Minä olen taaskin ollut sairaana. Hamburgissa ollessani Casimiria
vastassa vilustuin pahasti. Lääkäri sanoo, että minulla on heikko
sydän ja että pitäisi mennä kesällä Nauheimiin. Onneksi olen saanut
rahaa niin paljon kokoon, että pääsen sinne, ja jos ahtaalle panee,
niin panttaan jonkun koristeeni. Casimir on tullut minulle hyvin
kalliiksi. Hänet täytyi puettaa kiireestä kantapäähän, oli aivan
repaleissa. Ensin vähän pelkäsin hänen panevan pahaksensa, kun saa
kuulla, miten kaikki asiat nyt ovat, mutta hän on vielä tyhmempi ja
välinpitämättömämpi kuin olin luullut. Hän on tosiaankin melkein
täydellinen idiotti. Se on hänelle aivan samantekevä, mistä raha tulee,
kunhan sitä vaan on. Olisin mielelläni tahtonut pitää hänet erillään
täkäläisten miesten seurasta, mutta se ei ollut mahdollista. Nyt hän
on jo kuin yksi heistä, he ovat hänelle antaneet jo uuden nimenkin,
»Fliebenheinrich», luullakseni hänen esiinpistävän alahuulensa takia.
Sitä hän vaan pelkää, että hänen sukulaisensa saisivat jotain tietoa
hänen olinpaikastaan. Muutamissa asioissa hän osaa olla tyhmyydestään
huolimatta merkillisen viekas. Monta kertaa herättää hän minussa
sanomatonta vastenmielisyyttä enkä oikeastaan voi itsekään ymmärtää,
miksi hänestä välitän, kun ei hänen kanssaan voi edes järjellisesti
keskustella, mutta en kuitenkaan tahtoisi häntä menettää.
Minä asun nyt Markgrafenstrassen varrella, jossa minulla on kaunis,
suuri huone ja sen takana pieni kamari Osdorffia varten. Vuokraa
maksan kolmesataa kuusikymmentä markkaa kuukaudessa, s.o. kaksitoista
markkaa päivältä. Emäntäni on hyvin päättäväinen, reipas rouva, taikka
oikeastaan hän ei ole mikään rouva, vaan neiti, ja on saanut jo kokea
yhtä ja toista, koskapa on ennättänyt kaksi kertaa istua vankilassakin
vuokralaistensa takia! Hänellä on ystävänä muuan ravintoloitsija,
joka hätätilassa astuu häntä edustamaan, mutta se on hänen asemassaan
kuitenkin kipeä kohta, ja sentähden hän sanoo aikovansa mennä muodon
vuoksi naimisiin. Yksi hänen hyyryläisistään on köyhä, keuhkotautinen
mies, niin heikko että voi kuolla minä hetkenä hyvänsä, ja sen hän
ottaa miehekseen. Asia on jo päätetty ja puolivälissä kesäkuuta pitäisi
olla häät.
Nyt minun »maatilani» Schönebergissä on kunnossa. Pajun juurella on
mukava penkki ja kaikkiin kulmiin on istutettu kukkia, ja syksyksi
hankin sinne kiven. Kauniina iltoina kävelen usein sinne kuuden
ja seitsemän välillä, istun siellä hetkisen ja päästän ajatukseni
valloilleen. Kuvailen mielessäni, miten ihanaa olisi jonakin lauhkeana
toukokuun iltana niinkuin nyt istua siellä ja uinahtaa ikuiseen uneen,
taikka herätäkseen uuteen elämään uutena ihmisenä, taas alkamaan alusta.
Aivan minun alueeni vieressä on veres hauta, ja siellä käy usein
vanhanpuoleinen rouva synkässä surupuvussa. Ei hän milloinkaan itke,
mutta helposti näkee että hänen surunsa on katkera. Eräänä iltana
jouduimme puheisiin toistemme kanssa ja hän kertoi minulle olevansa
pianotehtaan omistaja ja leski ja maaliskuussa hän oli saattanut
hautaan viimeisen, seitsentoistavuotiaan poikansa. Hän istahtaa joskus
viereeni penkille ja on kutsunut minua käymään kodissaan, jota tietysti
en tee. Silloin minut pian tunnettaisiin. Näin on parempi.
Monasti olen niin väsyksissä, etten luule enää pitemmältä jaksavani
kestää tätä elämää. Olenkin taas käynyt niin kurjan näköiseksi, että
tarvitsen hengittää maa-ilmaa [S.o. käyttää ihomaalia], jota muuten en
ole tehnyt enkä ole halukas tekemään, koska punaiset posket eivät minua
kaunista.
Molly ja Dolly ovat voittaneet arpajaisissa kolmekymmentä tuhatta
markkaa ja ovat kaikessa hiljaisuudessa poistuneet näyttämöltä.
Toissapäivänä tuli heiltä kirje, jossa kertoivat asettuneensa
johonkin syrjäiseen soppeen Thüringissä ja aikovansa alkaa siellä
kauppaliikkeen. He ovat viisaita! Jospa minuakin kohtaisi tuommoinen
onnenpotkaus ja pääsisin täältä pois. Eikä olisi pakko tulla
milloinkaan takaisin! Ei milloinkaan!
Maatilani tuottaa minulle lapsellista iloa. Siellä on niin ihanaa
iltaisin, kun linnut laulavat puissa ja katujen pauhu kuuluu korviin
kaukaa hiljaisena kohinana, ikäänkuin se tulisi jostain toisesta
maailmasta, jossa minulla ei ole sillä haavaa mitään tekemistä. Kun
sitten taas astun kadulle, tuntuu vastakohta kahta vaikeammalta, oloni
entistään tukalammalta... Jonkinlaista mielihyvää tuottaa minulle
se, ettei kadulla kulkeissani minua kukaan säädyttömillä puheilla
häiritse. Melkein kaikki »ammattitoverini» kantavat ammattinsa
leimaa kasvoissaan. Heillä on jokin omituinen piirre suun ja silmien
ympärillä, josta heti näkee mitä he ovat miehiänsä. Tätä kurjuuden
vakausmerkklä minä pelkään. Joka päivä tarkastan itseäni peilistä,
mutta vielä tähän saakka en ole jumalankiitos huomannut mitään. Minä
luulen sen tulevan siitä, että minä pidän sieluni aivan erillään
ruumiin toimista. Luen paljon hyviä kirjoja, nyt olen juuri äskettäin
ryhtynyt Nietzschen »Zarathustraan», mutta paljoa en siitä ymmärrä.
Niin tuntuu minusta, kuin olisi ruumiini ja sieluni kaksi eri olentoa,
ja sielu maksaa ruumiille asunnon vuokran sillä, että painaa kasvoihin
oman leimansa, joka estää ihmisiä elävältä kuollutta heti semmoiseksi
tuntemasta. Ah, lapset, miten kuolleiden on hyvä maata rauhallisissa
haudoissansa! —