Näetkös, rakas kirjani, miten oikeassa minä olin! Minulla on
todellakin hieno vainu. Minä näin sen noista sinisistä, nuorekkaasti
hehkuvista silmistä, jotka sopivat niin hyvin yhteen hänen harmaan
partansa kanssa, että niistä loistaa vielä koko joukko käyttämätöntä
miehuudenvoimaa ja todellista elämäniloa. Heti hänen ensi käynnillään
se herätti huomiotani. Siinä olisi mies sinua varten — niin jo silloin
sanoin itselleni — laita vaan niin, että miellytät häntä. Ja ihan niin
se on nyt käynyt. Minä olen hyvin onnellinen. Ja mikä paras kaikesta,
hän miellyttää minua niin suuresti, etten tarvitse pienimmälläkään
tavalla pakottaa itseäni kuulumaan hänelle. Ne ovat aina olleet minun
heikko puoleni tuommoiset ritarilliset ja hienot vanhanpuoleiset
herrat. Totta kyllä, tohtori olisi vielä rakkaampi, mutta mikäpä tässä
maailmassa on koskaan täydellistä.
Ja niin hienosti ja taitavasti hän siinä osasi menetellä, että
vähitellen, noin vaan huomaamatta isällinen hyväntahtoisuus hänen
käytöstavassaan yhä enemmin ja enemmän lämpeni, ja lopullinen ratkaisu
ei ollut meille kummallekaan mikään odottamaton yllätys. Söimme
illallista yksityisessä huoneessa, ja jälkiruuan aikana katseli
hän minun käsivarttani, ihaillen sen hienoja piirteitä, ja ilmaisi
kummastuksensa siitä, ettei minulla ollut yhtään rannerengasta eikä
sormusta. Sanoin vuokraamishommani nielleen kaikki. Hän naurahti ja
virkkoi: »Viehättävä nuori nainen, niinkuin Te, on määrätty elämän
valopuolta varten, eikä hänen pitäisi ollenkaan oppia tuntemaan
tuommoisia arkihuolia. Teidän on löydettävä ystävä, joka saattaa Teidät
jälleen nauttimaan elämää ja sen riemuja...»
Katsoin häntä silmiin ja kysyin: »Mistä voin semmoisen ystävän löytää?»
Ja hän vastasi: »Se riippuu siitä... ystävänne pitäisi olla luultavasti
jotenkin samanikäinen kuin Te itse? Minä kai sopisin mielestänne Teille
isoisäksi, vai kuinka?» Olin hetkisen vaiti, punastuin, ja tiesin sillä
hetkellä olevani viehättävän tyttömäinen.
»Ei», vastasin hiljaa, »nuorista miehistä olen saanut jo kylläni, jos
vielä voin ketään rakastaa, niin sen pitää olla vanhempi mies...»
»Voitteko uskoa itsenne minun huostaani, Thymian?» kysyi hän. »Minä
olen ihaillut ja rakastanut Teitä niin kauan kuin olen Teidät tuntenut,
ja minusta tulette saamaan luotettavan ystävän, joka avaa Teille taas
oven elämän iloihin. Me tunnemme molemmat maailman ja elämän, emmekä
tarvitse teeskennellä toisillemme. Minä en mene enää naimisiin. Mutta
Teitä tahtoisin käsilläni kantaa, Teille antaa ja hankkia kaikki,
mikä nuorta ja kaunista naista ilahduttaa, ja ainoastaan yhden ehdon
panen Teille: minä en kärsi mitään muita jumalia rinnallani. Teidän on
oltava ainoastaan minun omani. Minun täytyy voida luottaa Teihin...»
Vastauksen asemesta heittäydyin hänen kaulaansa ja suutelin häntä
kuin hullu pelkästä kiitollisuudesta ja ilosta. Hän piti sitä kaiketi
todellisen intohimon purkauksena, tuli aivan kuumaksi ja punaiseksi ja
me olimme kuin nuori, onnellinen, rakastava pari...
Viikon päästä matkustamme Rivieralle, ja sieltä Parisiin. Asuntoni
olen vuokrannut pois, huonekaluni myynyt, mikäli ne olivat omiani,
ja teen jo matkavalmistuksiani. Takaisin tultuamme kreivi hankkii
minulle uuden asunnon. Hän ostaa minulle kaikki mitä vaan mieleni tekee
ja lukee toivomukseni silmistäni. Minä olen iloinen, sillä nyt olen
vihdoinkin saavuttanut sen, mitä olen niin kauan tavotellut. Minulla
on ystävänä rikas ja ylhäinen mies, todellinen kavaljeeri, jolta en
tarvitse milloinkaan pelätä loukkaavaa tekoa, en tarvitse enää laskea
menojani, sillä kaikkea on yltäkyllin. Nyt voin pitää huolta siitäkin,
että tulevaisuuteni tulee turvatuksi. Gersonilta ja Biesteriltä olen
tilannut ihastuttavia pukuja. Äärettömästi iloitsen siitä, että
pääsen matkustamaan» etelään ja Parisiin. Nyt viimeinkin saan kerran
häiritsemättömästi nauttia elämästä. Ystäväni — minun pitäisi häntä
kutsua Otoksi, mutta se tuntuu vielä vaikealta — ei tarvitse pelätä,
että häntä pettäisin, en tunne vähintäkään halua semmoiseen, rajatonta
kiitollisuutta on vaan sydämeni täynnä häntä kohtaan.
Tohtorille olen jo sanonut hyvästi. Se oli kyllä vaikeaa, sillä yhä
selvemmin tunnen, kuinka syvästi olen tuohon mieheen kiintynyt. Hän
otti minun tunnustukseni kylmästi vastaan, puisti päätään ja sanoi
odottaneensa minulta suurempaa lujuutta. Herra jumala, helppohan sitä
on toiselle moraalia saarnata, mutta minkäpä minä sille teen, että
asiat ovat niinkuin ne ovat. Minä olen liian pehmeä kestämään niitä
tuhansia vastoinkäymisiä, jotka olemassaolon taistelussa alituiseen
nostavat tien pystyyn edessämme. Ja tohtoria en ole tänä viimeisenä
vuotena paljon nähnytkään, hänen perheensä ja virkansa ovat vieneet
hänen kaiken aikansa. Mutta sittenkin tuntui ero katkerilta, hänkin
näytti minusta hiukan liikutetulta, minä taas itkin puolen yötä. D:lle
aion kirjottaa vasta Parisista. On vähän kiusallista jättää häntä
näin, sillä hän auttoi minua hädässä, ja nyt hän saa matkapassin,
mutta semmoistahan se on yleensä maailmassa. Elämässä tyrkkii toinen
toistaan, kaikki vaan tahtoisivat päästä eteenpäin; mies se, kellä on
kovimmat kyynäspäät.
