Eilen meillä oli häät. Ja minkälaiset häät! Herra meitä armahtakoon!
Siviilivirastossa olivat puistaneet päätään, kun »sulhanen» tuli
näkyviin. Mies parka on viimeisillään keuhkotaudissa, jaksaa tuskin
pystyssä pysyä. Ranteet ovat hienot kuin kynänvarsi, ja luiden päällä
ei näy hitustakaan lihaa. Toimituksen kestäessä virastossa oli hän
saanut yskimiskohtauksen ja sylkenyt verta, ja virkamies siellä oli
kysynyt joukolta, eikö olisi paras jättää sikseen koko asiaa, sehän oli
suoraa pilkantekoa. — — Kotiin tultua täytyi nuoren aviomiehen mennä
paikalla sänkyyn, ja me vietimme häitä ilman häntä kello kahteen asti
aamulla. Kaksikymmentä henkeä meitä oli ja me pidimme niin lystiä,
että siivooja kuuluu aamulla saaneen puhdistetuksi huoneen maahan
läikkyneellä samppanjalla, tarvitsematta pisaraakaan vettä.
Minä olen vihdoinkin löytänyt mustan tohtorini ja nyt pidän hänet
kiinni. Bellevuestrassella näin hänet, menin suoraan hänen luoksensa ja
pyysin anteeksi äskeistä törkeää puhetapaani. Hän naurahti ja virkkoi:
»En minä sitä pannut pahakseni, hyvä neiti» — ja me kävelimme yhdessä
Eläintarhaan ja puhelimme kuin kaksi tuttavaa ainakin kaikenlaisista
asioista, joista muuten eivät minun kaltaiseni tytöt milloinkaan
miesten kanssa puhu; ja minä huomasin ilokseni herättäväni hänessä
hetki hetkeltä kasvavaa mielenkiintoa. Istuimme penkille Eläintarhassa,
jatkoimme siinä keskusteluamme ja minä kerroin hänelle yhtä ja toista
nykyisestä elämästäni ja sitten kertoi hän myöskin itsestään. Hän on
lääkäri, jolla on sangen suuri praktikka, on onnellisissa naimisissa
ja neljän terveen, hyväntapaisen lapsen isä, mutta liikarasituksesta
hermostunut. Ja hän sanoo tarvitsevansa välistä lepoa ja vaihtelua ja
oli jo kauan etsinyt sopivaa tuttavuutta. Jos minä sallisin, hän kävisi
minun luonani silloin tällöin iltapäivillä kuuden ja kahdeksan välillä.
Annoin hänelle nimikorttini ja hän tuli seuraavana päivänä. En ole
milloinkaan ketään vierasta semmoisella levottomuudella odottanut enkä
kenenkään tulosta niin iloinnut kuin hänen. Hänen ollessaan luonani
huomasin olevani oikein todenteolla tuohon mieheen rakastunut. Kun
hän tahtoi antaa minulle rahaa, en ottanut sitä vastaan, ja yhtäkkiä
kiersin molemmat käsivarteni hänen ympärilleen ja purasin häntä
kaulaan pelkästä rakkaudesta ja pyysin häntä omistamaan minut kokonaan
itselleen, minä en tahtonut kuulua enää kelienkään muulle. Hän veti
minut sohvalle, pyyhki hiljaisella, hellällä kädenliikkeellä hiukset
otsaltani ja sanoi, ettei hän voi, perhettään vahingoittamatta, antaa
minulle enempää kuin kaksisataa viisikymmentä markkaa kuukaudessa,
mutta jos voisin tulla sillä toimeen, niin hänen puolestaan asia olisi
päätetty. Ja sitten hän kertoi minulle vaimonsa saaneen viimeisessä
lapsivuoteessaan kärsiä niin kovia tuskia, että häntä täytyy nyt
säästää ja että he elävät sentähden oikeastaan niinkuin veli ja sisar,
eikä hän luultavasti pariin vuoteen voi toivoa muutosta tässä asiain
tilassa. Silloin minä tiesin myös olevani ainoastaan hätävara ja että
tohtori W. ei näe minussa mitään enempää kuin muutkaan miehet, ja tämä
huomio katkeroitti mieltäni siihen määrin, että olin taas kiivastua,
mutta sain kuitenkin hillityksi itseni, ja hän lupasi tulla pian
uudestaan minua katsomaan. Mennessään vilkaisi hän kirjotuspöydälläni
olevia kirjoja ja kummastui nähdessään siinä Stormin, Fontanen ja
Kellerin teoksia. »Luetteko Te näitä, vai ovatko ne vaan koristeena?»
kysyi hän. »Minä luen niitä», vastasin. »Eivätkö ne ole Teistä ikäviä?
Ettekö enemmän pidä jännittävistä romaaneista?» »Romaaneja minulla on
kyllä omassa elämässäni», minä sanoin. Hän pudisti päätään ja sanoi:
»Te ette ole mikään tavallinen tyttö, sen minä olen heti huomannut.
Luulenpa Teissä piilevän jotain semmoista, mitä ei voi arvatakkaan.»
»Mitä Te joutavia», sanoin minä ja silloin hän meni.
