Kauhea kuumuus. Katukivet ihan polttavat jalkoja. Ilma kuin tulisessa
pätsissä. Minä kadehdin kaikkia, jotka pääsevät pois, merelle tai
maalle. Minä en pääse mihinkään, kun ei ole rahaa. Olen mielestäni kuin
haaksirikon tehnyt fregatti, joka on menettänyt taklauksensa ja päättää
viimein päivänsä hiililaivana. Jospa vaan olisinkin niin pitkällä,
että todella tuntisin olevani tuommoinen mihinkään muuhun kelpaamaton
hiililaiva. Mutta siinähän se on minun kova kohtaloni, että minä en
vieläkään ole päässyt siihen siveelliseen huumaustilaan, jota ilman
semmoinen elämä kuin se, jota vaunupari viettää, on mahdoton. Täydessä
tajussa, avoimin silmin ei siihen voi kukaan antautua.
Melkein kaikki koristeeni ovat vähitellen vaeltaneet panttilainastoon.
Joka viikko menee jokin uusi esine, enkä ymmärrä mikä tästä lopuksi
tulee. Olihan minulla jo muutamia oppilaita, mutta heti ensimäisten
tuntien jälkeen he lähettivät minulle palkkioni eivätkä ole sen koommin
näyttäytyneet. Tämä ympäristö ei näyttänyt heitä miellyttävän, josta
minä totta puhuen en voi heitä moittia. Minä en vieläkään ole päässyt
oikein terveeksi. Tämä tavaton kuumuus vie minulta kerrassaan kaikki
voimat. Olenkin käynyt kovin laihan ja huonon näköiseksi: Pari kertaa
olen yrittänyt olla »kiinniottamassa», mutta ilman mitään tulosta. En
tiedä, mikä siinä on esteenä. Vaunupari sanoo että minä näytän liian
ylhäiseltä, kukaan ei uskalla lähestyä minua. Mahdollista kyllä.
Velttona ja voimatonna lojuen sohvallani torkun useimmat päivät
aamusta iltaan. Elän mahdollisimman säästäväisesti saadakseni rahani
riittämään, mutta täytyyhän sitä ainakin vatsansa täyttää. Vuokra
nielee kovin paljon rahaa. Minua pelottaa tulevaisuus. Emäntäkin
tuittuilee usein ja päästää suustaan loukkaavia huomautuksia. Hän
nähtävästi pelkää, että minä en enää voi maksaa hyyryäni, mikä pelko
kuitenkin on aivan aiheeton siihen nähden että hän vaatii maksun aina
edeltäpäin ja ajaisi minut aivan varmaan paikalla ulos, jollen heti
ensimäisenä päivänä tekisi välejämme selviksi.
»Asianajaja» hännystelee välistä minun ympärilläni ja koettaa kiihottaa
minua pontevampiin toimiin. Eilen illalla hän oli taas vähän aikaa
luonani ja puhui jos jonkinlaista roskaa. »Noin kauniin naisen kuin
Te, jolla on niin hienoja pukuja ja semmoinen suuren maailman käytös,
pitäisi mennä Unter den Lindenille tai Kurfürstendammille», sanoi hän,
»siellä on katu täynnä rahaa semmoiselle, joka asiansa oikein ymmärtää.
Useimmat tytöthän täällä ovat semmoisia, ettei niitä voi Teihin
verratakkaan...»
Minä olen kirjottanut K:lle ja F:lle, mutta ei ole kuulunut mitään
vastausta. Mikä ei ole silmissä, se ei ole mielessä.
Kunhan nyt vaan pääsisi tästä hiton helteestä. Tuskaillessani tässä
nousee mieleeni usein haikeita muistoja kaukaisista nuoruudenpäivistä.
Tunnun mielestäni niin hirveän vanhalta. Katkerasti kaipaan kaunista,
hiljaista puutarhaamme, jossa valkeat liljat ja punaiset ruusut
kuun valossa nuokkuvat, kaipaan äidin hautaa, kaipaan tuota laajaa,
viheriää, hopeankarvaiseen usvahuntuun peittynyttä maata, jossa
iltaisin on niin ihanan viileää ja juhlallisen tyyntä ja ihmiset
istuvat pakinoiden tuuheaoksaisten lehmusten alla, edempänä niityllä
silloin tällöin hevonen hirnahtaa tai lehmä nukuksissaan äännähtelee...
Poissa, poissa... Kaikki mennyttä. Kaikki ainiaaksi hukassa.