Mutta minä iloitsen lapsellisesti elämästä, joka nyt vihdoinkin,
vihdoinkin tahtoo suoda minulle auringonpaisteisia päiviä. Päiväkirjani
seuraa minua. Toivottavasti voin tästedes merkitä muistiin iloisiakin
kokemuksia.
* * * * *
Tämän ja seuraavan lehden väliin oli pistetty mustalla kehyksellä
varustettu, sanomalehdestä leikattu, näin kuuluva kuolinilmotus:
Tänä aamuna kello 1/2 8 kuoli lyhyen, ankaran
taudin sairastettuaan hellästi rakastettu
ainoa tyttäremme
ERIKA
täytettyään juuri kahdeksannen ikävuotensa. Katkeramman
surunvaltaamina kuin milloinkaan ennen elämässämme seisomme hänen
hautansa partaalla.
Pyydämme että surunvalituskäyntejä ei tehtäisi. Hautaus tapahtuu
sunnuntaina, 25 huhtikuuta, kello 1/2 11 aamupäiviä. Lähdetään
surutalosta.
Konsuli Wilhelm Peters ja rouva Agnes,
o.s. Siedetopf.
Seuraavissa muistiinpanoissa ei, kummallista kyllä, sanallakaan viitata
suoraan tähän kuolemantapaukseen — omituinen, mutta sielutieteellisesti
ehkä selitettävä seikka.
_Julkaisijan lisäys_.
Paris 22 toukok.
Huvimajamme ihanat päivät ovat päättymäisillään. Ei ole tullut sen
aikana mitään kirjotetuksi, ja jollei minulla tänään olisi sattumalta
muutama joutilas hetki päivällisen ja oopperan välillä, saisin viedä
kirjani Berliniin takaisin samanlaisena kuin se oli sieltä lähdettäissä.
Matka oli ihmeellinen, kuukaudet ovat menneet kuin unessa. En olisi
koskaan luullut maailmaa niin kauniiksi. Olinhan kyllä lukenut
matkakertomuksia etelämaista, mutta värikkäimmätkään kuvaukset eivät
anna mitään oikeaa käsitystä tuosta satumaisesta todellisuudesta.
Mutta juuri semmoisessa ihmeellisessä ympäristössä tulee ehdottomasti
mieleen katkeria maailmantuskan ajatuksia. Miksi tämmöinen ihana
maailma on luotu, ellei luojan tarkotus ole ollut kansottaa sitä yhtä
ihanilla, täydellisillä ja onnellisilla olennoilla? Se ei ole mikään
hyvä jumala, joka rakentaa rikkaan, kauniin maailman ja asettaa siihen
niin paljon köyhää ja rumaa elämää.
Me olimme Nizzassa ja Monte Carlossa ja kuljimme pitkin Rivieraa.
Nizzan lähellä meillä oli yksi huvilankerros vuokrattuna aivan meren
rannassa. Usein istuimme myöhään yöhön verannalla ja katselimme
auringonlaskua, joka siellä on niin komea ja synnyttää sellaisia
värivivahduksia, että sesessionistien taulut kummallisine väreineen
eivät nyt enää tunnu minusta kovinkaan hassuilta ja mahdottomilta.
Hehkuva tulipuna, pehmeä, sulava karmiini ja niiden ohella veden
kova ruiskukansini saavat aikaan niin käsittämättömän ja fantastisen
väritunnelman, että täytyy nähdä se voidakseen sellaista uskoa.
Kauneinta on silloin, kun aurinko on jo poistunut näkyvistä ja jättänyt
ruusunpunaisen hohteen, joka panee horisontin hehkumaan ja täyttää
väriloistollaan koko ilman ja meren, se on niin ihmeellisen ihanaa,
että usein tulee pidättäneeksi henkeään voidakseen siitä täydellisesti
nauttia. Ja kaikkein kauneimmalta tämä tuntuu, kun saa sitä katsella
yhdessä toisen ihmisen kanssa, jonka tietää olevan siihen yhtä
ihastuneen, jolle voi siitä puhua ja tietää tulevansa ymmärretyksi.
Kreivi on hyvin viisas, kokenut mies, on paljon matkustellut
aikoinaan ja tuntee oikeastaan koko maanpiirin. Kaksi kertaa on hän
tehnyt matkan maan ympäri. Minä saan oppia häneltä paljon enkä väsy
milloinkaan kuuntelemasta hänen kertomuksiaan. Olen ylpeä siitä,
että olen onnistunut tämän miehen kiinnittää niin lujasti itseeni.
Se ei ole aina niin helppoa; nämä herrat ovat semmoisia mestareita
itsensähillitsemisen taidossa, että he kaikissa tilaisuuksissa
hallitsevat jossain määrin tunteitaan ja osaavat aina ohjata
toivomuksiaan ja intohimojaan, niin ettei heille tarvittaessa ero ja
kieltäytyminen kovinkaan vaikeaksi käy. Mutta minun ystäväni ei tänään
minusta keveällä sydämellä eroisi, siitä olen varma. On verraten
helppoa ottaa kiinni tuommoinen mies kuin kreivi on, mutta pidättää
häntä ja kiinnittää itseensä, se on vaikeaa. Minä tiedän tarkkaan, että
hän tullessaan minun ystäväkseni oli lujasti päättänyt olla varuillaan
eikä antaa minulle mitään vaikutusvaltaa itsensä yli, mutta miten vahva
ja ylpeä ja kova tuollainen miehentahto lieneekin, naisen viisas,
taipuisa tahto on kuitenkin sitkeämpi ja pääsee lopulta voitolle.
