On se sentään merkillistä. Eilen näin taas tuon mustan tohtorin. Hän
istui ikkunan luona Kranzlerin ravintolassa Unter den Lindenillä.
Minä menin sisään ja istuin hänen pöytänsä ääreen. Hän näki minut
sanomalehtensä yli, mutta ei ollut tuntevinaan. Parin minuutin kuluttua
tuli siihen pieni tyttö torttu kädessä ja istuutui hänen viereensä ja
heidän puheestaan kuulin, että se oli hänen tyttärensä. Silloin tunsin
olevani siinä paikassa liikaa. Maksoin ja menin, mutta odotin ulkona,
kunnes hän tuli tyttöineen kadulle. Aioin kulkea heidän perässään
nähdäkseni minne hän meni, hän huomasi sen, lähetti tyttönsä ajurin
vaunuissa pois ja astui itse suoraan minua kohti.
»No, lapseni», kysyi hän, »haluatteko jotain?» Minä purin huuleni
yhteen enkä vastannut mitään. Hän käveli vieressäni pitkän matkaa,
aina Brandenburgin portin taakse. »Teidän kaunis tukkanne on minua
miellyttänyt», sanoi hän viimein, »mielelläni tahtoisin nähdä sitä
vielä toisenkin kerran». »Samaa haluaisivat monet muut», sanoin minä.
Hän naurahti. »Tehän olette oikea afäärinero. Se tapa, millä Te
ansaitsitte rahaa tukkanne näyttelemisellä, huvitti minua suuresti. Ja
oikeassa Te muuten olettekin. Joka tahtoo nähdä, se saa maksaa. Muuten
minä olen mies, jolla on vakaantuneet elintavat. Lääkärinä ei minulla
ole aikaa usein yöllisiin retkeilyihin. Ja ammattityttöjen kanssa minä
periaatteellisista syistä en seurustele. Mutta Teidän tukkanne on
jotain niin erikoista, että maksan vaikka kaksikymmentä markkaa, jos
vielä kerran näytätte sen minulle».
»Minä en näytä Teille mitään, mokomalle mörököllille», vastasin minä
vihaisesti, sillä sana »ammattityttö» raasti taas kuin tylsä saha
hermojani. »Kuka tässä on ammatinharjottaja? Ettekö Te itse, vanha
ruumisten leikkelijä —»
»No no, elkäähän nyt suotta noin kiivastuko», hän sanoi, »enhän minä
tahdo Teiltä mitään, ja kun ei, niin ei. Hyvästi, neitini.» Hän oli
poissa ja minä seisoin siinä ja sadattelin itseäni, ja kotona leikkelin
raivoissani Beidatschin matamin pöytäliinan kappaleiksi, josta sain
maksaa viisi taaleria [1 taaleri (Thaler) = 30 groschenia — 3 markkaa,
siis 1 groschen = 10 pfennigiä. 1 Saksan markka on noin 1 mk. 25 p.
Suomen rahaa], vaikka tuo likainen riepu oli tuskin viidenkymmenen
pfennigin arvoinen. —
Jos jonkinlaisiin olentoihin sitä yhtyy ulkona vetelehtiessään. Noin
viikko sitten olin iltasella eräässä tanssipaikassa ja huomasin siellä
miten muuan vanha ukonkääkkänä kierteli ympärilläni ja tahtoi kaikin
mokomin päästä puheisiin minun kanssani. Ensin en ollut tietääkseni
hänestä, sillä heti olin huomannut, ettei siinä ollut mitään tuloja
toivottavissa. Siisti ulkoasu, melkeinpä hienokin, mutta ei mitään
sen enempää. Takki jo hiukan kulunut saumoista, mansetit, kaulus ja
kravatti moitteettoman puhtaat, mutta huokeinta lajia. Arvostelin heti
aivan oikein hänen asemansa: vanha, rappiolle joutunut ylimys, ent.
elostelija, enempää ei mitään.
»Jättäkää minut rauhaan, vanha narri! Tehän pilaatte minulta
kalaveden», sanoin hänelle. »Teille on kyllin hyvä tuommoinen vanha
kaljaasi kuin tuo Cimbria meitä vastapäätä... siellä se istuu ja
mulkoilee tänne päin...»
Hän ei kuitenkaan väistynyt minun vierestäni, vaan vakuutti yhä
uudestaan, että minä olin ihastuttavin nainen mitä hän oli milloinkaan
nähnyt. »Ja Te voitte olla ylpeä siitä, että minä sen sanon! Minä olen
kulkenut ympäri maailman, olen nähnyt ja omistanut kaikkien maiden
kauneimmat naiset. Parisin Moulin rouge'ssa, Wienissä, Madridissa,
Pietarissa ja _last not least_ Dresdenissä...»
»Jossa kauniita tyttöjä kasvaa puissa —» keskeytin minä.
Hän pudisti surumielisesti päätään ja maiskautti kieltään. »Silloin
Jüdenhofissa Braunschweigin Minnan luona! Minä vakuutan Teille, että
hänen salongeissaan oli koko Europan hienoin valikoima tyttöjä.
Valitettavasti hänet karkotettiin Dresdenistä. Myöhemmin hän kyllä
perusti samanlaisen liikkeen Rigaan, mutta se ei koskaan päässyt
semmoiseen kukoistukseen ja maineeseen kuin Dresdenissä...»
