melkein ärtyneen vaikutelman, johon sekaantui mielipahaa, itsepäistä
myötätuntoa, ylenkatsetta ja vastustushalua; sitten koko tämä
ristiriitaisten tunteiden hyöky taantui ritarillisesti suojelevaksi
suopeudeksi ystävän kaunista rouvaa kohtaan.
Näiden jokapäiväisyyksien jälkeen Philippe tapansa mukaan äkisti kävi
asiaansa.
— Te olette tehnyt päätöksenne?
— Minkä suhteen? kysyi rva Derize, vaikka oli ymmärtänyt.
— Että eroatte Albertista.
Hän näytti puusta pudonneelta.
— Oh tietysti, senjälkeen mitä on tapahtunut. Heti asianajaja ilmaisi
aikeensa:
— Miestä ei saa arvostella yhden tapauksen, vaan koko elämän mukaan.
Rva Derize huomautti ettei hän puhunut anteeksiannosta, vaan oikeudesta
ja hämmästyneenä hän toisti:
— Koko elämän?
— Se on selvä. Minä olen tuntenut hänet ennen teitä. Oletteko koskaan
tiennyt, miten vanha rva Derize, teidän anoppinne, oli velkaantuneessa
asemassa miehensä kuoleman jälkeen. Onko Albert koskaan kertonut teille
niistä uhrauksista ja itsekieltäymyksistä, joihin tämä ihailtava nainen
sai alistua, voidakseen antaa pojalleen kunnon kasvatuksen, ja tämän
omasta työteliäästä nuoruudesta, joka oli hyödyllinen ja tuloksekas jo
silloin, kun me muut vain haaskasimme aikaamme. Miksi ette ole mennyt
neuvottelemaan rva Derizen kanssa?
Hän oli innostunut, enemmän kuin oikeuden edessä. Se todisti ettei
nuori nainen ollut hänelle yhdentekevä. Ja jos hän ei ollut hänelle
yhdentekevä, miksi hyväksi tämä kömpelö yritys? Tunteillamme on
omituiset tapansa purkautua ilmoille. Luonnollisella äänellä lausutulla
sanalla rva Derize palautti keskustelun sävyn tavalliseksi:
— Minulla on vanhempani. Sitäpaitsi en ole sekaantunut perheasioihin.
Hän saattoi Philippen takaisin asiaan. Tämä katseli häntä, hänen
ruusuisia kasvojaan, tarkkapiirteisiä ja rauhallisia, hänen liian hyvin
siveltyjä hiuksiaan, hänen kauniita tyyniä silmiään ja tuota pientä
ahdasta otsaa, joka oli suljettu kuin kielletty ovi. Ja tästä hetkestä
alkaen, tuon ratkaisevan äänensävyn ja muistojensa ärsyttämänä hän ajoi
ystävänsä asiaa käyttämättä tavallisia aseitaan, ivaa, terävyyttä,
johdonmukaisuutta, vaan purevasti, mielikarvaudella, melkein suuresti
kammoomallansa kaunopuheisuudella.
— Mennessään teidän kanssanne naimisiin, Albert lahjoitti teille nimen,
joka oli miltei kuuluisa, — se on tullut siksi senjälkeen — sekä hänen
työnsä että hänen lahjakkaisuutensa kautta, joka on samanarvoinen
kuin omaisuus. Nuorelle runsaslahjaiselle naiselle merkitsee
jotakin päästä näin väljään elämään, näin vaihtelevaan ja alati
uudistuvaan, päästä tutustumaan aikamme ensi maisiin neroihin, nykyajan
kaikkien suurten virtausten keskelle. On jonkun arvoista se että
kaikkialla missä kulkeekin on uteliaisuuden ja myötätunnon esineenä,
ettei tarvitse muuta kuin avata silmänsä ja korvansa saadakseen
hengenravintoa, se minkä saamme tutustumalla suuriin henkiin, että
täten saa ottaa osaa aikamme koko yleiseen elämään. Näyttää tuskin
voivan olla kadehdittavampaa kohtaloa. Olen varma siitä, että monet
ystävättäristänne viettävät uinuvaa elämää keskinkertaisuudessa.
