Pihkantuoksua ja metsäpurojen lorinaa. Mieleni teki taas kerran
päästä näkemään Harzia. Kesäkuussa olin ensin kreivin kanssa hänen
maatilallaan. Ihmettelin että hän otti minut sinne mukaansa. Minulla
oli käsky kutsuttaa itseäni rouva von Osdorffiksi. Oleskelu siellä meni
hyvin mukiin muuten, kiusallista oli vaan se huolellisuus, millä kreivi
koetti estää naapureita saamasta pienintäkään vihiä meistä. Hän sanoi
minun tarvitsevan päästä nauttimaan maa-ilmaa (todellista), koska en
ollut muka vieläkään täysin toipunut tautini seurauksista. Itse olisin
mieluummin lähettänyt tänne sijastani erään köyhän sairaan naisen,
vanhan tuttavani entisiltä ajoilta, jonka tapasin kerran kevätpuoleen
kadulla. Hän oli niin kurjan ja ryysyisen näköinen ja kulki niin arasti
pitkin seinävieriä, että pysähdyin häntä puhuttelemaan. Hirveää, miten
sukkelaan ihminen voi joutua noin perinpohjin rappiolle! Pari vuotta
sitten oli hän Berlinin huomatuimpia tyttöjä. Hän on sairas. En ole
saanut selville, mikä häntä oikein vaivaa, mutta näyttää siltä kuin ei
hänessä olisi enää tervettä kohtaa. Ja lisäksi köyhä, tietysti, sillä
kenenpä haluja tuommoinen enää herättäisi. Kertoipa hän saaneensa olla
pitkiä aikoja kokonaan syömättä ja viimeiset kahdeksan päivää sanoi
eläneensä suorastaan koiranruuasta. Olen antanut hänen senjälkeen käydä
syömässä päivällisen kyökissäni.
Kreivin linna on komea rakennus romanilaista tyyliä. Minä viihdyin
siinä sangen hyvin. Vanha ystäväni ja minä tulemme hyvin toimeen
toistemme kanssa; näinä viikkoina onkin välimme tullut entistä
paremmaksi.
Erityisesti minua miellytti linnassa kirjasto. Sadeilmalla aina
viihdyin siellä niin hyvin, että olisin voinut aamusta iltaan istua
ja lukea sen mukavissa sahvianilla päällystetyissä nojatuoleissa.
Eräänä iltapäivänä kävi ukkonen ja ilma tuntui hyvin raskaalta, jonka
tähden nukahdin hetkiseksi kirjani ääreen. Ukkosen jyrähdys sai minut
taas hereille, avasin silmäni ja kun näin salamain leimahtelevan ja
vettä tulevan kuin saavista kaataen, nousin ylös ja menin yhteen
ikkunakomeroon paremmin nähdäkseni tuota luonnonvoimien riehuntaa.
Minulla oli päälläni pitkälaahuksinen valkea leninki, kreivi kun
mieluimmin näkee minut valkopukuisena, ja seisoessani siinä ojentausin
vähän ylöspäin ylettyäkseni katsomaan lasimaalauksen yli; salamain
kellertävä valo täytti ikkunakomeron rikinkarvaisella hohteella.
»Jos sinut näkisi joku maalari tuossa asennossa ja valaistuksessa»,
sanoi kreivi, »niin hän paikalla piirtäisi sinusta luonnoksen kuvaa
varten. Ikkunan korkea, suippokaarinen kehys, monivärinen lasimaalaus,
salamain valaiseman taivaan kalpea heijastus ja sinä sen keskellä, niin
korkeana, solakkana, valkeana, kuninkaallisena — totisesti, siinä on
tunnelmaa — —»
»Niin, tietysti. Tämmöinen vanha aatelislinna onkin erinomaisen sopiva
kehys minulle», vastasin kuivasti.
»Tiedätkö, että puolitoista vuotta sitten yhteen aikaan todellakin
ajattelin ottaa sinut vaimokseni», sanoi hän totisena.
»Sitä tuskin voisin todeksi uskoa», minä sanoin.
»Näin onkin parempi — — meille kummallekin», sanoi kreivi.
