Sillä vaikka tämä ystävyys oli niin vanha ja syvä, tuntui si

KUN SILMÄT AUKENEVAT

Kirj.

Henry Bordeaux

Alkuteoksen 123:Sta painoksesta tekijän luvalla suomennettu

Porvoossa,

Werner Söderström Osakeyhtiö,

1918.

SISÄLLYS

ENSI OSA

I. Oikeudenkäynnin ensimäinen asiakirja.

II. Ensimäiset tuomarit.

III. Kantaja.

IV. Vastaaja.

TOINEN OSA

I. Maailman nurjapuoli.

II. Valvottu yö.

III. Albertin päiväkirja.

IV. Anna de Sézery.

V. Elisabetin herääminen.

KOLMAS OSA

I. Ensi taival.

II. Elisabetin päivä.

III. Rouva Molay-Norrois.

IV. Uusi elämä.

V. Kummittelija.

VI. Rouva Derize.

NELJÄS OSA

I. Palmusunnuntaina.

II. Philippe Lagier'n salaperäinen matka.

III. Elisabet Pariisissa.

IV. Paluu.

V. Haamu.

VI. Prémolin luostari.

VII. Auenneet silmät.

ENSI OSA

I.

OIKEUDENKÄYNNIN ENSIMÄINEN ASIAKIRJA

Avioeron tai pesäeron haku alkaa oikeuden puheenjohtajalle osoitetulla

anomuksella: aviomies, joka pyytää aviositeen katkaisemista tai

löyhentämistä, esittää siinä lyhyesti valituksensa ja vaatii

virkamiestä, kuten laki määrää, ennen lopullisia vihamielisyyksiä

tekemään — melkein aina turhan — sovitteluyrityksen. Tämä

oikeudenkäynnin ensimäinen asiakirja herättää maaseudulla yleisesti

tavatonta huomiota asianajajain toimistoissa. Apulaiset kiiruhtavat

jättämään pulpettinsa rientääkseen asiakirjan kimppuun, jonka he

kohta saavat jäljennettäväkseen, ja maistellakseen ikänsä mukaisella

mielihalulla häväistysjuttua, jonka esittäjät ovat heille tunnettuja.

Pieni kuuma jahtisaalis tuodaan siinä aivan heidän eteensä, mutta

heidän julmuutensa on ajattelematonta.

Täten Derizen juttu, joka aamulla tuli Tabourinin asianajotoimistoon

Grenoblessa, hra Salvagen, asianajajain vanhimman, lähettämässä

kuoressa, aiheutti, että isännän poissaollessa hänen neljä apulaistaan

kirjanoppinut Vitrolle, Dauras, Lestaque ja juoksupoika Malaunay,

kokoontuivat yhteen. He ryhtyivät lukemaan hartaan näköisinä,

mikä aiheutui siitä, että riitapuolet olivat niin huomattavia

henkilöitä, ja kunniasta, jonka tämä varsin pariisilainen juttu tuotti

asianajotoimistolle.

— Taas uusi miehisen itsekkyyden uhri! huudahti Vitrolle johtopäätöksen

tapaan.

Ensimäinen apulainen oli ritarillinen, naisten puolustaja ja täynnä

nurkka-isänmaallisuutta, jota hänen arkistojentuntemuksensa yllytti.

Olihan hän eräästä tilastollisesta julkaisusta huomannut — mistäpä ei

tilasto käy ottamaan selvää? — että »Dauphinén maakunnassa petettyjen

aviomiesten lukumäärä on pienempi kuin kaikkialla muualla», arvelu,

jonka eräs vanha kirjailija nimeltä Châteaumières de Grenaille

oli lausunut jo kuudennellatoista vuosisadalla, vakuuttaen, että

»Grenoblessa puhutaan melkein ihmeenä naisesta, joka lemmenseikoissa

hairahtuu ja pilaa mainettaan»? Ei tarvittu mitään vähempää kuin nämä

oppineet tuet, jotta ensimäinen apulainen rohkenisi lausua jotain

epäedullista hra Derizesta, jonka nauttima suuri historiantutkijan

maine uhkasi vaikuttaa hänen arvosteluunsa.

— Pyh! odottakaamme vasta-iskua, väitti nuori Malaunay, joka seitsemän-

tai kahdeksantoista vuoden ikäisenä kierreltyänsä monissa toimistoissa

oli jo ehtinyt omaksua mitä syvimmän epäilyn kannan siveysasioihin

nähden.

Mutta hänen epäilyjänsä siedettiin huonosti, ja hän sai pitää

puoliansa kolmea virkatoveriansa vastaan, jotka olivat nähneet sievän

ja levollisen rva Derizen kadulla, yleisessä puistossa ja Isère-joen

rantakäytävillä ja vakuuttivat liikutetuin ja yksimielisin lausein

uuden suojattinsa viattomuutta:

— Olkoon menneeksi minun puolestani, myönnytteli juoksupoika

välinpitämättömästi. Muuten aavistin tämän jutun ennakolta.

Hän esitti tämän taantuvan ennustuksensa arvovallalla, jonka antaa

lukematon määrä, ei virallisesta paperista, vaan ristiinrastiin

retkeillyn kaupungin kohtauksista ammennettuja huomioita.

— Minkä johdosta? tiedustivat Dauras ja Lestaque, joilla ei ollut kuin

yksi ajatus kahta miestä kohti.

— Katsokaas eräänä päivänä museossa ...

— Mitä sinulla oli tekemistä museossa?

— Minä kenties jäljensin jotain asiakirjaa. Eräänä päivänä hra Derize

museossa näytteli tauluja vaimolleen. Minä olin heidän takanaan. He

olivat pysähtyneet erään vanhan aivan kurttuisen taulun eteen, joka

minusta oli näyttänyt hyvin rumalta ensi silmäyksellä ...

— Minkä taiteilijan nimi siinä oli, kysyi Vitrolle, ennenkuin hän

uskalsi ryhtyä sitä arvostamaan.

— Sitä en tiedä. Se on minulle yhdentekevää.

— Sinulla ei ole makua.

— Hän sanoi: »Katsokaa [Ranskassa kuten tunnettu aviopuolisot usein

teitittelevät toisiaan] tätä muotokuvaa: miten siihen sisältyy

kokonainen talonpojan elämä, jokapäiväisine taisteluineen, murheineen,

ainaisine kihnuttamisineen, joka tuntuu sen sierettymistä näkyvän;

miten sen lasimaisesta silmästä näkyy hänen unelmansa, ja kenties myös

vähän alkohoolia ...» Kaikki tämä esitettynä innostuksella. Ja vielä

paljon muuta, jonka olen unohtanut. Minä näistä luennoista hyödyin.

Rva Derize pysyi liikkumatonna kuin rajapyykki. Hän on kaunis, totta

kyllä, mutta minusta hän on eloton. Näin toden totta tuon vanhuksen

ilmielävänä seinälle ripustetun kehyksen sijasta.

— Entä sitten?

— Odottakaa. Vanhuksen vieressä oli nainen avokaulaisessa puvussa.

Punainen puku, jossa oli kaikenmoisia hetaleita hihansuissa ja

vyötäisillä. Rva Derize tutkisteli vaatetusta, te ymmärrätte; hän

vastasi: »Silkki näyttää sametin päällä hyvin hyvältä». Silloin mies

kiukustuneena lopetti puheensa sanomatta sanaakaan enää.

— Ja sitten? kysäsi Vitrolle.

