Olin varmasti aikonut kirjottaa taas jotain uudenvuoden aattona, mutta
D. tuli luokseni ja söi illallista minun kanssani. Hänen tulonsa
ilahdutti minua, etten tarvinnut jäädä yksin ajatuksineni, sillä
kreivi oli taaskin tuttavain luo kutsuttu ja Julius ei tule yleensä
milloinkaan tällaisina päivinä. Hän kuuluu silloin vaan perheelleen,
sanoo hän. Mutta D. on yhtä yksinäinen kuin minäkin. Kerroimme
toisillemme kaikenlaista ja vaihdoimme mielipiteitä minkä mistäkin
asioista. Hänen käytöksessään on jotain reipasta, virkistävää, joka
minua paljon miellyttää. Kun keskiyön aikaan puhelumme hetkeksi
taukosi, katsoi hän minuun kauan aikaa ja sanoi sitten yhtäkkiä:
»Mikä komea rouva sinusta olisi tullut, Thymian! Jos minä saisin
kynsiini sen roiston, joka on sinut pilannut — — niskat nurin
vääntäisin konnalta.»
»Minulla on tämä kai ollut verissä», sanoin surumielisesti.
»Oi, älä puhukkaan sellaista», sanoi hän melkein vihaisesti,
»tuommoinen nainen kuin sinä olet, voi ainoastaan onnettomuuden kautta
joutua turmiolle.»
Kreivi saisi kyllä tietää minun suhteestani D:hen. Me olemme, uudestaan
tavattuamme toisemme, vain kaksi hyvää ystävää eli toveria.
Kuulimme kellonlyönnin ilmottavan uuden vuosisadan alkamista.
»Onnellista uuttavuotta!» sanoi D., kun kilistimme.
»Ja täyttyköön minun toivoni!» minä sanoin.
»Ja se olisi?»
»Päästä lepoon, kuolla.»
»Lapsi, lapsi! Elämä on lyhyt, kyllä maan alla aina maata saa. Sinulta
puuttuu elämän suola, Thymian... Sinun pitäisi tehdä työtä — hengen ja
ruumiin voimia kysyvää työtä.»
Minä en vastannut mitään. Mitäpä siihen olisin sanonut? Sitä samaa ne
minulle kaikki saarnaavat, jotka minun parastani tarkottavat. Hankkikaa
minulle työtä, hengen ja ruumiin voimia rasittavaa työtä, minä olen
valmis — —
Mutta ne ovat vaan puhetapoja. Auttaa ei minua voi kukaan. Elämäni on
auttamattomasti hukkaan mennyt. Minulla ei ole enää muuta toivoa kuin
päästä täältä pois — omalle maatilalleni Schönebergiin.
Toukokuu 1900.
Viime kuussa sain eräänä aamuna kirjeen G—stä oikeusneuvos Ellbaumilta.
Aavistin heti saavani jonkun tärkeän ilmotuksen ja avasin sen sykkivin
sydämin, enkä siinä erehtynytkään.
Oikeusneuvos kirjotti minulle, että isäni oli kuollut 11 p:nä
maaliskuuta. Hän oli jo kauan aikaa sairastanut. Meinert ottaa
haltuunsa apteekin ja menee senjälkeen heti naimisiin. Vaimonsa
kautta hän saa rahoja ja maksaa niillä osan apteekkiin kiinnitetyistä
veloista. Kaikkein ensiksi on hänen suoritettava minulle äidin perintöä
neljäkymmentä tuhatta markkaa, jonka maksaminen voi tapahtua lokakuun
1 p:nä taikka jo ennenkin, jos minä niin haluan. Näiden virallisten
tiedonantojen jälkeen lisäsi oikeusneuvos vielä, että leski, rouva
Helene Gotteball, joutuu kahden varattoman lapsensa kanssa aivan puille
paljaille ja saa ruveta omien kättensä työllä itseään ja lapsiaan
elättämään. Apteekin myömähinta on vain muutamaa tuhatta markkaa
suurempi kuin siihen kiinnitetty velka.
Sanoma isän kuolemasta koski minuun kovasti. Ja että minun piti saada
siitä tieto tällä tavalla, ettei Lene ollut voinut siitä suoraan
minulle ilmottaa, se täytti mieleni vihalla ja katkeruudella tuota
naista kohtaan, jota minun kumminkin on yksin kiittäminen siitä,
että isä minusta kokonaan vieraantui ja minä itse aivan kodittomaksi
jouduin. Että hän ei tiennyt osotettani, ei ole mikään puolustus.
Tulihan oikeusneuvoksenkin kirje minun käsiini, vaikka oli osotettu
»Rouva kreivitär Thymian Osdorffille».
