Niin, rakkaani, siinä sitä nyt taas ollaan. Elämä on alituista
kiertokulkua. Vähän matkaa kun olet päässyt eteenpäin, niin huomaat
olevasi samassa paikassa josta olit lähtenyt.
Minun hienot naistuttavuuteni ovat nyt muistoja vain. Asia oli
tämmöinen. Helmikuussa olin kutsuttu teelle tohtorinna K:n luo, johon
olen tutustunut yhdistyksessä. Kun kaikki muut vieraat olivat jo
saapuneet, tulee vielä muuan morsiuspari, rouva K:n veli morsiamineen.
Sulhanen oli nuori mies, tuossa viiden- kuudenkolmatta korvilla.
En muista häntä koskaan ennen nähneeni, mutta heti huomasin hänen
tuntevan minut, sillä hän nähtävästi hämmästyi, painoi sitten monoklin
tiukemmin silmäänsä ja tuijotti hävyttömästi minuun. Vähän myöhemmin
hän tunkeutui luokseni ja kuiskasi, luoden minuun silmäyksen, jonka
tarkotus oli kai minut maahan masentaa: »Miten Te olette tänne tullut,
Thymian?»
Katsoin häneen ylpeästi. »Mitä Te haluatte?» kysyin.
»Älkää olko olevinanne», sanoi hän tylysti. »Minä olen ennen nähnyt
Teitä monta kertaa Café Keckissä ja Nationalissa.»
Käänsin hänelle selkäni, mutta hyvältä ei oloni tuntunut. Tiesin hänen
tekevän minut mahdottomaksi, jollei hän pitänyt suutaan kiinni. Hetken
kuluttua seisoo hän taas takanani ja kuiskuttaa korvaani: »Ystäväni
Abraham voi tulla millä hetkellä hyvänsä. Hän tuntee myös Teidät. En
soisi mitenkään hänen näkevän Teitä täällä sisareni luona.»
Olisin voinut tuon hävyttömän juutalaisnulikan tappaa siihen paikkaan,
niin olin häneen suuttunut. »Te erehdytte», sanoin, mutta hän heti
tukki suun minulta.
»Älkää ollenkaan huoliko teeskennellä, Thymian. Jos lankoni tietäisi,
kuka hänellä on täällä vieraana, ei Teillä olisi syytä iloita. Ja
jollette omasta tahdostanne poistu — —»
Viimeisissä sanoissa olevan uhkauksen enemmän arvasin kuin kuulin,
enkä epäillyt että hän panisi sen täytäntöön. Mitäpä minulla oli
muuta keinoa kuin väistyä, sillä enhän tahtonut olla syynä skandaalin
syntymiseen. Mutta hirveästi tuo kohtaus kaiveli mieltäni. Yöllä en
saanut nukutuksi vähääkään.
Paria päivää myöhemmin sain yhdistyksemme puheenjohtajalta kirjeen,
jossa syytä ilmottamatta, kohteliaasti mutta varmasti vaadittiin minua
luopumaan toimestani johtokunnan jäsenenä...
Tiesin jo kylliksi. Tuo hävytön juutalaispenikka ei ole voinut pitää
kieltään kurissa, minä olen noista piireistä ainaiseksi syösty pois.
Kun kutsun tuota lurjusta juutalaiseksi, en tahdo sillä sanoa,
että juutalaisissa yleensä tuommoista röyhkeyttä ja raakamaisuutta
tavattaisiin. Päinvastoin olen juuri juutalaisten puolelta saanut aina
kokea ritarillista käytöstä.
* * * * *
Tuo juttu on koskenut minuun enemmän kuin se olisi oikeastaan
ansainnut. Mielenliikutuksesta ja harmista sain verensyöksyn ja jouduin
neljäksitoista päiväksi sänkyyn.
Julius ja kreivini sanovat molemmat samaa: he olivat edeltäpäin
arvanneet, että näin tulisi käymään; oli ollut suorastaan ihme, että
se ei ollut ennen tapahtunut, minä kun olen liian huomattava ilmiö
voidakseni suureen joukkoon noin vaan huomiota herättämättä hävitä.
Eikähän sillä itse asiassa mitään merkitystä olekkaan. Paljon en minä
tuossa jutussa hävinnyt. Todellisia ystäviä en noista naisista olisi
kuitenkaan voinut saada. Ja jos tahdon hyväntekeväisyyttä harjottaa, on
minulla kyllä keinoja siihen tarvitsematta käyttää mokomain yhdistysten
välitystä. Mutta pahalta minusta sittenkin tuntuu; hävettää tavata
noita rouvia. Olisi tosiaankin tarpeen enemmän häikäilemätön luonne
kuin minulla on.
D. on alkanut taas käydä useammin minun luonani. Hänen seikkailunsa
tuon lesken kanssa ei tuottanut mitään tuloksia. Aina hän valittaa
sitä, ettei voi naida minua. Joka kerta minä ajatuksissani liitän hänen
valituksiinsa kysymyksen: miksi et voi? ja nauran samassa itsekseni
tälle ajatukselle.
Miten pikkusia ihmiset sentään ovat! Miten ahtaat heidän sielunsa ja
tarkoin rajotetut heidän mielipiteensä! Alituiseen he iskevät päänsä
seuraelämänsä sääntöjen aitaan ja omiin jyrkkiin ennakkoluuloihinsa,
joilla ovat itse itsensä ympäröineet. Sen sijaan että rohkeasti
hyppäisivät aidan yli, jos heidän oma onnensa sitä vaatii, he
painautuvat arasti aitoviereen ja huokaillen tirkistelevät sen raoista
tuota »saavuttamatonta», mahdotonta»...