tunteenpurkauksiin nähden. Tosiseikoista, jotka liittyvät melkein
jokaiseen asiakirjakääröön, hän tietää, mikä kaunistelunhalu tai
lyhytnäköisyys ne on sepittänyt. Mutta Philippe oli kylliksi ennen
muinoin seurustellut Sézeryn linnassa tunteakseen nuoren tytön
vilpittömyyden tästä intohimoisesta hehkusta ja tästä ennakolta
valmiista alistumisesta. Hän aavisti hänessä vain lisääntynyttä
alakuloisuutta ja ikäänkuin salaista ikävöintiä. Silmät varmaankin
olivat vähemmän kullanvälkkyvät, suu enemmän uurtunut, koko
ruumis laihempi. Yleensä hän varmaankin osaksi oli menettänyt
ruumiillisen viehätyksensä, mikä seikka selitti hänen voittamattoman
tulevaisuuden-pelkonsa, ja Lagier oli kylliksi julma nauttiakseen
kaikista näistä kuvista, jotka tekivät hänet vähemmän tavoiteltavaksi.
Rva Derize palasi ensimäisenä molempine lapsineen. Hänen tietämättään
tehty vertailu oli hänelle -eduksi. Viehättävässä seurassaan ja
nuoruutensa koko loistossa Philippe arvosti hänet tavattoman
puoleensa-vetäväksi.
— Te olette lukenut sen? kysyi hän, kun Philippe oli syleillyt
Marie-Louisea ja pikku Philippeä, kummipoikaansa.
— Kyllä, rouva, mutta tästä kirjeestä päättäen hän ei ollut Albertin
rakastajatar.
Tällainen tulkinta saattoi rva Derizen ymmälleen:
— Älkää tehkö pilkkaa minusta: se on väärin.
Ammattitaitonsa ohjaamana Philippe oli keksinyt perusteen, jota
hän koetti selittää rouvalle, ensin vakuuteltuaan aikomustensa
vilpittömyyttä.
— Ah, rouva ... Teidän, Albertin uhallakin etsin jotain keinoa välttää
välien särkymistä. Minusta näyttää, että jos olisitte tahtoneet,
olisitte helposti vieneet voiton teidän ... kilpailijastanne. He
rakastavat toisiaan vain aivoillaan. Kirjeessähän viitataan vain
kohtauksiin, joita he ovat panneet toimeen yhdessä katsellakseen
historiallisia paikkoja, ja se on saattanut heidät jonkunmoiseen
yhteiseen henkiseen kiihoitukseen.
Rva Molay-Norrois vuorostaan astui sisään olematta erikoisen
tervetullut. Muutamilla ihmisillä on etuoikeuksia. Lempeästi pyysi
Elisabet häntä viemään lapset pois. Marie-Louisella, joka oli isänsä
näköinen, oli tämän syvät silmät, aina täynnä uteliaisuutta, ja
jonkunverran terävät piirteet, ja hän katseli ja kuunteli Philippeä
tarkkaavasta; hänen varhaiskypsyytensä antoi äidille aihetta olla
varuillaan, sillä heidän lähdettyään Pariisista hän usein teki
nolostuttavia kysymyksiä. Pyöreä pikku poika taas itsepäisesti nyki
tyynyn tupsua, jonka hän kiiruhti repimään irti saadakseen viedä jotain
mukanaan.
Päästyään taas kahdenkesken asianajajan kanssa, nuori nainen pani
kirjeen takaisin kuoreensa.
— Nyt kun te olette sen lukenut, ei asianajaja sitä enää tarvitse. Minä
en enää näytä sitä muuta kuin viime hetkellä, eikö niin?
— Niin on parempi.
Täten meni myttyyn Tabourin'in asianajotoimiston apulaisten
suunnitelma: kysymättä päämiehensä mieltä olivat nämä kahteen kertaan
ja virallisella tavalla pyytäneet saada anomuskirjassa mainitun
todistuskappaleen, ainoastaan siinä tieteellisessä tarkoituksessa, että
voisivat muodostaa itselleen vakaumuksen.
Sitten Elisabet pyysi anteeksi, että hän oli ihan tavallinen nainen,
ettei hänellä ollut mitään _sielua, joka kulki kohti kuolemaa ja oli
täynnä odotusta_, mitään _syksyn henkeä_, ja ettei hän ymmärtänyt
mitään psykologisista hienouksista. Mutta kun hän ei ollut tottunut
ironiaan, ei hän kauan siinä pysytellyt.