— Sitten? ei mitään. Avioero, se siitä.

Kuulijakunta puhkesi ylenkatseelliseen nauruun, mikä loukkasi

Malaunayta, joka kerskasi tarkkanäköisyydellään ja oli kovin

arkatuntoinen. Nämä esteetiset esitykset olivat hämmästyttäneet

kirjurijoukkoa, jotka odottivat uskalletumpaa kaskua. Isännän

saapuminen lopetti mielipiteiden vaihdon. Olematta iäkäs oli hra

Tabourin iäkkään näköinen, koska hänen ulkoasunsa oli laiminlyöty

ja ikäänkuin hänen salkkujensa tomun peitossa. Monasti hän oli

kadehtinut useimpien virkatoveriensa kaljupäätä, nopeasti kammalla

sukaistessaan liian runsasta tukkaansa, joka itsepintaisesti pysyi

rumassa taitteessaan kuten epäkiitollinen maa joka menee umpeen

auran jälkeen. Huolenpito toimistostaan vallitsi hänen mieltään,

niin ettei hän joutanut pitämään kunnossa pukuaan, joka miten kuten

verhosi hänen ruumistaan ja epämääräisesti otti osaa hänen eleihinsä.

Liiketoimilla oli häneen sellainen lumoava vaikutus, ettei hän niitä

koskaan sekoittanut niihin inhimillisiin murhenäytelmiin, joita ne

verhosivat: hän tarkasteli niitä sellaisinaan, ikäänkuin erikoisina

tärkeinä henkilöinä, jotka elivät jokainen käärössään, niin ettei hänen

tarvinnut ottaa huomioonsa tuomioiden ja oikeudenkäynnin heijastuksia

häväistyissä tai hävitetyissä kodeissa. Ammatti-ihmiset ovat melkein

kaikki näin rakennettuja, ja sentähden ei heitä ammattinsa kuluta.

— Mitä uutta? kysyi hän ensimäiseltä apulaiselta. Vitrolle ojensi

asiakirjan.

— Anomus Derize.

— Ahaa!

Tämä uutinen sytytti hra Tabourinin kasvoilla kaikenmoisia pyyteitä,

niinkuin valo, tunkeutuessaan huonosti tuuletettuun huoneeseen, vetää

puoleensa ja panee tanssimaan hiutaleiden lauman. Hän lähestyi ikkunaa

voidakseen paremmin lukea hra Salvagen pientä käsialaa. Apulaiset

tarkastivat häntä uteliaina, paitsi Malaunay, joka haki tilaisuutta

päästäkseen ulos. Ulkona oli kaunis kesäkuinen päivänpaiste, joka

houkutteli kävelylle.

Tabourinin toimisto sijaitsee Saint-André aukealla, ensi kerroksessa

vastapäätä oikeuspalatsia. Sinne johtaa pimeä ja likainen käytävä,

joka päättyy alastomiin portaisiin: ylelliset sisäänkäytävät,

jotka ovat ominaiset Pariisille ja monille ulkomaan kaupungeille,

useimmiten puuttuvat ranskalaisella maaseudulla. Avarat huoneustot,

korkeakattoiset, väljät ja mukavat, ottavat tulijan surkean kehnosti

vastaan.

Sensijaan kuin Grenette aukea ennen oli ja vieläkin pääasiassa on

Grenoblen liikekeskus, tämä Saint-André aukea taas on sen sydän, koska

uskonnollinen, yhteiskunnallinen ja oikeudellinen elämä on keskittynyt

sinne ja lisäksi on kuvapatsaitten kautta edustettu. Dauphinen

menneisyys elää siellä, mutta sitä täytyy jonkunverran hakea, sillä

tässä entisessä pääkaupungissa vanha kaikkialla häviää uuden alle.

Kun saavutte asemalle, ette näe muuta kuin äskettäin rakennettuja

kaupunginkortteleita, taloja, jotka tuskin ovat valmiit, ja väljiä

valtakatuja, joiden näkemä poikkeuksetta päättyy kaukaisten vuorten

kehään. Se on kukoistava tehdaskaupunki, arvelette, eilispäivän lapsi

vailla jaloa verhoa ja historiallista väriä. Katujakin on nimitetty

uudestaan: täten Vanhain Jesuiittain katu jonka varrella Stendhal

syntyi nykyään käy nimellä Jean Jaques Rousseaun katu. Muutamat

varustetut portit, jotka aukenivat valleille on säälimättä purettu,

mutta jälelläolevat kiinnittävät kulkijan mieltä, joka vähitellen,

noudattaessaan Vihreänsaaren mutkittelevia puistokäytäviä, keksi

ympärysmuurin jäljet, huomaa Mont-Rachais'n rinteelle takertuneet

vallitukset, aavistaa tästä puolustuskoneistosta entisyyden taistelut

ja valmistautuu, keskellä selkeätä sisäkaupunkia, kohtaamaan jonkun

noista todistuskappaleista, jotka tulkitsevat rodun tunnelaatua

vuosisatojen kuluessa ja joiden itsepintaisuus on kyennyt vastustamaan

arkkitehtien ja insinöörien yrityksiä. Saint-André aukealla hänen

tulisi lopulta olla tyydytetty, mutta itse asiassa hän ei ole sitä kuin

puoleksi. Äärimäisenä lännessä on kaupungintalon paksu torni, joka oli

konnetaabeli de Lesdiguières'n palatsi, ja sitten, kohoten yläpuolelle

matalien talojen, jotka sitä puristavat ja peittävät sen oven, on

kirkko, jonka kunnianarvoisaan, kahdeksankulmaiseen kivitorniin on

taitehikkaasti tehty kaksinkertaiset ikkuna-aukot suippokaaren muotoon.

Mutta oikeuspalatsilla, jossa Dauphinen maapäivät kokoontuivat, on

puoleksi gootilainen, puoleksi renessanssityylinen etusivu, jonka

pinta on täällä kaavittu, tuolla korjattu ja joka auringossakin hohtaa

sitä uutuuden kylmyyttä, jonka vasta ajan patina sulattaa: korkeintaan

pikkunen esiinpistävä kappeli lämmittää silmää onnellisen koristelunsa

kautta. Ja taas patsas, joka esittää Bayardia kuolevana puunrunkoa

vastaan nojaten, on tiellä tällä ahtaalla aukealla eikä siihen sovi.

Akkunastaan ei hra Tabourin ollut koskaan huomannut näitä monia

muistomerkkejä. Siitä saakka kun hän asettui tähän asuntoon ei hän

ollut välittänyt muusta kuin oikeuspalatsin läheisyydestä, mikä oli

hänelle arvokas varsinkin silloin kun hänen leininsä häntä rääkkäsi.

Hyvä oikeusjuttu, johon kuuluu arvioiminen, uloshaku, pakkoluovutus,

»koko sävelasteikko» sanoi hän innostuneesti, ja joka aiheuttaa

runsaita maksuja, sisältää, esiintyessään asianajotoimiston siniseen

kuoreen suljettuna, kiinteämpää viehätystä kuin maakunnallinen

menneisyys ja kaikki sen muistot. Hän luki siis asianajajan lähetyksen

ilman tunteilevaa uteliaisuutta ja huomautti ainoastaan, että rva

Derizen tarkoitus näytti olevan vaatia pesäeroa _de piano_, s.o. ilman

edelläkäypää anomusta, mikä seikka halventaisi taksaa.

— Oletteko saanut todisteet? tiedusti hän.

