Viime kuukausilta on paljon kerrottavaa.
Monta kertaa olin Kindermannille ennustanut, että hänen vielä kävisi
hullusti. Mutta silloin minä ajattelin, että jonakin kauniina
päivänä meidän temppelimme tarkastettaisiin, ja kuvailin mielessäni
sitä rytäkkää, joka siitä seuraisi. Että hänen salonkinsa ja
erikoishuoneensa saattaisivat hänet poliisin kynsiin, sitä en ollut
osannut odottaakkaan.
Mutta kyllä hänen vieraansa kävivätkin lopulta julkeiksi! Mitä
sikamaisuuksia siellä lienee tehtykään, sitä en osaa sanoa. Siitä
puolesta Kindermannin ammattia en ole milloinkaan huolinut ottaa
selkoa. Äkkiä se vaan pääsi hyvään vauhtiin ja sievät rahat hän lienee
sillä ansainnut. Minkälaisia herroja ja naisia hänen luonaan on
käynyt... Se on aivan uskomatonta.
Poliisi siis sai vainua asiasta. Ja eräänä iltana oli muutamalta
parilta unohtunut ikkunaverhot auki, naapurit viereisessä talossa
olivat nähneet kaikki, ja seuraavana päivänä meni koko hökötys nurin.
Onneksi sai K. jo aikaisin aamulla viittauksen pikku L:ltä, joka aina
on hyvin selvillä kaikesta mikä poliisia koskee, ja voi vielä järjestää
asiansa. Hätätilassa hän olisi päässyt vielä lähtemään poiskin, mutta
hän ei tahtonut. Mieluummin sanoi hän istuvansa vaikka vuoden linnassa,
sillä sen jälkeen saa taas olla oma herransa. Sitä vastoin kehotti
hän minua panemaan kiireimmän kautta kapineeni kokoon ja matkustamaan
pois. Hän näytti oikein liikutetulta. »Minä vannon», sanoi hän, »että
Teillä ei ole koko jutun kanssa mitään tekemistä ja että Te ette mitään
tiedä. Minä olen Teitä rakastanut aina kuin omaa tytärtäni. Korkealle
olen tahtonut Teitä nostaa, ja olisipa se kaunista, jos nyt sen sijaan
syöksisin Teidät onnettomuuteen. Mutta jos joutuisitte kiinni, täytyisi
Teidän tarvittaessa vannoa, ettette mitään tiedä.»
»Väärää valaa en kuitenkaan tahtoisi tehdä», minä vastasin.
»Joutavia», sanoi hän halveksivasti, »mikä on väärä vala! Jos Te
uskotte Jumalaan, enkeleihin ja taivaaseen, niin eihän sitä silloin
saisi väärin vannoa. Mutta ei taivas ole meikäläisiä varten, ja kun me
sinne kerran emme muutenkaan pääsisi, niin yksi synti sinne tai tänne
ei merkitse mitään. Mitäpä tuommoinen vala on muuta kuin kunniasana?
Sanon Teille, että jos saisin tänään yhden groschenin jokaisesta
kunniasanasta, mitkä kunakin päivänä maailmassa rikotaan, niin huomenna
ajelisin nelivaljakolla Jungfernstiegiä pitkin.»
Sitten antoi hän minulle kaikenlaisia hyviä neuvoja lähimmän
tulevaisuuden varalta. Minun tuli matkustaa Berliniin ja etsiä käsiini
eräs hänen ystävänsä, jolla on siellä huoneita vuokrattavana. Sain
hänen osotteensa ja kirjeen hänelle vietäväksi. Tulisella kiireellä
panimme nyt minun tavarani kokoon, kello kaksi lähdin matkaan ja
kello kolme oli poliisi sulkenut talon ja ottanut rouva Kindermannin
huostaansa.
Ajoin ensiksi Berlinin radan asemalle, jätin sinne enimmät tavarani
ja menin itse rouva Adlerin luo Langenreiheen. Pyysin saada pariksi
päivää jäädä sinne, johon hän mielellään suostui. Olin niin väsynyt
ja masentunut, etten jaksanut sinä päivänä tehdä enää mitään muuta;
seuraavana päivänä kirjotin Ludwigille ja pyysin häntä tulemaan
sinne. Hän tuli heti ja oli aivan suunniltaan tuon sensatsionijutun
johdosta, josta ilta- ja aamulehdet olivat tienneet kertoa, eikä
päässyt päivittelemästä että minä olin »tietämättäni» joutunut asumaan
tuommoiseen paheiden pesään. Sitten veti hän minut syliinsä ja sanoi,
ettei hän enää kauempaa voinut nähdä minun koditonna ja yksinäisenä
harhailevan maailmassa. Hän eroisi vaimostaan ja naisi minut. Aamulla
hän oli sen jo sanonut hänelle, siitä oli tullut myrskyinen kohtaus,
ja nyt hänen vaimonsa oli vanhempainsa luona. Vielä samana iltana hän
aikoi käydä asianajajan puheilla ryhtyäkseen valmistaviin toimiin.