— Muuten ei Albert itsekään ole kieltänyt.
— Niinkö! mitenkä hän on puolustautunut?
— Hän ei ole puolustautunut ollenkaan: hän syytti minua.
— Teitä?
— Niin, hän rohkeni sen tehdä. Hän valitti tiesi mitä kärsimiänsä
kuviteltuja onnettomuuksia, joita hän turhaan yritti luetella. Ja kun
häneltä kysyin: — Mitä teiltä sitten puuttuu? — vastasi hän: — Teiltä
ei mitään, mutta minulta kaikki. — Sehän on järjetöntä puhetta. Ja kun
minä uhkasin lähteä pois lapsineni, ei hän edes yrittänytkään pidättää
minua. Ymmärrättekö nyt, että kaikki on välillämme lopussa? Nyt hän
elää yhdessä tuon naisen kanssa, jota te pyydätte minua säästämään.
Hän on melkein vanha, melkein ruma; pitäköön hänet. Minä en enää
tahdo kuulla mistään puhuttavan. Kaikki on lopussa, ainiaaksi, niin
ainiaaksi. Minun täytyy päästä rauhaan.
Hän vuodatti muutamia vilpittömiä kyyneleitä, kylliksi, jotta
ne puhuivat hänen puolestaan, mutta ei niin paljon, että ne
olisivat tahranneet hänen ihoaan. Mutta tämä kohtuullinen määrä
ei ollut laskettu. Hänen itserakkautensa kärsi yhtä paljon kuin
hänen rakkautensa. Philippe aavisti sen ja katseli suuremmalla
mielenkiinnolla sileätä ja arvoituksellista pikku otsaa, jota hyvin
suittu tukka varjosti, kauniita kyyneltyneitä silmiä ja koko hänen
uhkuvaa nuoruuttaan, jota suru ei voinut rumentaa. Se antoi hänen
lohdutteluilleen enemmän vakuutuksen pontta, ja hyvästellessään rva
Derizeä ja rva Molay-Norroista, joka viivyttelemättä palasi tyttärensä
luo kuin uskollinen vahtiväki, hänellä ei ollut mitään syytä onnitella
itseään siitä vähän sekavasta tavasta, millä hän oli tehtävänsä
täyttänyt. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa ystävänsä
saapumista, ilmoittaakseen hänelle yrityksen rauenneen tyhjään. Anna de
Sézery oli joutuva julkisen häväistyksen esineeksi. Elisabet Derize oli
oikeudessa saava eron, joka jo nyt oli lopullinen.
Poistuessaan hän Isèren rantakäytävällä sivuutti pikku apulaisen
Malaunayn tätä huomaamatta. Mutta tämä joka tunsi talon ja mielellään
kuljeskeli sen seutuvilla, onnitteli tämän kohtauksen johdosta
teräväjärkisyyttään: voitonvarmana hän nyökkäsi päätään, veti
keuhkoihinsa tähän aikaan jo vilvastuvaa illan ilmaa ja sanoi itsekseen:
— Se on selvä: hän pettää suojattinsa. Oliko viisasta panna vetoa
asiamiehen voiton puolesta?
IV.
VASTAAJA
Albert Derizen äiti piteli jonkun aikaa kädessään avattua
sähkösanomaa, jossa hänen poikansa ilmoitti saapuvansa iltajunalla.
Hän oli hämmästynyt ja tyytyväinen. Sitten hänen ensi huolensa
oli mennä keittiöön, sillä hän kernaasti säästi kaiken lisävaivan
palvelijattareltaan, joka oli melkein yhtä vanha kuin hänkin ja joka
paikkaansa koskaan vaihtamatta oli palvellut häntä neljäkymmentä vuotta.
— Fauchette [Fauchette = pikku Fanny], syömme päivällisen vasta puoli
kahdeksan.
Vanhus, jolle tämä siro ja ylen nuorekas nimi kuului, käänsi emäntäänsä
päin pahasti sierettyneet kasvonsa, joita ällistys venytti:
— Puoli kahdeksanko, rouva!
