Eilen olin tohtorin kanssa näyttelyssä. Ajoimme sinne hevosella
ja kuljimme läpi kaikki salit. Minä katselen mielelläni kauniita
tauluja, yleensä kaikkea mikä on kaunista. Erittäinkin miellytti minua
siellä näyttelyssä yksi taulu, laihopelto, jossa kasvoi niin paljon
unikoita, että keltaiset tähkät jäivät miltei kokonaan niiden suurien,
heleänpunaisten kukkien peittoon.
»Tuo on kai jonkinlaista allegoriaa», huomautin tohtorille.
»Mitenkä niin?» kysyi hän ja korjasi silmälasejaan nähdäkseen paremmin.
»Minä arvelen taiteilijan sillä tarkottavan, että unhotusta tuottavat
unikukat loistavat paraiten tämän hirmuisen järkevän ja raskaan elämän
leivän yllä ja valaisevat sitä hehkuvalla punallaan», minä sanoin.
»Unikkoja on kaikki, täällä turhat toiveet, tuolla unhotus, huumaus
— monta kertaa on unikon opiumi, jota tuuli lennättelee eikä kukaan
talteen ota, tarpeellisempaa kuin maamiehen huolellisesti hoitamasta
viljasta saatu ravitseva leipä...»
Tohtori ei vastannut mitään. Myöhemmin kun istuimme syömässä illallista
terassilla, pani hän äkkiä veitsensä ja kahvelinsa syrjään ja katsoi
minuun. »Sanokaa minulle Thymian, ettekö Te ole kerran nähnyt parempia
päiviä. Te olette saanut hyvän koulusivistyksen. Teillä on tavattomat
tiedot. Miten Te olette joutunut tämmöiseen elämään?»
»Joutavia!» sanoin minä. »Isäni oli portinvartia ja äitini pesi
vaatteita. Minut pantiin palvelukseen, mutta kun palvelustytön asema
ei minua miellyttänyt enkä hienoksi naiseksi voinut päästä, valitsin
keskitien ja elätän nykyään itseäni niinkuin hyvin tiedätte.»
»Ei», sanoi hän jyrkästi, »se ei ole totta. En minä tahdo väkisin
vaatia teidän luottamustanne, sillä Teillä on tietenkin pätevät syynne,
jos tahdotte menneisyytenne pitää salassa, mutta alhaisoa Te ette ole,
siitä uskaltaisin vaikka valalle mennä. Jo Teidän ulkomuotonne panee
semmoista olettamusta vastaan. Te olette puhdasrotuinen kaunotar,
jommoisia kansan alimmissa kerroksissa tapaa perin harvoin, tuskin
milloinkaan. Teillä on henkevyyttä ja tietoja kylliksi, että ne eivät
voi pysyä salassa, vaan alinomaa välähtelevät esiin kuin valonsäteet
taidokkaasti hiotun jalokiven särmistä. Minä en tahdo vaivata
Teitä uteliaisuudellani, mutta Te herätätte minun mielenkiintoani
ihmisenä ja lääkärinä. En voi käsittää, miten semmoisilla järjen ja
sydämen lahjoilla varustettu ihminen kuin Te epäilemättä olette,
semmoinen älykäs- ja teräväsilmäinen nainen on saattanut eksyä
syvimmän, siveellisen kurjuuden umpikujaan ja sinne jäädä. Se on
sielutieteellinen arvotus, johon minä en keksi vastausta.»
Näin hän puhui, mutta minä en vastannut ensin mitään. Katselin
lasissani kimeltelevää punaista viiniä, katselin ihmisiä, jotka
istuivat alempana sähkölamppujen valossa nauttien illallistaan. Oli
lämmin ilta ja puutarha vielä melkein täynnä väkeä; ohi kiitävät
junat näyttivät valaistuine ikkunoineen siltä kuin olisi pitkiä riviä
kiiltomatoja liukunut sivutsemme. Soittokunta viritti surumielisen
sävelen, joka teki minuun omituisen vaikutuksen, silmiäni painosti ja
hämärti, tunsin tohtorin katselevan yhä minua ja tuijotin liikkumatonna
edessäni olevaan punaiseen viiniin.
»Se oli kai tuo vanha juttu», sanoi hän viimein hiljaa, »onneton
rakkaus, eikö niin? Ja sitten askel askelelta edemmäs ja alemmas,
kunnes jalka tarttui liejuun eikä enää päässytkään pois...»
Ravistin päätäni. Kylmät väreet kävivät selässäni, sydämeni löi
harvaan ja raskaasti kuin rautavasara. »Minä en ole koskaan yhtäkään
miestä oikein rakastanut», sanoin. »Teitä minä rakastan, tohtori!
