Tabourin ei näyttänyt hukanneen aikaa: rva Passerat'n salongissa
oli harvoin nähty niin suurta vierastulvaa kesäkuussa, jolloin
ihmiset jo alkavat poistua kaupungista helteen takia, jonka vuorten
kehä tuntuu sinne keskittävän; siirrytään ympäröiviin linnoihin,
varjoisen Uriageen tai kaukaisempiin paikkoihin. Aviomies, jolla oli
vain yksi intohimo, arkeologia, ei edes yrittänyt seurassa peittää
pelästyneen kirjastorotan ilmettään, jota on häiritty nakertelemasta
vanhoja kirjojaan: mutta torstaikutsussa hänellä kuitenkin oli vähän
helpompi tulla toimeen, koska hän oli kiitollinen kaikille näille
henkilöille siitä, että he tyytyivät lasiin mehua tai teetä ja johonkin
leivokseen, kun hän sensijaan iltakutsuissa laski menojen suuruutta —
sillä varallisuus ei estänyt häntä olemasta saita — mikä teki hänet
toraiseksi. Puhumattakaan siitä että hän olisi ollut talon herra
ei hänen mieltään enää kysytty missään asiassa, sillä tekosyyllä
että hänen määräyksensä olivat vanhanaikaisia, kun sensijaan hra
Molay-Norrois'n taipumusta perintömuotoihin miedonsi nykypäiväisten
tarpeiden tarkka taju, ja hän sentähden nautti luottamusta, joka
osaltaan oli vaikuttanut yllämainitun akkunatarinan leviämiseen. Ja
molemmat olivat erikoisesti joutuneet pyörteeseen senjälkeen kun rva
Passerat vihollisten ympäröimänä sai taistella yhtaikaa vuosia vastaan,
joita kaikkiaan oli neljäkymmentäviisi ja kuihduttavaa laihuutta
vastaan, joka samalla kun se oli edullinen korkeakaulaisissa puvuissa,
oli suureksi vahingoksi avokaulaisissa. Hän hoiti itseään lihotakseen,
mutta menetti saavutuksensa ruumiillisen levottomuutensa ja sisäisen
kiintymyksensä kautta. Hän oli kaunis nainen, tukka ruskea, nenä käyrä,
hän oli päättäväinen ja voimakasääninen. Häntä miellytti levittää iloa
ympärilleen otettuaan ensin siitä hyvän osan itselleen. Itsevaltiaana
ja hyväsydämisenä hän käsitteli elämää suoruudella, joka juuri häneltä
itseltään puuttui, ja hänen arkaileva puolisonsa tuli, tahtoi tai
ei, temmatuksi mukaan tämän häikäilemättömän menettelyn kautta, joka
ratkaisi hänen epäröintinsä.
Molemmat tulokkaat tapasivat täyden salin. Keskipiste oli rva Derize,
jota onniteltiin, syleiltiin, mieliteltiin, joka ei tiennyt, ketä
hänen tuli kuunnella, hukkumaisillaan näihin _rakas ystävä, pikku
raukka, mieshirviöt_ huudahduksiin, jotka hän otti vastaan ilman
ihastusta. Ei hänen äitinsä, joka ei mielellään jättänyt häntä yksin
koettelemukseensa, eikä hän itse ollut aavistanut asianajajan petosta.
He olivat tulleet kutsuun aavistamatta mitään.
— Seuramaailma panee aina syyn poissaolevaan niskoille, oli rva
Molay-Norrois vakuuttanut tyttärelleen. Säilytä asemasi mukainen
arvokkuus. Mutta pidä lujasti kiini siitä, että oikeus on puolellasi.
Vaikutusvaltainen rva Passerat on meille hyväntahtoinen.
