Taaskin turvauduin kirjani seuraan. Sehän se on minun ainoa toverini,
ainoa uskottu ystäväni maailmassa. Ja minua huvittaa kirjottaa
muistiin, mitä saan kokea ja mikä milloinkin pitää ajatuksiani työssä.
Osdorffille olen kirjottanut ja kehottanut häntä kestämään vielä
kevääseen asti, jolloin toivon voivani lähettää hänelle matkarahat.
Silloin etsin itselleni toisen asunnon ja otan hänet toverikseni. Minä
saan joka ilta kokea jotain uutta, mutta harvoin mitään hyvää. Olen
niin hermostunut, että usein nykii jäseniäni kuin tanssitaudissa ja
välistä tekee mieleni syytää suustani rumia sanoja, solvata jotakuta,
lyödä ja raivota. Sillä tämä elämä on kamalaa, mutta mihinkäs siitä
pääset, istu vaan kuin sisäänmuurattuna vankilaan, josta ei ole mitään
ulospääsyä ja vain korkealla seinässä yksi ikkuna, joka laskee sisään
harmaata, kaameaa valoa, mutta ei yhtäkään virkistävää ja elähyttävää
auringonsädettä.
Äskettäin istuin Dudan ja Kietschen kanssa Nationalissa erään pöydän
ääressä lähellä suihkukaivoa ja siinä vieressä istui kaksi herraa,
joista toisella oli pitkä musta täysparta ja kultasankaiset silmälasit
ja toinen oli vanha ukonrahjus, nokka sinertävän punainen ja syyliä
täynnä. Tuo vanhempi mies viskasi markan rahan veteen, minä työnsin
hihani taaksepäin ja nostin sen ylös. Silloin heitti hän vielä toisen
ja kolmannenkin, ja nyt tuli Duda myös ottamaan niitä, äijä viskeli
aina uusia rahoja veteen, markan, viiden groschenin ja kymmenen
pfennigin kappaleita, ja silloin juoksivat kaikki tytöt paikalle
pyydystämään rahoja, mies nauroi niin että vatsa huojui ja käski
viinurin tuoda hänelle kaksikymmentä markkaa pientä rahaa. Siinä
tungoksessa kadotti Kultakala-Elsa tekotukkansa ja luullen kai minun
sen siepanneen häneltä astui taakseni ja vimmoissaan veti kaikki
neulat minun tukastani, että näet minulle kävisi yhtä hullusti kuin
hänellekin. Mutta siinäpä hän pettyikin, hiussuortuvat valahtivat
alas hartioilleni ja hajosivat, minä vielä tahallani ravistelin niitä
ja silloin seisoin siinä ikäänkuin mustaan vaippaan verhottuna,
joka ulottui melkein maahan asti. Sekös se herätti huomiota. Joka
taholta kerääntyi siihen väkeä katsomaan tätä kummaa, ja tuo iso,
mustapartainen herrakin, joka oli koko ajan istunut liikkumatonna
ja välinpitämättömänä, nousi ylös ja huudahti: »Mainiota! Komeaa!
Tyttö, tehän voisitte esiintyä hiusrohtotehtaan reklaamina!» Minä
irvistin hänelle vastaukseksi, tuo sana »tyttö» ei minua miellyttänyt,
en tiedä mistä syystä, sillä enpähän minä ole enää pitkiin aikoihin
saanut kuulla itseäni armolliseksi neidiksi haukuttavan. Kaikkien
tyttöjen kävi kateeksi, minä iloitsin siitä ja annoin hiusteni
riippua irrallaan koko illan, ja jokainen joka tuli lähelleni, tahtoi
päästä niitä koskettelemaan, mutta minä en antanut siihen oikeutta
kenellekään muuten kuin viiden markan maksusta, ja täten sain pian
kokoon kuusikymmentä markkaa, joilla ostin itselleni seuraavana päivänä
parisilaisen hatun keltaisine sulkineen.
Ihmeellisintä minun mielestäni tässä asiassa oli se, että minun täytyi
yhä ja yhä uudestaan katsoa tuohon mustapartaiseen mieheen, ja mitä
enemmän häneen katsoin, sitä paremmin hän minua miellytti. Hänellä on
kaunis profiili, kotkannenä ja komeat ruskeat silmät ja ihmeellisen
kauniit, valkeat, jäntevät, sileät kädet. Toivoin saavani hänet
mukaani enkä huolinut kenestäkään muusta, ja jonkun ajan kuluttua hän
siirtyikin istumaan minun pöytääni tuon vanhan ukon seuraamana. Kuulin
heidän keskustelustaan, että hän oli tohtori, ja myöhemmin hän aivan
oikein sanoikin tulevansa saattamaan minua kotiin. Ja minä pöllö sen
sijaan, että olisin kehottanut häntä, tekeydyin ylpeäksi ja sanoin
jyrkästi »ei», johon hän hymähti ja vastasi tyynesti: »No, ei sitten,
rakkaani», maksoi laskunsa ja meni pois. Jälkeenpäin olin harmiini
haljeta, kun muuan kaksikymmenvuotias roikale minuun takertui, ja
koko yön oli tuo kaunis mies mielessäni. Minä kirjotan tämän muistiin
vaan sen vuoksi, että nyt oikeastaan ensi kerran elämässäni olen
tuntenut varmasti vetoa yhteen, määrättyyn mieheen. Minä en saa häntä
pois mielestäni ja toivon hartaasti tapaavani häntä joskus vielä, ja
silloin en häntä laskekkaan niin vain käsistäni. Mutta semmoinen minä
olen, että päätökseni on kulloinkin riippuvainen hetken vaihtelevista
tunnelmista. Ihan arvaamatta voi mielessäni astua esiin jotakin, joka
sanoo: nyt ei! Tuntuu siltä kuin minussa olisi silloin jokin vieras
henkilö ja että minun täytyy tehdä ja sanoa, mitä _hän_ tahtoo eikä
mitä itse mielisin. Niin se on.