Tohtori ei näyttäytynyt minun luonani neljään viikkoon. Hänen nuorempi
tyttönsä oli sairaana ja sentähden unohti hän kaiken muun ja myöskin
minut.
Viime kuussa sattui hauska kohtaus. Meitä oli koolla jossain neljä
naista, itara Friedrich ja eräs toinen samanlainen mies, ja kun tuolla
viimemainitulla oli paljon rahaa, ties taivas mistä lie sen saanut,
tahtoi hän kestitä meitä omalla kustannuksellaan ja me söimme ensin
Dresselin ravintolassa ja siirryimme sitten yhdentoista jälkeen
erääseen kahvilaan Friedrichstrassella. Kun siellä parhaillaan
istumme, astuu sisään muuan rouva, katselee hämillään ympärilleen
joka puolelle ja kulkee pöytien välitse eteenpäin, — minä katson ja
katson häntä ja ajattelen: tuon ihmisen olen ennenkin nähnyt. Hän
näytti sangen koomilliselta, yllään huokea nuttu edellisen vuoden
muotia ja päässä tulipunainen hattu, joka ei millään ilveellä ota
pysyäkseen hänen sileäksi kammatuilla hiuksillaan, vaan heiluu sinne
tänne kuin lampaanhäntä — kaikki niin silmiinpistävän moukkamaista,
tuon tavallisen pikkukaupunkilaiskaavan mukaan: koreaa, huokeaa ja
mautonta. Yhtäkkiä juolahtaa mieleeni: sehän onkin kaupunginvaltuusmies
Lütke-vainajan naimisissa oleva vanhin tytär G—stä, rouva Christiansen,
jonka mies on karjakauppias ja usein matkoilla Berlinissä. Ja kun hän
viimein on istuutunut yksinään erään pöydän ääreen, tulee edeskäypä
ja ilmottaa, niinkuin olin edeltäpäin voinut arvata, että yhdentoista
jälkeen ei yksinäisille naisille anneta mitään. Hän tietysti sävähtää
tulipunaiseksi ja nousee paikalla ylös, ja selvästi voi nähdä että
hän seisoessaan siinä uteliasten ja hymyileväin katseiden esineenä
mieluimmin tahtoisi vaipua häpeästä maan sisään. Silloin minä tunsin
sääliä sydämessäni häntä kohtaan, nousin ylös ja menin pyytämään häntä
meidän pöytäämme.
»Te ette tunne minua, rouva Christiansen? Minä olen samasta kaupungista
— Thymian Gotteball G—stä».
»Ai, neiti Gotteball», äännähti hän helpotuksesta huokaisten, tuli
mukanani ja minä esittelin juhlallisesti: lakitieteen tohtori Fernror,
herra insinööri Schulze (miehessä ei tietysti hajuakaan insinööristä),
rouva se ja se, neiti se ja se... Ja kun rouva Christiansen näki kaikki
nuo hienot herrat kiiltonahkasaappaineen ja silintereineen, ja nuo
vielä hienommat naiset, aukenivat hänen silmänsä vallan pyöreiksi, ja
kun hän sitten katseli tarkemmin minua ja huomasi jalokivet sormissani
ja käsivarsissani, niin hän kerrassaan tyhmistyi.
»G—ssä ne kertovat, että Teidän asianne eivät muka olisi oikein hyvin,
mutta nythän minä näenkin sen olevan pelkkää jaaritusta», puhkesi hän
vihdoin puhumaan.
»Niinkuin näette, minä elän loistavasti», vastasin hymyillen.
Keskustelumme sujui hyvin. Minua huvitti esiintyä hienona
suuren maailman naisena tuolle vähäpätöiselle porvarisrouvalle
kotikaupungistani. Pian olinkin hänet kokonaan lumonnut. Isästäni en
tietysti tehnyt hänelle mitään kysymyksiä, mutta muuten sain tietää
tuon nurkkakunnan pienimmätkin asiat. Friedrich näytteli koko ajan
mitä kohteliaimman kavaljeerin osaa, puhutteli vierastamme kaikilla
mahdollisilla korunimillä aina »armollisimpaan rouvaan» ja »Teidän
armoonne» asti. Pikku rouva nauroi mielissään, mutta kävi lopulta
levottomaksi, kun hänen miestään ei alkanut kuulua. Heidän oli näet
ollut määrä kohdata toisensa siellä, kello yksitoista, mutta ei vielä
kahdentoistakaan aikana hän tullut. Ukko oli kai sortunut syrjäteille;
kun nuo metsäkyläläiset joskus pääsevät Berliniin, niin he elävät kuin
hurjat. Kello puoli yksi nousi rouva ylös, me teimme tietysti hänelle
seuraa ja Friedrich tarjoutui saattamaan hänen armoansa hotelliin.