Rva Molay-Norrois, miellyttävä, suora luonne ja niin ehdottoman
uskollinen, että se saattoi tuottaa vaivaa ja tuntua sokeudelta,
ei koskaan ollut harjaantunut tarkkanäköisyyteen. Hän oli varsin
hyvin säilynyt viidestäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta, asultaan
varsin hieno huolimatta liiaksi puuteroiduista kasvoistaan, ja hänen
esiintymisessään ilmeni samalla kertaa, mikä ei ole harvinaista, paljon
ulkonaista toimeliaisuutta ja vähän persoonallisuutta, Hän saattoi
huomaamattaan lukea uudelleen kirjan, jonka hän oli lukenut muutamia
viikkoja aikaisemmin. Ylenmäärin herkässä vastaanottavaisuudessaan
hän oli alttiina kaikille vaikutuksille, asioiden arvoasteet menivät
häneltä sekaisin, ja täten hänestä vieraskäynti saattoi näyttää
yhtä tähdelliseltä kuin joku lastensa tulevaisuutta koskeva päätös.
Tällä hetkellä Elisabetin oikeusjuttu, jota hän yllytti taisteluun,
kokonaan vallitsi hänen mieltään, mikä seikka ilmaisi hänen liikuttavaa
luottamustaan omaan kohtaloonsa.
Vähän ymmällä näin suuresta menestyksestä hän kuitenkin saattoi
todeta tyttärensä triumfin, ja koska hänellä oli hyvin suuri
kunnioitus yleistä mielipidettä kohtaan, oli hän mielissään siitä
että hän oli tietämättään aikaansaanut tämän pienen kansanäänestyksen
seuramaailmassa. Oli vielä olemassa oikeus, joka puolusti viattomia
ja häpeäpilkulla merkitsi syylliset. Sankarittareksi muuttunut rva
Derize punasteli kuin nuori tyttö. Mutta naiset tottuvat nopeasti
juhlatapoihin: näin kenties oli tapana menetellä avioero-tapauksissa,
kuten tunkeudutaan sakaristoon vihkimyksen jälkeen, kuten murheellisin
ilmein puristetaan omaisten kättä hautajaisten jälkeen. Hän mukautui
niinhyvin kuin taisi tähän odottamattomaan juhlamenoon, ja hänen
pidättyväisyytensä herätti hyväksymistä. _Rakas lapsi_ ei valittanut,
ei syyttänyt ketään. Hänen kauneutensa puhui hänen puolestaan. Hän oli
vähän suurehko ja hänen pieni lihavuutensa pyöristi hänen olkapäidensä,
hänen rintansa, hänen lanteidensa viivan; hänen pukunsa ja hattunsa
olivat tummaa sinipunaista, jonka sävyä yksityisissä keskusteluissa
kehuttiin erinomaisen maukkaaksi: hänen vaatimattoman hieno asunsa
oli naisen, joka jotakuta omaista surematta tunsi huolen, murheen,
kohtalon kovuuden. Hänen pieni päänsä, hänen silkkiset hiuksensa,
lapsen hiukset, luonnostaan kiharat, mutta kammattuina liian kireälle,
väriltään tuota vaalean tukan sävyä, joka on suloinen kuin hyväily,
mustat silmät, joiden tummuutta tukan vastakkainen väri miedonsi,
kaunismuotoinen, vaikka vähän ohut ja terävä nenä, englannittarien
ihonväri, piirteet puhtaat ja ikäänkuin äsken pestyt, kasvoilla
terveyden ja toimettoman kunniallisuuden ilme, tällaisena hän ei
ilmaissut juuri muuta kuin hämmästynyttä ja tyytyväistä nuoruutta,
tyytyväistä itseensä ja hämmästynyttä elämän odottamattomasta
mutkallisuudesta, — elämän jonka hän epäilemättä oli aikonut suorittaa
rauhallisesti, kuten yhtämittaisen matkan hyvissä ajoneuvoissa.
Kahdenkymmenenseitsemän vuotiaana hän näytti kahdenkymmenen ikäiseltä,
ja uraansa vasta alkavalta. Todellakin täytyi rva Passerat'lla olla
suuri luontainen hyvyys tai ratkaiseva vaikutusvalta voidessaan
ponnistuksetta suosia tätä lasta, joka omisti niin kadehdittavia iän ja
ulkomuodon etuja.