* * * * *
Jos vielä joskus saan vähän rahaa kokoon, lähetän Osdorffille
matkarahat ja otan hänet luokseni asumaan, sen olen lujasti päättänyt.
Sillä raukalla on kurjat päivät. Hän näkee nälkää. Sukulaiset eivät
lähetä hänelle mitään, koska eivät halua häntä enää vaivoikseen.
Minusta se on halpamaista. Hän kirjottaa minulle mitä surkeimpia
kirjeitä. Niin pian kun vaan saan rahaa, lähetän hänelle kaksisataa.
Pitäväthän toisetkin, mikä koiraa mikä kissaa hupilaisenaan, miksi
ei minulla voisi olla tuommoinen miesparka kotitarvetta varten. Aina
Casimir riepuni on mukavampi pitää kuin tuommoinen tavallinen Louis
[ranskalainen nimi (äännetään luii). Siten kutsutaan ilotyttöjen
»miehiä» Berlinissä. Tarkempi selitys edempänä], joka meikäläisen
suhteen tahtoo esiintyä herrana ja isäntänä. Minä olen viimeinkin
päättänyt tyytyä kohtalooni. Ei ollut muuta neuvoa.
Kindermann on saanut puolitoista vuotta vankeutta. Häntä ei oltu voitu
varmasti todistaa paritukseen syypääksi, muuten siitä olisi tullut
kuritushuonetta.
Minun oloni alkaa taas olla siedettävää. Osan tavaroistani olen saanut
lunastetuksi takaisin panttilaitoksesta. Entinen vetovoimani on taas
alkanut vaikuttaa. Minulla on kundeja niin paljon, että usein voin
luovuttaa niitä muillekin. Iltaisin Keckillä tai Nationalissa parveilee
niitä ympärilläni kuin kärpäsiä sokerinpalan seutuvilla. Nyt, kun
vihdoinkin olen päässyt selville siitä, ettei tästä tämän parempaa
kuitenkaan enää tule, olen heittänyt hiiteen viimeisetkin arveluni.
Monta kertaa kuvailen mielessäni olevani kuollut. Kaikki ihmiset,
joiden kanssa nyt seurustelen, ovat vaan ruumiita. He ovat menettäneet
sielunsa ja todistavat olemassaolonsa kautta, että ilmankin semmoista
kojetta voi tulla toimeen — minä en sano _elää_.
Kielitaidostani on minulla lopultakin paljon hyötyä. Se vetää luokseni
rikkaita ulkomaalaisia, jotka maksavat hyvin, ja se on nyt minulle
pääasia. Niinpä oli eilen illallakin muuan venäläinen, joka ei osannut
sanaakaan saksaa, ja hän antoi minulle kolmesataa markkaa.
Vaunuparilla on ollut hyvä onni. Lokakuussa oppi Molly eräässä
ravintolassa tuntemaan rikkaan amerikkalaisen, joka tarjosi hänelle
vakinaista vuosirahaa. Molly sanoi ettei hän luovu »sisarestaan», ja
silloin amerikkalainen otti heidät molemmat, toisin sanoen hän sisusti
heille oman asunnon Taubenstrassen varrella ja antaa neljäsataa markkaa
kuukaudessa. Hän on ainoastaan neljä kuukautta vuodesta Berlinissä,
muun ajan saavat tytöt käyttää miten tahtovat.
Minulla on ollut todellakin vielä paljon opittavaa. Ensin tuntui
hirveältä, vaikka Anna Kindermann olikin jo pannut minut sangen hyvälle
alulle. Tässä kuolleiden maailmassa haisee mädänneeltä, siihen hajuun
täytyy ensin tottua.
Tytöt ja heidän »miehensä» muodostavat erityisen määrätyn järjestön
ja jonkinlainen yhteistunne kaikkien kesken on huomattavana.
Tarkastuksen alaisten ja meidän »puolisilkkisten» (s.o. tarkastuksesta
vapaiden) välillä ei ulkoapäin voi huomata mitään erotusta. Jokainen
puolisilkkinen pelkää kiinnijoutumista kuin ruttoa. Eiväthän ne
tarkastukset itsessään niin pelottavia ole, mutta hirmuisen vaikeaa
on tuo ulkonaisesta säädyllisyydestä luopuminen. Ja sitten asunnon
saaminen! Se on ankara asia. Jo meidänkin on vaikea saada kattoa
päämme päälle, mitä sitten tarkastuksenalaisten. Minä saan asua vielä
todellakin huokealla. Useimmat maksavat vuokraa seitsemän, jopa
kymmenen markkaa päivältä, vieläpä enemmänkin. Talonomistajat tahtovat
saada aineellista korvausta siltä varalta, että joku tyttö tulisi
poliisin kanssa tekemisiin, sillä siinä tapauksessa heitä uhkaa aina
vaara joutua syytteeseen parituksesta.