Ylpeänä läksi »armo» kävelemään tuon hienon herran käsikynkässä pois.
No, sillä on kai nyt kertomista, kunhan kotiin pääsee!
Minun elämässäni tapahtuu pian suuri muutos. Tätä nykyistä elintapaani
en jaksa enää pitemmältä kestää, en! Monina unettomina öinä olen
heittelehtinyt vuoteessani ja miettinyt miettimästä päästyänikin,
mitä olisi tehtävä, ja lopuksi olen päässyt tähän tulokseen: minä
teen niinkuin niin monet muutkin, menen naimisiin Casimirin kanssa ja
perustan vieraskodin, hienon, kunniallisen laitoksen, ja sanon hyvästi
nykyiselle elämälleni. Olen neuvotellut tohtorin kanssa ja hän hyväksyi
minun päätökseni muuten, tuon naimisjutun suhteen hän vaan oli ensin
hyvin epäileväinen, mutta kun selitin hänelle, miten asemani rouvana
olisi paljon selvempi ja varmempi ja että Osdorffista minun kaikissa
tapauksissa olisi huoli pidettävä, myöntyi hän viimein, ja me sovimme
siitä, että minä vuokraan suuren huoneuston kaupungin länsiosasta ja
otan Markiewiczilta vuokralle tai vähitellen maksettavaksi hienot
huonekalut. Vuokran maksusta menee tohtori takuuseen, minä myön
jalokiveni ja muut arvoesineeni, joten saan pienen pääoman alkuun
päästäkseni.
Osdorffin kanssa minulla oli vielä vimmattu taistelu. Kun ilmotin
hänelle, että me menemme naimisiin, sanoi hän sen olevan mahdotonta,
hän ei missään tapauksessa siihen suostuisi. Minä ihan ällistyin,
luulin tietysti siveellisyyden puuskan häntä kohdanneen ja kysyin
pilkallisesti, mikä hänen mielestään oli oikeastaan yhteiskunnallinen
erotus yleisen naisen ja hänen elättämänsä miehen välillä. Sitä hän ei
tietysti taas käsitä, ja nyt minä yhtäkkiä ymmärrän koko jutun. Herra
kreivi molempine f:ineen ei tietysti voi naida pelkkää Gotteballia.
Ensin minua nauratti ja tahdoin lyödä leikiksi koko asian, mutta
kun huomasin että se oli hänen puoleltaan täyttä totta, silloin
sisuni kuohahti ja minä sanoin hänelle totuuden. Tuommoinen kurja
raukka! Senkin syöpäläinen! Elätättää itseään minulla ja juo minun
rahani eikä hyödytä minua senkään vertaa kuin bernhardilaiskoira,
jonka uskollisuuteen ainakin voisin luottaa. On laiska ja tyhmä kuin
krokodiili, ja tuommoinen roisto, tuommoinen vetelehtijä, loiseläjä
tässä vielä aatelisarvollaan kopeilee ja pitää itseään liian hyvänä
meikäläiselle. Minä vimmastuin niin, että sieppasin kahvelin hänen
kädestään — olimme juuri illallispöydässä — kävin häneen käsiksi, vein
ulos ja käskin mennä täysveristen sukulaistensa luo Behrenstrasselle
heidän elätettäväkseen ja pysyä vastedes poissa minun näkyvistäni.