Huomatessaan Philippe Lagier'n armottoman monokkelin rva Molay-Norrois
ja rva Derize kokivat samaa vaivautuneen kainouden tunnetta ja sen
vaikutuksesta lempeästi irroittautuivat lukuisien ja liian innokkaiden
ystävättäriensä kehästä. Philippe koetti päästä kahdenkesken nuoren
naisen kanssa, mutta onnistui vasta monen tempun jälkeen juuri kun tämä
oli pois lähdössä.
— Keskusteluako haluatte? vastasi hän Philippe'n pyyntöön pienellä
kurkkuäänellä, joka niin pian käy hermostuttavaksi, sopimattomalta kun
se tuntuu kaikkeen vakavaan sananvaihtoon. Mutta te ette ole meidän
puolellamme.
Hän ei käsittänyt miksi keskustelu olisi tarpeen, koska hänellä kerta
kaikkiaan oli oma mielipiteensä, vieläpä sama kuin kaikkien muiden.
Philippe ei hellittänyt: hänen vanha ystävyytensä antoi hänelle
oikeuden sitä pyytää.
— Minulla on eräs tiedonanto teille.
— Kenen puolelta?
— Albertin.
— En tunne häntä enää.
Tämä sanottiin kuivakiskoisella ja ratkaisevalla äänellä.
— On kysymys lapsistanne, jatkoi yhä Philippe, heidän huolenpidostaan.
Eikö teillä enää ole luottamusta minuun?
Rva Derize ei todellakaan saattanut epäillä hänen aikomustensa
vilpittömyyttä. Kenties uteliaisuus, kenties se seikka, että hän oli
katkaissut välit menneisyytensä kanssa vähemmän kuin itse aavistikaan,
saattoi hänet äkkiä antamaan suostumuksensa ilman että asianajajan
tarvitsi sen enempää ponnistella.
— Olkoon menneeksi. Tunnin kuluttua tapaatte minut vanhempieni luona,
kotonani ...
Ja hänen lähtönsä häntä innokkaasti kaitsevan äidin ja isän seurassa,
joka oli ymmärtänyt välttämättömäksi antaa hänelle julkista tukeansa,
oli oikea riemukulku, kuten sopii henkilöille, jotka päivän kuosi on
korottanut kunniasijalle.
Tämä lähtö oli myös helpotus. Seurassa, jossa tuhlataan onnitteluja
ja mielistelyjä, esiintyy aika ajoin tarve vapautua tästä _kaikkia_
uuvuttavasta tunneliikutuksen tilasta. Mutta silti ei pyritä takaisin
totuuden pohjalle. Seuramaailma elää liioitteluissa ja menee toisesta
äärimäisyydestä toiseen; ensin tuhlattuaan niitä puolustukseen se nyt
käyttää niitä iskeäkseen uhrejaan.
— Tiedetäänkö hänen nimensä, kysyi arkana rva Bonnard-Basson, jonka
sementillä hankittu rikkaus polveutui eilispäivältä, ja joka oli
päästetty seuraelämään varallisuutensa, hyväntahtoisuutensa ja
nöyryytensä takia.
— Kenen nimi?
— Tarkoitan ... rikostoverin.
Anna de Sézery; koko maailma sen tiesi, ainakin koko maailma tahtoi
olla sen tietävinään, koska se jää alakynteen, joka vasta saa uutisen
tietää.
Joku mainitsi hänen nimensä, ja kaikki hyväksyivät sen tietäväisen
näköisinä. Kuinka oli häntä arvosteltava? Hänen aateluutensa aiheutti
hetkisen epäilyä. Ennenkuin mitään puhuttiin, syntyi salaperäinen
yhteisymmärrys, ja se määräsi mielipiteiden suunnan. Joku naisista
muisti miten hän nuorena tyttönä ennen oli riippumaton ja ylpeä ja
mielellään asettui ennakkoluulojen yläpuolelle. Hän ei ollut jättänyt
miellyttävää muistoa jälkeensä. Sittenhän hän oli vararikkoutunut ja
sortunut niin syvälle, että hänen täytyi ottaa vastaan opettajan,
niin, opettajan, melkein palvelijan paikka eikä hän enää ollut
puolustettavissa. Hän oli itse säädystään vaipunut. Hänet kuvailtiin
juonittelijaksi. Ihmiset, jotka elämässä saavat taistella suuria
vastuksia vastaan ja hakea paikkoja ja suosituksia, tulevat helposti
juonittelusta epäillyiksi. Väitettiin että hän suunnattomasti
mielitteli miehiä, tietysti vaan päästäkseen naimisiin. Hän muka
näet oli kiukuissaan siitä, että hän oli jäänyt vanhaksipiiaksi;
kolmenkymmenenneljän tai -viiden vuotiaana — seura oli jalomielinen
— käy vaikeaksi saada mies. Tämä liioiteltu luku jonka joku tomppeli
oli esittänyt loukkaamisen tarkoituksessa, osui tuntuvaan osaan
läsnäolijoita. Mutta kukaan ei ottanut sitä itseensä.
