Olen ollut kovin sairas. Helmikuun alussa se alkoi. Yskää, nuhaa,
pistoksia rinnassa, kova kuume. Lähetin hakemaan Juliusta, joka
tietysti tuli heti, tutki minut ja sanoi tautini olevan keuhkopussin
tulehdusta. Minä olen kai vilustunut automobiilimatkalla, jonka tein
kreivin kanssa Potsdamiin. Oli kauhea veto ja minä olin verraten
ohuessa puvussa. Minähän siedän niin kovin vähän. Julius kävi minua
katsomassa kahdesti päivässä, aamulla ja illalla, viipyi joka kerta
toista tuntia, ja hänen läheisyytensä lohdutti ja tyynnytti minua.
Ja kun heräsin eräänä yönä, istui hän silloinkin sänkyni vieressä,
tyttö oli hänet hakenut, kun minä olin niin rajusti hourinut, että
hän oli ruvennut pelkäämään. Kun tulin tajuihini, oli kuume poissa ja
tunsin itseni vain väsyneeksi, mutta olin onnellinen nähdessäni hänet
vieressäni. Ja minä pyysin häntä jäämään siihen ja olemaan taas hyvä
minulle niinkuin ennenkin, koska hänen rakkautensa kaipuu teki minut
sairaaksi.
»Mitä minä olen sinulle tehnyt, kun olet minulle noin paha?» kysyin.
Hän teki kieltävän eleen ja vastasi hiljaa: »Ei mitenkään voisi johtua
mieleeni olla sinulle paha, Thymian. Päinvastoin! Tuttavuutemme alusta
asti olen ollut sinuun suuresti kiintynyt, tunteeni sinua kohtaan
läheni jo syvempää intohimoa ja olisi siksi ehkä kehittynytkin,
elleivät velvollisuuteni perhettäni kohtaan olisi auttaneet minua
olemaan varuillani».
»Sinä halveksit minua, Julius», sanoin minä.
»Enhän toki», hän vastasi, »en minä sinua halveksi, joskin olin
toivonut sinun voivan osottaa suurempaa lujuutta. Tiedänhän minä, miten
suuria vaikeuksia ja vastoinkäymisiä vastaan sinun oli taisteltava,
mutta uskon sittenkin, että elämäsi olisi voitu vielä toisin järjestää,
varsinkin miehesi kuoltua. En sinua kuitenkaan moiti, sillä yleensä
lienee tavattoman vaikea kohota tuosta alhosta ylös kunnialliseen
elämään ja siihen pysyväisesti jäädä. Sanon vaan yhä vieläkin,
etten ole voinut enkä voi nytkään käsittää, miten nainen, jolla on
semmoiset hengenlahjat kuin sinulla, voi elää tässä loassa ja siihen
vielä uudestaankin palata. Mutta nythän on kaikki hyvin järjestetty.
Luulenpa etteivät sadat ja tuhannet »kunnialliset» naiset olisi voineet
vastustaa kiusausta, joka kreivissä sinua lähestyi. Sinulle onkin
tämä asema nykyään ehdottomasti paras, enkä ymmärrä mistä sinä voisit
parempaa toivoakkaan. Vanha ystäväsi on ylhäinen ja rikas ja hankkii
sinulle kaikki mitä vaan haluat. Sinulla on yltäkylläisesti kaikkea,
mitä tuhannet muut vaimot itselleen turhaan toivovat, ei ole mitään
huolia, mukavuus ja loisto sinua ympäröivät ja aikasi voit käyttää
oman mielesi mukaan. Etkö älyä itse, että panisit vaaraan mukavan,
huolettoman elämäsi, jos alkaisit kreivin selän takana pitämään
yhtyyttä jonkun toisen miehen kanssa?»
Minä kiersin käsivarteni pääni ympäri ja katselin kyynelsilmin alaspäin
pitkin peittoani. »Niinpä niin», sanoin katkerasti, »mitäpä tämmöisessä
nartussa muuta olisikaan kuin irstautta, rahanhimoa ja petollisuutta.
Sielu ja kaipaava sydän ovat kunniallisten, säädyllisten naisten
etuoikeuksia...»
»Ei, ei, ei niin!» huudahti hän ja siirtyi tuolilta istumaan vuoteeni
laidalle, veti oikean käsivarteni alas ja tarttui käteeni, »sitä minä
en ollenkaan tarkottanut. Sinulla _on_ sydän, Thymian, ja sinulla _on_
sielu. Jos minä todellakin pitäisin sinua vaan tuommoisena tavallisena
»narttuna», ei minua luultavasti paljonkaan arveluttaisi poimia
kirsikoita naapurin puutarhasta...»
»Tuo vertaus ei ole oikea», sanoin minä. »Voidaksesi poimia naapurin
kirsikoita, täytyy sinun astua sen muurin yli, joka suojelee kunkin
ihmisen yksityisomaisuutta. Mutta jos kirsikkapuu kasvaa avonaisella
kentällä, niin ei se seikka, että joku henkilö on ruvennut sitä
hoitamaan ja suojelemaan, anna tälle vielä laillista omistusoikeutta
tuon puun kantamiin hedelmiin...»
»Sinä olet viisas, Thymian, kovin viisas», sanoi Julius, »mutta
juuri sentähden että olet niin viisas, täytyy sinun ymmärtää, että
kahdenkeskinen sopimus ei pysy voimassa, elleivät molemmat asianomaiset
täytä siinä tekemiään sitoumuksia. Kreivi takaa sinun toimeentulosi,
sinä lupaat olla hänelle uskollinen.»
Minä vain huokasin. Ja hän jatkoi pehmeällä, miellyttävällä äänellään:
»Voi rakas Thymian, elämä on niin lyhyt. Ei yksikään ihminen tiedä,
kuinka paljon osattaret ovat sitä kullekin suoneet. Kaikki filosofit
ovat tulleet mietiskelyissään lopulta siihen tulokseen, että todellista
onnea ei pidä etsiä ulkonaisesta elämästä vaan omasta itsestään. Sinä
tiedät mitä minä tarkotan —»
Minä ymmärsin. Pääni oli niin väsynyt ja tyhjä, että se otti vastaan
jokaisen sanan, ja varsinkin tarttui sinne hänen huomautuksensa elämän
lyhyydestä.
»Eikö totta, että minä en elä enää kauan?» kysyin. »Minussa on
keuhkotauti, eikö niin? Se ei minua yhtään ihmetytä, sillä sitä on
meidän suvussamme. Äitini ja kaksi hänen sisartaan on siihen kuollut.»
Hän puisti päätään. »Jumala varjelkoon! Älä semmoisia huoli
ajatellakkaan. Toinen keuhkosi on tosin hiukan vialla, ja jos
viettäisit entistä hurjaa elämääsi, en vastaisi mistään. Säännöllisesti
eläen voit sen puolesta tulla vaikka sadan vuoden vanhaksi.»
»Siitä minua taivas varjelkoon!» vastasin. »Jollen voi elämältä enää
mitään muuta saada kuin ruokaa, juomaa ja vaatteita, en sitä kaipaa.
Sentähden ole armelias ja anna minulle morfiiniruiskutus, mutta
voimakas, että se panee minut nukkumaan viimeiseen tuomioon asti.
En jaksa elää kauempaa. Minä en jaksa.» Voimani pettivät, en saanut
hillityksi itseäni, vaan rupesin ääneeni itkemään. Tohtori kumartui
ylitseni ja sanoi hellästi:
»Rakas pikku Thymian! Rakas pikku vaimo!» eikä pannut vastaan, kun
vedin hänet syliini ja suutelin häntä, ja sanoi että hän jäisi minun
ystäväkseni ja että minä saisin aina luottaa häneen.
Siitä asti ovat meidän välimme taas entisellään.