Niin, Teitä minä rakastan!» Enempää en voinut puhua. Painoin pääni
kättäni vasten, peitin silmäni nenäliinalla ja lupasin myöhemmin kertoa
hänelle kaikki. Tohtori oli vaiti, edeskäypä toi samppanjaa ja kun
vein lasia huulilleni, tipahti siihen kyynel ja minä join senkin. Emme
päässeet enää kiinni oikeaan tunnelmaan, kello yhdeksän läksimme pois,
ajoimme Eläintarhaan ja aloimme astua pitkin sen pimeitä käytäviä.
Äkkiä pani tohtori kätensä minun vyötäisilleni ja kysyi hiljaa: »Oliko
se äsken totta, Thymian? Olenko minä todellakin Teille kallis oman
personallisuuteni vuoksi? Vai lausuitteko nuo sanat noin vaan ilman
syvempää tarkotusta?»
»Minä rakastan Teitä», sanoin minä, ja taas tulivat kyyneleet silmiini.
»Olen rakastanut Teitä niin kauan kuin olen Teidät tuntenut. Tahtoisin
olla vaan Teidän omanne, ainoastaan Teidän. Sydämeni ja aistini
janoovat Teitä. Minä en tiedä mitään, jota en olisi valmis tekemään
Teidän tähtenne... Muilta minä voin kyllä ottaa rahaa, mutta Teiltä en
sitä tahtoisi tehdä, raha on niin saastaista ja minun rakkauteni Teihin
on niin puhdas.»
»Mutta, rakas lapseni, tämähän on traagillista», sanoi hän hellästi.
»Jos minä olisin kahtakymmentä vuotta nuorempi ja vapaa mies,
koettaisin vastata Teidän rakkauteenne ja ehkäpä meistä kahdesta vielä
voisi tulla onnellinen pari. Mutta niinkuin asiat nyt ovat, ei Teillä
ole muuta keinoa kuin unohtaa koko juttu. Minä tahtoisin olla Teille
ystävänä, johon voisitte luottaa. Ettekö kertoisi minulle jotakin
entisistä vaiheistanne?»
Kävellessämme eteenpäin minä kerroin hänelle kaikki; ja vaikka hän
ensin ei mitään sanonut, näin kuitenkin että se häneen koski. Lopuksi
puristi hän käsivarttani kovemmin ja sanoi äkkiä: »Thymian! Rakkahin
Thymian! Emmekö koeta vielä kerran päästä takaisin oikeaan elämään?
Jos minä ystävänä tarjoon Teille apuani, ettekö uskaltaisi yrittää
hyppäystä rehellisen ja kunniallisen elämän vakavalle pohjalle?»
»Oi, miten mielelläni!» vastasin minä.
»No hyvä. Sittenpä koetetaan. Jos Teillä on oikea tahto, ei se mikään
mahdottomuus ole. Me puhumme tästä vielä toiste. Mutta Teidän täytyy
tahtoa! Teidän täytyy riistäytyä irti siitä huumaustilasta, jossa nyt
olette, ja päästä täysin valveille». —
Mieleni tuntui tämän jälkeen oikein iloiselta ja keveältä. Maata
pantuani voin pitkästä aikaa nautinnontunteella oikaista jäseneni
patjoille, ja minusta tuntui samallaiselta kuin silloin ennen
Ostendessa, tuntui siltä kuin puhdas, lämmin laine olisi läikähtänyt
sieluni yli ja huuhtonut siitä pois kaiken saastan. Nukahdin kauniisiin
unelmiin. Mutta uusi päivä toi mukanaan uusia huolia, toimeentulon
huolia, joita elämä, tuo aina kyllästymätön hirviö ihmisiltä
lakkaamatta vaatii. Illalla lyöttäytyi seuraani hirveä mies, nettopaino
150 kiloa, mutta nähtävästi upporikas, joka antoi minulle kaksisataa
markkaa. Minun täytyi juoda sitä ennen vähintään viisikolmatta lasia
samppanjaa, niin paljon tarvitsin, ennenkun unhotuksen opiumi teki
minussa vaikutuksensa. Herra jumala, miten kauheaa se on! Tunnen
tohtorin olevan oikeassa siinä mitä hän on minulle sanonut. Tätä elämää
minä en voi kestää enää kauan. Minä en kulje ainoastaan henkistä, vaan
myös ruumiillista perikatoa kohti, ja tästä tulee jonakin päivänä vielä
kauhea loppu.