— Kolmekymmentä yksi, oikaisi ilman muuta Philippe Lagier. Sehän on
nuoruutta nykyaikana.
Hän sai muutamia pahansuopia silmäniskuja, ja kerrottiin juttu
eräästä vanhasta, leinin vaivaamasta miljonainomistaja lordista, jota
hän muka oli saattanut tämän matkoilla; mutta kertojatar sekoitti
mielivaltaisesti paikat ja päivämäärät eikä maininnut lähteitään,
joten häneen lankesi epäilyn varjo. Ja koko tämän suunpurkamisen ajan
Philippellä oli silmäinsä edessä, vielä selvempänä kuin eilen, nuo
kauniit surumieliset kasvot, murheelliset silmät, joista kultakipinät
sädehtivät.
Häneltä tiedusteltiin neidin tulevaisuutta.
— Saattaako hän naida hänet? kysyivät häneltä yhteisestä sopimuksesta
rvat de Vimelle ja Bonnard-Basson, jotka hellä ystävyys yhdisti
toisiinsa senjälkeen kuin jälkimäisen työteliäs puoliso oli edellisen
tyhjäntoimittajamiehelle hankkinut edullisen johtajanpaikan.
— Kenet?
— Tietysti hra Albert Derizen.
— Rva Derize ei pyydä muuta kuin pesäeroa, selitti joku.
— Ah, niin, sehän on tapa. Järjetön tapa, laukaisi eräs nuori
närkästynyt nainen. Täytyy voida alkaa elämänsä uudelleen.
— Useampiako kertoja?
— Niin monta kuin on tarpeen.
Eräs entinen oikeudenneuvos hra Prémeraux, joka kuului rva Passerat'n
salonkiin kiinteästi kuin joku sen nojatuolista, kiiruhti tarjoamaan
viisauttaan:
— Pesäero muuttuu nykyään avioeroksi määräajan kuluttua.
— Siinäpä näette, huudahdettiin. Te huomaatte, että neiti ymmärtää
asiansa.
Virkamies selitti tarkemmin:
— Pykälä 298, joka siinä tapauksessa että ero johtui aviorikoksesta,
kielsi syyllisen aviovaimon naimasta rikostoveriaan, on äskettäin
kumottu.
— Hän tiesi sen, vakuutti eräs naisista varmana.
Silmiään räpäyttämättä Philippe Lagier lisäsi:
— Tietysti. Nykyään kysytään lakimiehen neuvoa, ennenkuin ruvetaan
rakastamaan.
Hra Prémeraux, jonka mielen kolme tai neljäkymmentä oikeuden
palvelukseen käytettyä vuotta oli rauhoittanut, kadehti tätä
nenäkkäisyyttä. Naiset, jotka huonosti ymmärsivät ironiaa, eivät
kiinnittäneet mitään huomiota tähän lauseeseen, vaan keskustelu luisui
luonnostaan Albert Derizeen. Voitaisiinko häntä arvostella ystävänsä
läsnäollessa? Mitä vielä! Hra Lagier oli juuri hiljaisella äänellä
puhutellut kaunista rva Derizeä: olihan se jo puolinainen petos?