Minä en vastannut aluksi mitään. Silmieni eteen kuvastui jotain
houkuttelevan kaunista, olin näkevinäni tulevaisuuden täynnä tyyntä
rauhaa ja todellisuudeksi muuttuneena kaiken sen, mikä nyt on vaan
harhanäköä. Olinhan minä tähän elämään niin kyllästynyt, — ja se oli
ihana ajatus saada taas ruveta elämään rauhassa, uskollisen, hellän
sielun huolenpidon alaisena, joka uskoi minuun kuin evankeliumiin.
Mutta nämä tunteet olin pian voittanut ja kohta olin taas selvillä
siitä, että silta minun entisen ja nykyisen elämäni väliltä on
ainiaaksi hävitetty. Toinen ajatus nousi mieleeni: tehdä hyvätyö, sanoa
Ludwigille kaikki ja sovittaa hänet jälleen pienen vaimonsa kanssa.
Mistä minä sain rohkeuden tunnustukseni tekoon, en vieläkään käsitä, se
kävi alussa hitaasti ja katkonaisesti, mutta vähitellen yhä varmemmin,
kuivasti ja koruttomasti tuli kaikki kuuluviin koko elämäkertani
semmoisena kuin se on ollut. Sanoin hänelle kaikki. Hän tuli ensin
vaaleaksi kuin palttina, sitten viheriäksi ja keltaiseksi ja näytti
olevan tukehtumaisillaan.
»Eihän tuo ole kaikki totta, Thymian», sanoi hän viimein, »se on vaan
sinun mielikuvitustasi, se ei voi olla totta.»
»Totta se on sittenkin», sanoin minä. »Minä olen ollut jo monen miehen
oma, kaikkien, jotka ovat minua halunneet ja joilla on ollut kylliksi
pientä rahaa voidakseen ostaa minun lempeni...
Silloin hän hyppäsi ylös, tarttui minua käsivarteen semmoisella
voimalla, jota en olisi luullut hänessä olevankaan, heitti minut
menemään niin että kaaduin, ja alkoi raivota kuin mieletön huoneessa.
Repäisi ikkunan auki, viskasi siitä kukat ulos, niin että pihalla
leikkivät lapset rupesivat kovasti huutamaan, sieppasi kuvat seiniltä
ja heitti minun päälleni, potki minua jaloillaan ja sylki minua
kohden, purkaen suustaan katkonaisia lauseita: Ja tuota hylkiötä minä
olen rakastanut! Tuommoisen lutkan tähden minä olen ajanut vaimoni
pois kotoa — Kuin pyhimystä olen sitä palvellut — Ja se onkin narttu
— yleinen — —. Minä istuin sohvassa ja annoin hänen raivota, sillä
mitä hurjemmin hän elämöi, sitä rauhallisempi ja keveämpi tuli minun
olla. Kyllähän minä tiedän, että minä yleisten siveyskäsitteiden ja
yhteiskuntajärjestyksen kannalta katsoen olen tehnyt väärin ja olen
useimpain ihmisten silmissä »langennut» olento, yhteiskunnan hylkäämä
paaria. Mutta sen tiedän myös, että koko minun elämäni, kaikkien
hairahdusteni taustana on syvä suru, ja jos Ludwig olisi todella
minua rakastanut, sillä suurella, pyhällä, puhtaalla rakkaudella,
johon hänen luulin kykenevän, jos hän olisi minua niin rakastanut,
silloin hän olisi antanut suruni tähden minulle anteeksi ja unohtanut
vikani. Silloin hän olisi nähnyt minussa onnettoman ja olisi kaikesta
huolimatta minulle sylinsä ja sydämensä avannut. Ja silloin olisin
minä ollut hänen omansa, — _kokonaan_, ruumiineni, sieluineni...
