Minä olin tänä kesänä ensin Kosmoksen kanssa kolme viikkoa
Ilsenburgissa, se tahtoo sanoa: minä asuin itsekseni ja merkitsin
vieraiden luetteloon nimekseni Rouva Gotteball Hamburgista. Niin tein
varsinkin Ludwigin vuoksi, sillä tuo ukko riepu on pahasti pikiintynyt
minuun ja mahdottomasti mustasukkainen. Hän kävi sunnuntaisin minua
tervehtimässä, tuli aina lauantai-iltana ja palasi taas pyhäiltana
Harzburgiin, jossa hän rouvineen oleskeli. Sen ajan oli Kosmos taas
Hannoverissa. Brocken-hotellissa tapasimme kerran Ludwigin rouvineen,
jonka viimemainitun nyt ensi kerran näin. Pieni, hento nainen,
nähtävästi kalvetustautinen, laiha, kapearintainen. He istuivat
pöydässä minua vastapäätä ja minä en voinut kääntää silmiäni tuosta
rouvasta. Hän säälitti minua, en tiedä oikeastaan minkätähden. Ludwig
on liiaksi hienotunteinen ihminen antaakseen vaimonsa milloinkaan
huomata rakkauden puutetta hänessä. Pikemmin minun tulisi kai häntä
kadehtia kuin sääliä. Niitä paria tuhatta, jotka Ludwig minulle uhraa,
ei hän suinkaan kaipaa, tuo ylellisyydessä elävä, jonka yksikään
toive ei jää täyttymättä. Hänellä on vielä vanhemmat ja koti eikä
häntä kiusaa tuo synkkien ajatusten lauma, joka ilkeinä, mustina
käärmeinä ympärilläni kiemurrellen minua alinomaa ahdistaa, jollen
huumaus-aineilla tee itseäni tunnottomaksi. Minä en saa, minä en
uskalla enää ajatella.
Ludwig ihan nieli minut katseillaan. Myöhemmin kävelin vähän aikaa
yksin ulkona. Joka puolella näin istuvia, seisovia ja käveleviä
ryhmiä, tyytyväisiä, iloisia, puhelevia ihmisiä. Ilma oli selkeä,
kuulakan kirkas ja lämmin, mutta silti raitis, sunnuntai-ilma parasta
laatua mitä toivoa voi. Mutta minun mieleni ei iloinnut. Minä tunnen
paljon ihmisiä ja paljon miehiä, jotka pyrkivät minun suosiooni ja
uhraavat suuria rahasummia sentähden, ja kumminkin todellisuudessa olen
yksinäinen ja hylätty. Minä seison keskellä maailmaa, elämä kihisee
ja kohisee ympärilläni, ja sittenkin olen monta kertaa mielestäni
aivan yksin, ikäänkuin yksinäisellä saarella valtameren keskellä.
Siinä hiljaa seisoessani ja katsellessani ilmaan tuli Ludwig yhtäkkiä
kiirehtien luokseni. Hän oli poiminut vihkosen Brocken-myrttiä, jota
kuuluu löytyvän vain erityisistä paikoista, ja toi sen minulle. Minä
jaoin kukat kahteen osaan ja annoin hänelle puolet takaisin rouvalleen
vietäväksi.
»Hän tulee myös iloiseksi, kun näkee sinun etsineen niitä häntä
varten», sanoin. »En ole tähän saakka tiennytkään, että sinulla on niin
sievä pikkunen rouva, Ludwig.»
»Kauneutta ei hänessä ole nimeksikään», vastasi hän, »sitä paitsi on
hän oikullinen, hemmoteltu ja äärettömästi itsepäinen.»
»Hän on hyvin nuori», sanoin minä.
»Ei nuorempi kuin sinäkään, Thymian.»
»On, paljon nuorempi», minä sanoin, »hän on vielä lapsi mieleltään ja
kokemuksiltaan, sen näkee heti päältäkin. Tuommoisesta vaimosta voi
mies tehdä mitä tahtoo. Jos hän on kymmenen vuoden päästä riitaisa,
sisukas, pikkumainen, häijy akka, silloin _sinä_ olet hänet siksi
tehnyt. Mutta jos hän on herttainen, miellyttävä, ystävällinen
vaimo, on sekin sinun työtäsi, Ludwig. Miehen tulee tehdä vaimonsa
onnelliseksi. Varmaankaan se ei ole aina helppoa. Mutta semmoiset
vaimot kuin sinun ovat helpot tyydyttää. Heissä tulee vaan aina pitää
elävänä vakaumus, että heitä rakastetaan...
»Sinä puhut kuin kirja, Thymian», sanoi Ludwig, »vaan miten voipi
istuttaa vaimoonsa vakaumusta, joka perustuu erehdykseen ja valheeseen?
Minä rakastan vain yhtä naista — sinua, Thymian!»