Hän tulee minun luokseni joka päivä, eikä kreivi siitä mitään välitä,
koskapa hän on minun lääkärini. Ja minun pitäisi vähän voimistuttuani
matkustaa etelään, mutta itse en tahtoisi, olisin täällä nyt niin
onnellinen. Julius pitää sen kuitenkin välttämättömänä, sillä
ilma täällä on minulle liian raakaa, ja kreivi, joka ei voi itse
lähteä mukaan, on hankkinut erään vanhanpuoleisen naisen minulle
seuralaiseksi. Hän tekee mitä hyvänsä minun tähteni, olen hänelle
sydämestäni kiitollinen ja mielelläni tahtoisin rakkaudellani hänelle
kaikki palkita. Mutta Juliuksesta en voi luopua, en, se on mahdotonta.
Nizza 17 huhtik. 1898.
Tahtoisin mielelläni kirjottaa oikein paljon, mutta en tiedä mitä.
Minulle ei tapahdu mitään. Neiti Wagner on vanha naakka. Hän näyttää
toimivan määrättyjen ohjeiden mukaan »hoitaessaan» ja »suojellessaan»
minua semmoisella innolla, että se monta kertaa on tehdä minut
hulluksi. Ja sitten on hänellä aivan sietämätön tapa ottaa vastaan
jokainen mieltä keventävä vihanpurkaus minun puoleltani jollain
kohteliaalla lauseella ja ystävällisellä hymyllä. Oikeastaan on hän
köyhä raukka, joka on nuoruudestaan asti saanut palvella vieraita
ihmisiä, kotiopettajana, seuranaisena ja sen semmoisena, aina
ylhäisissä perheissä. Marseillessä hän on ollut erään herttuattaren
seuranaisena neljä vuotta ja sitä ennen kolme vuotta kasvattajana
jossain venäläisessä ruhtinasperheessä. Hän on hyvin sivistynyt
ja omistaa täydellisesti ylhäisen maailman käytöksen. Pitkänä
palvelusaikanaan on hän oppinut tuon vaikean taidon, että osaa kaikissa
tilaisuuksissa mukaantua toisen mielialaan tai oikkuun, ei tahdo itse
milloinkaan mitään, ei ilmaise koskaan omaa mielipidettä, mutta lopulta
saa kumminkin aina tahtonsa perille. Kaikkeen mukautuvalla hymyllään
hän ohjaa toista tämän itsensä huomaamatta minne tahtoo. Hän osaa
myös huvittavasti ja mieltäkiinnittävästi kertoa, mutta ei hän ole
kuitenkaan oikein sopiva minun seuralaisekseni. Hänen neitsyellinen
entisyytensä on niin lumivalkea, että minä olen siinä suhteessa häneen
verrattuna musta kuin korppi, erotus on liian jyrkkä, että sitä voisi
millään tasottaa.
Nyt olen taas terve. Neiti Wagner valvoo tarkasti, etten vaan
rasittaisi itseäni mitenkään. Joka päivä ajelemme monta tuntia
vaunuissa, kävelemme myös vähän. Kovin mielelläni lähtisin jo kotiin,
mutta en pääse vielä. Kreivi kirjottelee minulle hyvin rakkaasti
ja pitää huolta, ettei vaan minulta mitään puuttuisi. Kyllä hän on
todellakin kunnon ukko, isällisenä ystävänä hän olisi verraton, mutta
sille minä en mahda mitään, että rakastan toista. Juliukselta saan
hyvin niukasti tietoja, häneltä ei riitä paljon aikaa kirjottamiseen,
eivätkä hänen kirjeensä ole oikeastaan mitään rakkaudenkirjeitä, mutta
minä luen niitä yhtäkaikki, kunnes osaan ne ulkoa, suutelen niitä ja
kuvailen mielessäni häntä itseä suudelleeni. — Hän saarnaa alinomaa
tuota yhtä ja samaa, että minun pitäisi antaa jotain sisällystä
elämälleni, tehdä työtä, että vielä ei olisi myöhäistä alkaa jotakin
tointa. Kyllähän minä tahtoisinkin, tunnenhan hänen olevan oikeassa,
mutta mihin työhön minä ryhtyisin? Luulen ettei hän tiedä sitä
itsekään. Liian myöhäistä on kuitenkin ruveta enää opettelemaan mitään
erityistä ammattia.
Meri on niin sininen ja taivas niin kirkas. Jos Julius olisi täällä,
olisin paratiisissa. Mutta silloin tulisi kai enkeli välkkyvine
miekkoineen ja ajaisi minut ulos, sillä minun kaltaisiani ihmisiä ei
lasketa paratiisiin. Heitä varten on autio, hedelmätön maa, jota täytyy
viljellä otsansa hiessä, ennenkun siitä saa elatuksensa.
Syksyllä 1898.
Miten kuukaudet kuluvat! Huhtikuussa tein viimeiset muistiinpanot, ja
nyt on marraskuu käsissä. Selaillessani kirjaani tuntuu kaikki unelta,
etenkin kun ajattelen, miten äärettömän paljon enemmän olen saanut
kokea, kuin tähän on kirjotettu. Monet ihmiset näkevät harmaapäisinä
katsoessaan takaisin elettyyn aikaan ainoastaan yksitoikkoisen, suoran
tien, heillä ei ole ollut minkäänlaisia seikkailuja, he eivät ole juuri
mitään kokeneet. Se tulee siitä, että heidän elämänsä on kuin pieni
erikoisliike; he istuvat puotipahasessaan ja myövät pikku tavaroitaan,
ainoastaan yhtä määrättyä lajia, ja tietävät muusta maailmasta sen
verran kuin heidän ahtaasta puoti-ikkunastaan sitä voi nähdä. Ei
milloinkaan heidän päähänsä pälkähtäisi lähteä ajamaan perhosta yli
aitain ja ojain, kaiken, mikä on heille outoa ja käsittämätöntä,
he pitävät halpana ja mitättömänä ja halveksien sivuuttavat. Minun
elämäni sitä vastoin on ollut kuin suuri kauppahuone, jossa on
käyty kansainvälistä liikettä ja tavaraa ollut monenlaista, mutta
kovin paljon kelvotonta rojua. En sittenkään vaihtaisi sitä noiden
toisten ahtaaseen soppeen. Minä kaipaan aina jotain avaraa, suurta,
näkymätöntä, jalkani ovat kiinni maan loassa, mutta sieluni pyrkii
jonnekin kauas, sinertävään, auringonpaisteiseen etäisyyteen,
esiintyäkseen siellä uutena olentona, ehkä leivosena tai kukkana,
mutta ei enää ihmisenä. Usein ajattelen haudantakaista elämää. Kunpa
sen varmaan tietäisi, onko todellakin kaikki lopussa, kun tämä elämä
päättyy. Minä en ole jumalinen, päinvastoin, vihaan kirkkoa ja pappeja,
mutta sittenkin uskon, että on toinen elämä tämän jälkeen.
Jos syntyisin toistamiseen tänne maan päälle, tahtoisin olla petoeläin.
Taikka mies, sillä miehen ei tarvitse joutua koskaan semmoiseen
umpisokkeloon kuin meidän naisten; hänellä on aina jokin ulospääsyn
mahdollisuus, hänen elämäänsä ei yksi harha-askel turmele, niinkuin
meidän. Mies on maailman herra; me naiset olemme vain välikappaleita
hänen tarkotuksiensa saavuttamiseksi.
Usein tunnen kärsimätöntä halua saada tietää, mitä on kuoleman toisella
puolella. Tahtoisin kuolla, saadakseni sen tietää. Jos pääsisin
Jumalan luo, niin syyttäisin häntä. Hän oli kyllä hyvä rakennusmestari
tehdessään tämän maailman, mutta huonosti hän sitä rakennustaan hoitaa.
Ja jos hän tahtoo olla ihmisten isä, niin hän on huono, puolueellinen
isä. Kaikkivaltias! Mikä kaikkivaltias isä näkisi lastensa kurjuuden
eikä heitä auttaisi? Mikä sellainen isä on, joka näkee lapsensa käyvän
harhaan eikä tartu häneen kiinni ja taluta takaisin oikealle tielle?