Olisin ollut hänelle uskollinen _viimeiseen_ hengenvetooni asti,
olisin seurannut häntä maailman ääriin, nähnyt nälkää hänen kanssaan,
mennyt kuolemaan hänen edestään... Mutta nyt — hänen raivonsa ja
raa'at solvauksensa ilmaisivat minulle, että hänkin on vaan tavallinen
keskinkertainen poroporvari, jonka lyhytnäköiset silmät eivät voi
tunkeutua ulkonaisten vaikutusten läpi näkemään sisäisiä, vaikuttavia
syitä.
Minun syyllisyyteni takaa kohoaa onnettomuuden majesteetti... Mutta hän
näki ainoastaan synnin. —
Rouva Adler hyökkäsi sisään, uhkasi hakea poliisin ja vaati
vahingonkorvausta, ja sanoi minunkin saavan mennä matkaani, jos
vastakin saisin noin raivokkaita vieraita. Ludwig heitti kolme
kultarahaa pöydälle ja tarttui hattuunsa. »Minä olen tänään menettänyt
uskoni ihmisiin», huusi hän mennessään. »Silloin Te olette paljon
voittanut», vastasin minä kylmästi.
Iltapäivällä menin Eimsbütteliin, jos mahdollista vielä kerran
nähdäkseni lastani. Ilma oli purevan kylmä. Kostea kylmyys tunki läpi
vaatteitteni ja pani minut vilusta värisemään. En juuri toivonutkaan
saavani mitään nähdä, sillä ei ollut luultavaa, että lasta semmoisella
ilmalla tuotaisiin ulos. Aioin jo kääntyä takaisin, mutta samassa
Petersin ovi aukeni ja ulos astui tyttö taluttaen kädestä Erikaa. Se
oli aivan kuin suuri parisilaisnukke valkeassa puvussaan, mustine
kiharoineen. Seurasin heitä vähän matkaa ja huusin viimein lasta
nimeltään. Se kääntyi katsomaan taakseen, tunsi nähtävästi minut ja
rupesi haikeasti itkemään, ojentaen käsivarsiaan hoitajaansa kohti.
Arvaan että he ovat lapsiparalle puhuneet minusta jotain pahaa, sillä
se huomattavasti pelkäsi minua kovasti, ja hoitajatyttö, joka myöskin
seurasi ohjeitaan, nosti lapsen syliinsä ja laittautui kiireimmän
kautta pois. Minä annoin heidän mennä ja jatkoin matkaani. Käsitän
nyt itsekkin olevan parasta, etten yritä enää koskaan tavata pikku
Erikaani. Iltasella matkustin Berliniin.
* * * * *
Tuloni Berliniin ei tapahtunut erikoisen hyvillä enteillä. Minussa
oli aikamoinen nuha ja yskä ja vähän kuumettakin. Yötä olin Bellevue
hotellissa ja päivän tultua läksin Zimmerstrasselle etsimään rouva
Beidatschia. Hän asuu toisessa kerrassa ja hänen nimikilpensä viereen
oli kiinnitetty kolme nimikorttia (nyt niitä on minun korttini kanssa
neljä): Heinrich Beidatsch, asianajaja; Sisarukset Blunck, ihon ja
käsien hoitoa, hierontaa; Ella Ronach, tanssijatar. Minä soitin ja
rouva Beidatsch tuli itse avaamaan. Paksu, lihava ihminen vaaleassa
karttuunanutussa, kasvot veltot ja kellertävät, nenällä rillit,
jotka tekivät hänet sangen hassun näköiseksi, ja kädet pitkät ja
huomattavasti laihat muun ruumiin lihavuuteen verrattuna.
»Mitä Te haluatte?» hän kysyi. Minä sanoin terveiseni ja pääsin heti
sisään. »Vai niin! Te tulette Pietschin Annan luota? Käykää edemmäksi,
neiti, täällä on tosin vähän epäjärjestystä, mutta koetetaan tulla
toimeen.» Hän vei minut keittiöön, jossa parhaillaan kaalikeitto
kiehua porisi tulella, täyttäen huoneen suloisella tuoksullaan.
Yhdellä seinällä oli korisohva, johon minut pantiin istumaan. »No, nyt
kertokaa, mitä se Pietschin Anna oikeastaan hommaa.»
Minä kerroin. »Oho, kyllä se on mahtanut olla sitten paksua, sillä Anna
on ollut koko ikänsä ovela veitikka. Hän osaa konstinsa...» sanoi hän,
»me ollaan nimittäin koulukumppanuksia ja naapurusten lapsia.»