Minä voin vaikuttaa häneen; hänen itsensä huomaamatta taivutan hänen
tahtonsa ja pakotan sen tottelemaan omia toivomuksiani. Voisin häneltä
pyytää tänään mitä hyvänsä, ja hän antaisi. Tosin minun täytyy olla
aina varuillani, aina mukaantua toisen mielialoihin eikä milloinkaan
näyttää omiani. Tätä taitoa en ole koskaan ennen harjotellut, koska en
ole sitä tarvinnut, mutta ei se ole minusta erittäin vaikealta tuntunut.
Varma on, että kreivi on herttainen vanha herra, ja minä en voi kyllin
kiittää kohtaloa, joka hänet toi tielleni, mutta en sittenkään tunne
olevani niin onnellinen kuin tahtoisin. Usein en saa öillä unta ja
ajatukseni harhailevat silloin kaikkialla. Luulen olevan ihmisiä, jotka
eivät milloinkaan voi tulla onnellisiksi, siksi että heiltä puuttuu
kyky siihen, ja sellaisiin kai kuulun minäkin. Minun sydämessäni asuu
alituinen levottomuus ja ikuisesti tyydyttämätön halu saada jotakin,
jota en itsekään tunne enkä osaa sanoilla selittää. Katkerasti ikävöin
Juliusta, sydämeni sykkii kiivaammin häntä muistellessani, kipeästi
kaipaan hänen rakkauttaan ja silloin tulen välistä ajatelleeksi, että
se ehkä onkin rakkaus, joka minulta puuttuu. Minua on elämässäni paljon
ihailtu ja haluttu, mutta oikeastaan ei koskaan oikein rakastettu.
Miehet ovat aina tahtoneet vaan ruumistani — onko minulla sielukin,
sitä ei ole kukaan kysynyt.
Kun makaan siten öillä silmät auki ja ajattelen ja muistooni palautuu
kaikki se rumuus, saasta ja ilkeys, jota olen saanut kokea, silloin
kohoaa mieleeni toiselta puolen rakkauden kaipuu kuin taivaallinen
olento levitetyin siivin. Tahtoisin saada lapsen, tahtoisin vielä
kerran tulla äidiksi. Tällä kertaa eivät jumalat eikä perkeleet
riistäisi minulta lastani. Oi, miten minä sitä rakastaisin, ja miten
onnelliseksi sen rakkaus tekisi minut! Ja jos se olisi tyttö, miten
sitä hoitaisin ja suojelisin! Pitäisin huolta siitä, että sen silmät
näkisivät vain kaunista, korvat kuulisivat vain puhdasta ja hyvää,
elämän loan ja saastan pitäisin siitä kaukana... Ja onko tämä kaipuu
niin mahdoton tyydyttää? Minähän olen vielä nuori, muut menevät vasta
naimisiin minun iälläni ja synnyttävät vielä kuusi seitsemän lasta, ja
vietänhän minä nykyään aivan säännöllistä elämää.
Tämä minun toivoni kävi niin kiihkeäksi, että eräänä yönä puhuin siitä
kreivillekin. Hän ensin nähtävästi hämmästyi, mutta kun selitin asian
juurtajaksain ja sanoin tahtovani lasta yksinomaan itseäni varten ja
yksin siitä vastaavani, kysyi hän vaan, oliko minulla myös rohkeutta
antautua kaikkein seurausten alaiseksi, jotka toiveeni täyttyminen
toisi mukanaan, ja kun vastasin myöntäen, arveli hän olevan parasta
kääntyä jonkun naistenlääkärin puoleen. Ja kun Parisissa asuu Rue de
la paix'n varrella, kuuluisa kätilö, joka ymmärtää taikka sanotaan
ymmärtävän näitä asioita enemmän kuin useimmat muut, olen sopinut
ystäväni kanssa siitä, että paluumatkalla viivymme täällä kahdeksan
päivää. Olen jo käynyt tuon kätilön luona. Hän neuvoi minua ottamaan
mutakylpyjä ja antoi muuten kaikenlaisia hyviä ohjeita, joita koetan
huolellisesti seurata. Ehkäpä niistä on jotain hyötyä.
Me asumme matkalla ollessamme tietysti aina hotellissa, mutta joka
kerta eri huoneissa.
Eilen söimme päivällistä Riz hotellissa. Olimme juuri päässeet kalaan,
kun äkkiä hyökkää luoksemme pitkä, suuriluinen, ylen komeasti puettu
nainen ja huudahtaa kreiville: »_Bon soir, mon cher cousin_!» [Hyvää
iltaa, rakas serkkuni!] eikä tahdo tietää, miten paraiten voisi
osottaa iloaan tästä kohtauksesta. Kreivi näytti ensin joutuvan vähän
hämilleen, mutta heti oli hän taas niinkuin ainakin ja esitteli:
_»Ma nièce, la comtesse Osdorff... Madame la princesse Tch—»_
[sisarentyttäreni kreivitär O., ruhtinatar T.], ja paikalla alkoi
tuo vieras tutkia minulta tarkkaan, mitä Osdorffeja olin, sitäkö vai
sitä haaraa. Onneksi kykenin kutakuinkin vastailemaan. Perhesuhteet
ja sukuhistoriahan olivat olleet Casimir paran avaran kallon miltei
ainoana sisällyksenä; tuhansia kertoja hän on niistä asioista pitänyt
minulle esitelmiä, ja vaikka en ole tahtonutkaan kuunnella hänen
juttujaan, on niistä kuitenkin jäänyt yhtä ja toista mieleeni, niin
että en joutunut pussiin. Myöhemmin tuli siihen vielä kaksi herraa,
ruhtinas Tch— ja hänen sukulaisensa kreivi L—, ja kaikki kolme
asettuivat meidän pöytäämme. Nuori kreivi osotti minua kohtaan suurta
huomaavaisuutta ja tuon vanhan ruhtinattaren huomasin kuiskaavan oman
kreivini korvaan jotain imartelevaa minusta ja sitten hän tahtoi kaikin
mokomin meitä luoksensa, mutta kreivi kieltäytyi, sanoi meidän täytyvän
joka tapauksessa lähteä huomenna. Minä katselin hyvin tarkkaan tuota
vanhaa ylhäisyyttä ja tulin siinä jo moneenkin kertaan ajatelleeksi,
ettei tuo ainakaan ole syntyessään saanut otsalleen jalosukuisuuden
leimaa. Jos kaikki kultahepenet, jalokivet, pitsit ja silkit hänen
päältään riistettäisiin, niin siinä olisi jäljellä karkeatekoinen
talonpoikaisvaimo eikä merkkiäkään mistään aatelisuudesta. Kotiin
mennessämme sanoi kreivi: »Kas niin, Thymian, nyt pillit pussiin, ja
mitä pikemmin sitä parempi. Harmillinen kohtaus! Miten tämä maailma on
sentään pieni! Tuota naista en ole nähnyt kolmeentoista vuoteen, ja nyt
juuri — —!»