Hänen luostarimaisen säännöllisessä päiväjärjestyksessään tällainen
viivästys oli merkkitapaus, melkein skandaali. Mutta kuultuaan,
että sen aiheutti Albert herra, hänen suunsa näytti venyvän korviin
saakka jonkunmoisen hymyn vallassa, ja hänen pienet harmaat silmänsä
räpyttelivät törröttävien kulmakarvojen alla kuin osuisi niihin
liian voimakas valo. Vaikkakin Albert herra kaikin tavoin oli paljon
varttunut, ei hän lakannut vanhukselle kuulumasta, koska tämä oli
häntä syntymästä hoidellut. Kuvailipa vanhus häntä jatkuvasti
pikkulapseksi mielessään ja rasitti häntä hänen saapuessaan joutavalla
pikkuseikkoihin kohdistuvalla huolenpidollaan, hän muistutteli hänen
mieleensä entisiä noloja tapauksia, mitenkä hän kerran esimerkiksi
oli kärventänyt istuimensa, asettuessaan hiillosastialle. Vaikkakaan
vanhus ei ollut tekemisissä juuri muun kuin kattiloidensa kanssa,
oli hän kyllä huomannut, että rouvalla jonkun aikaa oli ollut
huolia, ja olihan hän kuullut ilkeiden naapurien kertovan asioita
jotka häntä tyrmistyttivät ja sisälsivät viittauksia johonkin noista
häpeämättömistä naisista, joiden pelkkä näkeminen vaati häntä tekemään
ristinmerkin! Heti hän aikoi mättää kadotetun pojan täyteen vihanneksia
ja leivoksia ja ehdotti kaikkia ruokia, joita Albert herra entisajoista
saakka oli kunnioittanut jollakin suosiolla, mitä seikkaa hän unohti
yhtä vähän kuin sotilas voittojansa. Täytyi rajoittaa tämä into
kotiliemeen, lihahyytelöön, parsaan ja ohukaisiin aprikoosihillon
kanssa.
— Panemme hänet asumaan minun huoneeseeni lisäsi rva Derize. Minä otan
esiin peitteitä ja lakanoita.
— Entä rouva itse?
— Minä asetun etelänpuoleiseen pikku huoneeseen.
— Aurinko osuu sinne pahasti.
— Niin, mutta hän kaipaa lepoa, vietettyään päivän junassa.
Ja molemmat vanhat naiset, jotka yhteinen antaumus liitti toisiinsa,
valmistautuivat toimekkaasti parhaansa mukaan ottamaan vastaan
nuorta miestä, joka vallitsi heidän äidillisiä sydämiään. Mutta
sillä aikaa kuin Fauchette, kieli jonkunverran suusta ulkona,
vaipui pitämään huolta paistinpannustaan, rva Derize, avatessaan
kaappejaan ja suunnitellen huoneiden järjestelyä, ei voinut olla
tuntematta levottomuutta. Hän oli heti tulkinnut onnelliseen
suuntaan Albertin sähkösanoman: tämä paluu oli sovinnon alkusoitto,
se merkitsi etääntymistä Pariisista, jota hän jo kaukaa kavahti,
sitä tuntemattakin, huonona kaupunkina, jossa käsitykset totuudesta
ja erehdyksestä vääristyvät ja lopuksi menevät sekaisin. Ajatus,
että hän sai poikansa itselleen, kokonaan itselleen, oli myös
hänelle mieleen. Tavallisesti hän vaimoineen ja lapsineen asettui
asumaan Molay-Norrois'n perheeseen, jonka huoneusto oli mukavampi
ja tilavampi. Tämä poikkeaminen totutusta tavasta, joka hänessä ei
suinkaan herättänyt vastustusta, oli hänelle pieni korvaus. Kuinka
hän oli poikaansa hellittelevä ja lellittelevä! Ei kuitenkaan liikaa:
ei ensinnäkään pidä hemmotella miehiä, ja toiseksi hän ansaitsi saada
toria. Ensi kerran, lakattuaan olemasta lapsi, oli Albert aiheuttanut
hänelle todellista surua. Hän ei hyväksynyt, hän ei käsittänyt poikansa
käytöstä. Hänen käsityksensä mukaan avioliitto oli särkymätön ja pyhä
side, jonka kuolema yksin saattoi katkaista, ja jota, mitä häneen
tuli, kuolemakaan ei ollut katkaissut, murtaessaan säälimättömästi
onnen, joka oli kestänyt liian vähän aikaa. Miten kävi lasten, jos