Ehdottomasti tulin tarkanneeksi rouvaa lähemmin ja tein vertailuja.
Olisipa ollut mahdoton arvata häntä samanikäiseksi Kindermannin
kanssa, joka hienoissa puvuissaan tekee varsin nuorekkaan, miltei
ylhäisen vaikutuksen. Istuessamme siinä vastapäätä toisiamme kaalipadan
höyryissä, huomasin kumppalini minua hyvin tarkasti katselevan ja näin
myöskin, että hänen veltot kasvonsa saivat yhä ystävällisemmän ilmeen.
Puheltuamme siinä yhtä ja toista kysyin viimein, oliko hänellä ehkä
joutilasta huonetta.
»Teillekö itsellenne?» hän kysyi. Minä myönsin. »Sittenpä Te
tulettekin kuin kutsuttuna. Meidän paras huoneemme kadun puolella eri
sisäänkäytävineen on juuri tullut tyhjäksi. Minulle ei ole tietysti
samantekevää, kenen saan vuokralaiseksi. Meillä asuu vaan parempia
naisia, jotka eivät ole tarkastuksen alaisia, minun tyttöni harjottavat
kaikki jotain ammattia. Mitä työtä Te teette? Jotain Teidän täytyy
ilmottaa. Osaatteko hoitaa käsiä taikka hieroa vai aiotteko pyrkiä
teatteriin tai harjotella sairaanhoitoa?»
Ilmotin hänelle aikovani antaa opetusta kielissä. Sanoin osaavani hyvin
ranskaa ja englantia ja samoin italiaa ja venättä.
»Erittäin hyvä», sanoi hän, »kieltenopettaja, se on sangen hienoa.
Pannaan sitten heti Teidän puolestanne ilmotus »Lokalanzeigeriin».
Minun poikani, asianajaja, saa sen kirjottaa.»
Halusin nyt nähdä tuota huonetta, ja hän lähti näyttämään tietä.
Ei se juuri miellyttävältä näyttänyt, ikkunaverhot olivat likaiset,
matto rikkipoljettu ja hankautunut, huonekalujen punaiset
nukkapäälliset vaalistuneet. Toisella sivuseinällä on sohva ja nurkassa
sänky irtonaisen seinän suojaamana. Minun täytyy tunnustaa, että minua
suorastaan hirvitti ajatella että pitäisi jäädä asumaan tämmöiseen
paikkaan.
»Paljonko tästä pitäisi maksaa?» kysyin.
»Sata kahdeksankymmentä markkaa kaikkiaan.»
Luulin kuulleeni väärin. Sata kahdeksankymmentä markkaa — — silloinhan
voin sanoa asuneeni K:n luona, jossa minulla oli todellakin hieno
huone, miltei ilmaiseksi!
»Kuukaudessa?» kysyin.
»Tietysti, luulitteko että vuodessa?» sanoi rouva nauraen.
»Minusta se on kovin paljo», sanoin minä.
»Paljo? Älkäähän toki, neiti! Ette kai Te nyt puhu tosissanne?
Päinvastoin. Se on hyvin vähä. Ajatelkaa mikä vaara meitä vuokraajia on
aina uhkaamassa. Sen vähemmällä ei Teitä ota kukaan. Eihän noin hieno
daami viitsi ruveta muutamasta markasta riitelemään.»
Rupesin tuumimaan. Hotelliin en voinut jäädä pitkäksi aikaa, ehkäpä
oli edullista aluksi ottaa huone, vaikkapa yksinkertainenkin, jossa
sai olla häiritsemättä. Sovittiin siis asiasta ja illemmalla tuotin
tavarani sinne.
Minun oli niin vaikea olla, etten jaksanut mitään ajatella. Uunista
tuli savua huoneeseen. Sänkyvaatteet haisivat kloorilta, ja koko yön
kuulin ihmisiä tulevan ja menevän. Aamulla en päässyt sängystä ylös,
minussa oli kuume ja pistoksia kyljessä. Rouva Beidatsch toi minulle
aamiaisen mukana nähtäväksi käsikirjotuksen tuohon ilmotukseen. Se oli
minusta sangen omituisen näköinen; se oli näet tämmöinen:
Neiti Thymian
Gotteball antaa opetusta englannin,
ranskan, venäjän ja italian kielissä.
