Ei ole minulla onnea. Jos joskus olen mielestäni päässyt jotenkin
siihen paikkaan, johon olin yrittänyt, samassa jo tulee uusi
onnettomuus, joka työntää minut takaisin. Casimir tuli neljätoista
päivää sitten yhtäkkiä kauheasti kipeäksi, ensin turposi ylähuuli,
sitten koko kasvot ja hän kävi niin hirveän näköiseksi, että täytyi
pitää hänet piilossa kaikilta ihmisiltä. Kutsuttiin lääkäri häntä
tutkimaan, ja hän sai pian asian selville: tuo vaivainen on hankkinut
itselleen kuppataudin. Antaessaan hänelle elohopearuiskutusta sattui
lääkäri katkaisemaan ruiskunsa kärjen, ja hän huusi ja ähkyi koko yön
tuskissaan. Me olemme erotettuina toisistamme, hän makaa palvelustytön
huoneessa ja tyttö nukkuu minun kanssani. Pelkään kovasti tartuntaa.
Minun tohtorini ei luule hänen elävän kauan sydänvikoineen ja heikkoine
ruumiinrakennuksineen. Maailma on tosin niin suuri, että me kaikki
siihen hyvin sovimme, ja minä mielelläni suon jokaiselle määrätyn
osansa elämästä, mutta Casimirista ei olisi mitään vahinkoa, vaikka hän
kuolisikin. Minulla on nyt alituinen kiusa hänen tovereistaan, joita
juoksee täällä pitkin päivää häntä katsomassa. Haluaisin tietää, mikä
merkitys hänellä on oikeastaan ollut heidän joukossaan, kun niin hyvin
tiedän, että hän ei kelpaa mihinkään toimeen. Pelkään heidän käyttäneen
häntä semmoisiin tehtäviin, joihin ei kukaan muu ole ryhtynyt. Mutta
minulle se on samantekevä. Jos olisin rikkaampi, lähettäisin hänet
johonkin parantolaan, sillä täällä hän on minulle raskaana taakkana.
Surua ja huolia vaan. Nykyiset vuokralaiseni syövät kaikki ulkona, ja
jos he jolloinkulloin syövätkin jonkun aterian kotona, maksavat he
niin vähän, ettei siitä jää minulle voittoa yhtään. Kaikkiaan hyödyn
vuokralaisistani juuri niin paljon kuin tarvitsen huonekalujen hinnan
suorittamiseen. Tohtori maksaa yhä vielä minun koko hyyryni, joka ei
ole minulle mitään hauskaa, kun tiedän hänen kuluttaneen minun tähteni
rahojaan enemmän kuin hän oikeastaan voisi. Mutta minkä sille mahtaa,
täytyyhän sitä elää. On hirveästi masentavaa herätä aina joka aamu
samoihin huoliin, jotka illalla ovat viimeisinä ajatuksissa. Kohta
minulla ei ole mitä voin päälleni panna. En osaa ensinkään käyttää
enää yksinkertaisia ja huokeita pukuja. Kaksi oppilasta minulla on
nyt, muuan nuori vapaaehtoinen ja ylioppilas; markka tunnilta, ei lyö
leiville sekään. Toisinaan ajattelen: Thymian, elä ole tyhmä. Kaunis,
älykäs nainen kyllä löytää vielä satamarkkasia kadulta. Yksi kerta ei
mitään merkitse. Pane silmät kiinni vaan ja pure hampaat yhteen, ja
ykskaks on pari seteliä ansaittu, ja sillä sinä elät taas pitkän aikaa
eteenpäin. Minä en tahtoisi palata tuohon hirveään elämään takaisin,
mutta vahvasti houkuttelee minua ajatus saada sillä tavalla vähän
huojennetuksi näitä siunattuja toimeentulon huolia, jotka kiusaavat
minua yöt ja päivät.