kummallakin puolisolla oli vapaus alkaa elämänsä uudestaan? Eiväthän
he olleet pyytäneet päästä tähän maailmaan, ja eikö ollut niiden
velvollisuus, jotka olivat heidät elämään toimittaneet, antaa heille
se totinen valaistus, jota perheen perinnäinen elämä merkitsee? Onko
koskaan mitään toteutettu ilman määrättyä päämäärää ja ehdotonta
velvollisuuteensa alistumista. Tämän hän oli kirjoittanut pojalleen
heti kuultuaan Elisabetin poistumisesta, ja petoksesta, joka oli
sen aiheuttanut. Olipa hän itse tahtonut lähteä Pariisiin, mutta
Albert oli hänelle ilmoittanut poistuvansa sieltä. Viisi kertaa hän
hitaine, vielä varmoine askelineen oli mennyt miniänsä luo, mikä
hänen ansiokseen luettakoon, taivuttaakseen tätä kärsivällisyyteen
ja anteeksiantoon, alistuen Molay-Norrois'n perheen syyttelyihin ja
heidän epäystävälliseksi käyneeseen kohteluunsa, erikoisesti ajaen
Marie-Louisen ja Philippen, noiden viattomien uhrien asiaa. Mutta
hänen ei ollut onnistunut liikuttaa Elisabetin mieltä eikä vakuuttaa
häntä; tämän kaavamainen jyrkkä päätös oli voittamaton este. Toiselta
puolen hän tunsi poikansa Albertin ehjän, käskevän, vieläpä ylpeän
luonteen, jommoinen on tavallinen muita etevämmillä ihmisillä; se
oli joskus tuottanut hänelle kärsimystä, hän kun oli niin luottava
kiintymyksessään, mielenjaloudessaan ja suoruudessaan. Eikä voi vaatia
muita sietämään sitä mitä äiti sietää. Kun Elisabet oli kärsimänsä
loukkauksen jälkeen vetäytynyt pois, oli hän menetellyt oikeutensa
mukaisesti. Albertin asia oli luopua intohimostaan ja solmia ehjiksi
katkenneet siteet. Mutta hän tunsi hyvin, miten vaikea tämän oli
taipua. Ja kun hän tarkemmin mietti, haihtui heikko toivo, minkä
vähäinen sininen paperi oli hänessä herättänyt, niinkuin linnut, jotka
lennossaan sattumalta ovat eksyneet huoneeseen ja kiihkeästi kaipaavat
takaisin ulos.
Hänen kulkiessaan edestakaisin tunkeutui avatuista akkunoista hiukan
vilpoisuutta huoneeseen keskipäivän helteen jälkeen. Kesäkuussa viipyy
valo kauan, eikä vielä ollut iltakaan, vaan se välihetki, jolloin
uupunut aurinko kiiruhtamatta valmistautuu painumaan taivaanrannan
taa. Rva Derize vähän surkutellen totesi tämän lopun uhkan, vaikkakaan
tuon ei tarvinnut olla välittömästi käsillä, vaan oikeutti vielä
tekemään suunnitelmia. Oli käsillä hetki, jolloin hänellä oli tapana
käydä läheisellä Saint-Rochin hautausmaalla. Vainajat saivat aina
odottaa. Hän tyytyi panemaan vähän vettä maljakkoon, asettaen sen
huoneen pesukaapille, erään valokuvan eteen, jonka piirteet aika oli
tahrinut, ja jotka eivät olleet koskaan varmaankaan olleet erikoisen
tarkat. Vieläpä hän vähän asetteli kukkia syrjään, jotta muotokuva tuli
paremmin näkyviin.
»Tässä on, ajatteli vanha rouva, hänen isänsä hänelle puhuva. Jospa hän
olisi voinut Albertin kasvattaa!»
Rva Derize asui kaupungin länsipäässä kaupunginosassa, joka melkein
kuului maaseutuun. Boulevard des Adieux[= hyvästijättöjen puistokatu]
noudattaa entisiä valleja, joille on istutettu suuria puita ja joiden
rinteitä peittää nurmikko. Portti, joka sen katkaisee ja jolla on sama
alakuloinen nimi [Boulevard des Adieux = hyvästijättöjen puistokatu],
johtaa Vihreänsaareen kauniiseen kävelypuistoon, minkä läpi on
mentävä, ennenkuin päästään hautausmaalle. Kaikkien hautajaissaattojen
täytyy mennä tätä tietä. Kuoleman tietoisuus lepää seudun yllä.