Mikä isä seisoo vieressä, kun lapsensa kaivoon putoo, eikä nosta
kättään häntä auttaakseen ylös? Usko kaikkivaltiaaseen jumalaan on
jumalanpilkkaa. Sillä jos on kaikkivaltias ja isä, eikä auta, ei tahdo
auttaa, se on... Jos minä olisin jumala, loisin minä jumalallisen
maailman. Minä muuttaisin inhimillisen kurjuuden pimeimmät pesät
kukoistaviksi ruusutarhoiksi, repisin pois kaikki muurit, jotka
rajottavat heidän näköpiiriään, että voisivat nähdä ja käsittää minun
suuruuteni ja hyvyyteni. Ja jos näkisin jonkun luoduistani sairastavan
parantumatonta ilkeyden, petollisuuden ja halpamielisyyden tautia,
korjaisin hänet hiljaa ja kivuttomasti pois ja antaisin syntyä sijaan
uuden ihmisen. Se olisi suurta jumalallista rakkautta, tekisi ihmiset
autuaiksi ja sopisi paremmin kaikkivaltiaan jumalan arvolle.
* * * * *
Minä ajattelen paljon kummallisia asioita, joista en voi kenellekään
puhua, koska ihmiset varmaan pitäisivät minua hulluna. Sitä en
saa koskaan mielestäni, etten elä enää kauan. Minussa on varmaan
keuhkotauti, koska vähäinenkin vilustus tuottaa minulle tuskallisen
yskän, ja onhan äitini kuollut siihen. Julius sanoo tosin sen olevan
pelkkää mielikuvitusta ja että keuhkoni ovat terveet, enkä minä
usko hänen valehtelevan. Mutta en sittenkään pääse erilleni tuosta
ajatuksesta.
Nizzasta palattuani olin alkukesästä taas Elsterissä, ja professori
ihmetteli suuresti, kun tuo kuuri ei ollut mitään auttanut. Mutta
nyt en itse enää välitäkkään lapsesta. Mihin se joutuisi, jos
minä kuolisin? Se menisi turmiolle, niinkuin minä menin rakkaan
äitivainajani kuoltua.
Ei minulla tosin aina ole tämmöisiä surumielisyyden puuskia, ainoastaan
silloin tällöin, kun ajattelen, miten hyödytön oikeastaan on sellainen
elämä kuin minun, josta ei jää pienintäkään jälkeä, kun kuolema on
kerran saaliinsa korjannut. Kuolemaa minä en pelkää, mutta pitkää
kuihtumista ja kitumista. Ystäväni minua kyllä ei hylkäisi, siksi on
hän liian kunnon mies ja moitteeton ritari, mutta itselleni tuntuisi
kovin katkeralta elää kokonaan toisten armosta.
Nyt minulla on ystävätärkin, jommoista olen jo kauan halunnut. Kun
kreivini haki minut pois Elsteristä, matkustimme ensin Engadiniin ja
Badeniin ja sieltä vasta Berliniin. Sen jälkeen teki kreivi vielä
matkan Norjaan, joten minä jouduin olemaan syyskuussa yksin ja silloin
kävin usein iltapäivillä Zoologisen puutarhan konserteissa. Siellä
istui eräänä päivänä vastapäätä minua nuori rouva, joka oli myöskin
yksin, ja hänessä oli jotain, joka minua heti ensi näkemästä miellytti.
Hän oli nuorempi kuin minä, kolmen- tai neljänkolmatta vuotias, kaunis,
erinomaisen aistikkaasti puettu, musta tukka kammattu syvälle korvien
yli. Hän katsoi minuun, minä katsoin häneen, ja me tunsimme luultavasti
molemmat vetoa toistemme puoleen. Vähän myöhemmin, käveltyäni hiukan
ympäristössä, tapasin hänet taas karhujen häkillä ja nyt rupesimme
keskusteluun ja teimme tuttavuutta. Hän on rouva Maria von O—, hänen
miehensä, joka on kahtakymmentäviittä vuotta vanhempi häntä, on paljon
matkoilla, ja hänellä on sentähden hyvin paljon joutilasta aikaa,
varsinkin kun hän on ollut vuosikausia poissa Berlinistä, joten ei
hänellä ole juuri tuttaviakaan täällä. Meitä miellytti toistemme
seura niin, että päätimme syödä yhdessä illallista, ja meillä oli
hyvin hauskaa. Maria tuntee myös Parisin ja Wienin ja on ollut jo
monta kertaa Monte Carlossa. Teimme ystävyydenliiton ja olemme siitä
aikain seurustelleet miltei joka päivä, kävelemme tai ajamme aamuisin
Eläintarhassa, olemme usein illoilla teatterissa ja käymme toistemme
luona. Hänellä on yhtä kauniisti sisustettu asunto kuin minullakin,
mutta suurempi, kahdeksan huonetta.
En tahdo väittää olevani mikään suuri ihmistuntija, mutta minulla on
jonkinlainen hieno vaisto, joka ei ole minua milloinkaan pettänyt, ja
tämä vaisto vei minut yhteen Marian kanssa ja se sanoo myös, ettei
hänenkään entisyytensä ole aivan moitteeton ja että hänessä ei ole
kaikki eheää ja sopusointuista. Niinpä en ole esimerkiksi voinut
vielä saada selville, mikä hänen miehensä oikeastaan on ja mitä hän
tekee. Nykyisin hän on Monacossa. Maria on synnynnäinen berliniläinen,
postivirkamiehen tytär, ei puhu muusta kuin sadoista ja tuhansista, ja
salaneuvoksista, parooneista ja kreiveistä, mutta kaiken tämän ohella
pääsee hänen suustaan välistä sanoja ja lauseita, joita muuten kuulee
ainoastaan alimpain kansankerrosten käyttävän.
Puhellessamme yhdessä olemme molemmat varuillamme, ettemme sanoisi
liikoja, ja tiedämme sen, mutta siinä täytyy tapahtua vielä muutos.
Minä pidän hänestä muuten, mutta tuo naamio kasvoilla minua kiusaa;
jos minulla on ystävä, täytyy minun voida esiintyä hänelle ilman
teeskentelyä, muuten käy koko juttu ikäväksi.
Kerran olin kutsuttu hänen luokseen illalliselle. Paitsi minua oli
siellä muuan postikirjuri vaimoineen sekä tämän jälkimäisen sisar.
Illallinen oli erinomaisen hieno, ensi luokan ravintolasta tilattu.
Vieraista voi huomata, että he useimpia ruokalajeja eivät olleet
nähneetkään, ja he joutuivat hämilleen niitä tarjottaessa, kun eivät
tienneet miten mitäkin lajia oli syötävä. Minulle annettiin ensiksi
ja he katsoivat aina, kuinka minä tein, ja koettivat sitten matkia
minua niin hyvin kuin osasivat. Eikä siinä ollut suinkaan mitään
ihmettelemistä, sillä eihän postikirjurin pöydällä tavallisissa oloissa
ole semmoisia herkkuja kuin Maria sinä iltana meille tarjosi. He
kaivelivat ruokiaan tietämättä mitä niille olisi oikeastaan tehtävä,
ja hummeri varsinkin pani heidät pahaan pulaan. He eivät saaneet
lihaa siitä irti millään ilveellä, ja epätoivossaan otti postikirjuri
viimein viispiikkiset avukseen. Heidän moukkamainen tapansa syödä ei
minua siis kummastuttanut, mutta heidän läsnäolonsa semmoisenaan antoi
minulle paljon ajattelemista. Naiset sinuttelivat Mariaa, ja tyttö,
nenäkäs vaaleatukkainen olento, noin Marian ikäinen, käyttäytyi minun
mielestäni suorastaan epäkohteliaasti, vei Marialta monta kertaa
sanan suusta, teki ilkeitä huomautuksia ja naureskeli myötäänsä
ivallisesti, esiintyi lyhyesti sanoen hyvin sopimattomasti. Keskustelun
kuluessa sain tietää, että hän ja Maria olivat koulutoveruksia.
Sekin on kummallista, kun Marialle muuten ihmiskunta alkaa vasta
salaneuvoksesta, ja täytyy olettaa hänen isänsä olleen vähintään
sala-postineuvos. Minulla kyllä on asiasta omat ajatukseni; ei
minua vaan niin nenästä vedetä. Ensi viikolla tulee herra von O—
kotiin; olen kovasti utelias. Maria sanoo että heillä tulee sitten
olemaan usein vieraita, hänen miehellään kun on suuri tuttavapiiri
poikamiesajoiltaan. Eihän tämä kaikki minuun vähääkään kuulu, mutta
tuo kummallinen salamyhkäily pistää vihakseni. Ettei Maria naimisiin
mennessään ollut mikään puhdas karitsa, siitä voisin mennä valalle
milloin tahansa.