— He saavat pitää puolisonsa kokonaan.
Olihan se naisen luonnollinen vastaus. Yleinen elämä, nykyajan
suuret virtaukset, mitä ne ovat muuta kuin merkityksettömiä ja onnen
rinnalla vähän naurettavia sanoja. Elisabet ei ollut mennyt naimisiin
auttaakseen puolisoaan saamaan vaikutusvaltaa, esittämään jotain osaa,
vaan yksinkertaisesti ollakseen onnellinen. Mitä tahtoi tämä asianajaja
liioitteluineen? Tämäpä vaan jatkoi:
— Puoliso, jonka vaimo kokonaan omistaa, on vähäpätöinen mies, hyvä
rouva. Naisen elämä voi saada täyden sisällön rakkaudesta. Mutta me
miehet tarvitsemme muita päämääriä. Eikä ole toista innostuttavampaa
kuin se mikä Albertilla on.
— Totta on, että hänellä on kaunis elämän ura.
Saadakseen häneltä jonkun selityksen Philippe Lagier uskalsi sanoa:
— Hän oli enemmän näkyvissä, alttiimpana lähestymisille kuin muut.
Kenties onnenne tarvitsi suurempaa valvontaa.
Rva Derize torjui kuivasti tämän tunkeilevan hyökkäyksen:
— En suvaitse poliisia perheessäni.
Philippe teki masentuneen eleen.
Rva Derize palautti Albertin ystävän mieleen kaikki hänen omaksi
hyväkseen puhuvat seikat, jotka tämä epäoikeutetusti unohti: hänen
perheensä aseman, hänen suhteensa, hänen varallisuutensa. Hän ei mennyt
naimisiin tyhjin käsin. Hänellä oli oikeus puolellaan. Koko Grenoble
oli sitä mieltä. Albert Derize, joka oli halpaa syntyperää ja vailla
omaisuutta, oli kaikkien mielestä tehnyt hyvän naimiskaupan ottaessaan
puolisokseen nti Molay-Norrois'n. Molay-Norrois'n suvulla oli
arvossapidetty nimi, ja he elivät jokseenkin komeasti. Totta kyllä hän
kahden veljen takia, jotka kuluttivat paljon rahaa ja joista toinen oli
upseeri, toinen lähetystön sihteeri, ei ollut saanut myötäjäisinä kuin
kaksisataatuhatta frangia, joista neljäsosa vielä oli perimättä; ja
hänen totunnaiset tapansa eivät sallineet hänelle mitään kieltäymyksiä
asunsa, asuntonsa, palveluskuntansa suhteen, joten hänen puolisonsa
niillä kolmella tai neljälläkymmenellä tuhannella frangilla, jotka hän
vuosittain ansaitsi, jaksoi ainoastaan pitää hänet sillä tasolla, johon
hän kuului. Mutta tuttuahan oli, että perheen varallisuus oli peräisin
hänestä tai ainakin oli oleva: se oli tunnustettu tosiseikka, jota oli
mahdoton kumota ja jota kaikki maailman työt eivät muuttaisi.
Huonosti vakuutettuna Philippe ravisti päätään. Albertin maineesta
tuli tie huipuille ja hänen työnsä velvoitti. Ja melkein ärtyneenä
hän katseli itsepäistä otsaa, joka puoleksi peittyi lapsentukan alle,
näitä niin tyyniä, niin laupeita silmiä, joista heijastui järkähtämätön
vakaumus.
Puolestaan vakuuttaakseen vastustajansa rva Derize lausui heidän
yksinkertaisen väittelynsä ponsilauseena:
— Minä olen täyttänyt omat velvollisuuteni, ja hän on pettänyt omansa.
