Tahtoisin olla jumalinen voidakseni uskoa, että ihmiset saavat nähdä
toisensa uudessa elämässä...
Huhtik. 1901.
Minä alan vähitellen kotiutua siinä poroporvarillisessa piirissä, johon
»koroillani eläjänä» oikeastaan kuulun. Mitä kaikkea sitä voikaan
saada aikaan parilla tuhannella markalla! Se minun olisi pitänyt
tietää aikaisemmin. Jos hyvin käy, saan vielä rahan rintaani ja tulen
kuvalehtiin.
On ihanaa omistaa rahaa. Sillä voi synnyttää niin paljon iloa. Minä
itsehän en sitä tarvitse. Kreivi täyttää anteliaasti kaikki tarpeeni,
jota paitsi Julius ja D. ovat aina valmiita heti antamaan, jos milloin
sattuu minulle joitain ylimääräisiä menoja. Mutta monet muut ihmiset
ovat pienen rahan puutteessa.
Tarvitsee vain pitää silmänsä auki ja joka puolella näkee köyhyyttä,
kurjuutta ja surua. Ei voi todellakaan millään kauniimmalla tavalla
käyttää rikkauttaan kuin silmät ummessa, avoimin käsin syytää sitä
sinne, missä hätä ja puute suurimmat ovat.
Olen tosin tehnyt huonojakin kokemuksia. Valkealle Dorikselle tarjosin
emännöitsijän paikan luonani, hän tulikin ja minä toivoin hänen
hyvin viihtyvän uudessa toimessaan. Annoin hänelle runsaan palkan,
hyvän huoneen ja paljon lahjoja, ja iltasin istuimme tavallisesti
arkihuoneessa pakinoiden. Mutta vain kaksi kuukautta hän pysyi
paikassaan. Eräänä sunnuntai-iltana hän läksi ulos ja sille tielleen
jäi. Maanantaina sain kirjeen, jossa hän ilmotti haettavansa tavaransa
pois. Hän oli tavannut erään vanhan rakastajansa ja lähtenyt tämän
kanssa, sanoi itsellään olleen kyllä hyvän paikan minun luonani
ja pitävänsä minut aina kiitollisessa muistossa, mutta halu veti
kuitenkin enemmän entiseen toimeen, tarjoilijattareksi. Kaksi muuta
entistä tuttavaa on minulla sen jälkeen ollut palveluksessani; toinen
varasti mitä vain irti sai, toinen taas käyttäytyi kuusi viikkoa aivan
moitteettomasti, mutta sitten hän alkoi öisin hilata miehiä taloon ja
viimein tapasin keskellä päivää kyökissä hänen luonaan ystävän, aivan
rappiolle joutuneen louis'n, enkä sen jälkeen tietysti enää voinut
häntä pitää.
Hyväntekeväisyyteni kautta olen joutunut nyt aivan uuteen
seurapiiriin. Pesijättäreni oli nimittäin saanut pieniä ja sairastunut
lapsivuodekuumeeseen, minä kävin häntä katsomassa ja näin kauhistavaa
kurjuutta, tein mitä voin, otin kaksi pientä raukkaa, jotka
avuttomina ryömivät lattialla, toistaiseksi mukaani ja hoidin niitä
kotonani. Eräänä päivänä kävi luonani diakonissa, joka luultavasti
tuli katsomaan, saivatko lapset minulta oikeaa hoitoa, ja kun hän
kuuli minun pitävän pienistä lapsista, kysyi hän, enkö olisi halukas
rupeemaan jäseneksi äskettäin perustettuun naisyhdistykseen rintalasten
hoitoa varten. En suoraan myöntynyt enkä kieltäytynyt, mutta noin kahta
viikkoa myöhemmin tulee luokseni muuan rouvasihminen ja pyytää minua
merkitsemään jotain hänen mukanaan olevaan listaan, sanoo tässä olevan
kysymyksessä aivan uuden asian, nimittäin huolenpidon naimattomista