Berlin 13 kesäk. 1897.
Aika tulee minulle hyvin pitkäksi. Monet toimet ja seuraelämän
velvollisuudet vievät kreiviltä paljon aikaa, joka hänen täytyy riistää
minulta, vaikka hän ei sitä mielellään tekisi. En uskalla juuri mennä
ulos, kun pelkään tapaavani vanhoja tuttavia. Otan aina ajurin, kun on
jokin asia kaupungilla toimitettava, enkä mene iltaisin milloinkaan
yksin ulos.
Minä asun toistaiseksi hotellissa, kun ei kannata ottaa omaa
asuntoa ennen lokakuuta. Lokakuun 1 päiväksi olemme vuokranneet
Kronprinzenuferilta viisi huonetta, joissa tulen yksin asumaan. Ensi
viikolla matkustan Elsteriin ja elokuussa vielä muutamiksi viikoiksi
Kreuznachiin. Siksi aikaa lähtee ystäväni maatilallensa Itä-Preussiin,
jonne myös tulee hänen poikansa lomalle, ja myöhemmin syksyllä minä
menen hänen mukanaan Wieniin, jossa hänellä on virkatehtäviä.
Mutta minulla on hirveän ikävää, vaikka huoneeni on Friedrichstrasselle
päin ja akkunan ääressä istuen voin nähdä koko katuliikkeen silmieni
edessä. Se on kyllä huvittavaa, mutta lopuksi siihenkin väsyy. Lukenut
olen äärettömän paljon tähän aikaan ja olen myöskin ryhtynyt taas
espanjan kieltä opiskelemaan, mutta päivässä on kaksitoista tuntia
ja öilläkään en osaa nukkua. Saada kaksitoista tyhjää päivän tuntia
täytetyiksi, ei ole mikään vähäpätöinen tehtävä. Kovin mielelläni
tahtoisin jutella joskus hetkisen Juliuksen taikka D——nkin kanssa, mutta
en uskalla. Jos kreivi haistaisi jotain, olisi lähellä vaara, että
minä yhtä sukkelasti kuin olen kohonnut nykyiseen asemaani, jälleen
siitä luiskahtaisin alas, ja ennenkun ehtisin oikein huomatakkaan,
rämpisin taas katuloassa. Usein seison iltapimeällä ikkunan edessä
katsellen katuelämää ja seuraan silmilläni tyttöjä, joita kävelee
siinä edestakaisin tarjoomassa lihaansa miehille, ja silloin kohoaa
mieleeni jotain sanoin kuvaamatonta, tunnen ääretöntä inhoa ja samalla
tulista vihaa kohtalon katalaa vääryyttä ja mielivaltaa kohtaan,
joka tekee ihmiset eläimiksi, mutta sen ohella surkuttelen sydämeni
syvyydestä noita onnettomia, joihin itsekkin olen kuulunut, ja tunnen
sielussani raivoisaa vihaa rikkaita kohtaan, noita siveellisesti
koskemattomia, jotka osaavat niin verrattomalla taidolla, oikean
fariseuksen itsekylläisellä äänensävyllä lausua sanan »lutka» — — Oi
Jumala! Jospa he voisivat arvata, mitä tuommoisen lutkan mielessä
välistä liikkuu, niin he häpeisivät häntä solvata. Sentähden: isä, anna
heille anteeksi, he eivät tiedä mitä tekevät. Minä olen lukenut Dumas'n
»Kamelianaisen» ja monta muuta sentapaista kirjaa, mutta ne eivät ole
minua tyydyttäneet, sillä minä en löydä niistä totuutta. _Minä_ voisin
kirjottaa tutkielman »ilotytön psykologiasta», sillä minä tunnen oman
sieluni. Vahinko vaan, ettei ole siihen kykyä, nyt minulla olisi niin
erinomaisesti aikaa semmoiseen — —
Wien 30 lokak. 1897.
Olet varmaankin jo kauan odottanut, että taas tulisin jotain sinulle
pakisemaan, vanha toverini, sillä olethan sinä minulle niinkuin
ihminen, taikka oikeastaan sinä olet viisaampi kuin ihminen, sinä annat
minun kertoa ja olet itse vaiti, kuuntelet vaan kärsivällisenä kuin
— paperi. Mutta kun kuvailen mielessäni, että sinulla on sielu, en
uskalla sinulle milloinkaan valehdella, ja sentähden sinä tunnet minun
sisimmät ajatukseni.