Lukitsin oven hänen jälkeensä, ja hän meni haukkuen portaita alas
ja huudellen että hän ei mene, hän ei mene. Sitten annoin emännälle
määräyksen, ettei hän saanut millään ehdolla laskea Osdorffia
kamariinsa, koska minä olin ajanut hänet ulos. Emännän mielestä se oli
minulta viisaasti tehty, jokainen järkevä ihminen oli ihmetellyt, että
minä olin niin kauan voinut kärsiä tuota ruojaa. Myöhään yöllä tuli
hän päissään kotiin ja kiljui kuin peto, kun ei päässyt kamariinsa,
mutta minä annoin hänen raivota ja viimein hän vaikeni. Kuuden aikaan
aamusella katsoin ulos. Siellä makasi mies pitkänään oven takana,
paita vaan päällä, ja kuorsasi. Viskasin pesukannullisen vettä hänen
niskaansa, lähetin sänkyyn enkä antanut koko päivänä ruokaa. Illalla
oli hän jo pehmeä, pyysi anteeksi ja sanoi myöntyvänsä kaikkeen. Annoin
hänelle neljäkymmentä pfennigiä illallista varten, ja saatuaan olla
vielä pari päivää yhtä tiukalla, hän itse rukoili, että menisimme
naimisiin. Silloin menimme siviilivirastoon ja tammikuussa on häät.
Eilen oli tohtori taas täällä, me puhuimme kaikki asiat valmiiksi ja
etsimme nyt sopivia huoneita. Schellingstrassella on saatavana hauska,
kymmenen huoneen lokaali kolmesta tuhannesta markasta, luultavasti
otamme sen. Tohtori sanoo olevansa iloinen, kun minä saan oman kodin,
jossa hänkin voi sitten viettää jonkun iltahetken silloin tällöin.
Kahdenkesken ollessamme minä sanon häntä Juliukseksi. Minä rakastan
häntä niin... tahtoisin olla hänen vaimonsa. — Mikä päähänpisto! Tähtiä
saa katsella vain, niitä ei voi pyytää itselleen — —
* * * * *
»Kreivitär Thymian Osdorff! Miltä se sinusta kuulostaa?» kysyin
tänä aamuna tohtorilta, koettaessani peilin edessä uutta, hienoa
aamunuttuani.
»Hyvältä ja sopivalta», vastasi hän hymyillen, »minusta nähden voisi
olla vaikka ruhtinatar. Ainakaan ei tuntuisi kenellekään vaikealta
kutsua sinua 'Teidän korkeudeksenne'.»
»Kaunis korkeus», sanoin minä, ja kumpikin nauroimme. Tietysti en minä
ajattelekkaan tuota arvonimeä omistaa. Noista kuuluisista kahdesta
f:stäkin olen luovuttanut pois toisen ja olen vaan yksinkertaisesti
rouva Thymian Osdorf. Meiltä on ilmotuksia useissa lehdissä ja neljään
huoneeseen olen saanut jo asukkaita, mutta niitä täytyy tulla tietysti
enemmän, jos mieli saada yritys kannattamaan. Toistaiseksi maksaa
tohtori vuokran, mutta minä toivon myöhemmin vielä voivani suorittaa
yksin kaikki. Kalliiksi se kaikki tulee, huonekalujen vuokrakin vetää
sangen paljon rahaa, ja palvelijoita täytyy pitää kaksi, kyökkipiika ja
sisäkkö. Aioin tulla ensin toimeen vaan kyökkipalvelijalla, mutta se ei
käynyt laatuun, herrasväet vaativat niin paljon palvelusta.
Minä olen mielestäni kuin vapahdettu. Kiusattu sieluni on päässyt
lepoon. Usein olen oikein iloinen ja laulelen itsekseni, jota en
ole tehnyt sitten lapsuusvuosieni. Haudallani kukkivat parhaillaan
lumikellot. Siellä käyn usein. Pianotehtailija-rouva käy myöskin yhä
siellä ja hän pyytää aina hartaammin, että vihdoinkin kävisin hänen
luonaan, hän näyttää minusta pitävän. Menenkin sinne vielä kerran. Tämä
tuntuu autuaalliselta, kun saa olla taas oikea ihminen ja uskaltaa
semmoisena esiintyä. Ainoa huoleni on, että Casimir voisi unohtaa
roolinsa. Minä olen tehnyt hänen kanssaan paljon työtä, koettanut
saada häntä ymmärtämään, että me naimisemme ja muuttomme kautta
olemme siirtyneet uuteen elämään, ja että hänen ei tarvitse tehdä
mitään, minä en vaadi muuta kuin että hän käyttäytyy siivosti, ei
juo itseään humalaan ja ennen kaikkea pysyy jyrkästi erillään niistä