En vastannut enää mitään, mutta itsekseni ajattelin, millaista
olisi ollut päästä tuon linnan emännäksi. Aatelista ja kaikista sen
hullutuksista minä viisi välitän, mutta sen voin hyvin ymmärtää, että
tuommoinen komea asunto, joka on kulkenut perintönä polvesta polveen,
antaa omistajilleen jonkinlaista ylemmyyden ja riippumattomuuden
tunnetta ja erottaa heidät jyrkästi rahvaasta, joka saa hiessä päin
raataa jokapäiväistä leipäänsä ansaitakseen. Minä kunnioitan enemmän
noita vanhoja, ylpeitä rakennuksia, joiden lujat muurit pysyvät
pystyssä satoja vuosia, kuin niiden omistajia.
Myöhemmin emme ole puhuneet enää tästä asiasta.
Kreivi ei tunnu enää olevan mustasukkainen eikä epäluuloinen. Eikä
hänellä olisi siihen syytäkään. Juliusta tapaan harvoin ja D:n kanssa
seurustelen todellakin vain platonisesti. Heinäkuun lopussa matkusti
kreivini Holsteiniin, erään veljensä luo, jonka poika viettää häitään,
ja sieltä hänen oli määrä mennä Böömiin. — Pyynnöstäni toi hän minut
Ilsenburgiin. Aina siitä asti, kun vuosia takaperin olin Harzissa, olen
tänne ikävöinyt. Aina kesäkuukausina ollessani Berlinissä — varsinkin
noina huonoina aikoina — väikkyi mielessäni paratiisillisen ihanana
muisto Harzin pihkantuoksuisten kuusimetsäin viileydestä ja rauhasta
ja kirkkaiden vuoripurojen miellyttävästä lorinasta. Salainen toivoni
oli myöskin, että kohtaisin täällä tuttuja Hamburgista. Mielelläni
haluaisin joitakuita niistä kerran nähdä. Harzhan on aina täynnä
hamburgilaisia. Mutta tähän saakka en ole nähnyt yhtään tuttua, pelkkiä
vieraita kasvoja vaan.
D:lle lähetin kerran kuvakortin ja neljä päivää senjälkeen seisoo hän
ilmi elävänä edessäni. Hän oli oikeastaan aikonut Itämeren rannalle,
mutta saatuaan minun korttini olikin päättänyt tulla Harziin ja on
nyt asettunut Ilsenburgiin. Me kävelemme joka päivä metsissä ja
kiipeilemme kallioilla yhdessä, niinkuin hyvät toverukset ainakin.
D. saa usein elegisyyden puuskia. Eilen satuimme löytämään metsässä
viehättävän paikan. Minä istuin sammalpeitteiselle kivelle ja hän
heittäytyi pitkälleen nurmikolle, ja sillä tavalla vietimme siinä kaksi
kokonaista tuntia sanaakaan lausumatta. Tuntui kuin olisimme olleet
kirkossa. Puro lorisi lähellä, joku lintu viserteli ylhäällä päidemme
päällä ja auringon kirkas valo tunkeutui tuohon metsän ympäröimään
paikkaan miedontuneena, ikäänkuin viheriälasisten katedraalinikkunain
läpi, yltympäri vallitsi sellainen rauha, että olisi tahtonut avata
rintansa, ottaakseen tuon ihanan rauhantunnelman itseensä ja viedäkseen
sen mukanaan maailman levottomaan elämään; jospa voisikin tuommoisten
metsähetkien rauhan irrottaa ympäristöstään ja viedä kotiinsa! Kaikki
on silloin niin harrasta, ihanaa ja rauhallista... Oma sydän vaan
rinnassa takoo kuin kuolemaan tuomitun sielukellot ja muistuttaa siitä,
että oikea rauha ei tule koskaan ulkoapäin sisään, vaan sen alkuperän
täytyy olla ihmisen omassa sielussa.
»Niin, niin, Thymian, olisinpa tuntenut sinut kymmenen vuotta sitten»,
sanoi D. yhtäkkiä poismennessämme.
»Silloinkin se olisi ollut liian myöhäistä», sanoin minä, »sillä minä
olin juuri täyttänyt kuudennentoista ikävuoteni, kun sain lapsen.»
Hän pyysi minua kertomaan enemmän. Sillä kertaa en ollut halukas, mutta
kun myöhemmin taas kävelimme metsässä, sanoin hänelle miten kaikki
oli tapahtunut. Ja hän sanoi pysyvänsä aina naimatonna, koska hän
verratessaan minuun niitä naisia, joiden kanssa voisi tulla avioliitto
kysymykseen, huomaa heidät kaikki kovin köykäisiksi. Minä en ole
tavallisessa merkityksessä turhamielinen, mutta tuo lausunto tuotti
minulle iloa. En minäkään tahtoisi menettää hänen ystävyyttään, ja se
varmaankin tapahtuisi, jos hän menisi naimisiin.
