Tammikuun 1 päivänä muutamme pienempään huoneustoon
Potsdamerstrasselle. Julius on järjestänyt kaikki minulle. Kävi
mahdottomaksi jäädä edelleen entiseen paikkaan, varsinkin sen jälkeen
kun Casimir teki viimeisen kepposensa. Hän ja jotkut muut olivat eräänä
iltana, kun minä olin muutamien vuokralaisteni kanssa teatterissa,
hilanneet takaportin kautta ulos joukon huonekaluja, juuri sen verran
kuin tarvitaan yhden huoneen kalustamiseen, ja sen koommin en ole
niistä mitään kuullut. Hän on tietysti kuljettanut ne nartulleen.
Periaatteesta minä en käänny poliisin puoleen, eikä se olisi toisekseen
mitään hyödyttänytkään, takaisin en kuitenkaan olisi mitään saanut.
Minä en siis voinut pitää enää kauempaa tätä suurta huoneustoa, enkä
olisi muutenkaan voinut jäädä tähän taloon asumaan, kun palvelustytöt
eivät tietysti ole voineet pitää suutaan kiinni, ja talon kaikki
muut asukkaat ovat ruvenneet minuun kierosti katsomaan. Tuon suuren
juomingin jälkeen ilmottivat kaikki luonani asuvat naiset muuttavansa
pois, ja talon isäntä, jolta pyysin vapautusta vuokrasopimuksen
täyttämisestä, kirjotti minulle, että sitä parempi mitä pikemmin hän
minusta pääsee. Markiewiczin kanssa on Julius sopinut siten, että
hän korvaa mitä huonekaluista on hävinnyt tai vahingoittunut, loput
annetaan takaisin. Nyt minä otan huonekaluni vähitellen maksettavaksi.
Meillä tulee olemaan siellä uudessa paikassa viisi huonetta, joista
neljä vuokraan pois. Casimir ei ole juuri milloinkaan kotona, välistä
hän on poissa viikonkin yhtä mittaa, enkä minä tiedä yhtään, missä hän
on ja mitä tekee, mutta en siitä välitäkkään, olen vaan iloinen, kun ei
tarvitse häntä nähdä.