— En, herra asianajaja.

— On kysymys jostain kirjeestä?

— Se luultavasti säilytetään esitettäväksi vasta sovitteluyrityksen

jälkeen.

— Hyvä. Te teette virallisen paperin valmiiksi, Vitrolle,

viivyttelemättä.

Hän piti selvänä, että oikeusjutun olemassaolo alkaa vasta kun se on

pantu käyntiin. Sitten hän siirtyi omaan työhuoneeseensa, ja asetti

yksitellen pöydälle riviin kääröt, joita hän arveli tarvitsevansa

oikeussalissa kello yhdeksän. Tämän koneellisen työn aikana hänen

sisäinen tyytyväisyytensä saattoi hänet hymyilemään: tämä Derizen

juttu, koko Grenoble oli odottanut sitä kaksi kuukautta, siitä saakka

kuin rva Derize, syntyisin Molay-Norrois, oli jättänyt Pariisin,

asettuakseen asumaan vanhempiensa luo. Ensi viikkoina olivat ihmiset

pidättäneet itseänsä; sitten suupaltit ystävät tahtoivat esittää

selityksiä: hra Derize matkusteli, todetakseen jonkun teoksen

lähteitä, hän ei ollut voinut ottaa vaimoaan ja lapsiaan mukaansa,

mutta hän tulisi viettämään lomansa Uriagessa, kuten hänen tapansa

oli. Vähitellen toinen tarinan muunnos oli levinnyt. Asioita

tuntevat henkilöt ennustivat avioeroa. Tuleeko hän käymään oikeutta

Grenoblessa vaiko Pariisissa? kysyivät heti itseltään lakimiehet.

Hra Tabourinille tätä kysymystä ei enää esiintynyt: hän näyttelisi

kaikkein miellyttävintä osaa jutussa, joka epäilemättä tuottaisi vähän,

mutta saisi suuren kuuluisuuden, koska siinä oli osallisena tunnettu

historioitsija Albert Derize ja Molay-Norrois'n perhe. Tyytyväisenä hän

siis avasi oven, joka eroitti hänet yksityisasunnostaan, ilmoittaakseen

asiasta rva Tabourinille, joka oli mielissään tästä tuoreesta uutisesta

— siitä hän sai keskustelunaihetta kokonaiseksi päiväksi. Ja hra

Tabourinin mielestä tämä aviollisen arvonannon aiheuttama tekonsa

lisäsi oikeusjutun lainvoimaisuutta: jo ennen kuin se oli tullut

julkisuuteen oli se pantu käyntiin, ja hyvin!

Palatessaan hän tapasi hra Lagier'n, joka odotti häntä toimistossa.

Philippe Lagier, joka ei vielä ollut neljääkymmentä täyttänyt, oli

Grenoblen mainehikkaimpia asianajajia siviilioikeudessa. Hän oli

pieni ja hento, väri hänen kasvoillaan oli kuihtunut, mutta piirteet

olivat hienot, hiukset jo harmahtavat; hän näytti veltolta, mutta

oikeudessa hän piti puoliaan kaikkein voimakkaimpia vastaan. Läpeensä

hermostuneena ja kuihtuneena hän kuitenkin oli väsymätön julkisessa

esiintymisessään, ja yksinäisten hetkiensä masennuksesta hän vaikeni.

Hänen virkatoverinsa tiesivät, miten työ hänelle oli helppoa, he

tunsivat hänen nykyaikaisuutensa, joka yksinkertaistuta vanhat

menettelytavat, poisti lauseparsien koristukset, eleet, aineesta

poikkeamiset, lyhensi, täsmällisenti, selventi puolustuspuheen siihen

määrään, että se olisi kelvannut valmiiksi tuomioksi; mutta yleisesti

moitittiin hänen epäkunnioittavaa tapaansa keskustella, jota korosti

silmään puristettu nauhaton monokkeli, hänen liioiteltua ylenkatsettaan

ammattiasioita kohtaan, vieläpä hänen melkein vimmaista harrastustaan

veistotaiteita kohtaan, joka anasti kaikki hänen joutilaat hetkensä,

ja jonka tyydyttämiseksi, hän kiersi Italian ja Flanderin museot

heti kun loma oli alkanut, voidakseen näiltä retkiltä tuoda tauluja,

piirroksia ja kuvia, joita hänen työhuoneensa oli tulvillaan — seikka

joka hänen ammattitoveriensa suureksi hämmästykseksi ei vähentänyt

hänen liiketuttaviensa määrää. Tiedettiin että hän oli Albert Derizen

läheinen ystävä, koulu- ja yliopistotoveri; tämä senvuoksi epäilemättä

antaisi hänelle asiansa ajettavaksi. Pörröisenä, mutta suutansa

hienostelevasti muikistaen hra Tabourin riensi häntä kunnioittavasti

tervehtimään:

— Hyvää päivää, herra asianajaja.

Hän liehakoi mielellään niitä, jotka saattoivat suosia häntä

toimessaan. Philippe Lagier tapansa mukaan meni suoraan asiaan:

— Olen tavannut virkaveljeni Salvagen. Hän on teille lähettänyt

Derize-asiakirjan. Vaikkakin asianosaiset ovat kirjoissa Pariisissa,

olemme yksimieliset siitä, että pyydämme saada ottaa asian esille

Grenoblessa.

— Kiitän teitä, selitti asianajaja, ikäänkuin tähän toimenpiteeseen,

jonka kautta oli tarkoitus välttää sanomalehtien julkisuutta, olisi

ryhdytty yksinomaan hänen miellyttämisekseen.

Lagier asetteli monokkeliansa todetakseen vastauksen vakavuuden. Se oli

sana, jonka hän aikoi lisätä lainopilliseen varastoonsa.

— Tahdotteko näyttää minulle asiakirjan?

— Se on jäljennettävänä.

— Haluan nähdä sitä tähdellisistä syistä. Pyyntöni ei ole sopimaton,

koska se huomenna esitetään puolustettavalleni. Olen ilmoittanut haluni

hra Salvagelle.

— Vitrolle, antakaa tänne anomus.

Täytyi olla loukkaamatta näin arvovaltaista ja luottamusta nauttivaa

miestä. Ensimäinen apulainen nousi ja ojensi paperin hra Lagier'lle,

jonka hra Tabourin vei työhuoneeseensa jättäen hänet sinne. Asianajaja

vaipui heti lukemaan seuraavaa:

»Grenoblen alioikeuden hra puheenjohtajalle rva Albert Derize,

syntyisin Elisabet Molay-Norrois, asuva Pariisissa, Bara-katu 9,

hra Albert Derizen puoliso, jonka luona hän oikeudellisesti asuu,

mutta todellisuudessa oleskellen Grenoblessa, Quai de la République,

vanhempiensa hra ja rva Molay-Norrais'n luona, saa kunnian esittää

seuraavaa:

»Että hän on solminut avioliiton 25 päivänä toukokuuta 1897 hra Albert

Derize'n kanssa Grenoblen määrin edessä; Että tästä avioliitosta on

syntynyt kaksi lasta, Marie-Louise, 10 päivänä kesäkuuta 1898, ja

Philippe 8 päivänä tammikuuta 1901.