»Ei se ole mikään synti, kun valehtelee hyvässä tarkotuksessa», sanoin
minä; »jollet muuten, niin voit ainakin rakastaa häntä kuin lasta, joka
on uskottu huostaasi. Ole hyvä hänelle! Jos sinä joskus antaisit hänen
tuntea, että sinä rakastat jotain toista naista enemmän kuin häntä, ja
minä saisin sen kuulla, silloin tulisi meistä paikalla ero.»
Hän suuteli kättäni eikä vastannut mitään. Mutta seuraavana päivänä
sain hehkuvan rakkaudenkirjeen, jossa hän pyysi minua muutamiksi
viikoiksi mukaansa Ostendeen, koska hänen vaimonsa piti lähteä
vanhempainsa kanssa Franzensbadiin. Ei minulla ollut mitään syytä
kieltäytyä.
Elokuun alussa lähdettiin matkaan ja viime viikolla tulimme takaisin.
Se oli hauska aika. Oikeastaan on ihmeellistä, miten kaksi ihmistä
voivat mukaantua toisiinsa, miten suuresti jonkun yksilön määrätyt
luonteenominaisuudet vaikuttavat toiseen, joka on hänen kanssaan
alituisessa ja likeisessä yhteydessä. Minulla olisi ollut tilaisuutta
Ludwigin selän takana tehdä ylhäisiä ja intresantteja tuttavuuksia,
mutta minä suoraan sanoen en voinut häntä pettää. Jos Ludwig olisi
tuommoinen tavallinen itsekäs, jokapäiväinen hyvän- ja pahansekainen
ihminen, niinkuin useimmat ovat, taikka jos varmaan tietäisin,
että pelkkä aistillinen himo vetää häntä minun puoleeni, niin enpä
todellakaan olisi antanut hänen olemassaolonsa estää itseäni muidenkin
kanssa huvittelemasta. Mutta hän on niin hyvä, niin omaa etuaan
katsomaton, että olisi ollut kerrassaan halpamaista pettää hänen
luottamustaan siellä. Ja — jumalan kiitos — ilkeä minä en ole. Miten
minä oman itseni suhteen menettelen ja miten oman elämäni järjestän,
se on asia, joka ei liikuta ketään muuta; mutta mitään ilkeää tai
halpamaista tekoa ei kukaan ole voinut tähän saakka minun syykseni
panna. Minun mielestäni elämä olisi täydellisempi ja siveysopin
korkeimpia vaatimuksia enemmän lähentelevä, jos ihmiset eivät laatisi
niin paljon sääntöjä toisilleen ja alituiseen pyrkisi määräilemään
ja mestaroimaan toistensa töitä ja toimia, vaan kukin saisi olla ja
elää miten parhaaksi näkee. Jokaisen pitäisi saada viljellä mielensä
mukaan sitä alaa, joka elämän suuresta puutarhasta on hänelle suotu.
Jos naapurini kylvää omalle alueelleen hyödyllisiä kyökkikasveja ja
vihanneksia, viljelee siinä ruusuja, taikka jos häntä huvittaa siinä
kasvattaa myrkyllisiä kukkia ja hengittää niiden huumaavia tuoksuja,
sehän toki on minulle yhdentekevää, _jollei hän minua sillä häiritse_.
Jos hän pysyy siivosti omassa piirissään, ei _minulta_ vihanneksia
varasta taikka minun ruusujani poimi eikä myrkyllisten kasviensa
tuoksulla minun aistejani vaivaa, jos hän ei kiipee aitansa yli minun
viljelyksiäni hävittämään, niin ei kai se minuun kuulu, mitä hän tekee.
Halpamielinen on minun ajatukseni mukaan ihminen ainoastaan silloin,
kun hän tahallaan koettaa loukata ja vahingoittaa toista, taikka sitten
toisen osottaman luottamuksen pettää ja törkeästi väärinkäyttää.
Ludwigin vilpitön rakkaus vaikuttaa hypnotisesti minuun, niin että
tunnen hänestä virtaavan samanlaista tunnetta itseenikin. Minä en
rakasta häntä oikealla vaimonrakkaudella — semmoiseen minä luullakseni
ylimalkaan en kykenekkään. Pikemmin voisin sanoa tuntevani jonkinlaista
äidillistä hellyyttä tuota kymmentä vuotta vanhempaa miestä kohtaan.
Hänen hyvyytensä ja rakkautensa täyttävät kuin lämmin, puhdas ilmavirta
vaivatun, väsyneen sieluparkani ja herättävät eloon kaikki mitä siinä
on hyvää ja jaloa, mutta juuri siitä syystä tunnen seurustelun Ludwigin
kanssa olevan itselleni vaarallista, sillä jos nyt yhtäkkiä alkaisin
katsella elämääni toisin silmin kuin tähän asti, olisi kaikki lopussa
ja minulla ei olisi enää muuta neuvoa kuin hävitä maailmasta. Siksi
olen hyvin tyytyväinen, että kesä on lopussa ja saan taas Hamburgin
ilmaa hengittää. Minä teen kolme ristiä »hyväin- henkien» yli ja ajan
ne ulos.