Ihminen päättää, Jumala säätää.
Juliuksen täytyi toukokuun alussa tehdä matka Baseliin, ja kun hän on
nykyään liiaksi rasittunut ja hermostunut, halusi hän käyttää tätä
tilaisuutta hyväkseen ottamalla parin viikon virkavapauden. Se voi
käydä hyvin päinsä senkin vuoksi, että hänellä sattui olemaan hyvin
taitava apulainen, jonka voi jättää sijaisekseen. Hän tahtoi ottaa
minut mukaansa ja olin äärettömästi iloinen siitä, että saisin vähän
aikaa yksin hänet omistaa. Kreiville ilmotin lähteväni tapaamaan
erästä tuttavaa Dresdenissä, joka todella oli myös tarkotukseni.
Ilokseni olen nimittäin kuullut, että Emmy ja hänen Schaninsa ovat
kunnostaneet itseään; he maksoivat viime vuonna: säntillisesti korkonsa
ja kirjottavat minulle tuon tuostakin tyytyväisyyttä ja kiitollisuutta
uhkuvia kirjeitä.
Olin jo alkanut matkavalmistukseni — se oli tiistaipäivä ja perjantaina
meidän oli määrä lähteä — kun minut yhtäkkiä kutsuttiin telefooniin.
Kuulin oudon äänen käskevän minun heti tulla Behrenstrasselle kreivin
luo, joka tahtoi minua tavata. Pelästyin niin, että rupesin vapisemaan,
sillä heti aavistin jotain erikoista tapahtuneen, muuten hän ei olisi
minua kotiinsa kutsunut; siellä olin ainoastaan yhden kerran sitä ennen
käynyt.
Tietysti lähdin paikalla matkaan ja tapasin hänet sairaana.
Hänellä oli ankarat ischias-tuskat eikä hän ollut muutenkaan kunnossa,
ja nyt hän tahtoi minua jäämään vakinaisesti luoksensa, hoitajakseen ja
seuralaisekseen.
Mitä minun nyt oli tehtävä? Kieltäytyä en uskaltanut enkä olisi sitä
muutenkaan tehnyt, sillä sehän olisi ollut mitä ruminta halpamaisuutta
häntä kohtaan, joka on niin paljon minun hyväkseni tehnyt. Lohdutin
itseäni myöskin aluksi sillä toivolla, että hän jonkun päivän kuluttua
tulisi paremmaksi ja minä voisin kuitenkin päästä Juliusta tapaamaan,
mutta sen sijaan hänen tilansa pahenikin päivä päivältä.
Ensin tuntui minusta aivan sietämättömältä ajatus että koko tuosta
matkasta, josta olin niin äärettömästi iloinnut, ei tulisikkaan
mitään, ja paruin aivan kuin pieni lapsi, mutta vähitellen aloin
tyytyä kohtalooni. Ja sitten rupesi tuntumaan miltei hauskalta, että
voin tehdä tämän uhrauksen vanhan ystäväni hyväksi. Tietoisuus tästä
rauhotti suuresti mieltäni, ja minut teki melkein onnelliseksi tunne
siitä, että läsnäoloni häntä nähtävästi ilahdutti ja että minä olin
jossain määrin välttämätön hänelle.
»Siinä on pehmeät, hellät kädet» sanoi vanha lääkintäneuvos, joka häntä
hoiti, kerran kohteliaasti, ottaen minun käteni omiinsa ja katsellen
niitä, »hienot, pehmeät naiskädet, niinkuin nämä, ovat lääkärin parhaat
apulaiset.»
Se oli kuitenkin hirveä aika. Kreivillä oli ankarat tuskat ja iltasin
aina kova kuume; monasti jäin yöksikin hänen luokseen. On julmaa,
kun näkee toisen noin kärsivän ja täytyy istua siinä eikä voi
mitenkään auttaa. Semmoisina hetkinä tuntee perinpohjin inhimillisen
kykenemättömyytensä, joka ei omin voiminsa mitään aikaan saa. Ei
hitustakaan voimaa ole meikäläiselle annettu. Kohtaloon nähden on
meillä vain velvollisuuksia, ei mitään oikeuksia.
Parina päivänä ja yönä minä jo odotin pahinta. Erään vaikean yön
jälkeen vanha ystäväni, herättyään lyhyestä, levottomasta unesta,
tarttui käteeni, puristi sitä ja sanoi pitäneensä huolta siitä, että
minun tulevaisuuteni oli turvattu, päättyipä hänen tautinsa miten
tahansa. Mutta _yksi asia_ tuli minun luvata: etten enää palaisi
entiseen säännöttömään elämääni...
En ole mikään sielujen tutkija, että voisin aina selvitellä erilleen
ja määritellä omat tunteeni, ja tuolla hetkellä täytti taas mieleni
monenlaisten tunteiden sekava tulva. Sen tunsin selvästi, että hänen
pyyntönsä teki minuun peräti nöyryyttävän vaikutuksen, mutta en voinut
kuitenkaan häntä moittia siitä, koska todellakin olen kerran pettänyt
hänen luottamuksensa... todellako luottamuksen? — — Ei... Juuri siksi
että hän ei täydellisesti luottanut minuun — — no, yhdentekevä... Mutta
sen voin pyhästi vakuuttaa, että tuona sairauden aikana en kertaakaan
ajatellut, miten kävisi, jos minun vanha ystäväni kuolisi. Noina tuskan
hetkinä pelkäsin vaan sitä, että hän voisi kuolla. Minä en ole häntä
rakastanut milloinkaan niinkuin nainen rakastaa _miestä_, mutta harras
kiitollisuuteni herätti minussa häntä kohtaan jonkinlaista tyttären
rakkautta, ja tahdon olla iankaikkisesti kirottu, jos mikään syrjä- tai
taka-ajatus oli minua johtamassa, kun häntä hoidin.
Toivuttuaan taudistaan ei kreivi enää laskenutkaan minua luotaan.
Herroille, joita hänen luonaan usein kävi, hän esitti minut
sukulaisenaan ja hoitajattarenaan, rouva von Osdorffina, ja kaikki
tietysti kohtelivat minua mitä suurimmalla kunnioituksella. Kahdeksan
päivän kuluttua, juuri samana päivänä, jona Julius palasi matkaltansa,
kävimme ensi kerran Eläintarhassa, ja ensi viikon jälkeen matkustimme
Wiesbadeniin. On sekin sopiva olinpaikka kesäkuumalla, mutta ykskaikki,
pääasia on että saan vielä pitää vanhan herrani; hänen sairautensa
ja minun hoitajanvirkani ovat oikeastaan vasta tehneet hänet minulle
oikein rakkaaksi ja kalliiksi. Minä tunnen että me kaksi kuulumme
yhteen, ja se on jo paljon semmoiselle, joka on maailmassa niin yksin
kuin minä. Julius luulee Wiesbadenissa oleskelun tekevän minullekin
hyvää. Minussa on yhä vielä yskä. Oikeastaan ei minua nykyään
mikään vaivaa, mutta välistä tunnen itseni sanomattoman väsyneeksi
ja rasittuneeksi. Luulen sen johtuvan viime viikkojen paljosta
yövalvonnasta.