Kesä oli jotenkin ikävä. Ensin Elsterissä, sitten neljä viikkoa
Kreuznachissa. Lopuksi pari viikkoa Berlinissä. Olen seurannut tarkkaan
kätilön neuvoja, mutta ei ainakaan vielä ole näkynyt merkkiäkään, että
ne olisivat mitään vaikuttaneet. Berlinissä olen sisustanut itselleni
asunnon, erinomaisen hienon ja aistikkaan, ja olisin mielelläni
muuttanut siihen heti, mutta kun kreivin oli lähdettävä Wieniin ja hän
halusi ottaa minut mukaansa, kun kesällä olimme voineet olla niin vähän
yhdessä, täytyi minun taipua ja nyt odotan vaan joulukuuta, jolloin
pääsen taas kotiin. Sillä suoraan sanottuna tämä tämmöinen elämä ei
ajan pitkään minua huvita. Kreivi on kolmeaneljättä vuotta vanhempi
minua ja viisaudestaan ja hienosta käytöksestään huolimatta usein ikävä
ja pitkäpiimäinen. Hän on ankarasti vanhoillinen ja aatelisuudestaan
ylpeä, vaikka hän osaa aina esiintyä niin hienotuntoisesti, ettei sitä
yleensä voi huomata. Minulta ei hän kumminkaan saa sitä salatuksi,
minä huomaan sen usein hänen lauseistaan, satunnaisista huomautuksista
ja monista pikku seikoista. Kun Casimir ennen suunsa avasi ja alkoi
pitämään puhetta perheestään ja sukulaisistaan, sille minä korkeintaan
hymähdin, mutta tämä minua suututtaa ja kiihottaa vastustushaluani
niin, että saan tehdä itselleni väkivaltaa, voidakseni pitää suuni
kiinni, sillä en toki mitenkään tahtoisi tehdä itseäni vanhalle
ystävälleni vastenmieliseksi. Minä en taida sille mitään, että
tuommoiset mielipiteet tuntuvat minusta peräti hassuilta. Minun on
kerrassaan mahdoton käsittää, minkä vuoksi aatelin tulee saada olla
erityisenä etuoikeutettuna säätyluokkana. Kaikesta varovaisuudestani
huolimatta oli kerran välimme särkyä näitten asiain tähden. Eräänä
päivänä istuessamme yhdessä sattui puheemme koskettelemaan jotakuta
europpalaista hallitsijasukua, jolla ei ole juuri mitään syytä ylpeillä
jäsenistään, ja silloin minä lausuin mielipiteenäni, että tasavalta
on paljon järjellisempi laitos kuin tuommoinen ruhtinasvalta, jossa
hallitsijan virka menee perintönä hänen jälkeläisilleen. Olkoon
hänen perillisensä tyhmä tai viisas, huono tai hyvä, hänestä _tulee_
kuningas, keisari tai ruhtinas, siksi että kuningas, keisari tai
ruhtinas on hänet siittänyt ja samanarvoinen äiti synnyttänyt, ja
kokonaisen kansakunnan kohtalo jätetään ainoastaan sentähden vaikka
minkälaisen tomppelin käsiin. Kun olin ajatukseni esittänyt kreiville,
hän vain naurahti ivallisesti ja sanoi: »Sallithan, rakas Thymian,
minun ajatella näistä asioista toisella tavalla» — ja rupesi samassa
puhumaan minun uudesta puvustani, jonka olin ostanut samana päivänä.
Tämä sapetti minua niin äärettömästi, etten saanut menemään alas
viiniä, jota olin juuri viemässä huulilleni, ja kaikkein mieluimmin
olisin viskannut lasini hänelle vasten silmiä. Sen sanon sinulle, että
jos kreivi tahtoisi tänään naida minut ja tekisi ylläpitoni siitä
riippuvaksi, minä vaan kiittäisin kunniasta. Tuommoisen ikävän miehen
kanssa elää yhdessä päivästä päivään, vuodesta vuoteen — ei, sitä
en kestäisi, se tekisi minut lopulta hulluksi, paitsi on hän vielä
epäluuloinen; jos olen missä ollut yksin, heti satelee kysymyksiä:
missä olet ollut? miten kauan olit siellä ja siellä? mitä olet tehnyt?
mitä olet nähnyt? Semmoinen se tekee ihmisen ihan kaistapäiseksi.
Onneksi on hänellä täällä paljon toimia, jotka vaativat häntä olemaan
usein poissa kotoa, ja minä saan olla itsekseni pitkät ajat. Silloin
mielelläni harhailen kaduilla, jossa saan aina nähdä ja kuulla jotain
uutta. Niin pian kuin astun johonkin kahvilaan, kääntyvät kaikki päät
minua kohti, ja minne hyvänsä tulenkin, kaikkialla herätän vielä
huomiota. Usein tekisi mieleni antautua pikku seikkailuun, noin vaan
ohimennen hiukkasen vaihtelun vuoksi, mutta ensiksikin pelkään Ottoa ja
toiseksi tuottaa minulle suurta huvia, jos joku uskaltaa lähestyä minua
erityisissä aikeissa, antaa häntä nenälle niin, että miesparka peräytyy
hämmästyneenä ja ihmetellen, että oli noin pahasti voinut erehtyä.
Muutamia päiviä sitten istuin iltapäivällä Café Scheidlissä,
Elisabethstrasseila, ja siellä tapasin erään herran, jonka kanssa
tulin pian tuttavaksi. Hän oli Münchenistä, ammatiltaan kirjailija,
ja oleskeli Wienissä joidenkin kirjallisten tutkimusten vuoksi. Minä
esittäydyin hänelle rouva Osdorfina Berlinistä ja sanoin tulleeni
Wieniin vain huvin vuoksi, oppiakseni kaupunkia tuntemaan, niinkuin
oikeastaan totta onkin. Tohtori Martin — se oli uuden tuttavani nimi
— kysyi, emmekö voisi viettää yhdessä koko iltaa, ja kun kreivi oli
kutsuttu jonnekin päivällisille, ei minulla ollut mitään asiaa vastaan.
Menimme teatteriin katsomaan »Mikadoa», sitten söimme Leidingerillä ja
lopuksi tahtoi toverini näyttää minulle Wienin yöelämää. Pistäysimme
erääseen yökahvilaan, joka näytti olevan aivan samanlainen kuin
Berlininkin yökahvilat, se vaan eroa, että — ainakin mikäli minusta
tuntui — tarjonta täällä oli verraten suurempi kuin Berlinissä,
joka tapauksessa kysyntä ei riittänyt sitä läheskään vastaamaan.