Tammikuu.
Sattumuksella on suuri valta maailmassa. Kaksi kertaa on se nyt viime
kuukausina valmistanut minulle aivan odottamattoman kohtauksen. Vähän
aikaa sitten olin Berliner teatterissa. Kun eräänä väliaikana astun
aitiosta ulos, tarttuu silmälasini nauha avaimeen ja sotkeutuu siihen
niin lujaan, että erään herran täytyi tulla minua auttamaan, ja tämä
herra ei ollut kukaan muu kuin D., jota en ollut nähnyt kahteen
vuoteen. Punastuin kovasti, sillä minä häpesin vielä häntä, jonka
olin niin rumasti jättänyt, mutta hän nähtävästi ilostui nähdessään
minut, pudisti kättäni ja vakuutti kerran toisensa perään, että tämä
oli hauskin yllätys, mikä häntä voi kohdata, otti kursailematta
käsivarteni, me aloimme kävellä edestakaisin ja minun täytyi kertoa
hänelle kaikki, mitä näinä kahtena vuotena oli minulle tapahtunut.
Hän oli viime vuonna mennyt kihloihin, mutta nyt se kihlaus on jo
purkautunut.
»Eikö totta, hyvä rouva, että me syömme taas kerran illallista
yhdessä?» kysyi hän. Vastasin, ettei se nyt käynyt laatuun, ja kysyin
sitten, eikö hän ollut vihoissaan minulle, kun olin niin pahasti
hänestä eronnut. Ei sanonut olevansa.
»En minä voinut Teitä siitä moittia. Onhan se luonnollista, että
jokainen koettaa järjestää elämänsä sillä tavalla, mikä kunkin
mielestä paras on», hän lausui. »Mutta sitä minä surin silloin, etten
ole syntynyt miljonääriksi, että olisin voinut lyödä laudalta Teidän
rikkaan ystävänne». En vastannut mitään, veri nousi päähäni. On
vieläkin elämässäni hetkiä, jolloin äärettömästi kärsin, kun minua noin
yksinomaan rahan kannalta arvostellaan ja pidetään ikäänkuin itsestään
selvänä, ettei minussa voi mitään jalompia tunteita ollakkaan.
Tiedän varmaan että D. ei tahtonut minua loukata — mitenkä yleensä
voisikaan minunlaistani naista loukata! — sitä paitsi ei hän ole mikään
raakalainen, vaan hyvin miellyttävä, sivistynyt mies, mutta sillä
hetkellä vihasin häntä tuon lauseen vuoksi ja sain ankarasti hillitä
itseäni, voidakseni olla sitä hänelle näyttämättä. Olisinhan tehnyt
itseni vain naurettavaksi.
Hän pyysi minua ilmottamaan hänelle osotteeni, ja kun hän sen
osotekalenterista kuitenkin olisi löytänyt, sanoin hänelle sen, mutta
pyysin ettei hän tulisi kotiini, jonka hän myös lupasi. Koska olin
nyt yksin teatterissa, tahtoi hän uudestaan minua mukaansa illallista
syömään näytännön jälkeen. En ollut ensinkään halukas, mutta viimein
päästäkseni rauhaan lupasin, me söimme Höhnellä yksityisessä huoneessa,
eikä minun tarvinnut sitä jälistäpäin katua, meillä oli siellä pari
hauskaa tuntia. D. väittää että minä olen vielä kauniimpi ja solakampi
kuin ennen, mutta että minä en näytä oikein terveeltä.
»Teidän kasvonne näyttävät minusta muuttuneen, Te olette, kuinka minä
sanoisin, henkevämmän näköinen kuin ennen», hän sanoi.
»Ihmekös tuo», minä vastasin, »minä kun elän nykyään aivan
platonisesti.»
»Onneksi olkoon!» sanoi hän ja kilisti. »Eläköön platoninen rakkaus!»
Kello yksi saattoi hän minut kotiin.
Nyt taas ystävättäreeni Mariaan. Hänen miehensä, herra von O—, tuli
joulukuun alussa kotiin. Enpä olisi voinut häntä ikinä semmoiseksi
kuvitella. Casimir vainaassani ei ollut juuri kehumisen varaa, mutta
aina hänet olisi voinut asettaa herra »paroonin» rinnalle, kuten von
O— suvaitsee itseään kutsuttaa. Seitsemänkymmentä vuotta on hänellä
varmaan jo selässään, hän on laiha ja kuivettunut äijänkänttyrä,
pääkallo paljas ja kiiltävä kuin biljardipallo, ainoastaan takana
muutamia harvoja haituvia ja leuassa yhtä harva valkea pukinparta.
Maria oli hiukan hämillään ja katsoi tarpeelliseksi kuiskata minulle,
ettei hänen puolisonsa ollut tosin nuori eikä kaunis, mutta hänellä
oli sen sijaan erinomaisen hyvä sydän. Sen uskon täydellisesti, ja
luulenpa että tuo sydän olisi sietänyt vielä toisenkin mainesanan. Se
varmaankaan ei ole ainoastaan hyvä, vaan myös avara.
Kaikesta siitä päättäen, mitä tähän asti olen tuossa talossa nähnyt
ja mikäli sitä osaan arvostella, ei herra von O—ta voine sanoa juuri
tavalliseksi keinottelijaksi, mutta ei hän semmoisesta kaukanakaan ole.
Ja nyt tiedän myös, mihin he tuon suuren huoneustonsa tarvitsevat.
Heillä on joka torstai herrailtama, jolloin aina pelataan ja herra von
O— pitää tavallisesti pankkia. Niinä torstai-iltoina, joina minä olin
siellä, oli koolla kolmisenkymmentä herraa, heillä oli pieni ruletti ja
jotkut pelasivat faaraota, jota oli sangen hauska katsella. Ruletissa
minäkin kerran koetin onneani ja voitin kaksisataa markkaa, mikä minua
suuresti huvitti. Herrat ovat yksinomaan korkeimmista piireistä, paljon
upseereja on mukana, ja jokaisella on erityinen tunnussanansa, jonka
hän ilmaisee uudelle vieraalle, kun hän tuo sellaisen mukanaan, ja tämä
taas mainitsee sen huomiota herättämättä tervehtiessään isännälle, joka
siitä saa tietää, kuka uudesta tulokkaasta on mennyt takaukseen.
Hyvin huvittavaa on minulle ollut tehdä havaintoja pelaajista
ja nähdä, kuinka he peli-innon valtaamina unohtavat kaiken muun
maailman. Minun vetovoimallani on entinen vaikutuksensa siihen asti
kun peli alkaa, mutta sitten eivät pelaajat enää näe mitään muuta
kuin punaisia ja mustia pallojaan tai korttejaan; heidän kaikki
aistimensa näyttävät sulkeutuneen muulta maailmalta, yksi ainoa tunne,
kullanhimo, on ottanut heidät kokonaan valtaansa. He ovat kuitenkin
nähtävästi kaikki miehiä, joilla tuota haluttua tavaraa on yltäkyllin.
Merkillistä! Minä en voi käsittää, mitä huvia ajatteleville ihmisille
voi olla tämmöisistä uhkapeleistä. Parempia sitten ovat semmoisetkin
vanhanaikaiset korttipelit, joita lapsuudessani kotipuolessa näin.
Niissä osanottajat todella pelaavat, mutta näissä pelkkä sattuma
ratkaisee kaikki.
Muutamia viikkoja sitten tullessani Marian luo tapasin hänet
merkillisen kiihtyneessä tilassa. Hänen kasvonsa olivat täynnä punaisia
täpliä, ikäänkuin tulirokko olisi niissä käynyt, ja silmät näyttivät
itkettyneiltä. Luulin hänen riidelleen miehensä kanssa, vaikka tämä
onkin aina hyvin herttainen häntä kohtaan; arasti kysyttyäni syytä
hänen itkuunsa sain tietää, että hänen ystävänsä neiti Wiegand,
postikirjurin käly, hänet oli niin kovasti suututtanut.