Vainuttiin, aavistettiin, toivottiin hänellä olevan salaista taipumusta
rouvaa kohtaan, samalla ennustuskyvyllä, joka on muutamilla rouvilla,
kun he pöytäsijoja valitsemalla osaavat yllättää sympatioja, herättää
tunteita, ja tämän menettelyn kautta onnistuvat tekemään vastaanottonsa
huvittavammiksi. Ennenkuin ryhdyttiin käsittelemään miestä, ylistettiin
rouvaa. Hänen älykkäisyyttään kiitettiin vielä enemmän kuin hänen
kauneuttaan, hänen alistuneisuuttaan enemmän kuin hänen nuoruuttaan.
Lopuksi luiskahti rva de Vimelle takaa-ajon etunenään:
— Kuinka hän varustettuna näin monella oivallisella ominaisuudella,
jotka me kaikki tunnustamme, on saattanut naida miehen, joka on niin
vaatimatonta sukuperää?
— Aivan niin, yhtyi rva Bonnard-Basson, joka polveutui menestyksen
suosimista talokauppiaista.
Kuitenkin myönnettiin, että syytetyllä oli lieventäviä asianhaaroja
puolellaan.
— Hän oli tunnettu, palkittu, melkein kuuluisa. Mutta eräs vanha rouva
ratkaisi:
— Kirjailijalla ei voi olla muuta kuuluisuutta kuin Akademia.
Olisi kuitenkin voitu käyttää hänen ikäänsä selitysperusteena, mutta se
aihe oli jo liiaksi kulunut.
— Ei ole mitään ikävämpää kuin tällaiset säätyeroavaisuudet, lausui
taas rikkiviisas rva de Vimelle. Mutta on ihan luonnollista, että
alhaissäätyinen ja seikkailijatar yhtyvät ja vetävät toinen toistaan
puoleensa.
Ja ollakseen vielä jyrkempi kuin tämänvuotinen ystävänsä rva
Bonnard-Basson, joka luonnostaan orjailevana haki tilaisuutta tätä
mielistelläkseen, rohkeni kaksinkertaisen nimensä perusteella lausua:
— Sanottakoon mitä tahansa, vain vanhat suvut osaavat olla
aiheuttamatta häväistysjuttuja.
Hän unohti, että Sézeryn suku oli esittänyt huomattavaa osaa Dauphiné'n
historiassa, ja varsinkin uskonsodissa, joihin he olivat ottaneet osaa
Lesdiguières'n kanssa. Mutta logiikka ei ole seurakeskustelujen vahva
puoli.
Philippe Lagier'n oli vaikea sietää näitä hyökkäyksiä. Vaikeneminen
oli samaa kuin hyväksyminen, mutta miten vastata kaikille yht'aikaa?
Hän ymmärsi hyvin, että näiden naisten pääperuste oli Albert Derizen
syntyperä. Ja tämä peruste tuntui hänestä mitä omituisimmalta, kun hän
tunsi hänen äitinsä, rva Derizen menneisyyden, mikä oli itse järjestys,
uutteruus, kunniallisuus, ja sen korkean siveellisen tason, minkä
aavisti ympärillään heti, kun astui hänen kotiinsa, jos vain pystyi
tajuamaan henkistä ja siveellistä hienoutta.
— Oletteko lukeneet toisen nidoksen _Talonpojan historiaa?_ kysyi hän
astuakseen näyttämölle. Häneen voisi sovittaa rva de Staëlin sana
maamiehestämme Mounierstä, joka hänen mielestään oli intohimo yhtyneenä
järkeen.
— Intohimo todellakin, toisti hienosti eräs naisista.
— Se on värikästä ja se on täsmällistä. Sen menestys on ollut suuri.
Se käännetään kaikille kielille, kuten hänen _Työmiehen historiansa_.
Rva Passerat puuttui puheeseen:
— Hänen lahjojaan ei kukaan epäile.
— Herttuatar de Béard, joka on oppinut, on ottanut ne lempikirjoikseen.
Derizet seurustelivat heillä.
»Hän osaa puolustaa asiaansa», ajatteli neuvos Prémeraux.
Beardit kuuluvat Ranskan suuriin sukuihin ja kaikkein vanhimpiin.
