En voinut kestää kauempaa. Eilen menin Petersiin ja sain semmoisen
vastaanoton kuin voin odottaakkin.
Tuskin oli tyttö laskenut minut saliin, kun hänen armonsa itse,
puolison saattamana, hyökkäsi sisään tulipunaisena kiukusta ja rupesi
minulle ärjymään. Se oli häpeämätöntä julkeutta minun puoleltani, hän
huusi, että yhä uudestaan ja uudestaan tuppauduin lapsen läheisyyteen,
ja jos se vielä kerran tapahtuisi, he kutsuisivat poliisin avukseen.
Mutta tällä kerralla en minäkään ollut vaiti, vaan annoin heti sanan
sanasta.
»Vai niin», vastasin, »vai sillä tavalla! Mitä pahaa minä olen lapselle
tehnyt, että tässä poliisin pitäisi asiaan sekaantua?»
Minä sain taas hermotäristyksen; olisin tahtonut lyödä tuota rouvaa
korvalle. Konsuli vanhus koetti välittää. »Eihän vaimoni sitä ihan niin
sananmukaisesti tarkota. Mutta itse asiassa meillä on syytä pyytää,
että vihdoinkin jättäisitte meidät rauhaan. Teillä oli julkeutta
käskeä lasta sanomaan teitä äidiksi... neidin läsnäollessa! Lapsi ei
ole enää niin nuori, ettei hänen mieleensä voisi jäädä jotain muistoa
tuommoisista kohtauksista. Täytyyhän Teidän toki ymmärtää, ettei
semmoinen voi mitenkään jatkua.»
»En ollenkaan ymmärrä sitä», minä huusin. »_Minullakin_ on oikeuksia
tähän lapseen, jonka olen synnyttänyt maailmaan, ihmisoikeuksia,
äidinoikeuksia, joita ei pirukaan voi minulta riistää. Minä tahdon
välistä nähdä lastani, minä _tahdon_.»
Rouva Peters haukkui minua hävyttömäksi olennoksi ja käski paikalla
lähteä talosta. Mutta konsuli sanoi:
»Mene Agnes sinä pois ja anna minun puhua yksin neidin kanssa, kyllä
hän tulee vielä järkiinsä.»
Ja kun rouva oli mennyt, hän tarttui minua käsivarteen ja puhui:
»Tietäkää, lapseni, että jos Te yhä edelleenkin vaivaatte
meitä merkillisillä vaatimuksillanne, niin minä annan herra
poliisikomisariukselle pienen viittauksen, että hän pitäisi hiukan
silmällä Teitä ja Teidän elintapaanne. Isänne on kirjottanut minulle,
että hänellä ei ole Teistä mitään tietoa ja että Te olette hänen
suureksi surukseen jättänyt huomioon ottamatta kaikki hänen neuvonsa ja
varotuksensa. Teidän koko esiintymisenne osottaa, että Teillä on paljon
rahoja käytettävänänne. Mistä Te nämä rahat saatte, se ei kuulu minuun
enkä halua sitä tietää, mutta Teille ei ole tuntematonta, että meidän
poliisimme ei niissä asioissa ymmärrä leikkiä. Luulen sentähden, että
tuommoinen silmälläpito ei liene Teille oikein hauskaa...»
Tahdoin vastata jotain, mutta en voinut. Olin kuin puulla päähän lyöty
ja häpesin kauheasti tuota vanhaa miestä. Lorun loppu oli se, että
minä läksin sieltä kuin piesty koira, luvattuani ensin lujasti etten
vastedes enää yritä tavata Erikaa (jota lupausta tietysti en pidä).
Ulos tultuani aloin juosta pitkin katua niin nopeasti kuin pääsin.
Mieleni oli maan tasalla, kärsimäni nöyryytys painoi kuin raskas taakka
ruumistani. Kaikki minua vaivasi. Alushameitteni kahina, jota muuten
niin mielelläni kuuntelen, kiusasi nyt hermojani. Juoksin ja juoksin,
juurikuin olisin koettanut päästä häpeääni pakoon. — Oi, tätä kurjaa
elämää! —
Illalla meillä oli suuret kemut. Kaikki yksityishuoneet oli tilattu.
Minä join samppanjaa niin että menin tunnottomaksi ja tänään sairastan
kohmeloa.
Sinisessä salongissa esitettiin paratiisin elämää. Siinä en ollut
mukana, se vaikuttaa minuun vastenmielisesti. Muuten siellä oli
joukossa myöskin pari kauppiaanrouvaa St. Paulista. »Hienoja naisia»
niissä on usein. Eihän se ihme olekkaan, kun elää päivästä toiseen
mitään tekemättä, syö ja juo hyvin, rahaa on kyllä eikä huolia mitään,
jos siinä yksitoikkoisuudessa tulee joskus koettaneeksi kummallisiakin
keinoja väsyneiden hermojensa virkistämiseksi. Mutta nuo poroporvarien
vaimot saisivat tyytyä soppapatoihinsa ja miehiinsä ja pysyä kauniisti
kotona.
Minä olin niin hiivassa, että riisuutuessani revin kalliin
pitsileninkini pilalle, kun en kyennyt hakasia avaamaan. Olen
lahjottanut sen pesijättäreni tyttärelle, joka pyrkii varieteehen.
Kosmos, joka oli seurassani, saa ostaa minulle sen sijaan uuden.