Usein olen ihmetellyt, minkätähden poliisi valvonnallaan tämän ammatin
tavallaan laillistuttaa, kun se kerran ei sallisi tyttöjen asua
missään. Noiden huimaavan korkeiden hyyryjen maksaminen on pelottavan
vaikeaa, monelle aivan mahdotonta. Hyvin puettuina täytyy meidän sitä
paitsi käydä ja onhan niitä paljon muitakin menoja. Minua esimerkiksi
on verotettu neljäntuhannen markan tuloista ja olen ilmotettu
kieltenopettajaksi. Oikeinkohan tosissaan viranomaiset luulevat kielien
opettamista Zimmerstrassen varrella niin tuottavaksi toimeksi? Mahtavat
he ajatella siinä jotain muutakin, mikäpä niitä tietää.
Miesten ja tyttöjen keskinäisen suhteen luulevat ihmiset, jotka eivät
oikein tunne elämää näissä piireissä, tavallisesti toisenlaiseksi kuin
se todellisuudessa on. Minäkin olin tuommoista louis'ta ajatellut
vain mieheksi, joka tuo tytöille kundeja, suojelee heitä, pakottaa
hävyttömiä tai huonosti maksavia vieraita muistamaan velvollisuutensa
ja on muuten tyttöön samassa suhteessa kuin orjanomistaja orjaansa.
Tämmöistä tosin kyllä myös tavataan, mutta tavallisimmin on tuo mies
sangen yksinkertaisesti tytön rakastaja. Se on aivan luonnollistakin.
Jokaisessa tytössä on kuitenkin sisinnä nainen, turvaa tarvitseva
ja rakkautta kaipaava nainen, jota sukupuoliyhteyden pelkästään
ammattimainen harjottaminen ei voi tyydyttää. Minun itseni on laita
niin. Minä antaisin mitä hyvänsä, jos minulla olisi _yksi_, vain yksi
_ainoa_ ihminen, joka kuuluisi minulle, johon voisin turvautua, josta
tietäisin: hän on olemassa minua varten ja minä häntä varten. Mutta
minkälaiseen mieheen hyvänsä en voisi yhtyä; useimmat täkäläisistä,
näihin piireihin kuuluvista, ovat tietysti kaiken arvostelun
alapuolella.
Voisi tehdä huvittavia huomioita, jos rupeaisi tutkimaan, mistä nuo
miehet ovat alkuaan lähteneet. Kaikki yhteiskuntaluokat ovat antaneet
osansa niiden rivien täyttämiseksi. Rappiolle joutuneita indiviidejä
tietysti kaikki. Eihän kukaan oikea mies rupee tyttöjen elätettäväksi.
Hyvin harvoilla on mitään tointa. Mutta heillä on keskinäisiä klubeja
ja voimisteluseuroja ja enimmäkseen he vetelehtivät kapakoissa aamusta
iltaan.
Kerran yritti tuommoinen mies ruveta minuakin lähentelemään, mutta
minä kiitin kunniasta. Tietysti kohteliaasti ja kaikessa ystävyydessä,
sillä ei ole juuri hyvä mennä heitä suututtamaan. Heidän joukossaan on
varsinkin yksi, tunnettu nimellä »itara Friedrich» — miksi häntä niin
kutsutaan, en tiedä; sekä tytöillä että miehillä on mitä kummallisimmat
liikanimet —, joka Keckin kahvilassa tulee aina istumaan minun
viereeni. Hän on oikeastaan lakitieteen tohtori — on näyttänyt minulle
paperinsa! — ja ollut valtion virassa, mutta pakotettu eroamaan.
Eräs nainen on hänen elämänsä turmellut, sanoo hän itse; minä luulen
kumminkin, että sen on tehnyt hänen juoppoutensa, sillä hän juo
hirveästi ja on säännöllisesti aina puoliyön aikaan sikahumalassa.
Mutta ennenkun hän on näin pitkälle ehtinyt ja siten täydelliseen
tiedottomuuden tilaan joutunut, on hänen kanssaan oikein rattoisa
puhella; huomaa kyllä että hän on lukenut mies ja kaikin puolin
sivistynyt henkilö. Sen vuoksi minua vähän kummastuttaa, että hänen
naisensa on aivan mitätön olento, tyhmä ja sivistymätön; luulisin hänen
parempiakin saavan, jos haluaisi. Minä tosin itse puolestani en huolisi
tuommoisesta juopporatista.