Mutta mistä nykyään tunnetaan vanhat suvut? Älkää aina etsikö
heitä arvonimien mukaan, se olisi karkea erehdys. Heidät tunnetaan
siitä kunniallisuuden ja jalomielisyyden perinnöstä, jonka he ovat
säilyttäneet. Ja juuri nämä ominaisuudet tavataan koskemattomina
Derizeillä.
Kuorossa kävivät naiset uskalikon kimppuun:
— Te olette hra Derizen ystävä.
— Hänen asianajajansa.
— Te puolustatte häntä.
— Se kuuluu ammattiinne.
Rva de Vimelle, nenä ohuena kuin partaveitsen terä, ampui tämän
viimeisen nuolen.
— Palvelijanne, vastasi Philippe. Kuka ei tarvitse puolustusta?
Ja hän käytti hyväkseen liikettä, joka syntyi virvoketarjottimien
ympärillä, ottaakseen jäähyväiset. Hra Prémeraux yhtyi häneen portaissa.
— Pelkään että olette hankkinut itsellenne vihollisia, vihjasi
varovainen oikeusneuvos.
Asianajaja, jota taistelu huvitti, hymyily tyytyväisyydestä.
— Kun naiset ovat kysymyksessä on vihollisuus aina parempi kuin
välinpitämättömyys.
Jatkaakseen keskustelua hän lisäsi:
— Saatan teitä Grenette aukealle asti.
Ja heti hän taas jatkoi:
— Miksi tämä äkkipikainen tuomio? Toista ylistellään ja toista
murjotaan tuntematta kiistan perusteitakaan.
— Se johtuu siitä, että rva Derize on tehnyt vieraskäyntejä, selitti
hra Prémeraux. Enempää ei tarvita yleisen mielipiteen muuttamiseksi.
He saapuivat Kaupunginpuistoon, jonka katve, paahteisten katujen
jälkeen, vuodatti miellyttävää vilpoisuutta heidän ylitseen. Se on
pieni englantilaistyylinen puisto jonka puut, jalavat ja plataanit,
ovat päässeet vapaasti kasvamaan ja oksaverkollaan kattavat
kosteanvihreitä nurmikoita. Punanokkainen musta joutsen solui pienellä
lammikolla pikku saarta kohti, jossa sen pesäpaikka oli. Kuului
suihkulähteen solinaa. Kukkiva lehmuskuja levitti huumaavia tuoksuja
kuin hienoa pölyä. Tänä helteisenä hetkenä puisto oli kuin rauhan,
raukeuden ja suloisen unelmoimisen asumus.
Oikeusneuvos otti hatun päästään tervehtiäkseen tätä miellyttävää
aistimusta, mutta Philippe Lagier ei ollut altis luonnonvaikutelmille.
— Ei, jatkoi hän aseita riisumatta, sanonpa teille, mikä se
seuramaailmaa ärsyttää: se että yritetään olla ottamatta sitä lukuun.
— Seuramaailma on oikeassa, arveli entinen tuomari. Mutta Philippe ei
häntä kuullut.
— Ajatelkaa toki: kohdellaan halveksuvasti yleistä mielipidettä ja
taitoa mukauttaa huvi sovinnaisuuden vaatimuksiin! Niinpä seuramaailma
kammoaa kaikkea rehellistä intohimoa. Mitä luulette rva Passerat'n
siitä ajattelevan, joka yht'aikaa osaa omistaa kaksi aviomiestä, toisen
taloudellista asemaansa, toisen ulkonaista edustusta varten?
— Armahtakaa minua ja vaietkaa. Syön päivällistä hänen luonaan joka
sunnuntai ja hänen keittiönsä on paras Grenoblessa.
— Entä tuo pyöreä rva Bonnard-Basson, joka etsii hienommista rakastajaa
keikaillakseen hänellä?
— Se on kauppamaailman kunnianosoitus ylhäisöä kohtaan.
— Tai tuo kirpeä rva de Vimelle, joka tietää kirpeytensä, joka käyttää
sitä hyväkseen puutteenalaisessa taloudessaan.
— Hän on hyvä perheenemäntä.
— Lukuunottamatta kaikkea mitä ei tiedetä. Elämää kokeneen suopealla
hymyllä vanhus tyynnytteli kumppaniaan.