»Että 6 päivänä viimekulunutta huhtikuuta kantaja, jonka hänen

puolisonsa aikaisemmin oli oikeuttanut avaamaan kaikki hänelle

hänen poissaollessaan saapuneet sähkösanomat ja pikakirjeet, täten

tuli saamaan tietoonsa erään kirjeen, jonka hra Derizelle tässä

muodossa oli lähettänyt nti A. de S.; että tämä kirje, sekä itse

siinä käytettyjen sanojen että siihen sisältyvien viittausten kautta

aikaisempiin kohtauksiin ja kirjevaihtoon sisälsi ilmeisen todistuksen

kirjeenvaihtajien välillä olevasta suhteesta; Että hra Derize,

kutsuttuna antamaan selityksiä, heti tunnusti rikollisen tunteensa

ja loukkaavan käytöksensä kautta pakoitti vaimon lapsineen jättämään

perheasunnon ja vetäytymään vanhempiensa luo Grenobleen.

»Että puoliso sen jälkeen, tehtyänsä matkan Saksaan yhdessä

rakastajattarensa kanssa, on asettunut Pariisiin tämän läheisyyteen ja

jatkuvasti ylläpitää hänen kanssaan aviorikollista yhteyttä.

»Että kantaja näiden olosuhteiden vallitessa aikoo puolisoaan vastaan

esittää pesäeron pyynnön: näiden syiden perusteella kantaja päättää ...

jne, jne».

Sitten seurasivat sovittelukohtausta koskevat lainopilliset kaavat,

ja päivämäärä, kesäkuu 1905, ilman päivää, jonka paikka oli jätetty

täyttämättä.

Philippe Lagier ei katsellut oikeusjuttuja samalta kannalta kuin

talon isäntä hra Tabourin, joka ei ottanut huomioon muuta kuin

niiden ulkokuoren ja niistä saamansa tulon. Hän kernaasti kuvitteli

mielessään, mitä ne kätkivät sisäänsä, se on, ne inhimilliset

ristiriidat, joita ne esittävät, ja teki sen enemmän uteliaisuudesta

kuin myötätunnosta, sillä nämä ristiriidat kiinnittivät hänen mieltään

ilman että ne yhtään järkyttivät hänen epäilyänsä, johon sisältyi

pohjalla piilevää välinpitämättömyyttä, suuri annos kyllästymistä ja

myöskin sellaisen levottoman ja pettyneen hengen salaista kapinaa,

joka paremmin tietää arvonsa kuin mitä hän osaa kykyjään käyttää.

Hän nousi. Puoleksi avoimesta ovesta hän näki asianajajan, joka

jakoi tehtäviä apulaisilleen, ja välillä rauhoitteli kahta eräälle

penkille painautunutta ja kovin nolostuneen näköistä talonpoikaa,

joiden omaisuutta hän pakkoluovutti, ja jotka hänen ystävällisten

ilmeittensä ja köyhän asunsa vaikutuksesta epäröivät päästää

kuuluville valituksiaan ja huokauksiaan. Miksi hyväksi häiritä häntä

muurahaispuuhissaan? Lagier meni ikkunan luo, päättäen odottaa häntä

kärsivällisesti. Kaksi kyyhkystä, jotka nokkivat aurinkoisella

aukealla, lähti lentoon erään käräjöitsijäjoukon jalkain edestä,

joka saapui oikeuspalatsiin ennen ovien avaamista, ja asettuivat

suippokaarien apilaskoristeelle, joka kaunistaa Saint-Andrén

kirkontornia. Katsellessaan tätä hänen edessään kohoavaa liiallisesti

korjailtua muistomerkkiä, joka muistutti hänen mieleensä Albert Derizen

kiihkeät soimaukset arkkitehtejä vastaan, hän palautti mieleensä

asiakirjan raskaiden ja vanhentuneiden lauseparsien läpi sen näytelmän

kolme henkilöä, joka lähipäivinä, huvitettujen virkamiesten edessä,

saisi ratkaisunsa. Omituisen yhteensattuman kautta kaikki kolme olivat

hänen elämässään esittäneet jotain osaa, vaikka erilaista.

Hänelle Albert Derize oli noita ystäviä, joita koulu lapsuudenaikana

antaa ja jotka vaisto valitsee varmuudella, mitä meidän myöhemmillä,

liian harkituilla ja epäröivillä etsiskelyillämme tuskin enää on.

Mikä loistava ura hänellä jo oli takanaan kolmenkymmenen yhdeksän

vuotiaana! Opintonsa päätettyään hän vähäksi aikaa tuli Arsenaalin

alakirjastonhoitajaksi. Pysyen kaukanakin uskollisena maakunnalleen

hän julkaisi toisen toisensa jälkeen: Lesdiguières'n, vuorten

kuninkaan historian, jossa tämä kuudennentoista vuosisadan ovela ja

taipumaton veijari oli kuvattu havainnollisesti kuin romaanihenkilö,

ja vuonna 1789 Vizillessä pidetyn kokouksen historian, joka sisälsi

läpileikkauksen mielten ja olojen tilasta Dauphine'ssa vallankumouksen

aattona. Siitä lähtien seurasi häntä menestys. Akademia antoi hänelle

Gabert'in suuren palkinnon hänen nuoruudestaan huolimatta. Muuan

kustantaja, joka luotti hänen vakuutukseensa puuhan menestyksestä,

pani hänet erään kirjakaupallisen yrityksen etunenään, jonka

tarpeellisuutta hän kauan oli julistanut kirjallisissa piireissä:

se oli kuukausittain ilmestyvä sarja suurten miesten elämäkertoja,

joiden piti olla lyhyitä, selviä, kaunopuheisia ja samalla tarkkoja,

sekä halpoja, minkä yrityksen kautta hän aikoi puistaa nuoren polven

hereille ja näiden esikuvien kautta yllyttää sitä täyttämään päivänsä

paremmalla sisällöllä. Itse hän mielensä monensuuntaisuudessa,

jota jokainen kaunis elämän työ viehätti, aikoi käsitellä muutamia

kaikkein vaikuttavimmista ja kaikkein yllyttävimmistä, Pascalia,

Lavoisier'ta, Marceauta, Beethovenia. Ja tästä johtajan toimestaan

huolimatta hän jatkoi vuodesta vuoteen uupumattomalla uutteruudella

tieteellisiä töitään: hän kirjoitti _Työmiehen historian nykyaikaisessa

yhteiskunnassa_, joka valmiina käsitti kuusi nidosta ja joka oli

suuremmoinen esitys yhtymien, työvälineiden, käsityön, taloudellisten

ja siveellisten olosuhteiden muutoksista; _Talonpojan historian

yhdeksännellätoista vuosisadalla_, jossa hän päästi valloilleen

rakkautensa maahan, maanviljelystöihin, maaelämään, minkä hän oli

perinyt maanmuokkaaja-esi-isiltään; sommittelemalla uudelleen kokoon

hävinneet yhteiskunnat, ranskalaiset ja ulkomaalaiset, ja vertailemalla

niitä uusiin yhteiskuntiin tämä esitys näytti isänperinnön ja

perhesiteen vaikuttavan voiman. Teoksen tuli käsittää neljä nidosta:

toinen oli juuri ilmestynyt. Oppineet sellaiset kuin Le Play, Fustel

de Coulange, Taine olisivat ilolla tervehtineet tätä oppilasta, joka

jo oli mestari; heitä olisi miellyttänyt hänen todellisuuden pohjalla

pysyttelevä menetelmänsä, hänen oppineisuutensa, hänen kunnioituksensa

tosiseikkoja kohtaan, ja Tainea, joka oli enemmän taiteilija kuin

muut, olisi viehättänyt hänen hehkuva kirjoitustapansa ja hänen

historiallisten kuvauksiensa väritys.