Näin esitettynä ristiriita kylläkin yksinkertaistui. Mutta asianajaja
ei tahtonut sitä siten esitetyksi:
— Kuulkaa, rouva, puhun teille ystävänä, vilpittömänä ystävänä. Olen
ollut asianajajana monessa avioerossa: enkä ole koskaan, kuuletteko, en
koskaan nähnyt, että viat olisivat kokonaan toisen asianomaisen.
Hän ei lisännyt, mitä hänen kokemuksensa jo ammoin oli osoittanut; että
kodin turvallisuus, sopu, eheys riippuu vaimosta enemmän kuin miehestä;
vaimo rakentaa tai hajoittaa perheen kuten varallisuudenkin.
— Viat? Mitkä ovat minun vikani? kysyi rva Derize hymyillen. Olisin
utelias tietämään sen.
— Minä en vielä tunne niitä, mutta olen varma siitä, että niitä on.
Loukkaantuneena tästä varmuudesta rva Derize uhmasi:
— Todellakin? Sanokaa ne.
Lagier palasi taas ivalliseen sävyynsä:
— Joskus kenties sanon ne teille.
Asianajaja oli ensimäinen, joka ei kohdellut häntä uhrina, joka ei
surkutellut häntä kuin pientä rohkeata marttyyriä, ja vaikka hän tunsi
ettei tämä vastustus ollut vihamielistä, hän kuitenkin pahastui siitä.
Lopettaakseen lyhyeen hän selitti:
— Kaikki on meidän välillämme lopussa. Minä en ...
Hän pysähtyi, epäröiden tehdä huulille tullutta tunnustusta. Mitä
lisäisi hän? Saadakseen sen tietää Philippe toisti vihjaisevalla
äänellä.
— Te ette ...?
— Minä en rakasta häntä enää.
— Silloin ette ole häntä rakastanutkaan.
— Kuinka?
— Ette ole. Rakastaa silloin kun teitä rakastetaan, kun tieltänne
poistetaan kaikki ponnistus, kaikki vaivannäkö, kun elämänne
tasoitetaan leveäksi tieksi, jolla ette voi kompastua, mitä vaikeaa
se silloin on? Miten voi ihminen todistaa rakkautensa? Rakastamalla
silloin kun on hyljätty, unohdettu, kun teidät on jätetty yksiksenne,
taistelemaan kaikkien vaikeuksien kanssa, tai vieläpä silloin, kun
sydämenne yli kuljetaan, se on rakastamista.
— Se on itsensä tahraamista. Minulla on ylpeyteni, kunnioitukseni
itseäni kohtaan. Kukin ymmärtää sen omalla tavallaan.
Ja lujasti vakuutettuna asiansa oikeudesta hän kysyi:
— Tämänkö tehtävän puolisoni on jättänyt teille suoritettavaksi?
Philippe vastasi melkein lyhyesti, kuin olisi hänelle tuottanut
tiedotonta mielihyvää rouvan pahoinpiteleminen:
— Ei, hyvä rouva, Albert ei ole pyytänyt minua tekemään mitään
sovitteluyrityksiä.
— Niinkö!
— Tehtäväni on toinen, lisäsi hän huomaamatta tätä huudahdusta, joka
saattoi merkitä ylenkatsetta.
— Olette kauan odottanut.
Samalla, kuin korostaen näitä sanoja, rva Molay-Norrois astui saliin.
Hänellä oli vielä hattunsa ja päivänvarjonsa. Kuultuaan hra Lagier'n
vieraskäynnistä, hän heti riensi avuksi tyttärelleen, jota hän yhä
kohteli kuin pikkutyttöä ja jonka asioita hän mielellään vallitsi.