Tohtorin mentyä mietin kauan aikaa hänen tarjoustaan. Oi, miten ihanaa
se olisi, mutta ei se käy. Kaksisataa viisikymmentä markkaa ei minulle
riitä, varsinkaan nyt, kun on Casimir elätettävänä. Kun olen kerran
hänet tänne itse hommannut, niin ei ole muuta kuin oikeus ja kohtuus,
että myöskin pidän hänestä huolta. Että hän sen itse tekisi, siitä ei
voi olla puhettakaan. Pahinta on, että hän on viime aikoina ruvennut
ryypiskelemään liiaksi. Onneksi hän ei ole juovuspäissään raju, vaan
vetelä kuin märkä riepu. Äskettäin vedin häntä pari kertaa korvalle,
kun tuli semmoisessa tilassa kotiin, ja hän alkoi itkeä tillittää kuin
pieni lapsi, minua rupesi ihan ilettämään, mutta täytyi nauraa samalla.
Annan hänelle hyvin niukalti taskurahaa, sillä jos hän saa esimerkiksi
markka viisikymmentä illallista ja olutta varten, niin hän mieluummin
on syömättä ja juo koko rahan. Ei hän ole oikein tervekään, hänen
suuressa ruumiissaan ei ole mitään oikeaa voimaa, hänessä on vain luita
ja rasvaa, lihaksia ei ensinkään.
* * * * *
Tohtori on luvannut pistäytyä Nauheimissa minua katsomassa, josta
suuresti iloitsen. Ensi viikolla matkustan. Minä ikävöin häntä. Tunnen
sisällistä tyydytystä, kun saan oikein hurjasti häntä suudella.
Tahtoisin kuulua yksistään hänelle. Voisin tehdä hänen tähtensä mitä
hyvänsä. Toivoisin hänen vastaavan minun rakkauteeni, mutta sitä hän
ei tee. Mikä minua kuitenkin lohduttaa, on se, että näen selvästi
herättäneeni hänessä hyvinkin huomattavaa mielenkiintoa. Välistä
tuntuu siltä kuin hän säälisi minua. Hänen äänensä on niin pehmeä ja
hyväilynsä niin lempeät ja hellät...
* * * * *
Nauheimissa oli hauskaa, vaikka tohtori ei pitänytkään sanaansa,
vaan matkusti perheineen Zoppotiin. Kylvyt tekivät minulle hyvää
ja mielelläni olisin jäänyt sinne pitemmäksikin aikaa, mutta rahat
loppuivat, ne luistavat semmoisessa paikassa käsistä niin ettei sitä
huomaakkaan. Tunnen itseni nyt sangen terveeksi, ja suuren ilon tuotti
minulle kotiin tullessani, kun oli huoneessani iso vihko ruusuja,
tohtorin lähettämä tuliaislahja. Mutta pianpa tuli toista lajia!
Casimir on näinä viikkoina menettänyt viimeisenkin häpynsä, emäntä
kertoi hänen joka yö olleen kotoa poissa naisten kanssa rypemässä ja
päivät maanneen sängyssään humalassa. On siinä vaan mies! Taikka ei
suinkaan mies, hän ei ole enää muuta kuin sika. On yhtynyt johonkin
naiseen Chausseestrasselta; minä menin maanantaina tapaamaan sitä.
Ajattelin että hän voisi ottaa koko miehen luoksensa, ja sillä
minä pääsisin kaikesta vaivasta. Valitettavasti ei hän ollut enää
tavattavissa, oli näet paria päivää aikaisemmin poliisi korjannut hänet
vankilaan. Hänen emäntänsä luona kyökissä istui kaksi surkean näköistä
olentoa, jotka oli samana aamuna laskettu irti naisvankilasta, ja ne
valittivat oloa siellä kovin kurjaksi. Vartianainen ei ollut koskaan
puhutellut heitä muilla nimityksillä kuin »sika» ja »huora» ja toisilla
yhtä kauneilla. Toisen vuode oli ollut edellisen vangin jäljeltä
kamalan siivottomassa kunnossa ja siinä hänen täytyi maata. Nälkääkin
he olivat saaneet nähdä. Minusta tuntui, että he panivat aika tavalla
omiaan, sillä eihän voi ajatella, että tuommoisessa laitoksessa, jossa
työvoimista ei ole puutetta, niin mahdoton epäjärjestys vallitsisi.
Mutta mitä nälän näkemiseen tulee, näyttivät heidän valituksensa
todellakin oikeutetuilta, päättäen siitä ahneudesta, millä he iskivät
kiinni ruokaan. He olivat minusta niin säälittävän näköisiä, että
annoin kummallekin kolme markkaa, vaikka olen nykyisin itsekkin
rahapulassa ja neljäntoista päivän hyyry on maksamatta. Iso huoneeni
oli minun poissa ollessani vuokrattuna muille, mutta heti takaisin
tultuani sanoi emäntä sen irti ja otti minut siihen uudestaan.
Sitä minä vaan pelkään, että Casimir tekee juovuspäissään jonkin
tyhmyyden, joka saattaa hänet pariksi viikoksi pimeään kamariin.
Rahalla saa maailmassa kaikkea. Nyt minun täytyy ensiksi pitää huolta
siitä, että saan rahaa. Se en kauheaa. Tohtori antoi minulle eilen sata
markkaa, mutta pitkällekös se riittää.