äideistä ja heidän lapsistaan. Minusta se oli niin kaunis asia, että
merkitsin heti sata markkaa, josta vieraani nähtävästi hyvin ilostui
ja sanoi minulle heti nimensäkin. Tohtorinna S., sangen miellyttävä
rouva; kyseli tietysti vähitellen yhtä ja toista minusta itsestäni,
ja sai tietää että olen leski, en seurustele kenenkään kanssa ja olen
enimmäkseen kotona itsekseni. Hän arveli sen tuottavan minulle iloa,
jos voisin omistaa joutilaan aikani semmoisen hyvän asian palvelukseen
kuin puheenaoleva. Hyväntekeväisyyden työmaa on niin laaja ja työvoimia
on aivan liian vähä, hän lausui. Minä vastasin vältellen, mutta
tohtorinna lienee puhunut muille käynnistään, sillä seuraavina päivinä
tuli usein luokseni naisia listoineen, muutamat niistä ehdottivat
oikein lähemmän tuttavuuden tekemistä ja tahtoivat väen väkisin minua
yhdistykseensä, ja loppujen lopuksi suostuinkin lähtemään erääseen
kokoukseen. Siitä alkaen olen ollut toimivana jäsenenä. Näyttää
levinneen sellainen huhu, että minä olen muka rikas, hyväntekeväisyyttä
harrastava nainen, sillä kaikkialle otetaan minut avosylin vastaan ja
äskettäin ehdotettiin minut erään paikallisyhdistyksen johtokunnan
jäseneksi, jonka ehdotuksen yleiskokous arvatenkin hyväksyy. Siten
voi ihminen nykyaikana kohota arvossa, sormeaankaan liikauttamatta,
jos hänellä vaan sattuu olemaan pientä rahaa vähän enemmän kuin itse
tarvitsee taikka vielä paremmin pari liikaa satamarkkasta kukkarossaan.
Kukkaro tekee ihmisen.
Kreivini mielipidettä minä tietysti kysyn aina, ennenkun tämmöisiin
uusiin hommiin rupean, ja hänellä ei ole mitään tätä vastaan, varotti
vaan minua liian paljon esiintymästä. Sitä tietysti en teekkään, mutta
vasten tahtoanikin vedetään minua yhä enemmän etualalle.
Tämän kautta olen nyt saanut koko joukon uusia tuttavia, jotka,
ollen sivistyneitä naisia ja omistaen moitteettomat seurustelutavat,
oikeastaan sopivatkin minulle paremmin kuin entiset ystäväni
Friedrichstrassen seuduilta. Mutta tokko nämä hienot, säädylliset
naiset kohoavat niin kovin paljon yläpuolelle tuota toista maailmaa,
sitä uskallan suuresti epäillä. En ajattele silloin sitä, mitä
yleisen mielipiteen mukaan tavallisesti siveydellä tarkotetaan.
Minun ajatukseni mukaan merkitsee tämä sana kaikkien ihmisten hyvien
ominaisuuksien yleiskäsitettä, eikä tarkota ainoastaan yksityisten
henkilöiden sukupuolisen elämän erikoisalaa. Paitsi sitä karkeaa ja
oikeastaan vaan ulkonaista siveyttä, jonka ihmiset ovat itselleen
rakentaneet, on olemassa toinen, hienompi sielun siveys, jolla ei
ole tuon edellisen kanssa mitään tekemistä. Voi sangen hyvin kahlata
molemmin jaloin liassa ja mudassa ja pitää siltä sielunsa puhtaana ja
kirkkaana, samoin kuin toiselta puolen ulkonaisesti arvossa pidetty
»siveä» nainen saattaa olla kokonaan kaikkea siveyttä vailla, kun
alhaiset ajatukset, pikkumaisuus ja sisällinen halpamielisyys pilaavat
ja myrkyttävät hänen sielunsa.