Ensimäisen päivän vietin syvässä surussa, ja mieleni oli niin täynnä
vanhoja muistoja ja surullisia ajatuksia, että vasta seuraavana päivänä
tulin huomanneeksi, minkä tähden oikeusneuvos minulle kirjotti ja että
minun oli hänelle myöskin vastattava.
Ja silloin ajattelin sillä tavalla, että viattomiahan nuo pikku
raukat ovat ja ne ovat kuitenkin minun isäni lapsia. Mikäli minä
sukulaisiamme tunnen — varakkaina voivat ainoastaan äidinpuoliset tässä
tulla kysymykseen — ei yksikään heistä liikauta sormeaankaan leskeä
auttaakseen, eikä kukaan välitä vähintäkään noista lapsiraukoista,
vaikka tietäisivät niiden nälkään kuolevan. Minä olen tosin kelvoton,
eikä minua enää missään tarvitse lukuun ottaa, mutta sitä ajatusta
en sentään voisi kestää, että minä elän täällä ylellisyydessä ja
loistossa ja samaan aikaan nuo pienet ihmisenalut kituvat puutteessa ja
kurjuudessa. Ovathan ne minun sisaruksiani, joskin vaan puoleksi, ja
kukapa tietää, vaikka tuossakin tyttösessä olisi pisara sitä pelättävää
verta, jota Gotteballin suvun kantaäiti, tuo ranskalainen ilotyttö, on
jälkeläisilleen perinnöksi jättänyt. Sillä mikä on se vaarallinen kari,
johon useimpain niinkutsuttu »kunnia» ja viattomuus särkyvät? Onhan se
köyhyys, joka estää tarpeiden ja halujen tyydyttämisen tavallista tietä
ja pakottaa turvautumaan sopimattomiin keinoihin. Enhän tosin minäkään
voi tuota tyttöä suojella; mikä kerran on tapahtuva, se tapahtuu.
Mutta joka tapauksessa on perintö hänelle tarpeellisempi kuin minulle,
ja sentähden olen nyt ajatellut niin, että otan itselleni siitä
kaksikymmentä tuhatta, maksan sillä velkani ja pidän loput hätävarana
itselläni ja myöskin voidakseni joskus auttaa toisia. Esimerkiksi
Emmyä ja hänen sulhastaan, jotka mielellään vuokraisivat ravintolan
ja tarvitsisivat sitä varten tuhat taaleria. Emmy lähetti minulle
toissa jouluna nojatuolin tyynyn ja osotti sillä, että häneltäkin voi
liietä jotakin minulle. Toiset kaksikymmentä tuhatta markkaa talletan
G——n säästöpankkiin, ja korot niistä maksetaan Lenelle hänen lastensa
kasvatusavuksi, kunnes nämä ovat tulleet täysi-ikäisiksi. Ja etten enää
katuisi tätä päätöstäni, kirjotin siitä heti oikeusneuvokselle. Paria
päivää myöhemmin kirjotti Lene minulle pitkän kiitoskirjeen, jossa hän
kertoi isällä olleen vatsavian, joka oli vaivannut häntä jo toista
vuotta ja oli tuottanut hänelle sanomattomia kärsimyksiä. Hän tietysti
myöskin hienotunteisesti huomautti, että suru minun tähteni oli
sekin osaltaan vaikuttanut isän terveyden huonontumiseen, ja lopetti
kirjeensä sillä yhtä hyvin valitulla vakuutuksella, että hän tulisi
käyttämään nuo rahat hyvin ja kasvattaisi lapsensa kunnon ihmisiksi. No
niin, mitäpä tuommoiselta voi muuta vaatiakkaan...
Sitä haluaisin vaan tietää, eikö isä ole yhtään minua ikävöinyt. Hän
on kumminkin rakastanut minua, eikä hän ole varmaankaan ollut minulle
vihainen siveellisen alennustilani tähden. Minä en saa sitä päästäni,
että häntä on estetty minulle kirjottamasta ja minua kotiin kutsumasta.
Minä asun nyt Bülowstrassen varrella. Neljä huonetta. Hauska,
miellyttävä asunto.
Kreivi ei käy luonani enää läheskään niin usein kuin ennen. En usko
hänen minuun kyllästyneen, mutta hän ei näy kuitenkaan voivan kokonaan
sulattaa sitä, että en ole ollut hänelle aivan uskollinen. Mutta se on
oikeastaan typerää. Uskollisuutta voi olla ainoastaan siellä, missä on
rakkautta. Ja että minä häntä rakastaisin, sitä hän ei nyt toki voine
luulla.