Tohtori sanoi: »Huomaatteko, armollinen rouva, miten karsaasti
Teitä katsellaan? Täällä pelätään kovasti kilpailua, ja nämä yön
kuningattaret pitävät kunniallisen naisen tuloa tänne heidän alueelleen
oikeutensa loukkaamisena. He tuntevat toisensa ja näkevät heti, kuka
on heidän joukkoonsa kuuluva, kuka ei...» Minä en vastannut mitään,
ajattelin vaan: Olet sinäkin oiva ihmistuntija! Sitten hän kysyi, enkö
tahtoisi nähdä toistakin kohtausta wieniläisestä yöelämästä, johon
tietysti suostuin. Nyt menimme erääseen lokaaliin Stefanin kirkon
lähellä, joka nähtävästi on tuttu ainoastaan asiaanperehtyneille, ja
saattajani sanoi: »Täällä on oikein nykyaikaiset orjamarkkinat, täällä
myydään ja ostetaan ihmislihaa...» Kohtalaisen suurissa saleissa soivat
etevän unkarilaisen soittokunnan sävelet, jotka panivat kuulijain
veret vilkkaampaan liikkeeseen. Ihmisiä oli tosiaankin niinkuin
markkinoilla. Mutta minkälaista yleisöä! Eihän meillä Berlininkään
puolimaailmassa ole oikeita kaunottaria juuri haitaksi asti, mutta on
siellä joukossa paljon sangen sieviä tyttöjä, ja mitättömän näköisetkin
osaavat enimmäkseen käyttäytyä hienosti. Mutta nämä naiset olivat
alapuolella kaiken arvostelun, ja jos ne todella olivat, niinkuin
tohtori Martin väittää, Wienin demimondin hienostoa, niin ei se
ylety berliniläisen keskimääränkään tasalle. Sinä iltana en ainakaan
nähnyt yhtäkään sievää tyttöä, kaikki olivat kuluneita, inhottavasti
maalattuja, osaksi suorastaan rumia. Yhtä vastenmieliseltä näytti
miehinenkin puoli yleisöstä: pelkästään vanhoja ukkoja ja alaikäisiä
nulikoita, kaksikymmenvuotiaita ja siitä alaspäin, jotka kepit käsissä
teikaroivat huoneissa ja pitivät suurta suuta, mutta ei yhtäkään oikeaa
miestä. Tosin on Berlinissäkin naisten kundeista suurin osa aivan
vanhoja taikka aivan nuoria herroja, mutta tapaa meillä kuitenkin myös
miehiä paraassa iässään, täällä sitä vastoin ei ollut yhtään ainoata,
ei ainakaan sinä iltana. Viereisessä huoneessa oli jonkinlainen
varieteenäytäntö, puolialaston nainen siellä esitti mahdottomalla
äänellä jotain laulua Wienin murteella, josta en ymmärtänyt yhtäkään
sanaa; tämän »laulun» kuuleminen oli sellaista kidutusta, että
kiireimmiten vetäydyimme tuosta huoneesta pois. Ilmotin tohtorille
haluavani juoda jotakin, istuimme isoon saliin seinän viereen, ja
tilasimme viiniä. Siellä oli myöskin muutamia maaseutulaisia ja niiden
rouvat katselivat kaikkea sillä tavalla kuin olisivat olleet jossakin
ihmenäyttelyssä.
Ei se ollut suinkaan mikään ilahduttava kuva, jonka nuo »nykyaikaiset
orjamarkkinat» tarjosivat, mutta kuitenkin — mutta kuitenkin — —
kuuma, makea itävaltalainen viini meni vereeni, minä suljin silmäni
ja kuuntelin tuota elämäniloa säteilevää, tulista, kovaäänistä
musikkia ja tunsin mielessäni jotain, jota en osaa nimittää muuksi
kuin koti-ikäväksi; sisäinen tunne siitä, että minäkin kuulun tuohon
maailmaan, teki vaikutuksensa ja sai aikaan, että tunsin pikemmin
mieltymystä kuin vastenmielisyyttä kaikkeen siihen mitä näin ja kuulin.
Luulenpa todellakin, että sille, joka kerran tätä ilmaa hengittää,
sen basillit tarttuvat vereen ja hän ei milloinkaan siitä taudista
täydellisesti parane, vaan se voi tilaisuuden sattuessa milloin hyvänsä
puhjeta uudestaan esiin. Minä muistelin lemmittyäni Berlinissä, josta
olen niin hirveän kauan saanut olla erotettuna, ja jos hän olisi sinä
iltana ollut siellä, olisi minusta kaikki muu ollut yhdentekevää,
hiiteen olisin heittänyt kreivit ja kaikki, kaikki, jos se vaan olisi
auttanut minua pidättämään itselleni oman ystäväni. Minä _tahdon_
saada hänet taas itselleni, kun tulen Berliniin, maksoi mitä maksoi.
Minä annan palttua kaikelle muulle. Rakkaus on kumminkin suurinta
maailmassa, sen ylikäynyttä ei ole mitään. Niin — minä haaveksin
Juliuksestani, se lämmitti mieltäni ja täytti sen kaipuuntunteella,
ja avatessani viimein silmäni, huomasin kirjailijan katsovan minuun
hämmästyneenä. Hymyilin hänelle rohkaisevasti ja olisin ollut paikalla
valmis lähtemään hänen mukaansa, jos hän vaan olisi tahtonut, mutta tuo
tomppeli ei huomannut mitään, vaan kohteli minua yhä edelleen samalla
kunnioittavalla arvonannolla. Merkillistä, on ollut aikoja, jolloin
en ole mitään niin kipeästi kaivannut kuin ihmisten kunnioitusta, ja
nyt se minua vaivasi, tulin harvasanaiseksi ja juonikkaaksi. Lupasimme
toisillemme yhtyä vielä seuraavanakin päivänä, mutta minä en mennyt
sovittuun kohtauspaikkaan, sillä kreivi oli silloin luonani, eikä ollut
muuten enää halua nähdäkkään tuota miestä toista kertaa.
* * * * *
Kun maanantaina söimme illallista Sacherin ravintolassa, istui meitä
lähellä muuan herra ja nainen. Naisesta näin vain selkäpuolen,
mutta takaapäin katsoen näytti hänen punaiseksi värjätty tukkansa
ja koko ryhtinsä minusta tutulta. Kreivi huomautti minulle hänen
eriskummallista tapaansa syödä hedelmiä. Katsoin — ja samassa oli
minulla selvillä, minkä sortin naisia hän oli. Hän annatti itselleen
kalleimpia hedelmiä, nyrkinkokoisia persikoita, harvinaisen suuria
hyötymansikoita, rypäleitä y.m., joista saa maksaa 2—4 guldenia
[itävaltalainen gulden = 2 mk 50 p.] kappaleelta, purasi kerran
kutakin, heitti pois ja otti toisen, ja herran täytyi tietysti
suorittaa lasku kaikista. Sillä tavalla voi hankkia itselleen pieniä
sivutuloja, jos on hyvissä väleissä ylikyypparin kanssa, niin että saa
tältä esim. kymmenen prosenttia laskun sisällyksestä.