En milloinkaan esimerkiksi ole kenenkään »siveettömän» naisen kuullut
niin häpeällisesti panettelevan lähimäistään kuin tohtorin rouva Th——
asianajajan rouva Z——iä, jotka kaksi ovat jostain syystä huonoissa
väleissä. Jos »huono» nainen kiivastuu, niin se muistuttaa virtahevon
puhisemista zoologisessa puutarhassa, se ei kuulu kauniilta, mutta se
ei vahingoita ketään, korkeintaan sille nauretaan. Mutta annappas että
tuo »siveä» rouva rupee ilkeäksi, niin sieltä tulee kuin myrkyllisen
käärmeen pistoja, äänettömiä mutta kuolettavia... Oi, minkälaiset
kielet on noilla hienon Berlinin naisilla, jotka jalomielisyyttä ja
hyväntekeväisyyttä ammattinaan harjottavat!
Minulla olisi siitä juttuja kerrottavana, mutta aikani ja päiväkirjani
ovat liian hyviä käyttää semmoiseen.
Niin, ja tämä hyväntekeväisyys sitten! Parasta on olla siitä
puhumatta. Ajatella saa kukin mitä tahtoo. Hyväntekeväisyysiltamat
ovat oikea maanvaiva. Joka ostaa ja maksaa kolmekymmentä pilettiä,
pääsee yhdistyksen kunniajäseneksi, ja ken lunastaa sata pilettiä,
saa ritarimerkin. Hyväntekeväisyysnaiset; itse eivät tavallisesti
pane penniäkään likoon, he tyrkyttävät vaan toisille pilettejään ja —
soittavat suutaan.
Helmikuussa olin eräissä arpajaisissa myömässä arpoja ja ne menivät
kuin kuumille kiville. Kaikki nuoret tytöt kadehtivat minua. Jos niin
tahtoisin, voisin lyödä laudalta vielä, nuo kananpojat joka ainoan.
Sitä vain pelkään aina, että sattuisin kohtaamaan jonkun entisen
tuttavan. Tähän saakka on kuitenkin kaikki mennyt hyvin. Kreivi pelkää
samaa kuin minäkin ja kehottaa minua alinomaa vetäytymään takaisin.
Kreivini lahjotti minulle äskettäin satumaisen hienon alushameen, joka
oli maksanut kolmesataa markkaa; se oli todellinen taideteos valkeasta
silkistä keltaisine pitsikoristeineen ja olisi kelvannut hyvin vaikka
kuningattarelle. Se tuotti minulle lapsellista iloa, mutta kahdeksan
päivää ihailtuani sitä rupesin ajattelemaan, että silläkin rahalla mikä
tuosta oli maksettu, voisi saada paljon hyvää aikaan. Lyhyesti sanoen,
minä möin koko komeuden ompelijalleni sadasta kahdestakymmenestä
markasta, hän luovutti sen jollekulle toiselle kolmenkymmenen markan
voitolla, ja nuo sata kaksikymmentä markkaa annoin miehestään
eronneelle poliisin vaimolle, joka asuu samassa pihassa kuin minä.
Niillä tämä osti ompelukoneen ja toimittaa operoitavaksi poikansa,
jolta on jalat käyristyneet sisäänpäin, ja minä saan tietysti täyttää
mitä lisää tarvitaan.
Kun kreivi eilen kysyi, joko olin tuota hametta käyttänyt, tunnustin
syntini hänelle. Hän ei suuttunut, mutta sanoi minun menetelleen
tyhmästi, sillä täten hän oli tullut heittäneeksi lähes kaksisataa
markkaa kuin kaivoon. Se on totta. Jos vastedes tuommoisia rupeen
ajattelemaan, otan mieluummin heti rahan rahana.
Syyskuu.
Kreivini tahtoi pitää minut tämän kesää luonansa. Vietimme taas vähän
aikaa hänen linnassaan Schlesiassa ja sieltä matkustimme Holsteiniin,
jossa minä asuin Gremsmühlenissä sillaikaa kun hän oleskeli eräällä
maatilalla lähellä Plöniä. Hotellissa oli paljon hamburgilaisia, mutta
enimmäkseen poroporvarillista väkeä, ei yhtään entistä tuttavaa. Vasta
ihan viime päivinä tapasin erään rouvan, jonka sisar tuntee Ludwigin ja
hänen vaimonsa, mutta paljon en saanut sen kautta heistä kuulla. Sen
hän kuitenkin tiesi, että lapsia niillä ei ole.