»Siihen aikaan Teillä oli kai enemmän mynttiä kuin nyt», sanoin minä ja
silmäilin ylenkatseellisesti tuota pikkuista miestä. Hän otti liivinsä
taskusta kaksikymmenmarkkasen ja sanoi: »Katsokaapa tätä rahaa. Se
on tavallaan merkillisyys. Nämä kaksikymmentä markkaa ovat viimeiset
kuudestasadasta tuhannesta, jotka ovat minun sormieni välitse pyörineet
kaiken maailman tietä. Neljäkymmentä vuotta olen siihen tarvinnut,
— josta näette että minä en ole mikään kevytmielinen ihminen. Mitä
arvelette, emmekö muuta tätä kolikkoa samppanjaksi?»
»Se aate ei ole todellakaan hulluimpia», sanoin, sillä tuo ukko
alkoi minua huvittaa. Kävimme istumaan erääseen nurkkaan ja hän
kertoi omistaneensa velattoman ritaritilan Schlesiassa, maatalon
Länsi-Preussissa ja huvilan Steiermarkissa. Nyt oli kaikki mennyttä
ja tuo kaksikymmenmarkkanen oli viimeinen jäännös hänen pääomastaan.
Sukulaisiltaan sai hän eläkettä kaksisataa markkaa kuukaudessa, liian
paljon kuollakseen, liian vähän elääkseen, kuten hän sanoo. Ja hän
näytti minulle valokuvia entisistä taloistaan sekä niitä koskevia
papereita, joista näin, että kaikki oli niinkuin hän oli kertonut.
»Ja Te olette kaikki juonut?» sanoin minä.
Hän nyökkäsi tyytyväisenä. »Eikä se minua yhtään sureta. Jos toivoisin
saavani takaisin omaisuuteni, tekisin sen ainoastaan voidakseni
lahjottaa kaikki tänä iltana Teille. Valitettavasti ei minulla tällä
haavaa ole mitään lahjotettavaa...», ja pannessaan papereitaan takaisin
lompakkoon, piti hän yhtä niistä kädessään: »Maanomistaja minä vielä
sittenkin olen. Tässä on kauppakirja, koskeva hautapaikkaa Schönebergin
hautausmaalla. Kymmenen vuotta sitten hankin sen itselleni ja teetin
kuusisataa markkaa maksavan rauta-aidan sen ympärille».
»Silloinhan Teillä on vielä jotain lahjotettavaa», minä sanoin.
»Mitä, hautapaikkako?»
»Niin, miksikä ei? Olisihan meikäläisenkin hauska tietää, missä madot
tulevat hänet kerran syömään —» Minä sytytin paperossin ja tilasin
pullon samppanjaa omalla kustannuksellani. Vanhus joi ja tuli yhä
hellemmäksi ja tuttavallisemmaksi. »Minä teen Teille ehdotuksen»,
sanoin hänelle. »Minä annan Teille viisi pilettiä ja Te siirrätte
minulle omistusoikeuden tuohon Schönebergin maatilaan».
»Hullu tuuma! Hullu tuuma!» nauroi ukko.
»Minkä tautta hullu?» sanoin minä. »Minäkin tahtoisin tietää, mihin
minut kerran kuopataan.» Ensin hän oli hyvin vastahakoinen, mutta minä
en hellittänyt. Asiasta, joka ensin oli vain hassu päähänpisto, tuli
lopuksi täysi tosi. Ja ennenkun oikein huomasin missä oltiinkaan,
olimme jo kaupasta sopineet. Minä sain Schönebergin »maatilan»
rauta-aitoineen ja hän saa kymmenen pilettiä. Hassu kauppa. »Niin
mutta», sanoin minä, »kuka takaa minulle, että asia myöskin Teidän
puoleltanne on täyttä totta?»
»Olenhan minä kavaljeeri! _Parole d'honneur_» [Kunniasana], sanoi
hän ja löi rintaansa. Suuri joukko todistajia oli läsnä kauppaa
päätettäissä ja vähintään kaksikymmentä pulloa samppanjaa meni
harjakaisiin. Paria päivää myöhemmin sain minä kauppakirjan omalle
nimelleni siirrettynä. Äijä oli ollut niin kohtelias, että oli vielä
maksanut omasta kukkarostaan kaikki kustannukset tuosta siirrosta.
Siis nyt minulla on oma hautapaikka. Olen käynyt siellä jo useita
kertoja. Ensi kerran ukon seurassa. Hän sanoo itsellään olevan vielä
oikeuden päästä lepäämään entisen ritaritilansa perintöhautaan. Se
ilahuttaa minua, sillä muuten olisi tuntunut pahalta ajatella, että
olin vienyt hänen viimeisen maatilkkunsa. Aita on hyvin sievä ja
siellä kasvaa kaunis hautapaju. Kevääksi aion laitattaa sinne penkin
ja kiven sekä istuttaa murattia ja kukkia. Tuttavani minulle nauravat
ja sanovat minun olevan päästäni vialla. Siitä minä viisi. Laitanpa
sinne itselleni vielä oikean pikkuruisen puutarhan, nautin siellä kesän
ihanuudesta ja kuvittelen olevani kesäasunnossa maalla.