Peli oli silloin menetetty, mutta se oli vietävä perille, koska se oli
alettukin. Aikoessaan esittää ystävänsä toivomukset Philippe paremmin
käsitti, miten uskallettua, melkein sopimatonta oli käydä käsiksi
suoraan asiaan. Hän kuitenkin päätti niin tehdä. Olihan hän loppujen
lopuksi vain välittäjä. Edelleen olosuhteet tekivät tämän ratkaisun
järjellisimmäksi. Hän selitti naisille, minkä vaikean kysymyksen
avioero lapsiin nähden aiheutti.
— Albert ei tule niitä minulta ottamaan, sanoi päättävästi Elisabet.
— Tietenkään hän ei tule niitä teiltä ottamaan. Mutta hän tulee
vaatimaan ne luokseen muutamiksi kuukausiksi joka vuosi.
— Muutamiksi kuukausiksi?
— Niin, ja mikä surullinen kohtalo lapsille, kun heistä kiistellään,
kun heitä vedetään kahteen suuntaan.
— Ei, ei, en tahdo jakaa heitä hänen kanssaan. Hän on unohtanut meidät.
Jättäköön hän meidät tästä lähtien rauhaan.
Rva Derize ei tarvinnut äitinsä avustusta osatakseen puolustaa
oikeuksiaan. Philippe Lagier luuli hetken sopivaksi ilmaistakseen
ystävänsä toivomuksen:
— Niin suurta surua kuin se hänelle tuottaakin on hän valmis luopumaan
isän-oikeuksistaan, alistumaan kaikkiin teidän vaatimuksiinne, mutta
yhdellä ehdolla.
— Millä? kysyivät naiset.
— Te tiedätte, että avio- tai pesäero oikeudessa voidaan saada, ja
usein saadaan ilman että todellisia vaikuttimia mainitaan, vain siten,
että esitetään jutun laadun mukainen loukkaava kirje tai syyksi
mainitaan poistuminen kodista. Asianosaisten tarvitsee vain tehdä
keskinäinen sopimus, jos tahtovat välttää häväistysjuttua, jos eivät
halua antaa aineksia ilkeämielisille juoruille.
— Millä ehdolla? toisti Elisabet voimatta arvata.
Philippe kiirehtimättä monensi puhetaidollisia varakeinojansa:
— Laki yleensä kyllä kieltää tällaiset keskinäiset sopimukset, mutta
lainkäyttö sallii sellaisen tapahtua. Ja kuinka voitaisiin totuus
saada selville? Tämän kautta oikeudenkäynti yksinkertaistuu, ja yleisö
kääntää huomionsa pois jutusta, joka on muuttunut jokapäiväiseksi.
— No niin? kysyi nuori nainen, joka välitti vain omasta tapauksestaan.
— No niin, Albert alistuu edeltäkäsin kaikkiin vaatimuksiin, joita
te suvaitsette hänelle asettaa ... sillä edellytyksellä ettei asiaa
käsiteltäessä mainita mitään nimeä.
— Ah! pääsi välittömästi. Elisabetin huulilta, ja hänen silmänsä
tulivat täyteen kyyneleitä. Kaksi sekuntia myöhemmin kyyneleet olivat
kuivaneet, ja viehättävät kasvot saaneet takaisin koskemattoman
tuoreutensa, niin että Philippe saattoi epäillä, oliko tätä hetkellistä
järkytystä ollutkaan.
Mutta rva Molay-Norrois päästi närkästyksensä kuuluville:
Mikä viheliäinen mies! Hän tahtoo säilyttää rikostoverinsa kunnian!
Ja kääntyen tyttärensä puoleen hän yllytti tätä hylkäämään ehdotuksen:
— Sinun asiasi ei ole alistua ehtoihin, vaan sanella ne. Tuomarit,
jotka ovat selvillä miehesi käytöksestä, kyllä tulevat jättämään lapset
sinun huomaasi. Kuinka he voivat uskoa heidät, vaikkapa vain muutamiksi
tunneiksi, miehelle, joka on hyljännyt heidät ja tuntematta omantunnon
soimausta yhä vielä vain välittää rakastajattarestaan? Huono puoliso on
huono isä.