Ajatuksissaan kiitämällä tämän niin täyteläisen elämänuran läpi, ja kun

me tällaisissa kuvitteluissa lopulta aina päädymme itseemme, Philippe

Lagier päätteli:

— Hänellä on ollut menestystä. Ja kuitenkaan hän ylipäänsä ei ollut

minua etevämpi:

Sillä vaikka tämä ystävyys oli niin vanha ja syvä, tuntui siinä pieni

kateuden oka. Liian usein hän surkutteli näköpiirinsä ahtautta,

ympäristönsä viheliäisyyttä, voidakseen olla kadehtimatta sitä

ilmavampaa, vapaampaa elämää, jonka Albert Derize oli osannut itselleen

valloittaa. Hän oli tämän veroinen järjen terävyydessä, ja häntä

etevämpi kyvyssä yllättää tilanteita ja luonteita irooniselta puolelta

ja heti nähdä, minkä verran niissä oli totuutta. Mutta kuinka tämä

osasikaan antaa laajakantoisuutta kaikelle mitä hän käsitteli ja

havaitsi, kuinka hänestä säteili tarttuva elämänrakkaus, mikä sisäinen

hehku alituisesti loisti hänen silmistään! Kaikki tämä auttamattomasti

siirsi Lagier'n toiseen riviin. Ja kun hänen innostuksensa antoi

aihetta odottaa jotain erehdystä, liioittelua, virhettä, kuten milloin

tähystellään liian kirein purjein kulkevan laivan vaarallista menoa,

hän jollakin tarkkanäköisellä peräsimen käännöllä taas tavoitti oikean

suunnan. Täytyi tunnustaa, että tässä harkitsevassa järjessä ja

hehkuvassa sydämessä asui harvinainen voima, ja kyky elävöittää hetket

pelkällä läsnäolollaan, kuten hänen kirjansa elävöittivät ne hänen

lukijoilleen.

Philippe Lagier'n puolueeton vertailu keskeytyi siihen, että hra

Tabourin pistäytyi sisään.

— Olen heti käytettävinänne, hra asianajaja. Nuo ihmiset tuolla

tahtoisivat säilyttää pakkoluovutetut maansa.

Hän puhui mainituista sinipuseroisista talonpojista. Hän hävisi

uudelleen heitä vakuuttamaan. Asianajaja saattoi taas solmia

ajatuslankansa ehjäksi. Hänen mieleensä muistui, mitenkä

epämiellyttävästi hän oli hämmästynyt saadessaan tiedon Albertin ja

Elisabet Molay-Norrois'n kihlauksesta. Hänellä oli itsellään tähän

aikaan aikomus pyytää nuoren naisen kättä, mutta hän epäröi, koska

hän piti häntä liian nuorena — tämä oli yhdeksäntoista vuotta — ja

liiaksi maailmannaisena, päättäen hänen puvuistaan, liian säännöllisen

sievänä pehmeävärisine ihoineen, ihmettelevine silmineen ja raikkaasti

kukoistavine poskineen, mikä oli tulevan lihavuuden viehättävä,

mutta uhkaava merkki. Hän arveli epävarmuutensa haihtuvan ajan

mukana, ja hänen olisi täytynyt väkisin voittaa itsensä, mikä aina on

vaikeata. Kuitenkin hän pian oli karkoittanut mielestään tämän pienen

sentimentaalisen unelman; vieläpä hän itseään erikoisesti pakoittamatta

oli saattanut hääpäivänä pitää maljapuheen, jossa hän tavanomaiseen

puheenparteen mukautuen julisti aviopuolisot toinen toistansa varten

luoduiksi. Ja olihan se tottakin! Tämä jo kuuluisa nuori mies, jonka

Molay-Norrois'n perhe oli turhamaisuudesta hyväksynyt, vaikka hän

perheasemaltaan oli heitä alempana, vei kotiinsa Pariisiin naisen, joka

oli pystyvä tuottamaan hänelle kunniaa ja auttava häntä hänen helpossa

nousussaan kohti mainetta.

Miksei hän, Lagier, ollut ensimäisenä esittäytynyt? Hän oli

varakkaampi, hienompaa sukua, Grenoblen asukas — mitä etuja hänellä

olikaan. Alituisesti häntä kutsuttiin taloon. Ja Albert oli tullut

sinne vain sattumalta eräänä päivänä. Kohtalo tahtoi, että Albert joka

kohdassa pääsi hänen edelleen. Avioero-anomus, joka saattoi Albertin

alakynteen elvytti hänen entisen kaunansa. Hän tunsi houkutusta nauttia

tästä onnettomuudesta, joka huomenna annettaisiin julkisuudelle

alttiiksi. Mutta ankarana itselleen hän heti tuomitsi itseään tästä.

»Tulenko minä pettämään hänet, sen sijaan että minun tulee häntä

puolustaa? Mutta mitä on oikeastaan tapahtunut. Olin luullut

ymmärtäväni että heidän avioliittonsa ensi aikoina Albert ei ollut

onnellinen. Aivan nuoret tytöt ovat liian houkkoja, jotta voisi olla

onnellinen avioliiton ensi aikoina. Tuttavallisuudestamme huolimatta

ei hän koskaan antanut pienintäkään viittausta hankauksesta, jonka

minä aavistin, sitä surematta. Surematta, se on totta! ihminen ei

ole täydellinen. Sitten heidän taivaansa on kirkastunut. Olen voinut

huomata, että hän on ympäröinyt vaimonsa vähän alentuvaisella, mutta

herkällä huolenpidolla, olen lakannut kiinnittämästä huomiota heidän

onneensa ja olen suostunut olemaan heidän toisen lapsensa kummina ...»

Näiden muistojen ärsyttämänä hän sysäsi oven auki ja ehti näkemään,

mitenkä talonpojat poistuessaan hyvästelivät hra Tabourinia,

puristellen käsissään hattujaan ja moneen kertaan häntä kiittäen.

Mistä he häntä kiittelivät? Siitäkö, että hän oli karkoittanut heidät

konnuiltaan? Tämä paholainen miehekseen ei ollut tyytyväinen siihen,

että oli pakkoluovuttanut heidän maansa, vaan vaati vielä heidän

kiitollisuuttaan.

— He ovat ymmärtäneet, sanoi hän palatessaan.

— Mitä sitten?

— Etten tahtonut muuta kuin heidän parastaan.

Philippe Lagier luuli tätä kyynilliseksi pilaksi, mutta toimistossaan

hra Tabourin ei koskaan puhunut muuta kuin vakavasti.

— Ilmeisesti, vastasi hän. Tässä on teidän paperinne.

— Kiitos. Juttu tulee luistamaan hyvin. Te tulette olemaan puolustaja?

— Odottakaahan. On ensinnäkin muutettava kotipaikkailmoitus. Hra

Salvage ja minä olemme yhtä mieltä siitä, että aiomme ottaa asian

esille Grenoblessa, välttääksemme pariisilaisia selittelyttä; mutta

jotta tämä siirto kävisi mahdolliseksi, on teidän merkittävä hra

Derizen kotipaikaksi Saint-Martin d'Uriage, jossa hän omistaa maata ja

joka kuuluu tähän tuomiopiiriin.

— Niinpä kyllä, niinpä kyllä, myönnytteli asianajaja, ojentaen

käsivartensa ikäänkuin kääröä tavoittaakseen.

— Sitten ...