Siellä minä opin tuntemaan miellyttävän, vanhanpuoleisen herran
Altonasta, ent. hallintoneuvoksen, ja myöhemmin myöskin hänen
veljenpoikansa, reippaan ja vielä sangen nuorekkaan kapteenin.
Me teimme usein yhdessä matkoja ympäristöön, joka on todellakin
erinomaisen viehättävä, ja etsimme kaikki paikat, jotka mainitaan
Vossin »Luisessa». Elokuun alussa molemmat herrat matkustivat Zoppotiin
ja pyysivät minua mukaansa, johon olin hyvinkin halukas, Julius kun
myöskin oleskeli elokuun siellä. Sattui niin onnellisesti, että kreivin
täytyi juuri siihen aikaan lähteä Reinin varrelle tarkastamaan siellä
olevaa maatilaansa, jonka joku hänen tuttavistaan halusi ostaa, ja
minulla oli siten tilaisuus mennä minne tahdoin.
Julius asui perheineen eräässä huvilassa. Heti ensi päivinä kohtasin
hänet rannalla. Ainoastaan kerran ennen olin nähnyt hänen vaimonsa,
vuosia takaperin Apolloteatterissa ja silloin hän oli kalpean, kärsivän
ja mitättömän näköinen; nyt en häntä heti tuntenutkaan, niin kaunis ja
hieno oli hänestä tullut. Se vaikutti kuin pisto sydämeeni, sillä nyt
tiesin, miksi Juliuksella ei ole enää muuta kuin ystävällisiä tunteita
minua kohtaan. Kun näin hänet viehättävän vaimonsa rinnalla ja heidät
molemmat lapsiensa keskellä — joista vanhin on tyttö, kaunis kuin kuva
— tuli mieleni täyteen kateutta ja katkeruutta, ja vaivoin voin estää
tunteitani ilmi puhkeemasta. Lähdin sentähden jo puolivälissä elokuuta
taas pois ja olen täällä Berlinissä jälleen alkanut työskentelemään
hyväntekeväisyysyhdistyksessäni. Viime viikolla olin paroonitar L—n
luona, myömässä ruusuja pienten orpolasten hyväksi pidetyssä iltamassa.
»Tehän olette vielä kuin nuori tyttö, rakas rouva Osdorff», sanoi tuo
vanha paroonitar, joka muuten on siitä merkillinen, että hän osottaa
hyväntekeväisyyttään enemmän teoissa kuin sanoissa. »Teiltä herrat
varmaan ostavat ruusuja — —»
Siinä suhteessa minulla kyllä ei ollutkaan valittamista. Sain kymmenen
ja kaksikymmentä markkaa joka kukasta, niin että voin omasta puolestani
sievällä summalla kartuttaa illan tuloja. —
Pieni pääomani on huvennut jo ihan mitättömiin. Ei tee mitään.
Joulukuu 1901.
Jos tunnen iloa tai surua, sinä olet ystäväni, jonka puoleen aina
käännyn, rakas kirjani. Minä olen kovin kipeä. Pelkään että tästä tulee
pian loppu. Marraskuussa sain kerran verensyöksyn. Olen niin yksinäinen
ja kaikkien hylkäämä. Usein kuljeksin tuntikausia huoneesta huoneeseen
ja itken, itken lakkaamatta. D. tulee enää hyvin harvoin. Satuin kerran
jossain kuulemaan, että hän hakkailee erästä rikasta leskeä. Niin
tietysti...
Kaikki loppuu kerran. Ja kuitenkin minä tunnen värisyttävää kauhua
ajatellessani kuolemaa, pitkää yötä ahtaassa haudan pimeydessä...