»Semmoinen häpeemätön letukka», hän sanoi, »minä teen hänen hyväkseen
mitä voin, ja kiitoksen sijasta saan vaan haukkumisia palkakseni. Sen
siitä saa, kun tuommoisten kanssa seurustelee.»
»Niinpä kyllä», sanoin minä, »olenkin jo monasti ihmetellyt, miten
sinä voit kärsiä tuon tytön sopimatonta suunpitoa. Mitä nyt sitten on
tapahtunut?»
»Oh, ei siitä maksa vaivaa puhua, mutta se harmittaa kuitenkin»,
sanoi Maria. »Me olemme lapsena käyneet yhdessä koulua, asuneet
samassa talossa ja leikkineet yhdessä, ja kun hän nyt tahtoo tuppautua
luokseni, en osaa häntä ylpeästi poiskaan käskeä.»
»Mikä hänen isänsä sitten oli?» tiedustelin.
»Parturinapulainen. Ihan köyhää väkeä.»
»Ahaa, he asuivat sitten kai teidän piharakennuksessanne?»
»Tietysti», sanoi Maria ja meni samassa aivan tummanpunaiseksi, kun
huomasi puhuneensa liikoja.
Unohdin pian kokonaan tuon pienen kohtauksen. Mutta kun eilen
kävin eräässä kaupassa Leipzigerstrassella, kuulen yhtäkkiä yhden
myyjättäristä mainitsevan nimeäni, ja kun katsahdin sinne päin, tunnen
Marian entisen koulutoverin, tuon nenäkkään ja suulaan neiti Wiegandin.
Hänkin oli aivan punainen ja sanoi:
»No, armollinen rouva, »paroonitar» on kai haukkunut minut Teille
pataluhaksi, kun sai kerrankin kuulla suustani totuuden...»
Minä en tietysti ymmärtänyt mitään, ja silloin alkoi tytön suuvärkki
käydä kuin paras kahvimylly ja tuossa tuokiossa olin kuullut
Marian koko elämäkerran. Se oli aivan niinkuin olin ajatellutkin.
Hänen isänsä oli postiljooni ja perhe asui kolmannessa kerrassa
samaa piharakennusta, jossa neiti Wiegandin vanhempain asunto oli
pohjakerroksessa. Maria oli viidestä lapsesta nuorin ja kauneutensa
tähden vanhempainsa silmäterä. Ripille päästyään tuli hän oppilaaksi
johonkin vaatetavaraliikkeeseen ja kaksi vuotta myöhemmin hän karkasi
liikkeen prokuristin kanssa Parisiin; vanhemmat kuolivat surusta
pian sen jälkeen. Tämä oli tietysti neiti Wiegandin omaa keksintöä,
niinkuin muutenkin koko hänen kertomuksestaan syöksähti esiin sellainen
tulva kateutta, ilkeyttä, vahingoniloa ja muuta halpamaisuutta, että
täytyi inhoten ihmetellä hänen sisunsa katkeruutta. Lopuksi sain vielä
kuulla, ettei tuolla paroonilla ole omaa muuta kuin nimi, kaikki muu
on vaan huijausta, ja asuntonsa komeasta sisustuksesta he eivät voi
sanoa omakseen yhtään pölyriepuakaan, kaikki on Markiewiczin, ja minä
saisin vielä nähdä, miten tuo koko komeus romahtaa läjään... Maria
oli asunut paroonin kanssa vuoden yhdessä, ennenkun olivat menneet
naimisiin j.n.e... kunnes vihdoin väsyin kuuntelemaan ja — turhaan
yritettyäni saada suunvuoroa — käänsin hänelle yksinkertaisesti selkäni
ja läksin pois. Olin kuullut juuri sen, mitä itse olin jo aikoja
sitten ajatellut, eikä se minua siis vähintäkään kummastuttanut; mutta
minua suututti tuon tytön halpamainen ilkeys. Olen aivan varma siitä,
ettei hän olisi ollut hiuskarvaakaan parempi Mariaa, jos hänelle olisi
tarjoutunut tilaisuus menetellä samalla tavalla.
Kun tämän jälkeen tapasin Marian ensi kerran ja hän taas alkoi
levittelemään itseään, otin häntä kädestä ja sanoin: »Maria, miksi
me huolimme tämmöistä komediaa pitemmältä näytellä? Jos minun isäni,
oli apteekkari ja sinun postiljooni, ei kai se mitään erotusta meidän
välillemme tee. Mutta me olemme molemmat vaeltaneet elämän syvissä
laaksoissa, ja jos kaikesta liasta ja pölystä huolimatta, mikä meitä
siellä ympäröi, olemme säilyttäneet silmämme kirkkaina, voimme nyt
nähdä ja ymmärtää paljon asioita, joista ei ole aavistustakaan niillä,
jotka ovat ikänsä istuneet omassa lämpöisessä, suojatussa sopukassaan.
On helppo sanoa: minä en lankee kiusaukseen, kun ei koskaan tule
tietämään edes mitä kiusaus onkaan, kun perhe, koti, seurapiiri
ja järjestetyt olot ympäröivät ihmistä semmoisella suojamuurilla,
ettei lempokaan pääse sen yli viettelyksineen — mutta me, joilta
nämä suojaavat muurit puuttuivat, kun kuolema tai nurjat olot olivat
ne maahan repineet, me jotka olemme joutuneet kaikkien myrskyjen
viskeltäviksi, me tiedämme tarkkaan, että ainoastaan se, joka itse on
synnitön, saa heittää kivellä syntistä. Ja me olemme kaikki syntisiä —
—»
Maria itki ja sanoi hyvin arvanneensa, että tuo kavala käärme, Klara
Wiegand, hänet pettäisi, — tuo ruoja, joka itse — — No no, minä
keskeytin hänet ja sanoin että Klara Wiegandin kertomus ei häntä ollut
suinkaan alentanut minun silmissäni, päinvastoin, nythän tuntui siltä
kuin olisimme tulleet likemmäksi toisiamme, kuin olisi seinä väliltämme
hävinnyt. Ja näyttääkseni hyvää esimerkkiä, tein hänelle selkoa elämäni
päätapauksista, ja silloin hänenkin jäykkyytensä suli ja hän sanoi
itsekin jo kauan sitten halunneensa puhua suunsa puhtaaksi ja monasti
olleensa aikeessakin sen tehdä. Sitä minä nyt en kuitenkaan aivan
puustavin mukaan usko.
Toukok. 1899.
En ymmärrä, mikä minua oikeastaan vaivaa. Olen kuin sairas, mutta en
kumminkaan ole sairas. Alituinen levottomuus mielessäni yhä kasvaa ja
pakottaa minua toimintaan.
Minussa on vähän aikaa ollut kummallinen intohimo rahain tuhlaamiseen.
Se pakottaa minut ostamaan kaikennäköisiä tavaroita, joita en tarvitse
enkä osaa mihinkään käyttää, vaan lahjotan heti pois. Se on ikäänkuin
jokin tauti, enkä tiedä mikä tulee neuvoksi, jos tätä tällaista
pitemmältä jatkuu.
Tämmöinen en ole koskaan ennen ollut. Minulla on ollut perintönä äiti
vainaaltani suuri varovaisuus raha-asioissa. Velkaa olen aina pelännyt.
Kauhulla muistelen vielä tuota aikaa, jolloin vuokrahommieni vuoksi
olin joutunut niin suuriin velkoihin, etten luullut niitä voivani
koskaan maksaa. Ei pidä ostaa mitään, jota ei voi paikalla maksaa, se
on aina ollut periaatteeni.