— Te kiihdytte. Elämän suuri vaikeus on tyytyminen osaansa. Kukin
toivoo toisenlaista kohtaloa itselleen ja pyrkii omaansa muuttamaan,
mutta tekee sen vain mutkikkaaksi. Tämä on suuri hairahdusten
aiheuttaja. Joku määrä filosofiaa ja tinkimistä, uteliaisuutemme
ja mielihalujemme kohtuullinen tyydyttäminen viljelemällä jotakin
sellaista harrastusta, joka antaa sisällystä elämällemme ketään
vahingoittamatta, taide, lueskelu, matkustus, pöydän ilot, seuraelämä,
jopa hurjistelukin, taikkapa kohtuullinen rahapula, jokapäiväinen työ,
lasten kasvatus, kas se riittää tyynnyttämään kiihkeimmätkin yltiöpäät.
Mutta intohimo, se todellakin on peljättävä. Se riehuu sivistyneen
yhteiskuntamme keskuudessa kuin sokea koruesineillä kukkuroidussa
salissa. Se on ajettava ovesta ulos. Eipä se edes anna onnea niillekään
lapsellisille olennoille, jotka siltä sitä odottavat.
— Onnea siltä ei odotetakaan.
— Vaan mitä sitten?
— Elämän hehkua.
Hra Prémeraux katseli häntä kuin jotain museokalua.
— Te olette nuori.
— Se on minulle sanottu jo tänään.
— Te ette vielä ole saaneet silmiänne auki.
— Minä? huudahti Philippe hämmästyneenä ja loukkaantuneena. Hän
kuvitteli olevansa vapaa kaikista harhaluuloista.
— Juuri te! Tuomari ei saa olla juttuun sekaantunut. Ja te sekoitatte
oman itsenne alituisesti arvosteluihinne. Mutta rauhoittukaa, useimmat
ihmiset avaavat silmänsä vain kerran elämässä.
— Vain kerran?
— Niin. Se tapahtuu heidän kuollessaan. Ja silloin kiiruhdetaan ne
sulkemaan.
III.
KANTAJA
Tuntia myöhemmin Philippe Lagier pyysi päästä rva Derizen puheille.
Oliko hän tapaava häntä yksinään vai rva Molay-Norrois'n seurassa? Hän
tiesi, etteivät tähän kokemussyyt paljoa pystyneet, kun hän kerran oli
piintynyt jyrkkään ja kaavamaiseen käsitykseensä, jota hänen miehensä
ei kehdannut ruveta kumoamaan ja jonka häneen oli istuttanut jäykkä
hra Salvage, yksi noita maaseudun tietäjiä, joille siveellisyyden
valvonta kuuluu. Rva Molay-Norrois saattoi tehdä tyhjäksi suurimman
osan hänen vaikutusvallastaan. Sensijaan hänen varsin tuttavallinen
suhteensa nuoreen perheeseen, jonka hän usein oli ollut tilaisuudessa
pyytämään luokseen Grenoblessa, ja jonka luo hänet ystävällisesti oli
otettu asumaan hänen oleskellessaan Pariisissa, oikeuttivat hänet
siihen tavattomaan toimenpiteeseen, jota hän juuri oli yrittämässä
ja jota vain hän saattoi yrittää — ei suinkaan asianajajana, mikä
olisi ollut sopimatonta, vaan ystävänä ennen jutun käyntiinpanoa.
Hän aikoi vielä koettaa saada välien katkaisemisen vältetyksi, panna
perustuksen sovinnolle. Molemmat asianosaiset olivat antaneet hänelle
niin vähän selvitystä erimielisyyden syntymisen jälkeen. Hänen paras
tiedonlähteensähän oli oikeuden puheenjohtajalle osoitettu anomus:
se sisälsi täsmällisiä aikamääriä ja tosiseikkoja. Mutta ovatko
tosiseikat ja aikamäärät koskaan selittäneet mitään tunteiden alalla?
Kuinka paljon paremmin joku kasvojen ilme, joku uhmaa, vihaa tai
tuskaa tulkitseva sana saattaa kuvastella näiden näytelmien sisäistä
todellisuutta!