Kysyin rouva Beidatschilta, miksi nuo kaksi ensimäistä sanaa oli pantu
tuolla tavalla ikäänkuin otsakkeeksi.
»Niin, katsokaas neiti», sanoi hän, »siinäpä se on juuri niksi!
Mitenkäs herrat voisivat muuten tietää? Saattaisi käydä muuten niin,
että saisitte oppilaiksi pelkkiä pojannulikoita. Täällä Berlinissä on
toki moni seikka toisin kuin maaseudulla, johon Hamburgkin vielä on
luettava.»
Minä olin niin väsynyt ja kipeä, etten jaksanut edes vastata. Illalla
täytyi hakea lääkäri, ja hän sanoi minussa olevan keuhkokuumeen.
Ensimäiset päivät makasin siinä mistään välittämättä, myöhemmin olin
usein tuntikausia tiedottomana. Väliajoilla oli tilani kauhea. Kuume
nousi neljäänkymmeneen asteeseen ja siitä ylikin. Tylsänä, puoleksi
tiedottomana katselin niitä henkilöitä, jotka liikkuivat vuoteeni
läheisyydessä. Siellä näkyi, paitsi rouva Beidatschia, kaksi tyttöä,
toinen musta- ja toinen punatukkainen, molemmilla samanlainen puku,
punainen pusero ja musta hame, ja vielä kolmas, pieni, hoikka,
vaaleanverinen tyttö. Nuo kolme pitelivät minun tavaroitani aivan kuin
omiaan, koettelivat minun hattujani ja nuttujani, tuntui siltä kuin
olisivat jo jakaneet keskenään perujani. Onneksi oli matkakirstuistani
kaksi lukossa, ja niissä olivat muun muassa koristeeni. Muutaman viikon
kuluttua, kun olin tullut vähän paremmaksi, sain selville että nuo
kolme tyttöä olivat minun asuintovereitani. Totuuden tunnustaakseni
on minun muuten mainittava, että sisarukset Blunck — Molly ja Dolly —
käyttäytyivät hyvin miellyttävästi ja osanottavaisesti minua kohtaan,
toivat minulle usein kukkia ja hedelmiä ja olivat aina valmiita
auttamaan. Tanssijatar — hän on Apolloteatterin köörissä — ei ole
minua niin paljon miellyttänyt. Rivoja suustansa he ovat kaikki
kolme, en eläissäni ole ennen kuullut semmoisia puheenparsia, joskin
Kindermann, Konni ja heidän ystävänsä olivat jotenkin pitkälle päässeet
siinä taidossa. Istuessaan minun huoneessani he kertoivat toisilleen
seikkailujaan, ja sillä tavalla minä pääsin perille monesta seikasta
minulle siihen saakka aivan uudessa ja tuntemattomassa maailmassa.
Herra Jumala, kyllä tämä on sentään kamalaa! Ne herrat, joiden kanssa
olen tähän asti seurustellut, olivat toki kavaljeereja, he eivät olleet
raakoja eivätkä antaneet minun tuntea että... j.n.e. Mutta täällä,
jossa kaikki lasketaan markoissa ja groscheneissa... kauheaa!