Senpätähden eivät vuokralaiset sinne mielellään pyrikään, vaikka
sieltä näkee lehviä ja vihreitä rinteitä ja vasemmalla, lehtinurmien
ja lehmusten oksain välitse, vähän Rachais'n ja Saint-Eyvardin vuorta,
joiden kalliot auringon laskiessa tulevat loistavan värisiksi,
ruusunkarvaisiksi ja sinipunaisiksi vuorotellen.
Rva Derizellä oli hallussaan pieni huoneustonsa, johon kuului
kuusi huonetta toisessa kerroksessa boulevardin ja Lesdigueres'n
kadun kulmassa, vasta poikansa naimisen jälkeen. Hän oli luullut
elämäntehtävänsä silloin päätetyksi, ja poistunut tänne hautojen
läheisyyteen. Siihen saakka hän, koska Albert oli hänen luonaan,
oli asunut uusissa kaupunginosissa Saint-Andrén kävelypaikan
läheisyydessä: nuoret ihmiset tarvitsevat nähdäkseen liikettä ja
toimintaa eikä hiljaisia katuja ja tyhjyyden muistutuksia. Kun hän
näki hänelle syntyvän uuden kodin ja tunsi miten hänen käydessään
Grenoblessa Molay-Norrois'n seurapiiri, jonka turhamaisuutta tyydytti
pojan lisääntyvä maine, veti häntä puoleensa ja vähän otti hänet
valtaansakin, niin hän itsestään alkoi lähestyä sitä soppea, jonne
sisältyi hänen nuoruutensa ja hänen onnensa. Siellä lepäsivät hänen
vanhempansa, joita hän sai kiittää onnellisen lapsuuden kehittämästä
vastustuskyvystä, hänen puolisonsa, jonka hän oli kadottanut
nelivuotisen avioliiton jälkeen ja jonka muisto pysyi hänelle vielä
elävänä kolmenkymmenenkuuden vuoden kuluttua. Hänestä tuntui ettei
hänellä koskaan ollut aikaa surra häntä kyllikseen ja että hänellä oli
velka maksettavana: vanhuuden lähestyessä me tarvitsemme aurinkoa ja
lämpöä, ja me tavoitamme niitä parhailta menneiltä päiviltämme. Hänen
puolisonsa oli päättänyt päivänsä työkykynsä täydessä kukoistuksessa,
äkillisen, satunnaisen tapaturman häntä kohdatessa, juuri kun hän oli
pannut pystyyn erään noita liikevoimalaitoksia, jotka nykyään ovat
Dauphinén onni, ne kun käyttävät hyväkseen sen virtoja, sen _valkoista
kivihiiltä_. Niittämättä siitä kunniaa, hän oli edeltäkävijä. Se oli
toinen nousuyritys Derizein suvussa: isä jo oli suistunut ennenkuin hän
oli saavuttanut menestystä. Täten suvut usein sisältävät epätäydellisiä
luonnoksia johonkin jälkeläiseen, joka on heidät kunniaan korottava,
tai katkaisee päinvastainen kohtalo niiden terveen kehityksen ja estää
niitä puhkeamasta kukkaan.
On tunnettua, minkä vaarallisen kauden uusi teollisuus melkein
aina saa läpikäydä käyntiinpanonsa alussa. Mieluummin kuin hän
alistui uhkapeliin oli Albertin äiti, jolta itseltään puuttui kaikki
varallisuus, vaatinut pesän selvitystä. Tämä selvitys ei ollut jättänyt
hänen lapselleen muuta kuin Saint-Martin d'Uriagessa sijaitsevan
maatilan; se oli melkein vuoristossa, ja siihen kuului asuinrakennus,
maanviljelystä, metsää ja niittyä. Se ei tuottanut kuin vähän yli
kaksi tuhatta markkaa eikä ollut kokonaan veloista vapaa Jos hän
olisi ollut yksin, olisi hän vetäytynyt sinne: kirkon läheisyys ja
maaseudun rauha houkuttelivat häntä. Albert oli vain kolmen vuotias.