Tässä »puolimaailmassa» on aivan yhtä paljon erilaisia arvoluokkia
ja seurapiirejä kuin siinä toisessakin maailmassa. Ylimyssäädyn
muodostavat ne, joilla on rikas ystävä elättäjänä. Niihin pitäisi
oikeastaan minunkin kuulua ja kuuluisinkin, jollei Ludwig olisi saanut
päähänsä tuota järjetöntä avioero- ja naimistuumaa ja jollen minä itse
ollut niin suunnattoman tyhmä, että menin tuon tunnustukseni hänelle
tekemään. Kyllä sitä onkin ihminen välistä pöllö. Siis ylinnä ovat
ne, joilla on ystävä ja jotka elävät ainoastaan tätä ystävää varten
(semmoista minä nyt etsin), ja niistä vie monta porrasta alaspäin
kurjista kurjimpiin, jotka myövät itsensä markasta ja vähemmästäkin...
Kehuttavaa tämä elämä ei ole millään asteella, mutta siellä alhaalla se
on hirvittävää...
Lopulta on kuitenkin jokaisen naisen kovassa kohtalossa, joka näille
teille on eksynyt, jotain traagillista. Tietysti, minä myönnän sen,
tyttöjä on, jotka kokonaan ja _ainoastaan_ omasta kevytmielisyydestään
ovat huonoille jäljille joutuneet, mutta minä väitän, ettei yksikään
ainoa ole tehnyt sitä _aivan tahallisesti_ ja _täysin tietoisena_
tekonsa merkityksestä. Minä tunnen nyt lukemattomia naisia, jotka
elävät oman ruumiinsa myömisellä, mutta sen tiedän aivan varmaan, että
sadan joukossa heistä ei ole viittäkään semmoista, jotka eivät paikalla
käyttäisi hyväkseen tilaisuutta palata järjestettyihin oloihin, jos
sellainen heille tarjoutuisi. Maailmassa on niin paljo ihmisrakkautta
ja hyväntekeväisyyttä, on lastenseimiä ja vanhojenkoteja, on
rangaistujen pahantekijäin turvapaikkoja ja jumala ties mitä kaikkia
kauniita ja hyödyllisiä laitoksia, puutetta kärsiväin lähimäisten
hyväksi pidetään myyjäisiä, näytellään ja tanssitaan, mutta syvimmän
kurjuuden, mustimman pimeyden maailmaa harvoin pääsee valaisemaan
pieninkään välähdys todellisesta lähimäisenrakkaudesta. Kuinka moni
meistä antaisikaan »pelastaa» itsensä! Mutta ei parannuslaitosten ja
kaupunginlähetyksen kautta, tuolla alentuvalla tavalla, joka oman
erehtymättömän moraalinsa korkealta jalustalta tuntuu sanovan: »Minä
kiitän sinua, Jumala, etten ole niinkuin muut ihmiset — —» j.n.e.
— — Ei, sillä ilveilyllä ei meistä ketään pyydystetä. — — Ei, ennenkun
tässä asiassa voidaan saada parannusta aikaan, täytyy tulla uusi
maailmanjärjestys, täytyy tapahtua perinpohjainen muutos käsitystavassa
ja olosuhteissa. Ihmisten täytyy riisua pois vanha aataminsa ja unohtaa
kaikki ennakkoluulonsa. Raja-aidan täytyy hävitä. Vanhat kreikkalaiset
viettivät juhliakin hetairainsa kunniaksi ja foinikialaisilla ne
olivat erään jumalattaren palvelijoita, naispappeja. Silloin ne olivat
sukupuolensa kauneimpia, viisaimpia ja sivistyneimpiä, jotka Venusta
palvelivat, ja noiden antiikisten kansain sivistys ei totisesti
ollut huonompi kuin nykyisen ajan. Pitäisihän toki aina jokaisella
olla valta tehdä omalle ruumiilleen mitä tahtoo. Minkätähden pitää
yleisen mielipiteen välttämättä lausua tuomionsa jokaisesta, joka
menettelee eri tavalla kuin muut, ja hukuttaa hänet ylenkatseen
ja pilkan haisevaan lokavirtaan? Jos ilotyttöjen ammatti lakkaisi
olemasta halveksittu, niin vähenisi »ammatinharjottajain» lukumäärä
neljällä viidesosalla, jopa, en epäile yhtään sitä väittää, yhdeksällä
kymmenesosalla. Minä itse esimerkiksi ottaisin mielelläni vastaan
seuranaisen tai kasvattajan toimen, ja tahdonpa olla iankaikkisesti
kirottu, jollen tekisi kaikkea mitä voin velvollisuuksieni
täyttämiseksi, jos taas kerran tekisi mieleni johonkin mieheen yhtyä.