* * * * *
Niin se sitten käypi. Minä en tahtonut ja siinä sitä sittenkin
ollaan. Siitä asti kun kävin tapaamassa Mimiä ravintolassa. Hän
tarjoilee yhä vielä samppanjaa ja on jonkun verran pöhöttynyt paljosta
ryypiskelemisestä. Muuten hänellä on nyt ystävätär, eräs rikas
vanhapiika Moabitissa. Hän sanoo rakastavansa naisia enemmän kuin
miehiä. Miehiin niin pian kyllästyy. Uskon sen kyllä hänestä, hän
onkin itse puoleksi mies. Join siellä pari lasia saadakseni enemmän
rohkeutta ja otin kiinni kauniin miehen, joka vei minut erinomaisen
hienoon poikamiehenasuntoonsa. D. on hänen nimensä ja hän mieltyi
minuun niin, että tarjosi heti vakinaista paikkaa. Minä en kuitenkaan
tahtonut suostua, koska tämä piti olla vain poikkeustapaus. Mutta nuo
viisikymmentä markkaa olivat jo seuraavana päivänä lopussa, ja silloin
ei ollut muuta neuvoa kuin lähde taas. Elämä on jatkuvaa taistelua,
jossa tapetaan päiviä toinen toisensa perään, tapetut jäävät taaksemme
ja häviävät olemattomiin, mutta eteemme kohoaa yhä uusia ja uusia, eikä
milloinkaan saa loppumaan taistelua tätä tuhatpäistä hydraa vastaan.
Eräänä iltana olin Nixin kanssa Apolloteatterissa. Meillä oli sijat
vierasaitiossa ja minua vähän hävetti istua hänen vieressään, kun hän
esiintyi kaikessa jalokiviensä loistossa ja minulla ei ollut enää
minkäännäköisiä koristeita. Hän olikin tietysti niin erinomaisen
hienotunteinen, että huomautti heti siitä ja rypisti pahasti nenäänsä,
kun sanoin menettäneeni kaikki vuokrahommissani. »Minä olen ajatellut,
että tohtori W. ylläpitää sinua», sanoi hän. Selitin hänelle,
kuinka asianlaita oikeastaan on. »No niin, voinhan sen hyvin uskoa,
tuon vanhan kitupiikin olen minäkin oppinut tuntemaan», vastasi
hän ja kertoi puolitoista vuotta sitten kysyneensä häneltä neuvoa
hermotaudissa, hän kun on spesialisti sillä alalla, ja se maksoi
kaksikymmentä markkaa. Tohtori oli pitänyt hänet luonaan sen illan, ja
Nix on myös tunnettu määrätyistä taksoistaan, viittäkymmentä markkaa
vähemmällä ei hän ota ketään vastaan. Hänen lähtiessään vähensi tohtori
kuitenkin nuo kaksikymmentä markkaa pois ja maksoi hänelle vain
kolmekymmentä, josta Nix on yhä vieläkin äkeissään.
Itse paholainen lienee ollut sinä iltana liikkeellä peliään pitämässä;
kun kahden näytöksen välillä hiukkasen pistäymme ulos kävelemään,
tulee tohtori meitä vastaan. Kirottu sattuma, että hänen pitikin
juuri sinä iltana tulla rouvineen Apolloteatteriin. Hän katsoi minuun
kummastuneena ja minä tiesin samassa, että hän nähdessään minut Nixin
seurassa arvaa koko jutun. Olisin kuitenkin odottanut, että hän olisi
tullut vaatimaan minulta selitystä, mutta hän pysyi yksinkertaisesti
poissa ja lähetti ensimäisenä päivänä hyyrynkin postissa. Se vaikutti
minuun äärettömän kiusallisesti, kun häntä kuitenkin niin sydämestäni
rakastan, enkä milloinkaan olisi antanut toisen miehen koskea itseeni,
jollei hätä olisi pakottanut. Kiukussani lähetin rahat hänelle
takaisin, nähköön hän että meikäläiselläkin on ylpeytensä. Mutta kun
hyyry täytyi sittenkin maksaa, kirjotin D:lle ja pyysin rendezvous'ta.
Hän tuli, minä valitin hänelle surujani ja hän oli heti valmis
maksamaan minun vuokrani, oli hyvin iloinen ja sanoi etsineensä minua
jo kaikkialta. Täten on D. tullut ystäväkseni ja astunut tohtorin
sijalle, ja se onkin oikeastaan edullisempaa minulle, sillä hän
käyttäytyy kovin hienosti, mutta tohtoria kuitenkin yhä vielä ikävöin.
Sydämeni alkaa aina ankarasti sykkiä, kun vaan kuulen ovikellon
kilahduksen, ja pettymyksen tunne valtaa minut, kun se onkin joku muu
henkilö.
Uudenvuoden aattona.