Emmy ja hänen kultasensa ovat äärettömän onnellisia, kun olen luvannut
lainata heille nuo rahat. Olen päättänyt matkustaa itse G—hen lokakuun
1 päiväksi nostamaan rahat. Ikävöin hautoja siellä. Muuta kuin hautoja
ei minulla maailmassa olekkaan, mitä voisin sanoa kokonaan omakseni.
Marraskuu.
Me vanhenemme molemmat, kirjaseni, sinä ja minä. Sinun lehtesi kuluvat
loppuun ja minun elonpäiväni saisivat myös päättyä, mutta koska niitä
näyttää riittävän pitemmältä kuin sinulla lehtiä, täytyy minun lisätä
sinuun uutta paperia. Niin, niin, paljon hyvää et ole saanut minusta
kuulla. Tänään olen lukenut läpi kaikki muistiinpanoni alusta asti,
ja sitä tehdessäni tuntui minusta siltä, kuin olisin vielä kerran
saanut elää nuo eri kohtaukset. Paljon enemmän olisin voinut kirjottaa,
mutta ei ole aina ollut aikaa eikä halua. Surumielinen tunnelma hiipi
sieluuni, kun luin nuoruuteni ajan ensimäisiä lapsellisia kyhäyksiä — —
O Jesu, rakas Herrani,
Sun suojaas jätän itseni
Ja rakkaan lapsen' tässä.
Sun enkelisi vartiat
Ain' olkoot hälle valppahat,
Ettei hän hukkaan joudu...
Hyvä Frieda täti! Sinä aavistit jo silloin jotakin. Ei ollut mitään
onnentähteä silloin sinun pääsi päällä eikä mikään ystävällinen
pyhimys kantanut hurskasta rukoustasi sinun Jeesuksesi eteen. Lapsi,
jonka puolesta silloin rukoilit, _on_ joutunut hukkaan, maailma on
sen niellyt, tuo monipäinen hirviö, jonka loppumaton nälkä vaatii yhä
uutta, nuorta, maukasta ihmislihaa.
Voi, miten tuo käynti vanhassa kodissani on myllertänyt koko olentoni.
Parempi olisi ollut pysyä sieltä poissa.
Heti kun olin Hamburgin ohi päässyt ja kotoinen murre alkoi kaikua
korvissani, tuli mieleni raskaaksi ja surulliseksi. Niin vieras ja outo
oli tuo kaiku, kuin olisin ollut kokonaisen ihmisiän poissa niiltä
seuduilta, enkä vasta yksitoista vuotta. Ihmiset siellä ovat aivan eri
lajia, niin karkeatekoisia, suoria, yksinkertaisia ja jokapäiväisiä,
että ylipääsemätön kuilu erottaa minut kotiseudustani ja sen asukkaista.
Oli jo myöhäinen, pimeä ja kylmä syysilta, kun pääsin perille.
Kaupungin ympärillä leviävän lakean maan yllä kulkivat synkät pilvet
kuin suuret mustat yölinnut. Lähetin kapineeni ravintolaan »Deutscher
Hof» ja tilasin sieltä huoneen. Illallisen söin huoneessani ja sen
perästä kävelin vielä vähän aikaa pimeillä kaduilla. Kun olin kulkenut
torin yli ja tullut apteekin eteen, rupesivat polveni vapisemaan ja
sydämeni melkein pysähtyi mielenliikutuksesta. Kiihkeä halu astua
sisään valtasi minut samassa, ja ennenkun ehdin mitään enempää
ajatella, olin noussut jo portaita ylös ja seisoin eteisessä. Avasin
oven, astuin sisään apteekkiin ja pyysin piparminttupastilleja. Minulla
oli tiheä huntu kasvojen edessä, mutta nuori mies, joka oli myömässä,
ei olisi minua muutenkaan tuntenut. Konttorin ovi oli raollaan ja
siellä istui pulpetin ääressä Meinert. Näin hänet selvästi. Hänen
tukkansa on harventunut ja kasvonpiirteet käyneet terävämmiksi. Muuten
hän on sama kuin ennenkin.