— Tuomarit eivät kernaasti kiellä isältä oikeutta huolehtia lapsistaan.
— Itse hän on sen itseltään kieltänyt. Vaatiko hän heidät itselleen,
kun tyttäreni lähti talosta? Ja hänhän selittää olevansa valmis
luopumaan heistä ainiaaksi — ainiaaksi! — jos tuon naisen tahrattu
maine pelastetaan! Eikö se ole kauheata?
— Te väärennätte, hyvä rouva, Albertin tunteita. On velvoituksia,
joista ritarillinen mies ei voi vapautua menettämättä arvoansa.
— Hänellä ei ole velvoituksia muuta kuin kotiansa kohtaan.
Kääntyen rva Derizen puoleen, Philippe tulkitsi hänelle lyhyen kohdan
Albertin toisesta kirjeestä:
— Entäpä jos se on hellyyden muisto, harras kunnioitus, joka tekee
hänelle vastenmieliseksi ruveta riistämään lapsia pois heidän
äidiltään? Entä jos hän siten osoittaa jatkuvaa arvonantoaan ja
luottamustaan? ... Mitä tulee vuotuiseen määrärahaan, jonka hän aikoo
heille varata, pyytää hän teitä itseänne määräämään sen suuruuden.
Tämä lauseen loppu, joka helpotti taloudellista järjestelyä, mihin
nuoren naisen ajatus ei ollut vielä ollenkaan suuntautunut, aiheutti
hänessä närkästystä.
— Ei ole kysymys siitä, sanoi hän hyvin päättäväisesti.
Vähän hämmästyneenä tästä epäitsekkyydestä, joka hänestä näytti
edellisistä vastauksista poikkeavalta, Philippe turvautui toiseen
perusteeseen:
— Mitä etua teillä siitä on, jos aiheutatte häväistysjutun oikeuden
edessä? Mitä hyötyä se teille tuottaa? Eikö teille riitä se, että
ero langetetaan teidän eduksenne ja te itse saatte päättää sen
seurauksista! Harkitkaa, jos haluatte, muutamia päiviä, rouva,
ennenkuin teette päätöksen, joka voi olla seurauksiltaan niin tärkeä.
Elisabet silmäsi äitiinsä kuin neuvoa pyytääkseen. Hänen sileälle
otsalleen oli uurtautunut pieni kohtisuora ryppy kulmakarvojen
välille. Hänen kasvonsa, koko hänen ruumiinsa jännittyi tavattomaan,
poikkeukselliseen tahdonponnistukseen, joka ei ollut missään yhteydessä
hänen ilmeensä sievän lapsellisuuden ja hänen eleittensä tavallisen
välinpitämättömyyden kanssa. Hän ei odottanut rva Molay-Norrois'n
mielipiteen ilmaisua.
— Olen harkinnut valmiiksi, lausui hän. Hylkään ehdotuksen. En tahdo
valehdella. Sanon koko totuuden; sen pahempi niille, joihin se osuu.
— Oikein! hyväksyi hänen äitinsä, samalla tuntien pienen
omantunnonvaivan, koska hän jätti noudattamatta hra Molay-Norrois'n
neuvoa, jonka tämä varoittaen oli antanut naisille tyttärensä paluusta
saakka, nim. välttää ikävän huomion herättämistä. Mutta vanha rouva oli
noita kunniallisia intomielisiä ja suoraluonteisia naisia, joita heidän
vilkas tunne-elämänsä johtaa.