Mutta uusien liiketuttavien saapuminen keskeytti sananvaihdon, ja

koska heillä oli tähdellisiä asioita, kävi hra Tabourin vaivantuneen

näköiseksi. Philippi Lagier'n kävi häntä sääli, vaikka hän tavallisesti

ei ollut kärsivällinen. Näytelmän kolmas henkilö, jonka hän tähän

saakka oli pitänyt syrjässä, otti nyt hänen mielensä niin valtoihinsa,

että hän sulki toimistoon vievän oven, tullakseen vähemmän häirityksi

tässä kuvitellussa kohtauksessaan. Hän täydensi avioero-anomuksen

paljastavat nimikirjaimet kokonaiseksi nimeksi. Anna de Sézery.

Ja hän sai selvän kuvan nuoresta tytöstä, jonka hiuksilla oli tuo

ruskea väri, mikä on kastanjan hedelmillä, kun ne putoavat puusta

ennen korjuuta, jonka kasvoja oli mahdoton unohtaa suun pettyneen

ilmeen takia, mikä oli niin omituisena vastakohtana heleiden poskien

raikkaudelle, ja varsinkin soikeiden silmien takia, joista kultakipinät

sädehtivät ja joiden hehkuvat pyyteet olivat niin vastakkaiset sille

jonkummoiselle varhaisväsymykselle, jota hänen esiintymistapansa

ilmaisi; vaikka hän oli solakka, kaunismuotoinen, voimakas, näytti

hän uupuneena syntyneeltä, ikäänkuin hän pitäisi turhana yritystä

tyydyttää liian suuria kaipauksiaan. Isänsä kera hän asui perhelinnassa

Saint-Ismier'ssä, kylässä, joka on rakennettu kukkulalle, mikä

vallitsee Granivaudanin avaraa laaksoa. Hänen vapaa käytöksensä, hänen

uhkarohkeutensa ratsastusretkillä, hänen keskustelunsa, jossa hän

toi julki laajan ja esteettömän lukeneisuutensa ja ilmaisi melkein

oudoksuttavaa innostusta tämän maailman asioihin, hänen varsin

epäiltävä, mutta näennäinen varallisuutensa, kaikki se kokosi hänen

ympärilleen kirjavan ihailijaparven nuoria miehiä, johon Lagierkin

kuului. Monen vuoden kuluessa hän oli Lagier'ssa herättänyt kiihkeän

tunteen: häntä näytti miellyttävän tämän kylmä järki, joka kernaasti

riipi maailman yltä pois valheellisen runoverhon ja toisinaan myöskin

todellisen, ja kuitenkaan Lagier ei voinut uskoa olevansa suosittu

enemmän kuin muut. Kuka saattoi sitä uskoa? Hän oli rakastanut häntä

omalla tavallaan, täynnä empimistä ja epäluuloa, ja jos olisi ollut

kysymys naimisiinmenosta hänen kanssaan, olisi hänessä herännyt

lukemattomia vastasyitä. Mutta tuota naista ei silloin tyydyttänyt

niin vähäpätöinen sielu, ja olisiko Lagier taas myöhemmin hänestä

välittänyt? Albert Derize, jonka hän joskus saattoi ottamaan osaa

kutsuihinsa, vaipui linnassa tutkimaan vanhoja asiakirjoja, jotka

auttoivat häntä luomaan itselleen käsitystä muinaisesta Dauphinesta,

ja kun hän otti osaa puheluun, kohteli hän nuorta tyttöä, hänen

yltiöpäisyyksiään ja paradoksejaan toverin suorasukaisuudella ja

vilpittömyydellä, jonka mielestään ei tarvitse osoittaa erikoista

huomaavaisuutta. »Hän ajatteli jo silloin, muisti Philippe, pikku

Elisabet Molayta, jota hän kohtasi kadulla tuntematta häntä. Ja vieläpä

se oli hän, joka tytöstä puhumalla, saattoi minut kiinnittämään

huomioni häneen.»

Isänsä kuollessa Anna de Sézerylle äkkiä selvisi pesän vararikko,

joka jo oli vanha, mutta lykkäytynyt eteenpäin sen erikoisen voiman

vaikutuksesta, mikä jonkun aikaa ylläpitää mureiksi käyneitä seiniä ja

tilanteita, joiden perustus on ontto; päivästä päivään se kuitenkin

oli käynyt yhä väistämättömämmäksi, ja siihen antoi selityksen eräs

taitavasti salattu vanhuksen intohimo. Ihailijaparvi hajosi, linna

myytiin, velkojat tyydytettiin melkein kokonaan — ja Anna de Sézery

katosi. Ylväs kun oli, ei hän kenellekään antanut tietoa itsestään.

Kerrottiin hänen ansaitsevan elatuksensa Englannissa antamalla soitto-

ja kirjallisuustunteja eräässä ylhäisön tyttöjen täyshoitolassa.

Vähitellen hänestä lakattiin puhumasta. Milloinkaan ei hän ollut käynyt

kotiseudullaan. Kymmenen vuotta oli kulunut. Oliko siitä todella

kymmenen vuotta? Ja jos niin oli, mitenkä saattoi hän niin suurella

selvyydellä nähdä nämä liikuttavat, samalla kertaa surulliset ja

kiihkoiset kasvot, niin nuoret ja niin epätoivoiset? Hänen täytyi nyt

olla kolmenkymmenen kahden tai kolmen ikäinen. Ja nyt hän astui hänen

elämäänsä tyvenesti kuin ainakin lapsuudenaikaiset vaikutelmat, jotka

tuntevat lumousvoimansa.

Ja palatessaan hänen muistiinsa tämä outo kummittelija valitsi

välittäjäkseen hänen parhaan ystävänsä. Kuinka Albert Derize oli

mahtanut hänet löytää? Minkä äkillisen mielenmuutoksen kautta hän oli

oppinut niin myöhään käsittämään tämän omituisen sekoituksen intomieltä

ja masennusta? Hänet tunsi siitä intohimosta, jota hän herätti.

Eivätkä hänen kullanvälkkyvät silmänsä muinoin vaatineet ehdotonta

rakkautta, joka ei saanut pelätä kestettäviä tuskia eikä uhkaavia

vaaroja? Ja keskellä huoneen vihreitä koteloita, jotka oli järjestetty

säännöllisesti kuin ahdas porvarillinen elämä, Philippe Lagier,

kyllästyneenä kohtaloonsa, kadehti sitä säälimätöntä onnea, jonka tämä

nainen antoi.

Tämän onnen todistus hänellä oli mukanaan. Koneellisesti hän

otti salkustaan ne kaksi kirjettä ja sähkösanoman, jotka hän oli

saanut ystävältään avioliiton särkymisen jälkeen. Ne olivat kaksi

lyhytsanaista lappusta, ilman mitään valituksia, mutta Albert oli

liian ylpeä päästääkseen sellaisia näkyviin. Ensimäisessä hän pyysi

Lagierta toimimaan hänen puolustus-asianajajanaan, siinä tapauksessa

että vaaditaan avioeroa. Ja toisessa hän pyysi häntä välttämään Anna

de Sézeryn nimen mainitsemista oikeudenkäynnin kuluessa ja tarjoutui

vastapalveluksi alistumaan täydellisesti kaikkeen, mitä rva Derize

lapsien suhteen vaati. Päinvastoin kuin olisi voinut odottaa hän

asetti uuden intohimonsa kaikkien perhetunteittensa yläpuolelle, mutta

halusi estää nuoren tytön nimeä tulemasta julkisuuteen, sillä hän ei

tahtonut heittää varjoa hänen maineeseensa, koska hän ei tahtonut

mennä naimisiin hänen kanssaan, vaan aikoi tästä lähtien elää laeista

ja yhteiskunnasta riippumatta. Samana aamuna hän, saatuansa tietää

vaikeuksista, jotka olivat hänen ehdotuksensa tiellä, oli sähköttänyt

saapuvansa iltapikajunalla ja osoitteekseen ilmoittanut äitinsä

asunnon, boulevard des Adieux.