Eteisessä vallitsi suuri epäjärjestys. Lenen tavaroita oltiin juuri
muuttamassa pois. Vaatekaappi isän makuuhuoneesta ja vierashuoneen
piironki seisoivat lattialla, kirstuja ja laatikoita oli heitetty hujan
hajan sinne tänne. Seisoin siinä hetkisen aikaa paikallani ja menneiden
aikojen muistot välähtelivät sieluni silmien ohitse. Näin itseni
lapsena juoksevan eteisen lattian yli, muistin sen illan, jona Meinert
kantoi minut selässään yläkertaan, näin äitiä vietävän kirstussaan ulos
ovesta ja elin vielä kerran sen kauhean iltahetken, jolloin Elisabethin
itsemurhan jälkeen hiivin ylös pimeitä portaita — — sinä iltana, josta
minun onnettomuuteni ovat alkaneet. Ja kun tulin ulos kadulle, tiesin
viimeisen kerran elämässäni astuneeni synnyinkotini kynnyksen yli...
Senjälkeen kävelin vieläkin jonkun aikaa pitkin katuja. Frieda
tädin ikkunoissa olivat viheriät käärekaihtimet alaslaskettuina ja
niiden takana paloi lamppu... tuo entinen kiiltäväksi hangattuine
messinkijalkoineen — minä tunnen sen niin hyvin — ja ikkunalaudalla
oli kukkaruukkuja... aivan niinkuin ennen. Ja minä tiesin, että hän
itse istuu sohvassa virkaten ja samalla lukien sanomalehteä tai
jotain jumalista kirjaa, ehkäpä juuri sillä hetkellä vilahtaa hänen
hyvässä, pienessä vanhanpiiansielussaan esiin muisto tuosta kadonneesta
olennosta, joka iltapimeässä seisoo ulkona kadulla.
En nukkunut paljon sinä yönä. Aamulla söin tarjoiluhuoneessa, jossa
emäntä, nuorenpuoleinen, minulle outo nainen, tervehti minua. Hänen
kanssaan alotin keskustelun ja kyselin yhtä ja toista Gotteballin
perheestä — sanoin ennen lapsena joskus käyneeni heidän talossaan.
»Niin, rouva Gotteball raukka jäi miehensä kuoltua kovin ahtaisiin
oloihin», sanoi emäntä, »ja lapsetkin ovat niin nuoria, ja vasta siinä
iässä, jolloin ne rahaa maksavat. Miehellä oli hirveät tuskat ennen
kuolemaansa, niin se käy, kun sillä tavalla elää...»
»Millä tavalla sitten?» minä kysyin.
»Herra jumala, hän oli vallan kuin noiduttu naisväkeen, kutsuivat häntä
täällä yleisesti — en minä ilkee sanoa miksi. Ennen naimisiin menoaan
oli hän elänyt kaikkien emännöltsijäinsä kanssa. Yksi niistä oli
hukuttanut itsensä. Semmoiset teot tulevat kostetuiksi, ja hänkin sai
sen kyllä kokea omassa tyttäressään — se oli ensimäisen vaimon lapsi,
tiedättehän —?»
»Muistan, muistan, Thymian. Kävin vähän aikaa samaa koulua kuin hänkin.
Mitä hänestä on tullut? Onko hän naimisissa?»
»Hänkö? Kaukana siitä! Minä en ole häntä tuntenut, olen ollut täällä
vasta seitsemän vuotta ja hän oli jo sitä ennen lähtenyt pois. Hän
kuuluu olleen erinomaisen kaunis, mutta tuommoinen, ymmärrättehän,
josta ei saatu oikeaa ihmistä. Rouva Gotteball on siitä minulle itse
kertonut, se ei ollut tietysti hänelle äitipuolena mikään vähäpätöinen
asia ottaa sellaista olentoa tyttärekseen. Juuri viisitoista vuotta
täytettyään antautui hän seikkailuun proviisori Meinertin kanssa,
jolla nyt on apteekki, ja tämä teki hänelle lapsen. Hamburgiin hän
kuuluu käyneen sen jättämässä eikä häntä sen koommin ole täällä
nähty. Sanotaan hänen senjälkeen eläneen Hamburgissa ja Berlinissä
katutyttönä, mutta ei kukaan oikeastaan tiedä, mitä hänestä on tullut.
Eikö tuo lie jo katuojaan kuollut. Lokaan semmoiset kuitenkin aina
lopulta sortuvat...»
»Niin, se on varma», sanoin minä, »lokaan ne sortuvat. Hän ei siis
tullut naimisiin?»
