellä Albert pysähdytti ystävänsä, ikäänkuin vakuuttaakseen,
että tämä aihe kuului yksin hänelle:
— Tiedän.
Philippe Lagier, joka siis tuli ajamaan hänen asiaansa, aavisti
kaiken välittelyn turhaksi. Ystävänsä synkällä otsalla, hänen
silmäinsä kovassa katseessa, koko kiusatussa ja sisäänpäinkääntyneessä
kasvojenilmeessä hän uteliaana näki sen intohimon tekemät merkit, josta
Albert vaikeni. Ja tähän kieltäytymiseen siitä puhumasta sisältyi
harvinainen kyky keskittyä yhteen ainoaan aiheeseen. Kaikki tunnustus
on vähentämistä: se hajoittaa kipinän sitä pyhää tulta, jossa sielu
tahtoo palaa. Näkymättömänä Anna de Sézery oli läsnä tässä huoneessa ja
vallitsi heitä.
— Onko kaikki lopussa? Etkö tule sopimaan Elisabetin kanssa?
— En koskaan.
Elisabet oli lausunut saman ratkaisevan sanan. Se ei enää kaivannut
muuta kuin oikeuden vahvistusta.
— Ja minä tulen pyytämään avioeroa, lausui Albert. Ja koska tahdotaan
tahria hänen maineensa, menen naimisiin ...
Hän pysähtyi äkkiä, nimeä lausumatta. Kirjoissaan hän usein oli
osoittanut perhesiteen merkityksen ja purkamattoman avioliiton hyödyn,
kuten hänen oppi-isänsä Auguste Comte. Millä arvovallalla saattaisi
hän senjälkeen puolustaa tällaisia historiallisia johtopäätöksiä? Hän
jatkoi:
— Ja nyt kysymykseen aineellisista järjestelyistä. Tietysti vaimoni
taas ryhtyy hoitamaan omaisuuttaan. Olen jo pyytänyt notaariotamme
palauttamaan sen hänelle. Ja minä aion antaa lapsilleni, siihen saakka
kunnes oikeus jättää heidät minun haltuuni, ainakin joksikin osaksi
vuotta, tuhannen frangin määrärahan kuukautta kohti.
— Jos menet uudelleen naimisiin, ei oikeus tule jättämään niitä sinulle.
Mitään vastaamatta hän meni kutsumaan äitiään, joka istui
viereisessä huoneessa, liikkumattomana ja masentuneena katsellen
kaikkia ystävällisen vastaanoton valmistelujaan, ainoata kaunista
lakanaparia, joka huolellisesti oli menestyksen päiviltä säilytetty,
maljakossa olevia kukkia, valokuvaa. Hän nousi ja seurasi poikaansa
tottelevaisesti kuin tuomittu.
— On aika lähteä. Philippe saattaa minua asemalle.
— Hyvä.
Lähtiessään Albert havaitsi äitinsä liikkumattomuuden ja kuiskasi hänen
korvaansa puristaen häntä rintaansa vasten:
— Olen saattanut teille paljon kärsimystä, äiti.
— Kyllä, paljon.
— Mutta te ette saa hyljätä minua.
— Oi, minä ...
— Uskon teidän huomaanne Marie-Louisen ja Philippen. Kaukaa te pidätte
heitä silmällä, te näette heidät joskus. Jos teidän täytyy sietää
ikävyyksiä heidän tähtensä, siedättehän ne.
— Sen sinä tiedät.
— Näkemiin, äiti, palaan takaisin.
— Jumala sinua varjelkoon.
Ovi sulkeutui. Albert oli unohtanut Fauchetten, joka odotti vuoroaan
ja pyyhki silmiään esiliinaansa. Hitaammin askelin rva Derize palasi
takaisin pieneen tyhjään saliin. Hän meni akkunan ääreen, voidakseen
vielä nähdä poikansa tämän poistuessa talosta. Hän ajatteli:
»Hän ei ole tullut minua varten, ei Elisabetia eikä lapsia varten.
Kerran kuitenkin, tiedän sen, olen siitä varma, hän tulee heitä varten,
meitä varten. Se tapahtuu kenties kyllä myöhään. Kunpa ei paha, jonka
hän on tehnyt, silloin olisi korjaamaton!»
Alhaalta Albert kohottaessaan päätään, näki ikkunan valaistun neliön
ja sen kehyksessä tumman hahmon. Mutta hän ei kuullut, mitenkä hänen
äitinsä, eteenpäin kumartuneena, kutsui häntä rukoilevalla äänellä. Ja
ajoneuvoissa, joihin hän ystävänsä kanssa astui asemalle mennäkseen, ei
hän lausunut sanaakaan.
TOINEN OSA
I.
MAAILMAN NURJAPUOLI
Heinäkuun alussa Kaupunginpuiston lehmukset Grenoblessa vielä
levittivät, paitsi varjoaan, näivettyvien kukkiensa raskasta tuoksua.