Nämä olivat näytelmän kolme henkilöä. Saadakseen käsityksen itse

näytelmästä riitti kenties lukea tuo todistuskappale, josta

avioero-anomus sisälsi viittauksen. Niinpian kuin hra Tabourin taas

ilmestyi, pyysi Philippe, jonka mielikuvitus oli joutunut liikkeelle,

sitä häneltä.

— Entä tuo kirje, josta on kysymys?

— En ole vielä saanut sitä. Te saatte tutustua siihen aikanansa.

— Hyvä. Sallikaa minun nyt suorittaa eräs tehtävä, jonka olen saanut.

— Palvelijanne!

— Aiotteko päästää skandaalia leviämään laajemmalle?

— Mitä skandaalia?

— Tähän juttuun on kolmas henkilö sekaantunut.

— Kukaan ei häntä tunne. Minäkään en tiedä hänen nimeään.

— Erehdytte. Huomenna tämä nimi on kaikkien huulilla.

— Valitettavasti.

— Emmekö voisi, kuten usein tehdään, sopia jostain muusta avioeron

syystä? Me hyväksymme sen edeltäkäsin. Emme aio puolustautua.

— Te tiedätte, että oikeuden puheenjohtaja ei salli tällaista asian

verhoamista molemminpuolisen suostumuksen kautta ja sitäpaitsi hra

Salvage ei suostuisi vilpistelyyn. — Jospa puhuttelisin rva Derizeä?

— Hänen asianajajansa ilmoittaa minulle, ettei hän tahdo sekaantua

mihinkään.

— Minun on kuitenkin tavattava häntä ennenkuin oikeudenkäynti on

alkanut. Odottakaa huomiseen, ennenkuin laaditte anomuksenne valmiiksi.

Sovittu, eikö niin?

Hra Tabourin teki pelästyneesti vastaan väittävän eleen:

— Ettehän toki sitä ajattele. Juttu, joka minun on pantava käyntiin.

— Hyvä, hyvä: ette te sitä menetä. On oikeuden istuntoaika. Tulkaa

mukaani. Minun on puhuttava teidän kansanne kahdesta tai kolmesta

muusta asiakirjasta.

Ja molemmat suuntasivat kulkunsa kohti oikeuspalatsia. Heti heidän

mentyään kokoontuivat apulaiset vaihtamaan mielipiteitä.

— Huomasitteko, miten hra Lagier oli huolestuneen näköinen? kysyi

Vitrolle.

Ja haaveileva Malaunay vakuutti umpimähkään:

— Hän on rakastunut rva Derizeen eikä tahdo voida ryhtyä ajamaan asiaa

häntä vastaan.

Molemmat muut väittivät vastaan:

— Mitä sinä siitä tiedät?

— Mies rakastaa aina parhaan ystävänsä vaimoa. Sillä juoksupojan

ihmistuntemus oli pessimistinen.

— Odottaessaan hän on ottanut haltuunsa anomuspaperin, lopetti Vitrolle.

— Se ei tule takaisin, sutkautti pikku mies.

— Lyökäämme vetoa, huusivat kuorossa Dauras ja Lestaque.

Ja he löivät vetoa Derizen avioerosta kuten kilpa-ajoista. Malaunay

yksin pani vetoa sen puolesta, että aviomies voittaisi.

Täten katsojain välttämätön kuoro nauruillaan säesti kolmen ihmisen

murhenäytelmää, jonka lakimiehet ryhtyivät laatimaan virallisen

asiakirjan muotoon, yhtä ammattimaisella kaavamaisuudella kuin

välinpitämättömyydellä.

II

ENSIMÄISET TUOMARIT

Molay-Norrois'n perheellä oli hallussaan Quai de la Républiquen

varrella, ensi kerroksessa, avara huoneusto, jonka ikkunoista kahdeksan

oli Isèreen päin. Joen vesi, joka virtaa nopeaan ja korkeudeltaan

alituisesti muuttuu, milloin ollen matala, milloin pyrkien yli

äyräiden, on peräisin suuren Aiquille Roussen jäätiköiltä eikä ole

läpikuultavaa, mutta näyttää raikkaalta ja kylmältä. Sillan toisella

puolen alkaa ahdas joen oikeanpuolinen kaupunginosa, jonka selustana

on Rachais-vuoren muuri ja jota vallitsevat Sainte-Marie d'En-Haut'n

linnakkeet ja luostari. Vercarsin vuori vasemmalla ja Saint-Eynardin

oikealla ovat jokseenkin avaran taivaanrannan päätepisteinä. Tuntee

olevansa suljettu niiden kehään, mutta tilavuutta ja hyvää ilmaa on

silti.

Tämä huoneusto kuului vanhaan taloon, jonka Lesdiguières oli pannut

kuntoon rakastajatartaan, Marie Vignonia varten; tämä oli erään

silkkikauppiaan vaimo: mies, joka ei tähän ylellisyyteen suostunut,

sai surmansa, Ja vaimo, joka siihen suostui mielellään, tuli myöhemmin

konnetaabelin puolisoksi ja asettui asumaan hänen palatsiinsa. Mutta

kuten Grenoblessa käy, ei menneisyys ollut jättänyt jälkiä, vaan taloa

saattoi luulla uudeksi, tämä historiallinen muisto, joka muinoin oli

houkutellut Albert Derizeä, oli saattanut hänet löytämään Elisabet

Molayn, joka silloin vielä oli melkein lapsi.

Asianajajalle antamansa lupauksen mukaan saapui Philippe Lagier

iltapäivällä suorittamaan arkaluontoista asiaansa rva Derizen luokse,

kun hän portaissa kohtasi hra Molay-Norrois'n, joka oli tulossa niitä

alas.

— Mikä miellyttävä yllätys! Vihollisen vieraskäynti.

Kuudestakymmenestä ikävuodestaan huolimatta ei hra Molay-Norrois ollut

mikään vanhus. Hänen harvat hiuksensa ja Henrik IV tyyliin leikattu

partansa reunustivat valkoisella hänen vereviä ystävällisen näköisiä

kasvojaan. Vaaleansinisistä silmistä pilkahti pieni alakuloisuus,

jota hymy ja ilmeiden ja eleiden luontainen iloisuus yritti peittää.

Hän oli puettu huolellisesti, harmaaseen pitkääntakkiin, harmaaseen

sylinterihattuun, kiiltokenkiin, joita puoleksi peittivät harmaat

säärystimet, ja sotilaallisesta tottumuksesta — hän oli ollut ratsuväen

upseeri — hän piti vartalonsa suorana ja melkein jäykkänä. Hänen

laihuutensa teki hienon vaikutuksen ja auttoi häntä säilyttämään

nuorekkaan ulkonäön, jota hän naisvalloituksissa käytti hyväkseen.

— Minä en tule vihollisena, sanoi Philippe. Tahtoisin keskustella

rva tyttärenne kanssa välttääksemme tätä onnetonta oikeusjuttua. Te

voisitte siinä olla meille apuna.