Kun tuo nainen sitten kerran kääntyi katsomaan taakseen, tunsin hänet
heti. Hän oli »kaunis Emmy», aikoinaan vaunuparin paras ystävä, joka
oli vuonna 94 hyvin haluttu Berlinissä, mutta alkoi sitten ikävöidä
rakastettuun Dresdeniinsä, josta hän on syntyisin, ja muutti sinne
takaisin. Hänkin tunsi minut paikalla ja luulen halun päästä toistemme
kanssa puheisiin olleen hänessä yhtä kiihkeän kuin minussa, mutta
meidän ei sopinut kavaljeeriemme tähden ilmaista tuttavuuttamme. Minä
nousin sentähden ylös ja menin pukuhuoneeseen, hän tuli heti perässä
ja siellä syleilimme ja suutelimme toisiamme, kumpikin iloiten tästä
odottamattomasta kohtauksesta. Emmy kertoi minulle kaikessa kiireessä,
että Sacherin kassanhoitaja oli hänen rakastajansa, hän oli itse nyt
tullut erään herran mukana Wieniin tavatakseen kultastaan, joka oli
ennen palvellut eräässä Dresdenin ravintolassa, ja ensi viikolla hän
taas palaisi kotiinsa Dresdeniin. Hän kysyi, olinko kuullut mitään
vaunuparista, — tietysti en ollut — ja kertoi Mollyn myrkyttäneen
itsensä fosforilla noin kuusi viikkoa sitten, hän oli ollut
hautajaisissa. Kun emme voineet jäädä siihen pitkäksi aikaa puhelemaan,
sovimme siitä, että tulemme seuraavana aamuna määrättyyn aikaan
johonkin kahvilaan. Siellä sain kuulla vaunuparin koko romaanin. Heillä
oli ollut tuossa thüringiläisessä pikkukaupungissa kirjausompelukauppa,
joka oli menestynyt hyvin, ihmiset kunnioittivat heitä ja kaikki näytti
parhain päin kääntyvän, mutta miten lienee käynytkään, tytöt joutuivat
taas johonkin seikkailuun, pahat kielet pääsivät liikkeelle, ja kohta
ei yksikään ihminen tullut heiltä mitään ostamaan, jonka vuoksi
heidän täytyi sulkea puotinsa. Sen jälkeen eivät he enää välittäneet,
miten elivät, kun maineensa kerran oli mennyttä. Edellisenä syksynä
oli Dolly joutunut naimisiin erään maanviljelijän kanssa, ja Molly
oli silloin jäänyt yksin siihen pieneen taloon, jonka he olivat
itselleen ostaneet. Silloin kohtasi häntä semmoinen kova onni, että
hän rakastui nuoreen lääkäriin, joka hoiti häntä influensassa, ja
rakastui niin silmittömästi, ettei voinut enää elääkkään ilman tuota
nuorta miestä. Mutta tohtori oli salakihloissa, ja morsiamen vanhemmat
lienevät saaneet aikaan, että hän jätti tuon huonomaineisen potilaansa
hoitamisen eräälle virkaveljelleen. Tämä kävi niin tuon naisraukan
sydämelle, että hän eräänä yönä kuusi viikkoa sitten nautti fosforia.
Aamulla hänet tavattiin tuskissaan kiemurtelevana lattialla, ja paria
tuntia myöhemmin oli hän kuollut. No niin, hänen on nyt hyvä, mutta
kovin surullista se on. Emmyltä vuoti kyyneleet virtanaan, kun hän
kertoi tätä. Hän oli matkustanut vartavasten sinne hautajaisiin ja
sanoi että minä varmaan en tuntisi Dollyä, semmoinen lihava lötys
hänestä oli tullut yhdessä vuodessa. Minun täytyi luvata Emmylle käydä
häntä katsomassa tänä talvena Dresdenissä, ja hän tahtoo myös pistäytyä
joskus minun luonani Berlinissä. Hän on erinomaisen komea nainen;
valkeassa puvussaan suurine valkeine sulkahattuineen oli hän kuin
prinsessa.
Berlin 24 jouluk. 1897.
Jouluaatto. Siinä sinä olet taas, rakkaani, minun ainoa ystäväni.
Enpä tiedä, millä muullakaan tavalla saisin tämän illan menemään. En
pelkää mitään niin paljon kuin muistoja, jotka tällaisina hetkinä
hiipivät ympärilläni, tunkeutuvat mieleeni ja tekevät sydämeni
surulliseksi. Oikeaa jouluaaton tunnelmaa en ole saanut kokea muuta
kuin aikaisimmassa lapsuudessani, kun hyvä, rakas äitini vielä oli
elossa. Myöhemmin emännöitsijäin aikana ei se ollut enää samanarvoista,
ja seuraavina vuosina — — niin, niitä olisi paras olla kokonaan
muistamatta. Mutta yksin en ollut milloinkaan. Aina oli joku luonani.
Niinpä esimerkiksi Beidatschilla oli meillä joulukuusi ja kaikki olimme
sen illan yhdessä, ja jälkeenpäin yksin ollessani tein sen huomion,
että koko iltana ei oltu lausuttu yhtäkään rivoa tai muuten sopimatonta
sanaa. Ja viime vuonna vietimme tämän illan yhdessä D—n kanssa minun
asunnossani.
Mutta tällä kertaa olen aivan yksin, kreivini on saanut luokseen
poikansa ja heidät on kutsuttu molemmat jonkun hyvin ylhäisen henkilön
luo jouluiltaa viettämään. Hän on antanut minulle hyvin paljon lahjoja
— tuolla ne ovat kaikki salissa, briljanteilla ja safireilla koristettu
solki sesessioni tyyliä, ihastuttavan kaunis teekalusto Raddatzilta,
jota on niin mieleni tehnyt, komea valkoinen teatterivaippa, monta
kallisarvoista pikku esinettä ja tuhannen markan seteli ylimääräisiä
menoja varten. Hän olisi tahtonut myöskin, että minulla olisi
joulukuusi, mutta minä en itse halunnut. Mitäpä minä sillä? Olen pannut
tulen kaikkiin lamppuihin ja avannut kaikki ovet, minulla on hyvin
valoisaa, hyvin lämmintä, hyvin hienoa ja miellyttävää ja tämä kaikki
on minun omaani. Kunhan vaan ei olisi tätä hirmuista yksinäisyyttä ja
hiljaisuutta!
Kreivini ei salli minun seurustella kenenkään kanssa. Ei minulla
oikeastaan olisi siihen juuri tilaisuuttakaan, sillä entisiä tuttaviani
en tahdo itse tavata ja oikeat naiset saisivat kyllä pian selville
minun elinkeinoni. Mutta ajan pitkään en voi myöskään kestää tätä
yksinäistä elämää.
