Nyt on Casimir tehnyt sen, mitä olin aina hänestä pelännyt. Se ihminen
on minun kova kohtaloni. Minä tiesin sen, että jotain siitä piti tulla.
Jo viikkokausia hän on elänyt siveettömästi, juonut itsensä humalaan
ja tullut vasta myöhään yöllä kotiin, mutta en ole saanut selville,
missä hän on vetelehtinyt. Viime sunnuntaina olin kutsuttuna rouva X:n
syntymäpäiville Schlachtenseehen ja olin maininnut lähteissäni, etten
tulisi kotiin luultavasti ennen kymmentä. Jospa en olisi mennytkään,
minulla oli ikäänkuin jonkinlainen aavistus edeltäpäin, että jotain
tulisi tapahtumaan. En saanut sentähden koko iltana oikeaa rauhaa ja
jollei tuo vanha rouva olisi niin hartaasti pyytänyt minua jäämään
illalliselle, olisin jo seitsemän aikaan palannut kotiin. Kun siis
neljänneksen yli kymmenen tulen asuntooni, kiiruhtaa palvelustyttö
hämmästyneen näköisenä minua vastaan ja ilmottaa että herralla on
vieras, joku nainen, hän on keittänyt heille kahvia ja myöhemmin
olivat käskeneet hänen tuoda viiniä ja ruokaa, ja nainen on vielä
siellä... Mieli täynnä pahoja aavistuksia käyn sisään, ruokasalissa ei
ole ketään, mutta minun makuuhuoneeni ovi on lukossa. Silloin tiedän
miten asiat ovat, ja meluttuani kauan aikaa oven takana ja uhattuani
hakea poliisin he vihdoin avasivat. Siellä makasi nainen alastonna
minun sängyssäni ja tupakoi, Casimir hoiperteli kylpyviitassa ympäri
huonetta ja oli niin päissään, että tuskin kieli suussa kääntyi.
Nainen päästi vain ivanaurun, kun minä tyynesti ja varmasti käskin
hänen nousta ja mennä matkaansa, ja sanoi olevansa nyt Osdorffin
vieraskodin asukas ja herra Osdorffin maksavan hänen puolestaan. Minä
tiesin kokemuksesta, ettei tuommoisia vastaan auta muu kuin väkivalta,
kutsuin tytön avukseni, niin kiusallista kuin se olikin, ja yhdessä
kiskoimme hänet sängystä, ja kun uhkasin heittää hänet eevanpuvussaan
portaita alas, katsoi hän edullisemmaksi viskata kiireimmiten vaatteet
päällensä ja poistua kauheasti kiroillen ja haukkuen, jossa toimessa
Casimir häntä uskollisesti auttoi ja huusi tytön läsnäollessa, etten
minä ollut yhtään parempi, päinvastoin, — — voi, se oli hirveää tulla
sillä tavalla paljastetuksi palvelustytön edessä, olisin voinut tappaa
siihen paikkaan koko miehen. En muista milloinkaan ennen tuota naista
nähneeni, mutta jälistäpäin sain tietää hänen asuntonsa ja että Casimir
on jo kauan seurustellut hänen kanssaan, ja silloin tiesin myös, että
meidän kohtalomme oli päätetty. Ja niin se olikin.
Paria päivää myöhemmin soi ovikello. Joku hieno herra haluaa tavata
minua. Palvelustyttö vie hänet saliin ja kutsuu minua. Luullen siellä
olevan jonkun asunnon tarvitsijan, astun sisään ja — edessäni seisoo
»itara Friedrich». Hän oli jo ottanut muutaman ryypyn, tahtoi syleillä
minua ja vakuutti surreensa melkein kuoliaaksi itsensä, kun minä
olin hävinnyt niinkuin kaste maan päältä j.n.e. ja kaikki ystävät ja
toverit muka ikävöivät minua j.n.e. Minä unohdin sillä kertaa kaikki
viisauden ja varovaisuuden vaatimukset, pyysin saada pysyä erillään
hänen tuttavuudestaan ja huomautin hänelle missä ovi oli. Sitä minun
ei olisi pitänyt tehdä. Se oli ajattelematonta. Heti hänen mentyään
ulos olin selvillä siitä, mikä minua odotti. Aivan oikein, kolmantena
iltana sen jälkeen tulee Casimir kotiin mukanaan yksi mies ja kaksi
tyttöä. He asettuivat ruokasaliin ja vaativat illallista. Tällä kertaa
koetin olla viisaampi ja annoin heille kaikkea mitä tahtoivat. Illan
kuluessa tuli heidän seuraansa kymmenen henkeä lisää ja silloin alkoi
hurjat juomingit, he kävelivät pitkin tuoleja ja pöytiä ja pitivät
semmoista helvetillistä meteliä, että kaikki vuokralaiseni juoksivat
kauhistuneina tiedustelemaan, mitä oli tekeillä. Minä en tiennyt mitä
tehdä, ja hädissäni lähetin hakemaan tohtoria, joka heti tulikin,
mutta ei hänkään tiennyt mitään neuvoa, vaan tahtoi ilmottaa asian
poliisille. Siihen minä taas en suostunut, kun muistin miten nuo olivat
kerran pelastaneet minut itseni poliisin kynsistä, ja tiesin ettei ole
hyvä saada noita ihmisiä verivihollisikseen. Tohtori jäi luokseni siksi
kun he viimein — kuuden ajoissa aamulla — menivät pois.
Huone oli kamalan näköinen. Minun hienolla matollani lainehti punssi
ja olut, tuolien nahkapäällykset oli rikki poljettu ja liattu,
paljon esineitä oli särjetty. Kaikki tuo täytyy minun nyt korvata
Markiewiczille; ennestään olen hänelle velkaa jo kolmesataa markkaa.
Minä olen joutunut velkaan niin monelle ihmiselle, että se oikein
hirvittää, ennen en ollut tiennyt koskaan veloista mitään. Meillä on
ollut tämä huoneusto nyt yhdeksän kuukautta, ja tänä lyhyenä aikana
olen saanut myödä kaikki arvoesineeni ja uponnut velkoihin niin, etten
ymmärrä miten niistä pääsen selviytymään.