»Kyllähän täällä kerran puhuttiin, että hänestä olisi tullut Berlinissä
jonkun kreivin vaimo, mutta se oli tietysti paljasta lorua. Rouva
Gotteball itse ei usko sitä. Kreivikö naisi tuommoista ihmistä, jota ei
toinen menisi hiilipihdeilläkään koskemaan! Uskokoon sen joka tahtoo.
Vanha Gotteball sai viimeisinä hetkinään vielä oikkunsa ja tahtoi nähdä
tyttärensä, mutta rouva ei tietysti sitä sallinut, eikä häntä suinkaan
voi siitä moittia. Semmoista naista en minä vaan ottaisi sänkyyni
yöksi. Eikä rouva Gotteball sitäpaitsi tiennyt, missä tuo naikkonen nyt
kuljeksii, onko hän edes elossakaan.»
Nyökäytin päätäni ja sanoin: »Proviisori on siis kuitenkin lopulta
syypää tytön onnettomuuteen. Ja hän on jäänyt apteekkiin?»
»Niinpä niin, hän on kykenevä mies, ja ukko oli viime aikoina vähän
höperö. Eikä semmoista miehille niin suureksi viaksi lueta.»
»Eikö sitten Thymian peri mitään äidiltään?» kysyin. »Hänellähän oli
varoja, mikäli olen kuullut.»
Emäntä ei tiennyt siitä mitään, josta huomasin Lenen pitäneen tämän
asian viisaasti kyllä omana salaisuutenaan.
»Miten voi vanha neiti Gotteball?» kysyin vielä.
»Hän on käynyt kovin tylsäksi», vastasi emäntä, »mutta koettaa olla
vielä kumminkin mukana. Veljensä luona ei hän ole käynyt moneen
vuoteen, paitsi nyt ihan viimeisinä päivinä ennen hänen kuolemaansa.
Kälykset eivät voi sietää toisiansa. Rouva Gotteball on äkeissään
Friedalle, kun ei tällä ole mitään antamista hänen lapsilleen, vaikka
hän oli tuota toista tyttöä pitänyt kuin kultaa kämmenellä. Nyt
tietysti hänkin sitä kiroo.»
»Niin, niin, hänkin sitä kiroo...» sanoin minä ja kysyin Lenen
osotetta, jonka sainkin tietää.
Kello yksi oli minun määrä olla oikeusneuvoksen luona. Tunnen tuon
vanhan herran entisestään. Hän katsahti minuun terävästi silmälasiensa
läpi, mutta minussa oli kylliksi ihmistuntijaa huomatakseni, että
hänen kasvojensa ilme muuttui paikalla hyväntahtoisemmaksi. Pyysin
kohteliaasti häntä jättämään pois nimityksen »rouva kreivitär» ja
kutsumaan minua rouva Osdorfiksi. Heti senjälkeen tuli Meinert.
Jos hän olisi kohteliaasti ja välinpitämättömästi astunut luokseni, en
olisi silmiäni räpäyttänyt. Olihan minulla ollut aikaa valmistautua
tähän kohtaukseen, ja ainoa tunteeni sitä ihmistä kohtaan on mitä syvin
ylenkatse. Mutta hän naurahti ivallisesti, teki minulle pilkoillaan
syvän kumarruksen ja kutsui »rouva kreivittäreksi».
Se oli liikaa!
Tunsin käyväni ihan kalpeaksi. Koko ruumiini vapisi ja silmäni
himmenivät. Minun täytyi äkkiä istua, sillä huone rupesi pyörimään
silmissäni. En voinut hillitä itseäni, vaan lausuin tuon yhden sanan:
»Konna!»
»Mitä rouva kreivitär suvaitsee käskeä?» kysyi hän ottaessaan
setelipakan esille.
»Lukekaa rouvalle summa tähän pöydälle», sanoi oikeusneuvos.
»Kyllä, minä luen sen 'rouvalle'», vastasi Meinert merkitsevällä
äänenpainolla ja nauroi pilkallisesti.
Silloin oli minun malttini kokonaan lopussa. »Te — roisto! Teillä olisi
täysi syy häveten luoda katseenne alas minun edessäni sen sijaan että
minua pilkkaatte. Niin juuri, maan alle tahtoisitte häpeästä painua,
jos Teissä olisi hitunenkaan omaatuntoa ja kunniantunnetta. Minä —
minä voin Jumalalle ja ihmisille vastata siitä, mitä olen tehnyt.