Ei enää juuri voinut löytää muualta kuin sieltä vähän suojaa ja
vilpoisuutta auringon hyökkäyksiä vastaan, sieltä ja Vihreänsaaren
puiden siimeksestä, minne kukaan ei mene, joten lastenhoitajattaret
eivät mielellään suostu viemään sinne hoidokkejaan.
Heitettyään leipää mustalle joutsenelle, joka nappasi sen punaisella
nokallaan ja vettä kohistellen, Marie-Louise ja Philippe, joita
kehoitettiin lähtemään kotiin, hyvästelivät pikku ystäviään, Jeanne ja
Renée de Crozet'a, jotka käyttivät tilaisuutta hyväkseen juhlallisesti
ilmoittaakseen pikaisen poislähtönsä.
— Me menemme Aix-les-Bainsin kylpypaikkaan tänä vuonna.
— Ja me Uriageen, vastasi Marie-Louise, joka ei koskaan jäänyt
vastausta vaille.
— Saint-Martiniin, selitti hänen paksu veljensä. Se on metsässä.
Mutta pikku tyttö oikaisi häntä kuivasti:
— Ei, Uriageen. Siellä on enemmän ihmisiä.
Hän luuli musertaneensa Aix-les-Bainsin. Sillä hän oli mielellään
muista ensimäinen. Kotimatkalla Philippe väitti:
— Meidän talommehan on Saint-Martinissa, vuoristossa.
— Niin onkin, mutta me menemme Uriageen. Vaan sinäpä nukut illalla kuin
säkki.
— Minä en nuku kuin säkki. Säkit eivät nuku.
— Isoisä sanoi niin. Minäpä kuuntelin ovenraosta. Ja minä sain tietää,
että me menemme Uriageen eikä Saint-Martiniin. Ja isoäiti sanoi, että
isä on meiltä kuollut.
— Mitä se merkitsee: kuollut?
— Se on sitä kun haudataan.
— Minä en tahdo että isä haudataan.
Pikku sisar loi häneen ylemmyydentunteisen katseen ja alkoi pitää
puhetta, koettaen sovittaa siihen jonkun harvinaisen puheenparren, joka
oli jäänyt hänen korviinsa:
— Oikeastaan hän ei sitä ole. Eriskummaistahan se on: hän ei ole
kuollut ensinkään ja meiltä hän on kuollut.
— Saako häntä enää nähdä?
— Varmasti. Mutta ei pidä puhua siitä.
Isältään oli hän perinyt, uteliaisuutensa ja intonsa mukana,
jonkunverran luottamusta tulevaisuuteen.
Lapsi ei ajatuksissaan äidin maallemuuttoaikeista erehtynyt.
Tavallisesti Derizein perhe karttoi Pariisia heinäkuusta marraskuuhun
ja vietti kesän ynnä osan syksyä Saint-Martinissä, joka on
Chamrousse vuoren rinteille rakennettu kylä, kuusien ja kastanjien
helmassa, Saint-Ferriolin linnan yläpuolella. He asuivat vanhassa
kotitalossa, jonka Albert velkaantuneena oli perinyt: se oli avara
huvilantapainen rakennus, parvekkeineen, jotka kiersivät kehässä sen
ympäri ja akkuna-aukkoineen, jotka olivat täynnä metsän vihreyttä.
Plataanikuja yhdisti sen kirkkoon. Vanhalla rouva Derizellä oli siellä
huoneensa, sentähden olikin loma-aika hänelle paras osa vuotta.
Kaiket päivät ulkosalla oleskelevain lasten kasvot ahavoituivat,
heidän päivänpaahtamat poskensa punertuivat kuin villiomenat. Albert
sai täydessä rauhassa kirjoittaa _Talonpojan historiaansa_, likeltä
kuunnellen luonnon rauhoittavia ääniä, jotka soivat hänen kirjassaan.
Mutta Elisabetista tuntui toisinaan, kun hämärä alkoi langeta
äkillisemmin, että tätä maalaiselämää jatkui kovin pitkään: alhaalta
laaksosta kohosi pienen huvittelevan kylpykaupungin juhlahumu ja
vilkkaus; varsinkin pelkäsi hän yksinäisyyttä, joka pakoittaa ihmistä
itsestään hakemaan hauskuutensa ja onnensa.
Molay-Norrois'n perhe puolestaan vuokrasi huvilan Uriagessa, jossa he
kohtasivat suuren osan tuttua seurapiiriänsä. Kun helle teki Grenoblen
sietämättömäksi, he helposti saivat tyttärensä tulemaan mukaansa:
— Miksi sulkeutuisit tuohon eristettyyn hökkeliin? Entä jos miehellesi
pistäisi päähän tulla sinne? Tule meidän kanssamme niin voit olla
rauhallisempi!