Hän oli tästä lähtien äidin päämäärä. Hän tahtoi pojan ottavan
korvauksen isän ja isoisän rauenneista elämänaikeista. Saadakseen
apulähteitä ja paremmin opettaakseen poikaansa hän aluksi avasi pienen
lastenkoulun, ja kun poika varttui, hän hänelle pyysi ja sai Grenoblen
postitoimistossa paikan, joka aluksi oli vaatimaton, mutta vähitellen
muuttui hänen järjestysaistinsa, älykkäisyytensä ja hallinnollisen
kykynsä mukaiseksi. Antamalla pojan etsiä omaa tehtäväänsä, löytää sen
ja toteuttaa sitä, aavistamalla itse ensimäisenä hänen arvonsa, antoi
äiti hänelle elämän toiseen kertaan. Poika korvasi hänen rakkautensa
nopealla menestyksellään, kykynsä kehittymisellä, hellyydellään,
joka tosin ei ollut pilvetön eikä alituinen, vaan hyvinkin pidätetty
huonoina aikoina, mutta joka hetkittäin saattoi olla niin luottava,
niin herkkä, niin syvä, että vanha rouva sitä ajatellessaan tunsi
silmänsä kostuvan ja mielensä täyttyvän. Niinpiankuin poika alkoi
ansaita, vaati hän äitiään luopumaan kaikesta työstä: hänenhän tuli
astua äidin sijaan! Hänen mennessään naimisiin hänen isänperintönsä,
Saint-Martinin maatila, jonka hän muuten oli vapauttanut kaikista
kiinnityksistään, siirrettiin hänelle ja se antoi hänelle jonkunmoista
ulkonaista asemaa Molay-Norrois'n perheen rinnalla. Mutta sen tulot
hän edelleenkin luovutti äidilleen ja niihin hän vielä lisäsi pienen
vuosikoron, salaa, sillä hän ei tahtonut sekoittaa ketään, ei
vaimoaankaan sen ankaran taistelun kaikkiin sokkeloihin, jota hän
äitineen oli kohtaloa vastaan käynyt, ettei siitä lankeisi mikään varjo
liian aikaisin kuolleen isän muistolle.
Mikään ei niin toisiinsa liitä voimakkaita sieluja kuin yhdessä
kestetyt koettelemukset. Jo pelkkä yhteinen ruumiillinen rasitus
herättää toveruuden ja yhteisvastuun tunnetta. Näinä kamppailun vuosina
olivat rva Derizen ja hänen poikansa välit tulleet poikkeuksellisen
läheisiksi. Voidakseen seurata poikaa hänen opinnoissaan, oli äiti
täydentänyt sivistystään. Millä opetuskyvyllä ja kunnioituksella
poika olikaan häntä siinä auttanut, samalla kun hän edelleenkin pyysi
äidiltä neuvoja pysyäkseen hänen oppilaanaan! Ja kuinka osasikaan
jälkimäinen tyynnyttää hänen kunnianhimoiset pyyteensä, kehittää
hänessä tuota niin vaikeasti saavutettavaa hyvettä, joka ponteville
luonteille on vaikein oppia ja kuitenkin on niin välttämätön, ettei
mikään into, mikään työnteon nopeus voi sitä korvata: kärsivällisyyttä.
Ikäänkuin asettaisi äiti poikansa itseään korkeammalle, hän saattoi
hänet karttamaan voimiensa hajoittamista, kykynsä pirstoamista ja
hävittämistä sanomalehti- ja esitelmätoimen kautta, kaikkien tällaisten
vähäpätöisten puuhain kautta, joissa ensi menestys yllyttää jatkamaan
ja joihin tottuminen pian tulee vaaralliseksi, ne kun tyydyttävät
toiminnantarvetta samalla kun ne antavat tälle miellyttävät rajat.
Vaistomaisesti ja voimatta sitä itselleen selittää — häntähän itseään
hymyilytti kun hän pojalleen tunnusti taikauskoisen kunnioituksensa
paksuja kirjoja kohtaan — hän ymmärsi, että vain keskittyminen yhteen
ainoaan aikeeseen, kestävyyden siihen yhtyessä, tekee pysyvästi
arvokkaat tulokset mahdollisiksi. Täten äiti kehoitti poikaansa
pitkällisten ponnistusten uralle ja epäilemättä osaltaan vaikutti
_Työmiehen historian_ syntymiseen, joka nykyään on niin hyödyllinen, ja
_Talonpojan historian_ muodostumiseen, jonka tuli antaa kuva talonpojan
elämästä ja näyttää sen ikuinen ylevyys.