D. läksi juuri pois. Hänet oli kutsuttu johonkin perheeseen, jossa
hänen täytyi muodon vuoksi ainakin näyttäytyä. En osaa vielä nukkua
ja otin sentähden päiväkirjani esille, pitkästä aikaa taas jotain
siihen kirjottaakseni. Viimeiset muistiinpanot tein huhtikuussa, ja
siitä lähtien on moni seikka toiseksi muuttunut. Toukokuun alussa jäi
Casimir taas kerran yöksi ulos, ja se teki minut vähän levottomaksi,
kun hän muuten viime aikoina, tuon tautinsa saatuaan, on elänyt
jokseenkin säännöllisesti. Se minua oli tosin kummastuttanut, että
hänellä oli usein rahoja, joskus pari kultakolikkoakin, kun en voinut
käsittää, mistä hän niitä oli saanut, mutta niissä piireissä, joissa
hän liikkuu, ei panna rahalle suurta arvoa, vaan se menee niinkuin
tuleekin, ja siksi en pitänyt mahdottomana, että silloin tällöin joku
hyväntahtoisuudessaan tai säälistä pisti hänelle kympin kouraan. En
pannut siihen asiaan sen enempää huomiota.
Mutta tuona yönä minulla oli pahoja aavistuksia ja seuraavana
aamuna olin saada halvauksen, kun sisään astuu poliisi ja ilmottaa,
että Casimir oli vangittu edellisenä iltana, tavattuna törkeästä
siveellisyysrikoksesta. No, sille ei mitään tainnut, asia meni
laillista menoaan. Casimirin toverit keräsivät kaksituhatta markkaa
takuuta varten, mutta oikeus ei siitä huolinut, ja kuutta viikkoa
myöhemmin otettiin juttu käsiteltäväksi ja minut haastettiin myöskin
todistamaan. Minä kieltäysin antamasta mitään lausuntoa, mutta muuten
tuli selvästi ilmi, että hän oli tarjoutunut miesten käytettäväksi,
ynnä muita törkeyksiä, ja hänet tuomittiin kuudeksi viikoksi
vankeuteen. Se kuuluu olleen sangen lievä tuomio ja perustuneen siihen,
että rikollisen puolustaja oli osottanut hänen olevan niin henkisesti
tylsän, ettei häntä voinut pitää täysin vastuunalaisena teoistaan.
Seuraavana päivänä oli asia kaikissa sanomalehdissä. Otsakkeena oli
»Aste asteelta alaspäin» tai »Hukkaan mennyt elämä», ja sen alla oli
luettavana jotenkin näin:
»Lukittujen ovien takana käsitteli rikosoikeus Moabitissa eilen
kreivi Casimir Edmund Maria Osdorffia vastaan tehtyä syytöstä
siveellisyysrikoksesta. Syytetty on entisen valtiopäivämiehen kreivi
Knut Osdorff vainajan neljäs poika; hän on suorittanut kymnaasin
kurssin jossain maaseutukaupungissa, ja koetettuaan täällä turhaan
oppia jotain säätynsä arvon mukaista tointa hän siirtyi Amerikkaan.
Entisen lemmittynsä, eräissä Berlinin piireissä kauneutensa ja
miellyttävän käytöksensä vuoksi hyvin tunnetun ja halutun »neidin»
toimesta palasi hän Saksaan takaisin, eli sitten jonkun aikaa tämän
kanssa vapaassa yhteydessä ja vihdoin nai hänet. Nuori rouva, joka
viisaasti kyllä ei huolinut miehensä arvonimestä, vaan kutsuu
itseään yksinkertaisesti rouva Osdorfiksi, ei näytä sen jälkeen
paljonkaan välittäneen miehestään, koska tuo älyltään ja tahdoltaan
heikko olento, jolla ei enää pitkiin aikoihin ole ollut vähintäkään
siveellistä ryhtiä, sortui nyt kerrassaan paheiden lokaan. Juttu
päättyi syytetyn tuomitsemisella kolmen kuukauden vankeuteen,
josta hän saa lukea itselleen hyväksi sen ajan, minkä on ollut
tutkintovankilassa.»
Tuomio oli julistettu ja sille ei siis tainnut mitään, ja syytetyn
asiamies ilmotti, että olisi ollut turhaa vedota korkeampaan oikeuteen.
Mielelläni olisin nyt suonut Casimirin pääsevän vapaaksi, voidakseni
valmistaa hänelle tilaisuuden päästä Z——iin, sillä ettei hän voisi
kestää tavallista vankeutta, sen kyllä tiesin. Oikeus kuitenkin hylkäsi
pyyntömme rangaistusajan lykkäämisestä tuonnemmaksi, karkaamisen
pelosta. Minne tuo vaivainen syntinen olisi voinut paeta, sitä minä en
käsitä.