Sillä kaikki olen tehnyt itselleni, en ole keneltäkään varastanut
ihmisen kalleinta omaisuutta, hänen kunniaansa, ei ole omallatunnollani
yhtäkään ihmiselämää, jonka _minä_ olisin perikatoon syössyt. Ja
jos on jumalallinen tuomari ja me molemmat seisomme kerran hänen
edessään, niin kyllä _hän_ ratkaisee meidän välimme. Naurakaa Te vain!
Ette ole Tekään vielä elämänne loppuun päässyt. Minä en ole koskaan
kenellekään pahaa toivonut enkä tehnyt, mutta Teille toivon, että
omassa ruumiissanne, omissa lapsissanne tulisitte kokemaan, mitä pahaa
Te olette minulle tehnyt. Isien synnit kostetaan lapsille — — ehkä me
vielä kerran tapaamme toisemme ja ehkäpä silloin _minä_ voisin nauraa,
jos olisin niin kehno kuin Te, konna — —»
»Te ette voi minua ensinkään loukata», sanoi hän, »katunaisella on
puhevapaus — —»
Oikeusneuvos istui kirjotuspöytänsä ääressä selaillen asiakirjojaan,
mutta nyt hypähti hän kiivaasti ylös, iski nyrkillään pöytään ja huusi
jyrisevällä äänellä:
»Vaiti! Ei sanaakaan enää, herra Meinert! Minä kiellän jokaisen
sopimattoman, loukkaavan sanan tätä rouvaa — niinpä niinkin! rouvaa —
vastaan virkahuoneessani ja minun läsnäollessani. Te maksatte rahat,
rouva Osdorf kuittaa, ja sillä hyvä.»
Pahasti irvistäen luki Meinert neljäkymmentä tuhannen markan seteliä
pöydälle, minä otin kynän, jonka notarius minulle ojensi, ja kirjotin
nimeni asiapaperin alle enkä katsonut enää Meinertiin. Kun hän oli
mennyt ovesta ulos, istuin jälleen, olin niin voimaton, että pelkäsin
pyörtyväni.
Oikeusneuvos laski kätensä olkapäälleni ja pyysi minua
yksityishuoneeseensa juomaan hänen kanssaan kupin kahvia, ja minä
suostuin siihen mielelläni, sillä tunsin olevani niin heikko, että
vaivoin pystyssä pysyin. Oikein pelästyin nähdessäni itseni peilistä,
niin olivat kasvoni pelottavan kalpeat ja huulet sinertävät.
Kuuma, väkevä kahvi teki minulle hyvää. Tuo vanha herra kohteli minua
hyvin ystävällisesti. Hän on äskettäin joutunut leskeksi, tuskin on
vuotta kulunut siitä kun hänen puolisonsa kuoli. Rohkaisin mieleni ja
kysyin, oliko totta että isä oli ennen kuolemaansa toivonut saavansa
vielä kerran nähdä minut. »Totta se on», hän vastasi, »minä tiedän
varmaan. Hän olisi kovin mielellään tahtonut nähdä Teidät. Tämän on
hän minulle personallisestikin lausunut. Mutta miten se sitten kävi...
Te ette ollut äitipuolen suosiossa, ja naiset täällä pikku kylässämme
— — Te ymmärrätte — — — niin, ja sitten tuli loppukin niin äkkiä,
paljon pikemmin kuin oli osattu aavistaa. Muuten tietysti... Te olitte
varmasti hänen sydäntään lähempänä kuin kukaan muu. Hänelle se oli
onni, että pääsi niin pian pois, hänellä oli niin kovat tuskat.»
Kello kolmen aikaan sanoin hyvästi oikeusneuvokselle ja lähdin
tapaamaan Leneä. Häntä itseään en kaivannut, mutta lapsia teki mieleni
nähdä.
Lene nähtävästi ei heti ensi katseella minua tuntenut, ja sitten hän
joutui vähän hämilleen. Hän tahtoi keittää minulle kahvia, mutta minä
kielsin ja jäin odottamaan vain lasten kotiintuloa koulusta. Puhe
ei tahtonut välillämme oikein sujua, minä en ollut sillä tuulella
että olisin voinut keskustella jokapäiväisistä asioista, ja siitä
mikä sydäntäni painoi, en saanut mitään sanotuksi. Lene on tullut
mahdottoman paksuksi ja tavattomasti vanhentunut sekä näytti niin
murheen murtamalta, että menetin kaiken haluni käydä tuomiolle hänen
kanssaan.