Mutta nyt en osaa muuta tehdäkkään kuin ostaa ja aina vaan ostaa. Ja
vaikka sata kertaa lupaisin itselleni: tänään en tuhlaa penniäkään
— niin pian kun lähden kadulle kävelemään, vetää jokin salainen
voima minut heti puoteihin, ostan esineen toisensa jälkeen, ja kun
olen ne saanut, en voi millään tavalla niitä käyttää. Keittäjäni ja
sisäkköni ovat aivan ymmällään, kun eivät tiedä mihin panisivat kaikki
ne puserot ja alushameet, esiliinat ja hatut, joita heille alinomaa
lahjottelen. Nyt olen yhtäkkiä mieltynyt erityisesti koristeihin,
pronssiesineihin ja silkkimattoihin, ostan niitä ja maksan niin kauan
kun rahaa riittää, sitten käsken panna velaksi ja lähettää laskun
kotiini. Niinpä kävikin, että tässä kuussa olivat rahani lopussa jo
kahdeksantena päivänä. Laskut työnnän kaikki kirjotuspöytäni laatikkoon
enkä uskalla niihin vilkaistakkaan. Joka päivä tulee sinne uusia,
sillä en kertaakaan käy kaupungilla mitään ostamatta. Äskettäin ostin
joukon kallisarvoisia posliiniteoksia, jotka maksoivat yhteensä
yhdeksänsataa kahdeksankymmentä markkaa. Kun sain ne käsiini ja näin
laskun, valtasi minut kauhea pelko, että kreivi saisi ne nähdä ja
vaatisi minut tilille, ja hädissäni löin koko komeuden pirstoiksi
ja pistin laskun laatikkooni. Samoin kävi vähän myöhemmin, kun olin
eräästä taidekaupasta ostanut verrattoman kaunisvärisen pienen
silkkimaton, hinta kahdeksansataa markkaa. Kun en tiennyt, minne sen
olisin piilottanut, en osannut epätoivossani tehdä muuta kuin ruveta
leikkelemään sitä palasiksi. Tässä työssä ollessani sattui Julius
tulemaan sisään ja hän vallan kauhistui tuommoista vandalismia.
»Jumalan tähden, Thymian, mitä sinä teet?» hän huudahti. Minä olin
aivan lamaantunut pelosta ja änkytin: »Tahdon sen hävittää. Jos kreivi
saa sen nähdä, niin hän toruu minua.» Hän näytti vakavalta, sanoi
minun olevan liian hermostunut ja tarvitsevan mennä joksikin aikaa
hermotautisten parantolaan. Mutta silloin minä hurjistuin ja huusin
etten ole hullu eikä minua tarvitse hullujenhuoneeseen viedä, itse hän
saa mennä sinne, joka semmoisia puhuu — mutta hän pysyi tyynenä ja käy
luonani joka päivä niinkuin ennenkin. Kerran huomasin hänen supattavan
jotain kreivin kanssa, ja siitä suutuin niin mielettömästi, että olisin
tahtonut lyödä heitä kumpaakin, menin toiseen huoneeseen ja lukitsin
itseni sinne. Loppujen lopuksi on D. sittenkin minun uskollisin
ystäväni ja olen kutsunutkin häntä luokseni. Tahtoisin minä tietysti
itsekin päästä ostohimostani, mutta hermosairaalaan en lähde, en minä
hullu ole, tiedän tarkoin mitä -tahdon ja teen.
Tahtoisin auttaa kaikkia köyhiä ihmisiä, ravita kaikkia nälkäisiä,
vaatettaa alastomia, ja tunnen itseni onnettomaksi, kun en siihen
kykene. Usein itken sentähden tuntikausia. Kun näen kadulla köyhän
lapsen, otan sen mukaani johonkin puotiin, ostan sille kenkiä, paitoja
ja muita vaatteita ja käsken lähettää laskun kotiini. Joka paikassa
on minulla luottoa, koska elän koroillani ja asun näin komeasti, ja
sitä paitsi on minua nähty kaupoissa usein kreivin seurassa, joka on
yleisesti miljonääriksi tunnettu. Välistä kun yöllä johtuu mieleeni,
miten monta sataa ihmistä on Berlinissä, joilla ei ole mihin päänsä
kallistaa, ei edes kattoa sateen suojaksi, valtaa minut semmoinen
levottomuus, etten saa enää unta ja tahtoisin myydä kaikki mitä minulla
on ja antaa köyhille ja lähteä itse taas kadulle. —
Äskettäin olin herrailtamassa O—n luona. Se oli viimeinen tänä
vuonna; herra v. O— on taas Parisissa. Pelattiin faaraota ja minä
istuin erään paksun italialaisen pankkiirin vieressä, joka ei osannut
sanaakaan saksaa, mutta omalla kielellään lausui minulle lukemattomia
kohteliaisuuksia. Hän voitti vahvasti, ja istuessani siinä hänen
vieressään vedin syliini kaikki hänen voittamansa rahat ja setelit.
Pelin päätyttyä kysyin leikilläni, saanko minä myös prosenttia siitä,
että olin istumisellani tuottanut hänelle niin hyvän onnen, ja hän
vastasi: »_Certamente, Signora, è tutto per Ella e sono veramente
felice di poter metterlo ai suoi piedi_.» [Tietysti, rouva, ne ovat
kaikki Teidän, olen suuresti onnellinen voidessani tarjota ne Teille.]
No, minä en tiennyt, miksi olisin kursaillut ottaa vastaan mitä
tarjottiin, sanoin vaan: »_Grazie, signore_!» [Kiitoksia, herra!] ja
korjasin saaliini talteen. Samassa katsahdin Mariaan, joka istui meitä
vastapäätä, ja säikähdin, sillä semmoisena en ollut häntä milloinkaan
nähnyt, hän oli aivan viheriänä kasvoiltaan ja silmissä hehkui pahaa
ennustava tuli. Nousin ylös ja menin ulos, hän tuli heti perässäni ja
sanoi vapisten vihasta:
»Minä jouduin aivan suunniltani sinun tähtesi, Thymian. Miten voi
ylhäinen rouva siihen määrin unohtaa oman arvonsa, että menee ottamaan
vastaan niin paljon rahaa ventovieraalta mieheltä?»
»Pikemmin paljon kuin vähän», minä sanoin, »muuten en minä ole vielä
koskaan ylhäisen rouvan nimeä tavotellut.»
»Mutta pitäisi sinun kumminkin ajatella, mikä soveltuu meidän nimemme
arvolle», sanoi hän ja löi rintaansa. »Sinä et olekkaan nyt missä
tahansa, sinä olet parooni ja paroonitar O—n vieraana.»
Olin aikonut ottaa koko asian leikin kannalta, mutta hänen tyhmänylpeä
käytöksensä alkoi minua lopulta suututtaa.
»Rouva Osdorfina voit sinä olla ja tehdä miten tahdot», jatkoi hän
vielä, »mutta me tiedämme, mihin nimemme meitä velvottaa —»
»Niinkö todella», minä vastasin, »jos niin tahtoisin ja semmoisiin
koruihin arvoa panisin, voisin antaa ihmisten haukkua itseäni
kreivittäreksi, koska mieheni oli täysirotuinen kreivi. Mutta siitä
kunniasta en välitä. Tosin kyllä, jos minulla olisi maatila, hevoset ja
vaunut ja pääsisin hoviin — silloin se olisi toista, mutta nyt, näissä
oloissa, olisin mielestäni kunniaton keinottelija, jos tuota arvonimeä
käyttäisin. Ja muuten, jos sinun miehesi ottaa herroilta rahat pelissä
taikka minä annan heidän lahjottaa niitä itselleni, eiköhän se käy
lopulta melkein yhteen? Molemmatkin me niitä voimme tarvita, teenpä
sentähden sinulle ehdotuksen. Jakakaamme saalis! Kahtia, niinkuin
rakkaat sisarukset ainakin. Hyväksytkö sen?»
»Hyväksyn», vastasi hän lyhyesti, me jaoimme rahat ja saimme kumpikin
tuhat kahdeksankymmentäkaksi markkaa.
Minusta tuntuu siltä, kuin Maria olisi italialaisen vuoksi
mustasukkainen minulle. Olkoon vaan minusta nähden, jos se häntä
huvittaa. En ole viime aikoina enää välittänyt mistään miehistä.
Tahtoisin vaan aina ostaa, aamusta iltaan ostaa ja lahjottaa pois ja
tehdä koko ympäristöni iloiseksi. Ja yhä vaan ostaa.