Philippe Lagier oli valmistautunut tähän vastaukseen. Nuoren naisen
päättäväinen ja reipas käytös ei ollut hänelle vastenmielinen ja
näytti hänestä olevan huomionarvoinen uutuus tässä ihmisessä. Hän
ei hyljännyt sovittelua kostonhalusta ja katkeruudesta, vaan koska
hänestä avioliiton särkymisen seuraukset olivat vähemmän merkitseviä
kuin särkyminen itse. Totuushan antoi varsin varman toimintaohjeen,
mutta miten vaikea sitä oli seurata ja vielä vaikeampi toisen omaksua?
Elisabet, joka oli yksinkertainen ja harkitsi vähän, piti selvimpänä
omaksua sen: ja ainakin hän valitsi sen omasta alotteestaan, olematta
toisen vaikutuksen alaisena.
— Muuten, lisäsi rva Molay, hra Salvage on meille luvannut, että ero
julistetaan pian, ilman anomuskirjan esittämistä.
— Se riippuu todistuskappaleesta, väitti asianajaja, joka on
hallussanne ja jota minä en tunne.
— Todistuskappaleesta?
— Niin, kirjeestä, johon on viitattu. Elisabet punastui kuin
pahanteossa yllätettynä ja katsoi velvollisuudekseen antaa siitä
selityksen:
— Se oli kirje, joka tuli pikasanoman kuoressa. Albertin poissaollessa
avasin hänen pyynnöstään sähkö- ja pikasanomat ilmoittaakseni hänelle
niiden sisällön. Kirjeitä en avannut koskaan. Hän oli pyytänyt minua
tekemään tämän palveluksen avioliittomme ensi aikoina. Totta puhuen
olin jo kauan sitten lakannut sitä hänelle tekemästä. Sinä päivänä hän
kärsimättömästi odotti oikaisuvedoksia, joita ei kuulunut. Hän oli
mennyt ulos. Minun tuli telefonoida hänelle kun ne saapuivat. Olin
ajatellut, että hän sai niistä ilmoituksen. Se on sattuma. Täten sain
tietää ...
Hänelle näytti olevan tärkeätä osoittaa ettei hän pitänyt silmällä
puolisonsa kirjevaihtoa ja että kaikki vakoilu olisi ollut hänelle
arvotonta. Vielä enemmän kuin hänen sanansa ilmaisivat hänen kasvonsa
vastalausetta jo sellaista ajatustakin kohtaan. Ja tämä mielen suoruus
antoi hänen nuoruudelleen enemmän välitöntä viehätystä.
— Tahdotteko näyttää minulle tuon kirjeen? kysyi Philippe, joka joko
uteliaisuudesta tai myötätunnosta meni vähän pitkälle tehtävänsä
täyttämisessä.
— Mutta ... miksi?
— Saan lukea sen ennemmin tai myöhemmin. Jos annatte minun tutustua
siihen, tulen minä yksin saamaan siitä tietoa ennen jutun alkuunpanoa.
Muussa tapauksessa se joutuu kiertelemään asianajajain toimistoissa.
Olen tullut tänne sovittelijana enkä asianajajana. Muistelen meidän
hyviä suhteitamme. Ja jos olosuhteet ehdottomasti tuomitsevat Albertin,
pyydän häntä valitsemaan toisen puolustajan.
— Ei, sanoi Elisabet lämminneenä, te olette hänen ystävänsä, on
oikein että puolustatte häntä. Te olette jo sen alkanut. Olin juuri
lähettämäisilläni pois tuon kirjeen teidän saapuessanne; asianajaja
on jo kaksi kertaa pyytänyt minulta sitä. Minulla ei nyt enää ole
salaisuuksia, elämäni on joutunut julkisuuden käsiin, kaikki on minulle
yhdentekevää. Menen hakemaan sen teille.
Hän ei huomannut, että hän antoi julkisuuden käsiin toisen ihmisen
elämän.