Neljän aikaan tulivat lapset kotiin. Pojassa on hiukan isän näköä,
muuten hän on toistaiseksi sangen ruma, punatukkainen ja kasvot oikein
aito nulikkamaiset. Tyttö on Lene ilmi elävänä. Ei kovin iso, mutta
lujaa tekoa, paksu vaalea palmikko niskassa, yksinkertaisesti mutta
hyvin siististi puettu, terveet, soikeat ja jokseenkin miellyttävät
kasvot, joita liian kömpelötekoinen nenä kuitenkin vähän rumentaa.
Olin tuonut muassani lapsille yhtä ja toista, makeisia, tytölle
kauniin nuken ja pojalle leikkikaluja — paljonkos sitä lapsen mielen
ilahuttamiseksi tarvitaan. Heidän piti antaa minulle kättä ja kiittää
minua, koetin puhua heidän kanssaan pari sanaa, ja olin iloinen kun
vihdoin olin päässyt pois sieltä. Tämä käynti rauhotti minua yhdessä
suhteessa: pieni sisarpuoleni ei varmaankaan ole perinyt yhtään tippaa
Claire Gotteballin kuumaa, levotonta verta. Hän _ei_ lankee; tanakoilla
jaloillaan hän on kyllä pysyvä pystyssä, hän ei ole mikään antilooppi,
joka miesten metsästysintoa herättäisi. Jos hän siitä huolimatta
lankeisi, niin se olisi teuraseläimen ja teurastajan suhde, mutta minä
olen varma siitä: se tyttö ei lankee. Se on toinen Lene. Hänestä tulee
kerran kelpo perheenäiti, joka kertoo lapsilleen joskus varottavana
esimerkkinä tarun pahasta Thymianista, joka ei huolinut mistään
neuvoista eikä varotuksista ja viimein »katuojaan kuoli» — —
Tällä välin oli kello tullut viisi. Auringon kirkkaat säteet valaisivat
katuja, kimaltelivat ikkunaruuduissa ja heijastuivat punaisista
tiilikatoista; ilma oli lämmin kuin toukokuussa. Mutta kaupungin
ulkopuolella, missä kadut päättyvät vuokrapuutarhoihin, oli syksyn
merkit jo selvät. Kirjavat georgiinit olivat taivuttaneet päänsä
aitoja vasten, ja puiden lehdet olivat valjenneet ja rapisivat joka
tuulenhenkäyksestä kuin kuivaneet hautaseppeleet.
Minä läksin kävelemään kapeaa tietä sululle päin. Vastustamaton voima
veti minua siihen paikkaan, johon elämäni katkerimmat muistot ovat
liittyneet. Niityllä, juuri siinä paikassa, jossa Elisabethin ruumis
kerran oli maannut, oli poikia leikkimässä. He päästivät leijoja
ilmaan, nauroivat ja huusivat... Onnellinen lapsuus! Minä seisoin kauan
sulun vieressä ja katsoin veteen, joka pauhaten ja vaahdoten syöksyi
avonaisten porttien läpi, ja ajattelin miten nyt olisi, jos silloin
kerran tuo musta vesi olisi sulkenut minut syliinsä ja nyt olisin uusi
ihminen... Minä uskon ihmisen nousevan uuteen elämään. Ja tahtoisin
tietää, eikö hän entisestä elämästään vie mukanaan tuohon toiseen
yhtään ainoata muistoa, hämärintäkään tietoisuutta siitä, mitä ennen on
ollut — vaikkapa vaan varotukseksi vastedes paremmin elämään.
Sieltä menin hautuumaalle.
Muurin vieressä seisoi vanha pihlaja täpösen täynnä punaisia marjoja,
joista me ennen lapsina teimme helminauhoja, kun olimme olevinamme
kuningattaria. Askeleni kävivät yhä hitaammiksi, vihdoin seisoin
vanhempaini hautain vieressä. Mitä mielessäni sillä hetkellä liikkui,
sitä en osaa sanoilla kertoa. Menneinä vuosina olin melkein unhottanut
olevankaan maailmassa ketään ihmistä, joka oli minuun yhdistetty veren
ja sydämen siteillä. Mutta tuolla hetkellä kohosi mieleeni selittämätön
tunne, joka pusersi veden silmistäni, kiihkeä halu nähdä isäni vielä
kerran, vain _yhden ainoan_ kerran, syleillä häntä ja sanoa hänelle
hyvästi.