Ennen olen usein salaisesti toivonut, että Casimir kuolisi, koska
minulla on ollut hänestä niin suuri risti, mutta kaikesta huolimatta
koski tämä minuun kovasti, ja kun käydessäni vankilassa häntä
katsomassa hän tuli minua vastaan niin surkean laihan ja kurjan
näköisenä, silloin katosi viimeinenkin vihankauna sydämestäni ja sääli
vain jäi jäljelle. Hän valitti näkevänsä nälkää, kun ei voinut syödä
vankilan ruokaa, jonka hän sanoi olevan semmoista, että se rupesi häntä
aina ylenannattamaan. Pyysin tirehtööriä lähettämään hänet sairaalaan,
koska hän oli noin heikko, mutta siitä ei lähtenyt apua.
Noin kahdeksan päivää Casimirin tuomion jälkeen ilmotti palvelustyttö
eräänä aamuna jonkun vanhan herran kysyvän minua. Minä olin juuri
kähertäjän käsissä ja hänen täytyi hiukkasen odottaa. Ikäänkuin jonkin
vaistomaisen aavistuksen vaikutuksesta otin sukkelasti päälleni valkean
aamunuttuni, joka pukee minua erinomaisesti.
Sisään astuessani huomasin heti, että edessäni oli ylhäinen herra.
Näin myöskin että hän vähän hätkähti huomatessaan minut. Sitten hän
esittäytyi: kreivi Y., Casimirin entinen holhooja. Ajattelin itsekseni,
että tuo on nyt tullut sanomaan minulle mitättömälle korkea-aatelisen
mielipiteensä, mutta koetin esiintyä hyvin herttaisena, ja se keino
ei ole minua milloinkaan pettänyt. Eikä nytkään. Kreivi kertoi, että
Osdorffin perhe ei ollut aavistanutkaan Casimirin olevan Saksassa.
He olivat pitäneet häntä kuolleena ja tiedustelleet asiaa Saksan
konsulivirastojen kautta. Nyt olivat saaneet hämmästyksekseen lukea
sanomalehdistä kertomuksen tuosta oikeusjutusta. Casimirin äiti oli
kuollut puoli vuotta sitten, mutta sisarukset elivät vielä kaikki ja
heille oli tämä asia tietysti äärettömän ikävä. He tahtoivat pitää
huolta siitä, että Casimir rangaistusajan päätyttyä pääsisi johonkin
hermotautisten parantolaan, ja kysyivät nyt minulta, enkö olisi
suostuvainen lailliseen avioeroon.
Minä vastasin: »Kunnioitettava herra kreivi! Osdorffin perheen
toivomuksia minä en ota ollenkaan huomioon. Lähetettyään Casimirin
Amerikkaan hänen sukulaisensa eivät ole vähääkään välittäneet hänestä,
vaikka he tarkoin tiesivät, ettei hän voisi siellä elättää itseään
paremmin kuin täälläkään, vaan kuolisi ennen pitkää kurjuuteen. Minä
olen häntä armahtanut. Minä olen lähettänyt hänelle matkarahat ja
olen kuluneina vuosina pitänyt hänet ruuassa ja vaatteissa ja olen
koettanut naimisemme kautta hankkia hänelle ja itselleni mahdollisuutta
kunnialliseen toimeentuloon. Kaiken tämän olen tehnyt ystävyydestä
Casimiria kohtaan ja muistellen entisiä yhteisiä kouluaikojamme, enkä
ole saanut siitä muuta kuin harmia ja kiittämättömyyttä palkakseni.
Mutta kun olen sitä näin kauan kestänyt, aion kestää loppuun asti, ja
sukulaisten sekaantumista tähän asiaan ei tarvita. Casimir on minun
mieheni, minä pidän huolen hänestä ja sillä hyvä.» Niin minä puhuin,
kreivi nyykäytti päätään ja sanoi sukulaisten tietysti kiitollisuudella
tunnustavan kaikki, mitä olin Casimirin hyväksi tehnyt, mutta arveli
tuntuvan minulle itselleni hirveältä olla yhdistettynä tuommoiseen
mieheen.
»Minä olen sen osan valinnut ja saan siihen tyytyä», vastasin,
»miehestäni minä en missään tapauksessa luovu.»