Hänen poissaollessaan rva Molay-Norrois tunnusti Philippelle, että hän
kiiruhti viemään Uriageen nuoren naisen, jota pelkkä oikeudenkäynnin
ajatus väsytti, ja pikkulapset, joiden tarvitsi päästä maalle. Philippe
kyseli näitä, ja heti rouvan vihamieliset kasvot silisivät, ja niiden
hyväntahtoisesta hymystä näkyi isoäiti, joka paljon seurustellessaan
lasten kanssa saa takaisin luottavaa välittömyyttä.
— Kas tässä, lukekaa nopeaan, sanoi Elisabet palatessaan, ojentaen
hänelle kirjekuoren, jota hänen sormensa tuskin pitelivät, ikäänkuin ne
olisivat peläten koskettaneet palavaa kekälettä.
— Hra Lagier on kysellyt lapsia, selitti hänen äitinsä nopeasti. Missä
he ovat?
— Huoneessani. Menkäämme niitä hakemaan, äiti. Philippe ymmärsi,
etteivät he tahtoneet olla läsnä kun hän luki kirjettä, ja hänkin
mieluummin oli kahden kesken entisen ihailtunsa kanssa.
Anna de Sézery, Elisabet Molay-Norrois, nämä hänen nuoruutensa helmet
eivät lakanneet hänen mieltään liikuttamasta Albert Derizen elämän
läpi. Mitä oli tullut Saint-Ismier'n nuoresta valtiattaresta, joka
niin saattoi hämmästyttää ihmisen mielialojensa puuskilla? Niinkuin
hän jo tämä aamuna oli tullut, hän nytkin saapui muistin kutsumana,
soikeine kullanvälkkyvine silmineen, alaspäin taipuvine suupielineen,
kasvoillaan tuo kaksinkertainen odotuksen ja välinpitämättömyyden ilme.
Mutta yli näiden kasvojen oli ajan täytynyt käydä. Hän katseli käsialaa
ja tunsi sen, vaikka se oli tullut pystymmäksi ja voimakkaammaksi, sen
äkillisistä käänteistä, sen puolinaisista kirjaimista. Ja hän luki
pysähtymättä nämä kahdeksan postipaperin sivua, jotka kahisivat hänen
sormissaan kuin kellastuneet lehdet, jotka taittuvat askelten alla:
Pariisissa, tänään perjantaina.
»Vasta eilenkö te minut jätitte, ystäväni, rakkaani? Minusta tuntuu,
että siitä on kauan jo, ja kuten näette, tulen minä ensin teidän
luoksenne. Minä niin pelkään nyt jokaista hetkeä, joka palaamatta
menee; vuosieni lisänä ne pian riistävät minulta nuoruuteni. Kun
olin pikku tyttö, joka ylpeili ihailijaparvesta ympärillään, ja kun
te tulitte Saint-Ismier'hen, yritin joskus vähän keikailla teille
miellyttääkseni teitä. Se ei ole luonteeni mukaista, ja minä osaan
sitä niin huonosti, etten onnistunut. Ette varmaankaan silloin
aavistanut hellyyttäni? Se on kymmenen vuotta vanhempi kuin teidän.
Kaukaa se on saattanut teitä, kun ette siitä mitään tienneet.
Ah jospa rakkaus riittäisi hävittämään ajan? Mutta eikö se että
saa rakkautta, riitä valaisemaan pimeitä päiviä? Senjälkeen kuin
olen sanonut hyvästit vanhalle talolleni Sézeryssä, joka myötiin,
maalleni, puilleni, en juuri ole tiennyt muista kuin tällaisista.
Kun laiva kuletti minua Englantiin, kumarruin sillalta katsomaan
vettä ja unelmani kiisivät pois kuin vesi. Minusta tuntui että
heitin sydämeni sinne syvyyteen. Kuinka paljon ylpeyttä on vaadittu
jaksaakseni viettää tuota halpaa elämää. Ja mitä ponnistuksia —
pelkään nyt, että ne ovat kuluttaneet minua ja saattavat kääntää
teidät minusta pois — voidakseni saavuttaa sen työteliään elämäntason,
joka on sallinut minun kohdata teidät. Kuinka mieluisia on minulle
palauttaa muistiin tämä kohtaus. Siitä on vuosi. Te olitte saapunut
Lontooseen, ottaaksenne osaa tuohon historiantutkijain kokoukseen.