Kuluneina vuosina olen usein ajatellut, että hänessä oli paljon
syytä minun onnettomuuteeni, mutta tuo hetki hänen hautansa ääressä
saattoi minut unohtamaan tämän kaikki, ja nyt tiedän vaan, että hän on
äärettömästi minua rakastanut. Rakastanut omalla tavallaan. Että tämä
rakkaus ei ilmennyt semmoisella tavalla kuin kasvavan tytön etu olisi
vaatinut, se ei ollut hänen vikansa. Hänen luonteensa ja taipumuksensa
olivat hänen oman elämänsä kirous; eikä hän voinut mitään sille, että
tämä kirous periytyi myöskin minulle.
Seisoin kauan, kauan hautojen edessä. Toinen oli painunut maahan,
toinen vielä korkeana kumpuna. Puhelin itsekseni niiden kanssa. Ne
eivät työntäneet minua luotaan, niiden mielestä minä en ollut »lutka»,
halveksittu, koditon katunainen, niille minä olin vaan lapsi, joka
pitkien harharetkien perästä on palannut kotiin omaistensa luo.
Ja kun syysillan hämärä laskeutui hautojen yli, olin näkevinäni
molempain vainajain nousevan kosteasta kirkkomaan mullasta ja
avaavan sylinsä, ottaakseen minutkin ikuiseen lepoonsa, — antaakseen
kodittomalle viimeisen, varman turvapaikan, josta ei kukaan häntä voi
enää ajaa pois — —
Haaveita!
Tuuli vain ravisteli kellastuneita lehtiä ja illan hämärä laskeutui
kuin tumma verho hautojen päälle.
Minun täytyi lähteä.
Katkera kaipauksen tunne kouristi sydäntäni. Vaivuin äkkiä polvilleni
ja suutelin itkien maata, jossa rakkaani lepäsivät. Puoleksi tiedotonna
hoin yhtä mittaa noita kahta sanaa: isä! äiti! enkä tiedä miten kauan
lienen siinä maannut; kun viimein nousin ylös, olivat jalkani raskaat
kuin lyijy, ja portista ulos astuttuani seisoin ensin jonkun aikaa
muurin vieressä, sillä itku täytti kokonaan kurkkuni enkä voinut
kyyneleiltäni nähdä askeltakaan eteeni. Sitten kävelin nopeasti pois.
Frieda tädin lamppu paloi taas niinkuin ennenkin, kun kuljin siitä
ohi. Epäröin hetkisen, sekunnin ajan olin kahden vaiheella, menisinkö
sisään, mutta maltoin samassa mieleni. Mitäpä hyötyä siitä? Siitä olisi
tullut surullinen kohtaus; tehtyä ei voi saada enää tekemättömäksi,
hänhän kiroo minua myöskin ja olisi ehkä ajanut ovesta ulos.
Riensin takaisin ravintolaan, päästäkseni lähtemään niin pian kuin
mahdollista. Ei ollut luultavaa, että Lene enempää kuin Meinertkaan
pitäisivät suutaan kiinni, parissa tunnissa voi uutinen minun
läsnäolostani levitä ympäri kaupunkia, ja silloin olisi kai ravintolan
emäntä pian heittänyt minut kadulle tavaroineni, koska hän tämmöistä
naista »ei ottaisi sänkyynsä yöksi.»
Kello puoli yhdeksän lähdin pois, matkustin läpi yön ja olin aamulla
taas Berlinissä. Helpotuksesta hengähdin, kun olin jälleen omissa
mukavissa huoneissani, ja koko tuo surullinen matka kuolleiden luo
lokakuun sumussa tuntui nyt vaan pahalta unelta. Mutta päiviä,
jopa viikkoja kului, ennenkun voin unohtaa Meinertin pirullisen
naaman, ja muisto tuosta kauheasta neljännestunnista oikeusneuvoksen
virkahuoneessa pani vereni kiehumaan heti, kun vain tuli tuo matka
vähänkään mieleeni.
Nyt olen levollisempi. Hiljainen kaiho on vaan jäänyt mieleeni
jäljelle. Välistä tuntuu minusta siltä, kuin olisin nyt vasta oppinut
oikein tuntemaan isääni. Elävästä olin vieraantunut, kuollut kuuluu
minulle kokonaan.