Kreivi silitti harmaata partaansa — hän on noin puolivälissä
viiskymmenlukua, kaunis vanha herra, sinisilmäinen — ja tarkasteli
minua tuntijan silmillä, jotenkin sillä tavalla kuin hevosurheilija
tarkastaa kilpajuoksijaa; minulla on hieno vainu, tiesin aivan tarkkaan
mitä hän ajatteli. Puhelimme siinä toista tuntia, minä selvitin
hänelle, miten olin tullut Casimirin tuntemaan, ja kerroin turhista
yrityksistäni hankkia toimeentuloni huoneiden vuokraamisella.
»Te olette siis naimisissa ja kuitenkin yksin. Yksinäinen nainen, ilman
mitään turvaa elämän taistelussa», lausui kreivi ja kertoi sitten jo
vuosikausia olleensa leskenä ja asuvansa yksin, kun ainoa poikansa
palveli luutnanttina eräässä posenilaisessa rykmentissä. Mennessään hän
lupasi käydä tilaisuuden sattuessa meitä vielä katsomassa, ja minä näin
että hänen tunteensa minua kohtaan olivat ystävällisiä ja että — ehkä
minun tulevaisuuteni onkin tämän hienon, ylhäisen kavaljeerin käsissä,
jos vaan käyttäydyn viisaasti ja taon rautaa niin kauan kuin se on
kuumana.
Kotiin tultuaan Casimir meni heti sänkyyn. Hän huononi päivä päivältä
ja lopuksi hän ei kyennyt enää omin voimin nousemaan istualleen
sängyssään eikä millään tavalla itseään auttamaan. Minulla oli hänestä
niin sanomattoman paljon vaivaa, että lopultakin rupesin vakavasti
harkitsemaan, eikö sittenkin olisi paras suostua hänen sukulaistensa
tarjoukseen, sillä hänen hoitamisensa alkoi käydä yli voimaini enkä
minä missään tapauksessa olisi sitä kauan kestänyt. Muuten hänen
ystävänsä ja ystävättärensä eivät häntä suinkaan unohtaneet, jonka
tässä heidän kunniakseen mainitsen. Tokko porvarillisissa piireissä
tavataan ystävysten ja ammattitoverien kesken niin paljon rakkautta
ja uhrautuvaisuutta, se jääköön sillensä. Mitä ikänä hän halusi, he
hankkivat, kokonaisia koreja samppanjaa ja etelän viinejä, kalleimpia
hedelmiä ja kaikenlaisia vahvistavia aineita. Tuskin milloinkaan kukaan
heistä tuli tyhjin käsin. Ja silloin kun hän oli huonoimmillaan,
syyskuun alkupuolella, ja me emme voineet jättää häntä öillä yksin,
tulivat he vuorotellen valvomaan hänen luonaan, enkä ole kuullut yhtään
ainoata sopimatonta enkä raakaa sanaa Casimirin sairasvuoteen vieressä.
Päinvastoin! Sinä aikana näin, että ruumistenkin joukossa on ihmisiä,
hellätunteisia ja lähimäistään rakastavia ihmisiä. Muutamia heistä
pääsin tuona synkkänä aikana lähemmäksi kuin ennen. Niinpä esimerkiksi
»valkeaa Dorista», joka on tarjoilijana eräässä yökahvilassa
Friedrichstrassella ja jonka en ollut luullut enää osaavan lausua
yhtään ainoata säädyllistä sanaa. Yhdessä istuessamme iltaisin hän
kertoi minulle elämäntarinansa. Hänen äitinsä oli joutunut parituksesta
kuritushuoneeseen ja myöhemmin ojennuslaitokseen. Isä oli juomari,
ja tyttö kasvatettiin veljineen työtalossa. Kun hän sitten muutti
isänsä luo, täytyi hänen sieltä pian paeta, kun oma isä ja oma veli
tahtoivat väkisin maata hänet. Taivasten luoja sitä kurjuutta, mitä
tuo raukka on saanut kärsiä! Minä olen aina tavannut rikkaita, ainakin
varakkaita herroja, jotka ovat minua säädyllisesti kohdelleet, mutta
hän, jossa ei ole muuta vetovoimaa kuin omituinen, melkein lumivalkea
tukkansa, hän saa tyytyä siihen mitä tarjotaan, eikä silloin tarvitse
ihmetellä, minkätähden hän on niin hirveästi raaistunut. Mutta että
hänen sielustaan sittenkin löytyy hyviä ominaisuuksia, uskollisuutta ja
alttiutta, sen tulin tuona aikana kokemaan.