* * * * *
Eilen tuli tuo italialainen pankkimies hakemaan minut automobiilillaan
ajelumatkalle Grünewaldiin. Maria oli myös mukana, ja luulen ettei
hän oikein pitänyt minun läsnäolostani. Mutta en minä sille mitään
taida, että tuo herra minua mielistelee; onhan se luonnollistakin,
että hän viihtyy paraiten minun seurassani, jossa hän voi puhua omaa
äidinkieltään, sitä Maria ei osaa muuta kuin vähän solkata huonoa
ranskaa. Minä itse en hänestä vähintäkään välitä. Poikkesimme erääseen
ravintolaan, josta olimme edeltäpäin tilanneet itsellemme päivällisen.
Juuri sisään astuessamme sanoi Maria minulle: »Sinä olet tänään kovin
huonon näköinen, Thymian, aivan kuin keuhkotautinen. Kerrassaan surkea.
Miksi et käytä edes ihomaalia? Tekee oikein pahaa sinua katsella.
Ihan kuin olisit maannut kolme viikkoa maan alla.» En vastannut
mitään, mutta tuo sana »keuhkotautinen» pisti kuin puukko sydämeeni,
ja syötäessä en saanut monta suupalaa alas. Koko ruumiini värisi kuin
vilutaudissa.
Illemmalla kerroin tästä Juliukselle, joka nykyisin tulee sangen usein
aivan odottamatta luokseni. Hän lohdutti minua ja kehotti luopumaan
tuosta seurasta, koska ei siitä ajan pitkään kuitenkaan tulisi olemaan
minulle mitään iloa. »Luonnostansa ei voi kukaan päästä», hän sanoi,
»tuollaiset naiset maalaavat itseään sisältä ja ulkoa, mutta se ei voi
estää heidän oikeaa karvaansa näkyviin tulemasta, luontainen raakuus
puhkee aina lopulta esiin. Sinä et kuulu niiden joukkoon etkä voi olla
yhtä mieltä niiden kanssa, sillä kaikesta ulkonaisesta yhtäläisyydestä
huolimatta sinä olet sisällisesti ylhäisempi, hienompi, siveämpi kuin
ne...»
Oikeassa hän lieneekin, mutta tahtoisi sitä mielellään, edes _yhden_
ihmisen kanssa pysyä ystävyydessä. Julius oli tuona iltana taas niin
hyvä ja hellä, että rohkaisin mieleni ja uskoin hänelle kaikki huoleni.
Hän tahtoi nähdäkseen kaikki laskut, ja lopuksi minun täytyi myöntyä,
joskin hyvin vastahakoisesti. Niitä oli yksi laatikko pakaten täynnä,
hän alkoi laskea yhteen summia ja kasvonsa saivat yhä huolestuneemman
ja totisemman ilmeen.
»Herra siunatkoon, Thymian, onko sinulla aavistustakaan, kuinka paljo
näistä tulee?»
»Ei», sanoin hätäisesti.
»Kolmetoista tuhatta markkaa! — — Ihmislapsi, mitä ihmeen kummaa sinä
olet kaikella tällä rihkamalla tehnyt?»
Sitä en tiennyt itsekkään. Paljon olen lahjottanut pois, paljon
hävittänyt, ja paljon on vielä koskematonna paketeissa ja laatikoissa
ylisillä.
»Mutta _ne_ sinä ainakin voisit lähettää takaisin», sanoi Julius.
»En tee sitä häpeää itselleni», vastasin, »tulkoon ennen mitä tahansa.»
»Teillä on merkilliset käsitykset häpeästä ja kunniasta», huudahti
hän. »Miten aiot sitten menetellä? Jotakin tässä täytyy tehdä, muuten
sinulta viedään jonakin kauniina päivänä huonekalut asunnostasi...
Miten sinä saatoitkin noin tehdä?»
»Se on minussa niinkuin tauti.»
»Tautipa kyllä. Sen olen sinusta jo kauan sitten nähnyt. Sinun hermosi
ovat kokonaan pilalla. Mutta ole nyt aluksi aivan rauhassa. Koetan
tuumia, mitä tässä olisi tehtävä. Parasta lienee heti ilmottaa kaikki
kreiville.»
Sitä minä en kuitenkaan tahtonut, ja hänen täytyi luvata luopua siitä
tuumasta.
Minua pelottaa. Tunnen olevani sairas. Julius luuli ensin vian olevan
munuaisissa, mutta tutkimus ei tätä luuloa vahvistanut.
Minun tekee niin pahaa...
Joulukuu.
Nyt olisi paljon kerrottavaa.
Kesäkuukaudet olivat kauheat. Kreivi ei päässyt virkatehtäviltään pois
Berlinistä enkä minäkään tahtonut matkustaa. Asuntoni on hauskan viileä
ja yleensä minulla ei ollut halua minnekkään lähteä, ja Juliuskin oli
ainoastaan pari viikkoa poissa kaupungista. Sitäpaitsi tunsin yhä
olevani väsynyt ja kipeä...
Elokuun lopussa oli minulla kriitillinen päivä.
Oli satanut, ilma oli ihanan raitis ja viileä, minä menin viiden
seuduissa kävelemään Eläintarhaan, jossa viivyin lähes kaksi
tuntia iloissani siitä että tunsin itseni sinä päivänä tavallista
terveemmäksi. Lapsia leikki joka puolella, vesipisarat kimaltelivat
ruohikossa ja aurinko paistoi niin herttaisesti, että taaskin tulin
ajatelleeksi, miten ihana tämä maailma sittenkin on. Takaisin
tullessani olin niin ajatuksiini vaipunut, etten nähnyt mitään
ympärilläni, ja astuessani juuri Siegesalleen poikki sattuu jalkani
luiskahtamaan, samassa näen hurjaa vauhtia lähenevät vaunut, tunnen
kauhean iskun kohtaavan ruumistani ja sen jälkeen en muista mitään.
Pyörtyneenä oli minut nostettu ylös ja viety tapaturma-asemalle, ja kun
siellä olivat löytäneet minua tarkastaessaan nimikortteja, joissa oli
osotteeni, oli minut tuotu kotiini, yhä vielä tiedottomassa tilassa.
Sitten makasin kauan kauan kuumeessa enkä tiennyt yhtään mitä minulle
oli tapahtunut. Harvoina valoisina hetkinäni olin aina olevinani
kotona ja luulin olleen unta kaikki, mitä vuosien kuluessa oli minulle
tapahtunut. Huusin isää luokseni ja pidin hoitajaani sisar Annana, joka
oli tuonut äidin Davosista kotiin.
Vähitellen rupesin sitten paranemaan, palasin taas todellisuuteen ja
tunsin Juliuksen, joka usein istui pitkät ajat vuoteeni vieressä.
»Mitä minulle on tapahtunut?» kysyin vihdoin, sillä muistoni ei ollut
vielä täydellisesti palannut.
»Niin, mitä sinulle on tapahtunut, lapsi parka!» vastasi Julius, »sen
sinä kai itse paraiten tiedät. Koetappas vaan muistella. Jospa olisimme
jotain voineet edes aavistaa! Miksi et ollut siitä sanaakaan maininnut?»
»Ah, nyt muistan, minä jouduin vaunujen alle kadulla — —»
»Niin, ja entäs se toinen — —! Nyt on jo kaikki ohi...
Minä en ymmärtänyt, mitä Julius tuolla »toisella» tarkotti, ja
silloin hän kertoi minulla olleen perillisen toivoa, olin ollut jo
ehkä puolivälissä raskauden tilaa, mutta tuon saamani hirveän iskun
johdosta olin synnyttänyt keskoset. Ja tästä kaikesta minä en ole
tiennyt mitään, en kerrassa mitään. Sillä kaikki oli ollut kutakuinkin
kunnossa. Eikä tuo tieto suuresti mieltäni liikuttanut; luulenkin
olleen parasta, ette noin kävi, sillä mitäpä minusta olisi ollut tuon
lapsen hoitajaksi. Mutta paljon olin saanut sen tähden kärsiä, vasta
loppusyksystä pääsin jalkeille.