Ikkunasta katsellessaan, miten vuolas ja liejuinen Isère virtasi
ohi, Philippe käytännön miehen tavoin, joka valmistuu kohtauksiin ja
aavistaa esteet, tahtoi saada mielikuvan rva Derizen luonteensuunnasta.
Ja hän huomasi, ettei hän tätä tuntenut. Persoonallisuus ilmenee siinä,
että yksilö välittömästi vastaa olosuhteiden asettamiin kysymyksiin.
Niistä voi aavistaa luonteen suoruuden tai vilpillisyyden, tyyneyden
tai intomielen, ratkaisujen ylevämielisyyden tai oveluuden, paitsi kun
ovat kysymyksessä sellaiset monimutkaiset luonteet, joita liialliset
mietiskelyt ja epäröinnit ovat muovailleet ja jommoinen harvoin
esiintyy nuorissa ihmisissä. Mutta useampivuotisesta seurustelusta
huolimatta ei Albertin puoliso ollut hänelle antanut minkäänlaista
tietoa itsestään, mikä ei johtunut erikoisesta pidättyväisyydestä,
vaan siitä, että oli mahdoton tehdä mitään johtopäätöksiä näistä
jokapäiväisistä, rakastettavista, kepeän pariisilaisen sulon
sirostamista keskusteluista, jotka eivät milloinkaan olleet syviä
eivätkä luontaisesti pulpahtelevia. Turhaan hän silmäänsä tavoitteli
hänen rva Derizen henkisen olennon ääriviivoja — ne karttoivat hänen
erittelyään, haihtuivat kuin savu tuuleen.
Rva Derize saapui hänen luokseen. Hän tuli yksinään, mutta heti hän
turvautui rva Molay-Norrois'han.
— Äitini saapuu kohta. Otaksun, että hän voi ottaa osaa keskusteluumme.
— Tietysti, rauhoitteli Philippe, päättäen viivyttelemättä käyttää
hyväkseen tätä lyhyttä kahdenoloa, jonka sattuma hänelle tarjosi.
Hän ei saanut hukata aikaa, ja kuitenkin he aluksi vaihtoivat muutamia
tuollaisia joutavia vuorosanoja, jotka aina käyvät kiistan edellä —
välttämättömältä näyttävä johdanto kuten kahakka ennen taistelua. Rva
Derize kertoi rauhallisesti omasta ja lastensa terveydestä, ilmaisi
pian lähtevänsä Uriageen, missä hän viettäisi kesänsä Grenoblen
helteitä välttääkseen. Philippe tutkisteli häntä hämmästyneenä ja myös
vähän ärtyneenä. Rva Derizellä oli yllään se hieno tumman sinipunainen
puku, jota hän rva Passerat'n luona oli kuullut kehuttavan, ja nyt hän
paremmin huomasi, miten hieno se oli. Mutta näitä arvoituksellisia
ja viehättäviä kasvoja hän enimmin tutki. Ei elämä eikä viimeisten
kuukausien suru ollut jättänyt niihin mitään jälkeä. Niin kauan kuin
hän saattoi muistaa taaksepäin, oli hän aina nähnyt rva Derizen
samanlaisena, kauniinvärisenä, puhtaana ja sileänä kuin kukka, ilman
yhtäkään varjoa tai uurretta. Ei edes hänen vaaleain hiuksiensa
ja mustain silmiensä vastakohta kyennyt herättämään erikoisuuden
vaikutusta ja hänen olentonsa arvoitus tuntui yhä odottavan ratkaisuaan
tulevaisuudelta eikä piilevän menneisyydessä.
Huomatessaan, että toinen häntä tarkasteli, rva Derize lievästi
punastui. Veri tulvi helposti hänen poskilleen. Philippe selitti:
— Teidän tavaton nuoruutenne hämmästyttää minua joka kerran kuin tapaan
teidät. Teitä varmaankin nimitetään _neidiksi_ myymälässä.
Tämä kohteliaisuus miellytti häntä.
— Se on totta, sanoi hän, ja minulla on suuria lapsia ja olen ollut
kahdeksan vuotta naimisissa.