Parantumiseni kävi hyvin hitaasti. Välistä itkin yöt läpeensä. Kaikki
elämän uskallus oli minusta kadonnut. Ympäristöni vaikutti minussa
semmoisen tunteen kuin olisin arvossa alentunut, elämän saastaisimpaan
soppeen viskattu, ja halusin kuolla pois koko kurjuudesta. Sitten
alkoi terveyteni vähitellen palata ja kuolemankaipuu katosi. Ensi
kerran noustessani sängystä kohtasi minut ikävä yllätys. Yksi
matkakirstuistani, se jossa säilytin rahojani, oli avattu väärällä
avaimella ja yhdeksänsataa markkaa, jotka Hamburgissa olin nostanut
pankista, oli hävinnyt ja sitä paitsi briljanttisormus (ensimäinen
lahjani Glimmiltä) sekä briljanttinen rintaneula. Minä nostin tietysti
hälinän, mutta rouva B. rupesi huutamaan kuin riivattu ja kielsi
minua yrittämästäkään usuttaa poliisia hänen niskaansa. Hän ei ollut
muka mikään varas eikä pitänyt varkaita talossaan, hänen »kunniansa»
oli ainoa pääoma, jonka hän omisti (herra armahtakoon, mahtaa se
eukko parka olla sitten köyhä!) j.n.e. Varmaankin oli ne minulta jo
hotellissa varastettu, sillä kirstuhan oli koko ajan ollut minun
silmieni edessä j.n.e. Tytöt vannottivat minua myöskin, etten kääntäisi
poliisin huomiota heihin, kun jo muutenkin saivat elää alituisessa
pelossa ja tuskassa j.n.e. Mitä nyt oli tehtävä? Minä pidin suuni
kiinni; en minä itsekään tahtoisi mielelläni joutua poliisien kanssa
tekemisiin. Mutta katkeralta se tuntuu. Yhdeksänsataa markkaa! Miltei
kaikki minun rahani. Kun olin suorittanut laskuni rouva B:lle, maksanut
rohdot ja lääkärin, jäi jäljelle tasan neljä markkaa kaksikymmentä
pfennigiä. Rouva B. neuvoi minua panttaamaan jotain talvivaatteistani,
koska en tänä vuonna niitä kuitenkaan enää tarvitse. Sen teinkin. Hän
vei itse panttilaitokseen minun sitsinuttuni» ja Ludwigilta saamani
soopelipuuhkan ja toi niistä todellakin kolmesataa kolmekymmentä
markkaa, mikä minua suuresti ilahutti. Kuka on varastanut rahani ja nuo
molemmat koristeet, sitä en vieläkään tiedä. Voihan se olla lopultakin
mahdollista, että ne on viety jo hotellissa. Tyttöjä minä en yhtään
epäile, oikeastaan en rouva B:tä myöskään, pikemmin sitten hänen
poikaansa, tuota niinkutsuttua asianajajaa. Se on perin vastenmielisen
näköinen, ruma mies, jonka koko olento muistuttaa jotain iljettävää
loiseläintä. Mutta ei hänkään ole tietääkseni ollut milloinkaan yksin
minun huoneessani. No, poissa mikä poissa, eikä se suremalla takaisin
tule.
Ensimäinen, joka otti huomioon minun ilmotukseni, oli muuan
pojanroikale, jolla oli tuskin vielä korvantaustat kuivana. Hän kävi
heti suoraan asiaan ja esiintyi niin raa'asti, että heitin hänet ovesta
ulos. Silloin hän meni seuraavalle ovelle, Mollyn ja Dollyn luo, ja
antoi hieroa itseänsä. He nauroivat minulle myöhemmin ja sanoivat
minua aika tomppeliksi. Sen jälkeen tuli pari muuta kundia, joille
olisin mieluimmin antanut potkun, mutta lopuksi... Nyt olen pannut
»Tageblattiin» ja »Vossische Zeitungiin» toisen ilmotuksen, jolla
toivon saavani todellisia oppilaita kielitunneilleni. Usein kaipaan
kovasti työtä, jotain säännöllistä tointa, ja ennen kaikkea toverikseni
sivistynyttä ihmistä, jonka kanssa voisi kunnollisesti puhella.
Keskustelut päiden tyttöjen kanssa ovat suoraan sanoen hirvittäviä.
Molly ja Dolly ovat syntyisin kunniallisista pikkuporvarisperheistä
ja ovat ennen olleet puotityttöinä. Jonain päivänä he olivat oppineet
tuntemaan erään rouvan, joka myöskin harjotti käsienhoitoa ja
hierontaa, ja tämä oli kutsunut heitä käymään hänen luonansa (à la Anna
Kindermann). Siitä se sitten meni askel askelelta eteenpäin, aivan
samoin kuin minun oli käynyt. Viimein tuo eukko oli vietellyt heidät
tekemään pieniä varkauksia puodissa, asia tuli ilmi ja Molly ja Dolly
saivat kumpanenkin neljä kuukautta. Vapaiksi päästyään he päättivät
vastakin pysyä yhdessä ja esiintyä aina sisaruksina. Kun he käyvät aina
samoin puettuina, kutsutaan heitä tuttaviensa piirissä vaunupariksi. He
ovat jo monasti tahtoneet minua mukaansa iltaisin, mutta ei minusta ole
siihen. En ole vielä päässyt oikein entisiin voimiini. Eläintarhassa
käyn usein kävelemässä. Siellä on nyt kaunista. Mutta ilman keväiset
tuoksut ja maan raitis vihannuus herättävät minussa suruisia ajatuksia.
Maailma on niin täynnä saastaisuutta ja lokaa.