Viime viikkoina ovat asiani menneet loistavasti. Minulla oli vieraana
rikas englantilainen, joka asui Bristol hotellissa ja oli hurjasti
ihastunut minuun. Käydessään minun kanssani kaupungilla hän syyti
rahoja kuin mieletön joka suunnalle; kerran hän eräässä paikassa
maksoi samppanjasta neljäsataa markkaa, josta minä sain ylikyypparilta
kymmenen prosenttia. Hän osti minulle melkein kaikki mitä näki, niinpä
eräänä iltapäivänä otettiin Wertheimiltä tuhannen kahdensadan markan
arvosta pelkkiä vaatetavaroita, joista en minä läheskään kaikkia
voinut käyttää, vaan möin heti polkuhinnasta. Joka ilta sain kaksi
sadan markan seteliä, ja niistä olen lähettänyt kaksi Osdorffille
matkarahoiksi. Olisin mielelläni lähettänyt enemmänkin, mutta pelkäsin
että hän silloin joisi kaikki suuhunsa eikä pääsisikkään tulemaan. Nyt
ne riittää juuri parahiksi välikannen pilettiin. Muuten minä en osaa
antaa rahalle mitään arvoa, se luistaa niin helposti minun käsistäni,
että säästämistä en voi enää ajatellakkaan.
Noin viikko sitten oli minun vähältä käydä hullusti. Mikä nuuskija
lienee ollut jäljissäni, poliisikonttoriin minut vaan kutsuttiin ja
komisarius tai mikä mies lie ollut puhutteli minua tylysti ja käski
tekemään selkoa siitä, millä minä elän. »Kielten opetuksella», minä
vastasin. »Se on Teidän todistettava» huutaa hän — ja vielä paljon
muuta. Minun täytyi näyttää vähintään kolmen nuhteettoman henkilön
antama todistus, että ansaitsen kielten opetuksella niin paljon kuin
toimeentuloani varten tarvitsen. Se ei ollut minulle mikään ilosanoma.
Sillä mistäpä minä nuo »nuhteettomat» henkilöt sieppaisin. Iltasella
kerroin asiasta itaralle Friedrichille, koska hän kuitenkin ymmärtää
jotain sellaisista seikoista, hän puhuu muille ja samassa kaikki
alkavat pohtia sitä, aivan kuin se olisi heidän oma asiansa. No,
mitäpä sanonkaan. Kolmen päivän perästä oli minulla kädessäni todistus
kolmelta »nuhteettomalta» henkilöltä, jotka valallaan vakuuttivat
ottavansa minulta tuntiopetusta kielissä, kahden markan maksusta
tunnilta. Kaikki meni kuin voideltu, mutta varovainen täytyy minun
tietysti olla.
Näin nämä ihmiset ovat valmiit auttamaan toisiaan, jos joku heistä
pulaan joutuu. Sillä tavalla sitä voipi näissäkin piireissä tarpeen
sattuessa saada, mikä milloinkin on välttämätöntä. Onpa koko joukko
vaimoja, jotka elävät vaan ilmotuksista; he näet ilmottavat sen ja
sen henkilön olevan heidän luonaan, ja saavat siitä kolme markkaa,
vaikka tuo puheenaoleva henkilö todellisuudessa asuukin jossain
muualla. Äskettäin oli joku tyttö vienyt minun rahakukkaroni, jossa
oli neljäkymmentä markkaa ja kaksi kähertäjänlippua, minä pääsin
hänen jäljilleen, mutta en saanut ensin käsiini, kun hänkin oli
väärästä paikasta ilmotettu, ja kun sitten myöhemmin sain hänet
kiinni, en kuitenkaan mitään hyötynyt. Väkivallalla ei täällä saa
mitään aikaan. — Paraiten hyötyvät näistä ihmisistä kortteeriemännät.
Paitsi noita suunnattoman korkeita vuokria on heillä vielä monenlaisia
sivutuloja. Jos joku tyttö esimerkiksi joutuu rahapulaan, tarjoo
hän tavallisesti arvoesineitään myytäväksi ensin emännälleen, joka
ottaa ne polkuhinnasta ja sitten jälleen myö toisille — tavallisesti
taas tytöille — vähintään kahdenkymmenenviiden prosentin voitolla.
Eukko Beidatsch on jo hänkin hyvissä varoissa. Hänellä on enemmän
briljantteja kuin minulla. Pian hän aikookin jättää liikkeensä ja
vuokrata itselleen pienen asunnon Pankowissa. Minä muutan myös
pois, kun Casimir tulee. Vastedes minäkin haluaisin ruveta pitämään
vuokralaisia.