Muistatteko käyntimme Towerissa. Näen vieläkin mielessäni paikan,
jossa kuningattaret Anna Boleyn ja Catherina Howard mestattiin.
Te palautitte elämään nämä onnettomat vainajat, ja minäkin nousin
haudastani: voin sen kernaasti nyt tunnustaa teille. Kellään toisella
ihmisellä ei ole sellaista kykyä elävöittää menneisyys, kivet ja
sydämetkin, jotka eivät kylliksi elä.
Kuitenkaan en yrittänyt uudestaan tavata teitä, kun kuukautta
myöhemmin asetuin Pariisiin, saadessani tätini da Liévillen jättämän
pienen perinnön, joka on tehnyt minut riippumattomaksi. Pelkäsin
liiaksi teidän välinpitämättömyyttäni ja omaa muistoani. Sitten kesä
eroitti meidät, ja minä tahdoin vapautua tunteesta, joka valtasi
olentoni enemmän kuin ennen. Mutta syksyllä te palasitte. Se on niin
levoton ja ohikiitävä aika, että joka päivä on raskas merkityksestään.
Sielu on silloin täynnä ahdistusta, täynnä alistumista ja toivoa.
Tuntee kulkevansa kohti kuolemaa ja toivovansa uudestisyntymistä. Minä
puolestani en koskaan ole voinut olla iloinen syksyllä, varsinkaan
nyt kun alituisesti huomaan, miten hauras ja epävakainen on haihtuva
nuoruus.
»Kuinka olisin torjunut teidät, kun tarjouduitte näyttämään minulle
tuntemattoman Pariisin, historiallisen Pariisin, jossa haamut vielä
asuvat? Pikkutyttönä Sézeryssä rakastin esi-isäin kuvia, ja kun minua
huvitti pelätä hiukan, kuvittelin heidän yöllä kummittelevan. Oi
meidän viehättäviä kävelyjämme päivänpaahtamilla rantakäytävillä,
tai syrjäkatuja myöten, jotka te tunsitte ja joilla kutsuitte eloon
suuria varjoja! Entä Saint-Germain, Malmaison, ja tuo Chantilly, jossa
kävimme myöhään syksyllä, kun metsä on lehdetön ja kun voi nähdä
niin kauas sen sisään, sen sydämeen saakka. Jokainen meidän retkemme
liitti meidät lujemmin toisiimme. Epäilemättä ne ravitsivat meidän
tutkijavaistojamme, meidän älyllisiä pyyteitämme. Usein — muistatteko
sitä? — käsittelimme toinen toisensa jälkeen noita merkillisiä
olettamuksia, jotka tyydyttävät meidän ijäisyystarvettamme. Mutta
rakkautta me molemmat janosimme! Minä, minä vapisen edelleen. Te
vakuutitte minulle eilen illalla, että teidän elämänne ei enää
voi olla vailla minun elämääni. Ja minun on teidän niin kauan
kuin tahdotte. Lempeästi se virratkoon omaanne, sitä koskaan
vahingoittamatta. Antakaa sen palvella teitä, sitä anastamatta. Jospa
tietäisitte! Minulla ei enää ole luottamusta: se ei koskaan ole ollut
erikoisen eloisa minussa, ja nämä viimeiset kymmenen vuotta ovat sen
hävittäneet. En enää usko onneen, jonka voin tarjota, ja uhraisin
elämäni teidän puolestanne. Kohdelkaa lempeydellä heikkouttani,
rakkauttani: tunnen itseni niin vanhaksi, ja niin uudeksi yht'aikaa,
ja minä rakastan teitä.
_Anna_».