Elisabet oli noudattanut heidän neuvoaan. Miehensä poissaollessa
hän uudelleen koki unohdettuja tunteita, pelkoa, levottomuutta.
Ja Saint-Martinin talo pitkine käytävineen ja huonesokkeloineen
ei herättänyt hänessä mitään mieltymystä yhtävähän kuin maaseudun
mieleenpainuva hiljaisuus.
Uriage, joka sijaitsee kolmen tai neljän peninkulman päässä Grenoblesta
ja neljänsadan viidenkymmenen metrin korkeudella — jotenka pääsy sinne
on helppo — ja joka on aivan lähellä tasankoa, näyttää ylängöltä
lainaavan ankaran ulkonäkönsä ja terveellisen ilmansa. Sinne tullaan
jokseenkin ahtaan ja metsäisen solan kautta, jonka pohjalla juoksee
rauhallinen puro, mille mielivaltaisesti on annettu nimi le Sonnant,
soiva. Erään käännöksen jälkeen tie kohtaa pienen vuoren, jonka
huippuna on Saint-Forriolin linna; puolustusmuureineen, joista on tehty
pengermää, vanhoine tornineen ja päätyineen se on varsin sotaisen
näköinen. Kun se on kaarrettu, päästään vihdoin Vaulnaveys'n laaksoon,
jonne on sijoitettu kylpylä. Mainittua jotenkin ahdasta laaksoa,
joka sijaitsee Croix de Chamroussen ja Quatre-Seigneurs'in vuoren
välillä, on verrattu alukseen, jonka kokka olisi Saint-Ferriolin ja
perä Vigillen linna. Jälkimäinen on kaksinverroin historiallinen: sen
pani uudelleen kuntoon Lesdiguières, ja v. 1789 Dauphinen maapäivät
ottivat sen haltuunsa. Se on kuin pieni vihanta keidas metsänrinteen ja
niittyjen välillä. Veden runsauden vuoksi nurmi on sillä loistavaa kuin
englantilaisella maaseudulla. Siellä täällä se on leikattu lyhyeksi
tenniskenttiä ja kävelypaikkoja varten; onpa sinne laitettu eräs
kilpa-ajoratakin.
Mélézes'in huvila, jonka Molay-Norrois'n perhe kesäkaudeksi vuokrasi,
nojaa erääseen Chamroussen sivuhaaraan ja on viettävän tien varrella,
joka Uriagesta kohoaa Saint-Ferriolin linnaan, joten se jonkunverran
vallitsee laaksoa. Kuuset sen takana ja ruusupensaat sen edessä tekevät
sen ympäristön vähän ristiriitaiseksi, kuten usein sattuu tällä
maankulmalla: se muistuttaa kasvoja, joiden luontainen sulous peittyy
juhlallisen ilmeen taakse.
Eräänä heinäkuun iltapäivänä rva Passerat'n automobiili toi heidän
ovensa eteen Mélèzesin kesävieraat. Mainitulla rouvalla itsellään
oli hallussaan naapurihuvila, missä hänen vieraanaan kävi vanha
oikeusneuvos Prémereaux — häntä nimitettiin rouvan siveydenvartijaksi
— ja Vimellen perhe, kun sensijaan Bonnard-Bassonit olivat asettuneet
asumaan vähän alemma. Rouvat tekivät kaikenlaisia suunnitelmia, ja
viimemainittu oli jo muukalaisten luettelosta löytänyt useampia
ylhäisönimiä, joiden kantajien kanssa hän palavasti halusi päästä
tuttavuuteen. Marie-Louise selitti heti että täällä oli paljon
sievempää kuin Uriagessa; mutta kunnon Philippe, jonka pää oli vähän
pyörällä nopeasta ajosta, pani vastaan. Elisabet huomasi varsinkin
sen hänelle mieluisan seikan, että hän täällä saattoi välttää
yksinäisyyttä. Kukaan tässä yhteydessä ei ajatellut Albertin äitiä,
joka helteestä huolimatta oli jäänyt Grenobleen ja nyt saisi olla
erossa lapsenlapsistaan. Parhaimmallakaan tahdolla ei muka kaikkien
vaatimuksia voisi tyydyttää.
Erikoisen asemansa vuoksi Elisabet aikoi elää syrjässä. Hän oli
ilmoittanut tästä äidilleen, joka hyväksyi hänen aikomuksensa.
Ensiaikoina hän itse kävi kävelemässä pienokaisineen, pidättyi
seurustelemasta tuttaviensa kanssa eikä vieraskäyntipäivinä tullut alas
saliin. Kun hän eräänä aamuna Marie-Louisen ja Philippen seurassa meni
kasinoon liittyvän nurmikon poikki, kuuli hän toruessaan tytärtään,
joka oli poiminut kukan pensaikosta, kahden nuoren miehen keskustelevan
tähän tapaan:
— Tuohan on rva Derize.
— Historiantutkijan rouvako?
— Niin.
— Hän on varsin kaunis.