Minä olen ilmotettu koroillani eläjäksi, maksan koko joukon veroja ja
saan yleensä kunnioittavaa kohtelua osakseni, ja poliisin tietysti
ei pistä päähänkään sekaantua minun asioihini. Siinä se on taas
vääryys: jos on löytänyt rikkaan miehen ja myynyt hänelle itsensä
nahkoineen karvoineen, kyllä silloin saa olla rauhassa, mutta voi niitä
onnettomia, joilla ei ole ollut »onnea» löytää semmoista ystävää, vaan
saavat myydä itsensä pala palalta kaduilla — —
Niin se on, että nykyään tuntuu toisinaan siltä, kuin olisin nyt
huonompi ja halveksittavampi kuin ennen. Silloin kun tulin Berliniin,
tein kaikki mitä voin elättääkseni itseni kunniallisella tavalla, koska
tuo toisenlainen elämä minua inhotti, mutta kun se ei onnistunut ja
elää kuitenkin mieli teki, ei ollut muuta keinoa kuin panna itseni
alttiiksi. Tunsin sitä tehdessäni sisällistä kammoa, se oli katkera,
mutta välttämätön uhraus, joka oli tehtävä, jos mieli yhä edelleenkin
hengissä pysyä. Nyt sitä vastoin istun lämpimässä pesässä, annan
elättää itseäni, vietän aikani laiskana tyhjäntoimittajana, enkä tätä
kaikkea ansaitakseni tee muuta kuin tyydytän vanhan herrani jokseenkin
kohtuullisen rakkaudentarpeen.
Elämä kuljettaa ihmistä kukkulain ja laaksojen yli. Minä vaelsin
pimeässä laaksossa ja yritin sieltä päästä ylös kukkulalle, laveampia
näköaloja ihailemaan, mutta ei ollut tarpeeksi voimia, ensimäinen
myrsky viskasi minut nurin, ja ennenkun ehdin oikein huomatakkaan, olin
luistanut takaisin sinne, mistä olin lähtenyt. Se on vaan eroa tuosta
entisestä, että maaperä jolla seison ei ole tällä kertaa liejuinen,
vaan kuiva ja tasainen. Kengät eivät tule lokaan siinä. Ja ilma, jota
nyt hengitän, ei haise niinkuin tuo entinen, siinä voipi hieno nenä
tuntea korkeintaan kuolevien kukkien tai mätänevien lehtien hajua.
Tämä ei voi tälleen jäädä. Minulla on liian kuuma, levoton veri,
voidakseni kestää tämän elämän yksinäisyyttä ja hiljaisuutta. Minulla
on liian paljon aikaa ajattelemiseen, ja se tekee minut hulluksi. Usein
tunnen halua seurata Molly raukan esimerkkiä. Elämä ei totta totisesti
maksa sitä vaivaa, mikä siihen pannaan. Toisinaan taas ajattelen: Kestä
loppuun. Pitkää aikaa ei tässä kuitenkaan enää ole. Vanhaksi et sinä
kumminkaan elä. Ota vaan vastaan, mitä vielä tarjotaan — — —
Minä niin katkerasti kaipaan Juliusta. Tämä kaipuu polttaa ruumistani
kuin kuume. Ja kreivi on niin hirveästi epäluuloinen ja lemmenkade,
että hän esim. monasti sanoo matkustavansa jonnekkin, ja tuleekin
yhtäkkiä katsomaan, eikö muka minulla ole vieraita. Hän ei aavista,
että hän tällä menettelyllään saa aikaan aivan päinvastaisen
vaikutuksen kuin on tarkottanut. Sillä jos minuun joku vilpittömästi
luottaa, pitäisin suurimpana konnuutena semmoisen henkilön pettämisen,
ennen purisin vaikka sormeni poikki kuin tekisin sitä. Mutta jos minua
joku epäluuloisena vakoilee ja nuuskii, kun hänellä todellisuudessa
ei ole siihen mitään syytä, silloin en tee omantunnon asiaa siitä,
jos kuljenkin omia teitäni. Yhden kerran, heti Wienistä tultuamme,
olen nähnyt Juliuksen Talvipuutarhassa. Minä istuin terassilla ja
hän rouvansa ja erään toisen naisen seurassa permannolla. En nähnyt
enkä kuullut mitään siitä, mitä näyttämöllä esitettiin, sillä minun
täytyi koko ajan katsella vaan häntä. Ja seuraavana päivänä menin
vastaanottotunnilla hänen luokseen, mutta hän ei tahtonut minusta
mitään tietää, selitti vain ystävällisesti ja tyynesti mutta varmasti,
että hän ei lähde metsästämään toisten alueelle, ja että minun nyt, kun
kreivi kerran ylläpitää minua ainoastaan sillä nimenomaisella ehdolla,
että olen olemassa yksistään häntä varten, kaikissa tapauksissa on
vain kreiviini tyytyminen. Mutta minä en tahtonut kuulla mitään, vaan
heittäysin hänen kaulaansa ja hän taisi tuntea sääliä minua kohtaan,
mutta ei kuitenkaan taipunut. Mieleni oli synkkä ja sydämeni särkynyt,
kun läksin hänen luotaan, enkä ole vieläkään siitä toipunut, sillä minä
en voi elää ilman häntä. Yhä vaan ajattelen, mitä keinoa koettaisin,
että saisin hänet vielä itseeni kiinnitetyksi.
Olen sairas ikävästä ja kaihosta. Alinomaa vaivaan aivojani
ajattelemalla jotain keinoa, millä voisin tavata rakastettuani.
Istuessani tuossa juuri äsken yksin sohvassa kuvailin mielessäni,
miten hän nyt viettää jouluaattoaan, miten hänen lapsensa kokoontuvat
joulupuun ympärille ja kaikki ovat iloisia. Ja minä olen niin yksin... —
Emmy on lähettänyt minulle Dresdenistä kirjaillun sohvatyynyn; minua
ilahuttaa, että hän muisti minua. Hän pyytää hartaasti, että tulisin
tammikuussa Dresdeniin. Saapa nähdä, tokko ukko minua laskee. — Olen
väsynyt, menen sänkyyn. Jumalan kiitos, että ilta on mennyt. Joulun ja
uudenvuoden aatot ovat minusta pahimmat päivät koko vuodessa.