Kuitenkaan ei äiti koskaan suostunut seuraamaan poikaansa Pariisiin,
joko siksi, että hän pelkäsi tuntevansa itsensä kodittomaksi
totunnaisen ympäristönsä ulkopuolella, tai siksi että hän — harkiten
siinä aivan oikein — ei tahtonut vallata paikkaa, joka pian tuli
kuulumaan toiselle naiselle. Säännöllisen kirjevaihdon kautta hän
nykyään kaukaa ylläpiti yhteyttä poikansa kanssa ja lomat liittivät
heidät yhteen maatilalleen Saint-Martiniin. Albertin avioliitto toi
mukanaan suuria muutoksia heidän niin suuressa määrin yhteiseen
elämäänsä. Äiti mukautui siihen, mutta hän kärsi siitä kenenkään
saamatta sitä tietää. Hänen ei edes tarvinnut vapaaehtoisesti supistaa
vaikutusvaltaansa, niinkuin hän jo kauan sitten oli itsekseen luvannut
tekevänsä. Albert oli hyvin rakastunut Elisabetiin, joka epäröi ja
jonka vanhemmat antoivat hänen jonkun aikaa odottaa suostumustaan,
ikäänkuin vielä enemmän korostaakseen, mitä suosiota he hänelle
osoittivat, ja nuoruudelle ominaiselle kiihkolla ja unohtamiskyvyllä
hän kokonaan kääntyi lempensä puoleen. Äiti luuli menettävänsä hänet
kokonaan. Uusi perhe, jonka helmaan hän astui, oli loistavampi,
viehättävämpi, eli hienommassa ympäristössä; se liehitteli häntä ja
lumosi hänet. Hän ei ollut syntynyt kyllästyneenä, kuten tuollaiset
velttoutuneet nuoret miehet, joita mikään ei hämmästytä eikä mikään
huvita: mielihalulla hän maistoi seuraelämän ja ylellisyyden
huvituksia. Kirjailijoissa ja taiteilijoissa, joiden kyky vaatii
vaarinottoa ja ulkomaailman kosketusta, on usein joku tällainen
puoli, joka on altis seuraelämän kaikkein jokapäiväisimmille
viettelyksille. Molay-Norrois'n perheen suhteet olivat laajat, heidän
vierasvaraisuutensa erinomainen. Katsellessaan nuorta vaimoaan
Albert näki tuntemattoman valon loistavan elämänsä yli. Näihin
aikoihin hänen äitinsä asettui asumaan boulevard des Adieuxlle ja
alkoi lähestyä menneisyyttä, johon jo heittyy kuoleman varjo, kuten
vaeltaja vielä valaistulta vuorelta laskeutuu tasangolle. Myöhemmin hän
surren huomasi, ettei hänen miniänsä ollut täyttänyt hänen tärkeätä
neuvonantajan paikkaansa, joka vaatii jokapäiväistä tarkkaavaisuutta
ja ponnistusta. Hän pelkäsi, että Albert läpikokonaisessa luonteessaan
menisi päähän saakka nykyistä onnetonta uraansa, sillä siltä se hänestä
näytti. Kun äiti sentähden taas tarttui asioihin hienolla vaistolla ja
lempeydellä, ei hän sillä yrittänyt uudelleen ottaa haltuunsa paikkaa,
josta hän oli luopunut. Mutta kuitenkin kaikki palasi järjestykseen
ja tyyntyi kuten vedet, joita myrsky uhkaa ja kuitenkin taas karttaa.
Albert teki moninkerroin enemmän ansiotyötä, kaksinkertaisti tulonsa,
saattoi helposti tyydyttää uudet menonsa, ja etsi vain tarkempaa
yksinäisyyttä voidakseen sepittää suurta teostaan, joka edistyi
hitaammin, mutta sai osakseen yhtä paljon teräväjärkisyyttä, hengen
hehkua ja voimaa. Elisabet puolestaan valvoi lastensa ruumiillista
terveyttä, teki vieraskäyntejä, esiintyi hienossa asussa ja säilytti
kauniit kasvonsa ihmettelevinä ja tyveninä. Ja tämä onnen ulkokuori
kätki sisäänsä sielunnäytelmän, joka äkkiä paljastui, ja joka äidissä
aiheutti itsesoimauksia siitä, ettei hän ollut aavistanut sitä silloin,
kun vaara olisi vielä ollut torjuttavissa ...