Kaikki ovat olleet hyviä minua kohtaan. Tuo raha-asiakin on nyt
toistaiseksi järjestetty. Julius ja minä olemme sopineet, että minä
myyn suurimman osan jalokivistäni ja niiden hinnalla suoritan osan
velastani. Huhtikuusta asti vuokraan pienemmän asunnon ja muutan liiat
huonekalut rahaksi. Mitäpä minä teen viidellä huoneella, kolmessa on
aivan tarpeeksi. Erityistä kyökkipalvelijaa en myöskään tarvitse. Mitä
tällä tavalla saan säästymään kreivin antamista kuukausirahoista, sillä
vähitellen maksan kaikki velkani.
Ostokiihkoni on epäilemättä ollut yhteydessä raskaudentilani kanssa,
sillä nyt se on hävinnyt, olen taas niinkuin ennenkin.
Mariasta en ole kuullut enää mitään.
Kesäkuun puolivälissä oli hän matkustanut Ostendeen, heinäkuussa oli
koko talous täällä hajonnut ja Markiewicz hakenut pois huonekalunsa,
enkä sen jälkeen ole mitään suoranaista elonmerkkiä hänestä saanut.
Mutta epäsuoralla tavalla hän on hyvinkin selvästi ilmottanut minulle
olemassaolonsa. Marraskuussa, kun olin taas päässyt sängystä pystyyn,
tuli kreivini kerran iltapäivällä luokseni ja antoi minulle erään
hänelle osotetun kirjeen, joka oli lähetetty heinäkuun alussa Kölnistä
ja kuului seuraavalla tavalla:
Kunnioitettava Herra Kreivi!
Eräs henkilö, joka ei voi tyynenä katsella, miten se nainen, joka saa
kiittää Teitä kaikesta, pettää Teitä, tahtoo kehottaa Teitä olemaan
varuillanne. Thymian on läpeensä huono ja turmeltunut olento. Hän
keimailee muiden miesten kanssa, on suhteissa erääseen lääkäriin ja
samoin erääseen kauppiaaseen, joiden kanssa hän seurustelee Teidän
selkänne takana ja pettää Teitä. Siinä on tuon naisen kiitos Teidän
suuresta hyvyydestänne. Hän liehakoi jok'ainoaa miestä, joka vaan hänen
tiellensä sattuu. Hän ei voi muuten tehdäkkään, turmelus on hänellä
mennyt veriin. Antakaapa salapoliisin pitää häntä silmällä, sillä
tulee kyllä olemaan yhtä ja toista kerrottavaa Teille.
En uskonut silmiäni, vaan luin kirjeen uudestaan. Ensimäinen vaikutus
mieleeni siitä oli suuri hämmästys, joka tuntui melkein tuskalliselta
ja kasvoi vähitellen suuttumukseksi. Sen ohella oli minussa semmoinen
tunne, että tämä kaikki oli mahdotonta, sillä oli vaikea uskoa todeksi
sitä ääretöntä halpamaisuutta, mikä tuosta kirjeestä ilmeni. Minä en
ole tuota naista milloinkaan sanallakaan loukannut, me olimme ystävinä
toisistamme eronneet ja minä olin häneen niin kiintynyt, että olisin
tehnyt hänen edestänsä mitä hyvänsä, viimeisen leipäpalani olisin hänen
kanssaan jakanut. Olin uskonut hänelle kaikki salaisuuteni, sillä en
unissanikaan olisi tullut ajatelleeksi kenestäkään niin pahaa, että
hän menisi halpamaisesti väärinkäyttämään tuollaista luottamusta.
Mutta kun olin päässyt tointumaan ensimäisestä hämmästyksestäni,
näytti asia minusta melkein naurettavalta; varsinkin teki minuun
humoristisen vaikutuksen allekirjotus: Vilpitön ystävätär. Kaikkea
tätä ajatellessani ei johtunut ensinkään mieleeni, että tämä nimetön
parjauskirje voisi panna koko minun toimeentuloni vaaranalaiseksi.
Sitä muistin ajatella vasta sitten, kun huomasin kreivin vakavin,
läpitunkevin katsein minua tarkastavan.
»Nimettömät kirjeet on minulla muuten tapa heittää suorinta tietä
paperikoriin», hän lausui, »ja sinne tämäkin saa vaeltaa. Mutta —
kysyä tahtoisin sinulta kuitenkin — käsi sydämelle Thymian — totuuden
tahtoisin tietää. Onko tämä vain parjausta vai — onko siinä ehkä hiukan
tottakin pohjalla?»
Nyt vasta älysin, mitä kaikkea tämä asia minulle oikeastaan merkitsi.
Mutta tuli mitä tuli, ajattelin, valehdella en voinut sillä hetkellä.
»On tottakin», sanoin hiljaa.
Hän ei vastannut ensin mitään, vaan käänsi minulle selkänsä, astui
ikkunan eteen ja seisoi siinä ääneti ainakin kymmenen minuuttia
katsellen kadulle. Sitten hän kääntyi hitaasti minuun päin, ja näin
että asia oli koskenut häneen kovasti.
»Minä en olisi sitä odottanut sinulta, Thymian», puhui hän hiljaisella
äänellä. »En, minä olen sinuun luottanut... Mutta tyhmäähän se
olikin... olisihan minun pitänyt ymmärtää —» Viimeisiä sanoja en enää
kuullut. Nojasin pääni vasenta kättäni vasten ja peitin oikealla
silmäni, enkä milloinkaan koko elämäni aikana ole ollut mielestäni
niin vähäpätöinen, huono ja halveksittava kuin sillä hetkellä, enkä
koskaan ole niin hävennyt kuin silloin. Olin maan tasalle masennettu
ja helpotukselta olisi tuntunut, jos hän olisi lyönyt minua, ajanut
minut ulos ja luvannut jättää oman onneni nojaan. Mutta ei mitään tästä
tapahtunut.
»Sinuun ei voi edes suuttua niinkuin pitäisi, Thymian», sanoi hän»
vähän ajan päästä. »Minä en tahdo sinua toruakkaan. Miten voipikaan
minun ikäiseni mies vaatia uskollisuutta noin nuorelta ja kauniilta
naiselta —»
»_Katunaiselta_, tarkotit sanoa», huusin minä, enkä voinut kauempaa
hillitä itseäni, vaan puhkesin rajuun itkuun. Ja ensi kerran elämässäni
itkin itseni tähden — — sentähden että minä todellisuudessa en ole
parempi enkä jalompi kuin kurjimmista kurjin katunainen, joka myö
ruumiinsa muutamasta lantista. Sillä jos minä en olisi semmoinen,
olisin tällä hetkellä luvannut luopua kaikista muista ja kuulua
ainoastaan hänelle, kiitokseksi kaikesta siitä, mitä hän tekee minun
hyväkseni ja on jo tehnyt. Mutta sitä en voinut luvata, en voinut,
sillä tiesin etten lupaustani kumminkaan pitäisi, ja se olisi huonoakin
huonompaa, se olisi halpamaista.
Niin, kun ei minussa olisi tuota onnetonta rakkautta Juliukseen. Taikka
jos olisin kyllin vahva voittamaan sen. Mutta sitä voimaa minulla ei
ole. Minä olen katukaisa.
»Tämä jääköön tähän, Thymian, ei puhuta siitä enää», sanoi kreivi,
»kaikki jää entiselleen...»
Ja kaikki on entisellään. Mutta se se juuri kiusaa minua äärettömästi.
Olen itse mielestäni liian kurja. En uskalla enää katsoa silmiin vanhaa
ystävääni, niin minua hävettää. Hänen hyvyytensä painaa minut maahan.
Kun sain ensi kertaa istua vuoteessani ja hoitajasisar oli avannut
tukkani, otin muutaman suortuvan sormieni väliin ja silloin keksin
mustain hiusten joukosta yhden valkoisen. Ensin pelästyin, sitten se
teki minut surumieliseksi. Olen vasta seitsemänkolmatta vuotias ja nyt
jo valkea hius... Viidenneljättä vanhana olen luultavasti kuihtunut
mummo. Jospa saisin kuolla sitä ennen. Tunnen usein mielessäni kiihkeää
kuoleman kaipuuta.