Casimir pysyi hengissä marraskuun loppuun, mutta silloin kävi hän
eräänä yönä niin huonoksi, että täytyi hakea lääkäri, joka antoi
hänelle kamferttiruiskutuksen, mutta ei mikään enää auttanut, puoli
kuusi aamulla oli kaikki lopussa.
Kreivi, joka oli pitänyt sanansa ja kävi meillä silloin tällöin, antoi
minulle heti seitsemänsataa markkaa hautajaisia varten. Niillä maksoin
kirstun ja haudan sekä muut tarpeet. Ne olivat suuret hautajaiset,
koko Berlinin puolimaailma ja kaikki mitä siihen kuuluu oli mukana.
Asuntoni tuli tulvilleen kukkasia, niiden joukossa harvinaisen kauniita
seppeleitä, ja kirstu kokonaan peittyi kukkiin. Viidessäkymmenessä
hevosessa seurasi surusaatto ruumisvaunuja, niin että saaton kulkiessa
liike Potsdamerstrassella vähäksi aikaa pysähtyi. Miehillä oli kaikilla
suruharso silinterissään, naiset syvimmässä surupuvussa. Haudalla
lauloi kirkkokööri virren, ja pastori piti kauniin saarnan, joka oli
minusta juuri sellainen kuin saarnan siinä paikassa piti ollakkin. Hän
lienee ollut jonkin vapaamman suunnan miehiä, sillä hän ei puhunut
paljon Jumalasta ja taivaasta, mutta siinä, mitä hän sanoi, oli pontta
ja perää. Kun me eloonjääneet seisomme avonaisen haudan partaalla,
lausui hän, silloin vasta oikein ymmärrämme ajallisten harrastusten
mitättömyyden. Meidän taipumuksemme, tahtomme ja intohimomme määräävät
tiemme elämässä. Ja intohimomme saavat meidät tavallisesti unohtamaan
ihmiselämän ainoan luotettavan kompassin, jonka neula osottaa
värähtämättä kaiken loppua, hautaa kohti. Miten toisin olisi moni kohta
elämässä, miten moni ihmiskohtalo olisi toiseksi muodostunut, jos
jokainen aina pitäisi mielessään, että elämä ei ole muuta kuin lyhyt
vaellus sillä suurella tiellä, joka vie iankaikkiseen rauhaan. — Se oli
kaunis saarna, ja hautaa ympäröivässä mustassa kehässä näkyi paljon
vakavia, kalpeita kasvoja.
Voi kuulua teeskentelyltä, mutta se on sittenkin totta, että Casimirin
kuolema, kaikesta huolimatta, jätti aukon minun elämääni. Olisihan
hänen kuolemansa pitänyt tuntua minusta vapautukselta, ja tosin
se tuntuikin, mutta kuitenkin — —, minä sain nyt pitkästä aikaa
taas nukkua yöni rauhassa, en tarvinnut enää nähdä ja kuulla tuota
surkeutta, mutta sittenkin siitä puuttui jotakin. Elämäni tuntui
menettäneen viimeisen ja ainoan sisältönsä, ja nyt minä olin vasta
jäänyt ihan ypö yksinäni maailmaan.
Itkeä en ole voinut, mutta surrut olen Casimir raukkaa täydestä
sydämestäni. —
Siitä on kulunut viisi viikkoa. Tohtorin kanssa olen kesän kuluessa
jälleen sopinut, en kestänyt tuommoista tilaa kauempaa, vaan pyysin
häntä tulemaan. Aivan samanlainen kuin ennen ei välimme kuitenkaan
ole, sillä en minä voi D:lle heti matkapassia antaa. Kreivi käy usein
luonani minun leskeksi tultuani ja osottaa minulle aina isällistä
hyväntahtoisuutta. Minusta tuntuu siltä, kuin olisi alkamassa uusi
jakso elämässäni, mutta en tahdo mennä ennen aikojaan paperille
panemaan, mitä ajattelen ja odotan; siinä suhteessa olen taikauskoinen.
Jos olisin jumalinen, rukoilisin tänä uudenvuoden yönä: Hyvä Jumala,
anna sen tapahtua, mitä minä toivon. Anna minulle pari hyvää,
surutonta, rauhallista vuotta!