— Tyttäreni ei ole kotona. Talon naiset ovat rva Passerat'n luona,

jolla tänään on vastaanottopäivänsä.

Philippe Lagier, joka oli alemmalla partaalla, nosti katseensa

nähdäkseen puhuteltavaansa. Tämän ilme oli miellyttävä ja

päivänpaisteinen, viaton kuin lapsen. Olihan hänen tunnettu suhteensa

rva Passerathan ajan kuluessa tullut melkein kunnioitusta herättäväksi,

ja hän kai tiesi paremmin kuin kukaan muu, mikä on sopivaisuuden

sääntöjen mukaista ja mikä ei!

»Talossa kenties ei oteta vastaan», ajatteli asianajaja.

— Mutta jos tahdotte tulla minun kanssani, sanoi hra Molay-Norrois,

niin menkäämme yhdessä. Meidän tarvitsee vain mennä Isèren poikki.

— Mielihyvällä.

Tosiaankin oli vain mentävä Iséren poikki. Passerat-huvila on

rakennettu joen toiselle rannalle, melkein kivisillan suuhun. Siihen

kuuluu päärakennus, oikealla kyljellä siipirakennus ja vasemmalla pieni

torni. Tämä ahdas torni, joka näytti turhalta ja rakennustaiteellisesti

epäilyttävältä, oli kuitenkin saanut esittää vaatimatonta osaansa

hälyytyspaikkana: väitettiin, että eräs sen ikkunoista, joka

tavallisesti oli suljettu, merkitsevästi avautui, kun poissa oli hra

Passerat, joka oli erään paikallisen Akademian esimies ja erinäisten

tehdasyhtiöiden johtaja: Quai de la Républiquelta näkee varsin hyvästi

vastapäätä olevalle Quai de Francelle. Talo, nuorena ja sirona keskellä

vanhaa kaupunginosaa, ei ole vailla viehätystä, jonka sen asema sille

antaa ja joka olisi voittanut, jos tätä yksinkertaisella tavalla

olisi käytetty hyväksi. Se ikäänkuin takertuu kiinni kallioon, joka

suojelee sitä tuulelta. Sinne tullaan ristikkoportin kautta, josta

päästään kellarikerrokseen ja joka holvikäytävän kautta on yhteydessä

taloushuoneiden ja autovajan kanssa. Tuore viiniköynnös verhoaa seiniä.

Joenpuoleinen pengermä on muodostettu puutarhaksi, ja koko etusivun

ikkunoista, varsinkin ylemmistä kerroksista, koska muutamat joen

äyräälle istutetut akasiat jonkunverran häiritsevät katsetta, aukeaa

Dauphinéen alppien mahtava näkemä, Belledonnan ja Sept-Laux'n koko

vuorimassa, joiden lunta kesä ei aina sulata ja jotka aurinko panee

hehkumaan. Kirkkaina talvi-iltoina, kun lumi auringonlaskussa alkaa

välkkyä ja vaihtelee mantelikukan väreissä, hyväilee tämä näytelmä

katsetta suloisemmilla soinnuilla kuin kaikki kevään merkit.

Sillalla hra Molay-Norrois pysähtyi avatakseen päivänvarjonsa ja lausui

mietteensä:

— Kun ennenaikaan naitti tyttärensä, vapautui samalla kaikesta

vastuunalaisuudesta. Nykyään lapset alituisesti mullistavat kotejansa

eivätkä vanhemmat koskaan voi olla rauhallisia.

— Niin, myönsi Philippe, mikään ei enää ole pysyvää.

— Avioeron mahdottomuus merkitsi perheiden turvallisuutta. Avioliittoa

pidettiin kunniassa silloinkin, kun siihen lyötiin haavoja. Sitä

kohdeltiin huomaavaisuudella, kohteliaisuudella. Mutta ei ole enää

olemassa kohteliaisuutta. Demokratia on hävittänyt sen.

— Kenties se johtuu siitä, että meillä on vähemmän aikaa käytettävissä

sen hyväksi.

— Se aika ei olisi hukkaan heitetty, nuori mies. Mielissään tästä

puhuttelutavasta asianajaja tunsi halua olla samaa mieltä. Komea vanhus

puheli taas:

— Hienotuntoisuus, sivistynyt käytöstapa, elämäntaito ovat kadonneita

ominaisuuksia. Huudetaan kaduilla sellaista mikä olisi salattava.

Saatte nähdä, minkälaisen paperin teidän virkaveljenne, tuo jäykkä

Salvage, perheeni vanha ystävä, on laatinut. Oli noita vanhoja ystäviä,

virkamiehiä, asianajajia, lääkäreitä, mikä maanvaiva, hyvä ystävä!

Heidän kanssaan täytyy neuvotella ja he käyttävät sitä hyväkseen,

noiden vanhojen menettelytapojen nimessä, joita he ylläpitävät,

saattaakseen teidät perikatoon, raahatakseen heidät oikeuteen,

tehdäkseen teistä lopun.

— Olen nähnyt anomuskirjan.

— No mitä ajattelette siitä? Totuus! kaikki he ovat sen puolella.

Ikäänkuin totuus saattaisi olla epähieno! Ikäänkuin yhteiskunta, joka

on jonkunverran monimutkainen ja huolehtii elämänilostaan, voisi tulla

toimeen ilman ulkokultaisuutta. Ja koko maailman he panevat noihin

tunnustuksiin. Ennen aikaan vaiteliaisuus kuului hyvään tapaan.

— Sovittakaa heidät.

— Mahdotonta. Pistäysin Pariisissa tapaamassa vävyäni; hän oli

livistänyt Saksaan neitinsä kanssa. Poikani, Olivier ja Victor,

tahtoivat haastaa hänet kaksintaisteluun. Se oli ajattelematonta, mutta

jalosti tarkoitettu. Vaivoin sain heidät pidätetyiksi. Eikö se ole

uskomatonta. Oppinut mies, kunnianhimoinen ihminen, menee turmelemaan

tulevaisuutensa, kadottamaan mahdollisuutensa päästä Akademiaan.

Tyhmyyksiensä kautta ei saa kotia turmella. Ja hän rakasti Elisabetia.

Hän rakastaa häntä kenties vieläkin. Kuka ei ole rakastanut kahta

naista yhtaikaa? Mutta kas tämä, hän on ylpeä. Kun hän kömpelyydessään

on saattanut itsensä kiikkiin, niin hän sensijaan että kieltäisi,

rupeaa itsepäiseksi. Minä tunnen hänet: hän ei palaa. Sitä sanotaan

luonteen lujuudeksi — ja elämä ei ole muuta kuin tinkimistä!

— Entä rva Derize?

— Naiset ovat hyvin kiihtyneitä. He yllyttävät toinen toistaan:

he puhuvat asiasta kaiken aikaa. Minä olen ylläpitänyt heidän

kärsivällisyyttään kaksi kuukautta, mutta nyt se on lopussa.

— Asia on siis lopullisesti ratkaistu?

- Se on valitettavasti luultavaa.

He saapuivat Passerat-huvilan edustalle. Philippe ei olisi halunnut

tulla sisään.

— Ettekö voisi ilmoittaa rva tyttärellenne, että haluan häntä tavata?

Kello on neljä; kello kuusi tulen hänen luokseen.

— Ei, ei, käykää sisään: saatte järjestää asianne hänen kanssaan.