piireistä, joissa tähän saakka olemme liikkuneet. Saa hän tietysti
iltaisin juoda seidelinsä jossain kunnollisessa ravintolassa, pääsee
teatteriin ja saa tehdä ylimalkaan mitä tahtoo, vaan ei seurustella
tähänastisten toveriensa kanssa. Olen koettanut vedota myöskin hänen
sääty-ylpeyteensä ja huomauttanut, ettei hänen nyt enää tarvitse
pelätä sukulaisiaan ja karttaa heidän läheisyyttään, me kun olemme nyt
kunniallisia ihmisiä ja ansaitsemme rehellisellä työllä leipämme eikä
meillä ole enää mitään syytä hävetä ketään. Olisi erinomaisen hyvä,
jos Casimirilla olisi jotain säännöllistä työtä, minä vaan en ymmärrä,
mitä hän voisi tehdä. Nyt hän vetelehtii laiskana koko pitkän päivän,
nukkuu kello yhteentoista, syö aamiaisen sängyssä, pukeutuu kaksi
tuntia, puhdistaa kynsiään yhden tunnin, syö, käy kävelemässä, loikoo
sohvalla. Ainoa hyöty, mikä minulla hänestä on, on se että hän kähertää
tukkani. Sen hän tekee hyvin taitavasti ja aistikkaasti. Kun ei minun
vaan tarvitsisi aina pelätä, että hän joskus tapaa entisiä tovereitaan
ja ilmaisee asuntomme heille. Silloin olisi koko seurakunta pian täällä
ja minä saisin pistää pillit pussiin, mitä pikemmin sitä parempi.
Kesäkuu.
Tohtori luki eilen minun päiväkirjaani ja sanoi minulla olevan
huomattavat kirjailijalahjat. Se oli niin sujuvasti kirjotettu ja
helppoa lukea, hän sanoi. Voipi olla, minähän olen jo niin tottunut
tähän muistoonpanojeni merkitsemiseen, että se tuottaa minulle aina
iloa, kun ilmestyy jotain kirjotettavaa. Sitä vaan toivon, että
kerrankin saisin merkitä muistoon jotain oikein hyvää. Tällä hetkellä
minulla kyllä ei ole syytä valituksiin. Huoneeni ovat vuokrattuina
kaikki, paitsi yhtä ainutta, mutta ensi kuun alusta tulevat taas
melkein kaikki tyhjiksi, kun ihmiset lähtevät pois. Minä tietysti
en pääse minnekkään. Jos vaan yksikin huone seisoo pari kuukautta
tyhjänä, tekee se minulle tuntuvan tappion. Nykyään minä käyn usein
Schlachtenseessä rouva X:n luona, jonka opin hautuumaalla tuntemaan.
Hänellä on pieni huvila, jossa hän asuu aivan yksin ja on senvuoksi
aina hyvin iloinen minun tulostani. Kävisin siellä mielelläni vielä
useamminkin, mutta minua vaivaa aina hänen luonaan jonkinlainen ujous,
en voi olla aivan vapaasti, tulee mieleen tämäntapaisia ajatuksia:
tämä siveä poroporvarin leski varmaan ajaisi sinut paikalla ulos ja
savustaisi huoneensa sinun mentyäsi, jos hän voisi aavistaa, kuka hänen
vieraansa oikeastaan on. Hän on erinomaisen ystävällinen minulle, ja
luulenpa että voisin vipata häneltä ja hän antaisi niin paljon kuin
vaan pyytäisin, mutta sitä en tietysti tee koskaan.
Nykyään minulla on vuokralaisina miellyttävä venäläinen aviopari,
ranskalainen ja espanjalainen herra, kaksi sisarusta Magdeburgista
ja tanskalainen neiti, siis kokonainen pieni kansainvälinen seura.
Päivällisensä syövät kaikki täällä ja illalliset myös osaksi. Usein
saan olla tulkkina vierasteni kesken, joka on toisinaan hyvinkin
huvittavaa. Kaikki pitävät olostaan minun luonani ja kunnioittavat
minua suuresti, ja olen varma siitä, ettei yksikään heistä uskoisi,
jos saisivat kuulla kerrottavan, mikä minä olen ennen ollut. Mutta
Casimiria he katsovat säälien ja ihmetellen, ja yksi herroista sanoi
pari päivää sitten minulle suoraan, etteivät he voineet kukaan
käsittää, miten niin viisas nainen kuin minä oli voinut yhtyä
tuommoiseen mieheen. Oi, jos he tietäisivät... Minulla on nyt suuri
huoli huoneistani, että saisin ne ensimäiseen päivään mennessä taas
vuokratuiksi.