Mutta, puhumatta siitä että semmoista ei voi ajatella tapahtuvaksi
muuta kuin saduissa, että meikäläinen pääsisi tuollaiseen toimeen,
olisi siinä aina Damokleen miekka pään päällä riippumassa, ja niin
pian kuin entisyyteni tulisi tunnetuksi, seuraisi siitä potku ulos
ja vajoominen entistä syvemmälle lokaan. Jos meidän olemassaolomme
ei olisi häpeä ja palaaminen porvarilliseen elämään olisi jokaiselle
esteetön, niin useimmat, jotka vaan vähän aikaa ovat tätä kurjuutta
kokeneet, kääntyisivät takaisin harharetkiltänsä. Mutta nyt pysyvät
portit takanamme ikuisesti suljettuina. »Heittäkää kaikki toivo, te
jotka tästä sisään menette.» [Danten »Divina Commedian» mukaan kirjotus
helvetin portin yläpuolella.]
Se minua aina enimmän suututtaa, kun nuo poroporvarit tuovat
mukanaan vaimonsa yökahviloihin ja nämä siellä istuvat, nauravat ja
supattelevat eivätkä oikein tiedä miten olisivat, että paraiten tulisi
näkyviin erotus heidän himokkaan »siveellisyytensä» ja porvarillisen
loukkaamattomuutensa ja meidän turmeluksemme välillä. Tekisi mieleni
sylkäistä niitä vasten kasvoja, mokomiakin kanoja. Ikäänkuin joku
heikäläinen tietäisi, mitä elämä ja kärsimys ovat. Mitäpä he tietävät
elämän yöpuolista, joiden pimeydessä meidän täytyy kuihtua. Tahtoisin
huutaa heille vasten silmiä: Katsokaa eteenne, te ette ole vielä
elämänne lopussa, ehkäpä teillä on tyttäriä, joista kuolema teidät
erottaa ja jotka vielä kerran istuvat täällä muiden teidän kaltaistenne
ivallisten katseiden esineinä...
Tahtoisinpa kerran nähdä, ottaisiko joku noista monista rouvista, jotka
kristillistä laupeutta, hyväntekeväisyyttä ja lähimäisenrakkautta
ammattinaan harjottavat, tuommoista yökahvilan vierasta
talousapulaiseksi tai bonneksi. Huijui, mitenkä nyt semmoista voisi
ajatellakkaan, he kauhuissaan huudahtaisivat.
Minä annan palttua kaikelle kristilliselle rakkaudelle ja
hyväntekeväisyydelle. Ihmiset ovat kaikki petoja, hyeenoja, olkoon
heillä jos miten korea kuori peittämässä sisällistä kehnouttaan.
Nationalissa on varsinkin yksi tyttö, joka herättää minussa
mielenkiintoa, Dudaksi kutsuvat häntä. Hänellä on omituisen värinen,
vaalea tukka eikä ole oikeastaan pahan näköinen, mutta kantaa köyhyyden
ja kärsimyksen leimaa kasvoissaan. Hänen sulhasensa on linnassa;
äskettäin hän sanoi sen minulle ja kertoi, että hän sai aina potkun
tuolta mieheltä, jollei tuonut hänelle kylliksi rahaa kotiin, ja että
kerran hän oli saanut niin kovan täräyksen vatsaansa että emä viottui.
Hän oli kieltäytynyt todistamasta sulhastaan vastaan, mutta lääkärin
lausunnon nojalla hänelle oli tuomittu viisi kuukautta vankeutta. Nyt
tuo tyttö rukka odottaa pelolla sitä hetkeä, jolloin hänen rääkkääjänsä
pääsee taas vapaaksi, mutta kaipaa häntä kuitenkin myös ja suuttuu
kauheasti, jos joku lausuu hänestä semmoisen sanan, joka ei tyttöä
miellytä.
Täällä näkee useita hienoja tyttöjä, mutta harvoja todellisesti
kauniita. Tähän tämä saa loppua tältä päivältä — —