Huomenna lisää — —

* * * * *

Oi, miten tyhjä ja autio meidän talo on, kun Elisabeth on poissa! Nyt

meillä on taloudenhoitajana leski, imeläsuinen, hyvinvoivan näköinen

henkilö, sileänaamainen ja mustatukkainen. Rouva Lene Peters on hänen

nimensä. Hän puhuu hyvin hitaasti ja jonkunlaisella laulunuotilla,

venyttäen sanojen lopputavuja. Minä en voi häntä sietää, vaikka hän

koettaa aina olla hyvin kohtelias ja äidillinen minua kohtaan. Hänen

olennossaan on jotain teeskenneltyä, kavalaa. Hän häärii aina sillä

tavalla isän ympärillä, että jos isä hänet viettelee, sitä ei tarvitse

ihmetellä, sillä häneltä raivataan kaikki esteet tieltä. Veteen ei

_tuo_ juokse, siitä saa olla varma.

Ennen en ole tuommoisista seikoista huomannut mitään, mutta nyt

tarkastan molemmin silmin, mitä ympärilläni tapahtuu.

Välistä minä tunnen kauheaa vastenmielisyyttä itseäni ja koko

ympäristöäni kohtaan. Isän ja minun väliin on tullut näkymätön seinä.

Hän ei sitä tunne, mutta minä! Elisabethin haamu erottaa meidät. Tiedän

kyllä ettei minulla ole oikeutta tuomita isää, joka minua rajattomasti

rakastaa, mutta noina hirveinä hetkinä särkyi minussa jotakin:

kunnioitus ja luottamus isääni kohtaan on minusta kadonnut.

Muuten ei tietysti _minulla_ ole mitään oikeutta ruveta mahtailemaan.

— Herra jumala, miten kurjaa minun elämäni on ollut tuosta yöstä

alkaen... Tahtoisin päästä pois. Vihaan Meinertiä, mutta kuulun

kuitenkin hänelle yhä vielä. Useinkin lukitsen oveni, ennenkun menen

maata. Mutta se on kuin noiduttua. Kesken unenkin herään hänen

hiljaiseen koputukseensa, ja vaikka ensin puren hampaani yhteen ja

makaan liikkumatta, jokin salaperäinen voima, joka on väkevämpi kuin

minun tahtoni, ajaa kuitenkin lopuksi aina minut ylös ja ovea avaamaan.

Tuon turmiollisen yön jälkeen olen muuttunut aivan toisenlaiseksi.

Välistä luulen että ihmiset voivat nähdä jo päältäni, miten minun

laitani on, enkä uskalla enää katsoa ketään suoraan silmiin. Varsinkin

pelkään Frieda tädin teräviä silmiä. Hän tarkastaa minua usein niin

epäilevästi, että monasti olen luullut hänen aavistavan jotakin; mutta

minä itse katselen muita ihmisiä myös aivan toisella tavalla kuin ennen.

Minä en voi esimerkiksi enää seurustella vapaasti Osdorffin kanssa.

Minun täytyy aina katsella hänen käsiänsä, noita valkeita, pehmeitä,

kauniita käsiä, jotka jo ennen minua niin suuresti miellyttivät. Mutta

nyt syntyy minussa niitä katsellessani aivan omituisia tunteita.

Välistä tunnen kiihkeää halua antaa noiden kauniiden, sileäin, valkeain

käsien lyödä itseäni. Kerran kasvoi tämä halu minussa niin kovaksi,

että ilmaisin sen hänelle.

»Lyökää minua», sanoin, »raapikaa, nipistäkää minua, Osdorff. Tahtoisin

tuntea tuskia Teidän käsistänne.» Hän katsoi minuun ihmeissään.

Katseemme kohtasivat toisensa. Hänen raukeihin silmiinsä syttyi outo

hehku. Sama hehku, jonka ensi kerran olin huomannut tuona hirveänä yönä

Elisabethin kuoleman jälkeen Meinertin silmissä.

»Mitä tyhmyyksiä — minäkö tekisin Teille pahaa, Thymian! Kauniit tytöt

ovat olemassa sitä varten, että heitä rakastettaisiin ja hyväiltäisiin.

Enhän minä ole toki mikään raakalainen...» Sametinhienoila kädellään

silitti hän hiljaa ja hitaasti minun poskiani. Suljin silmäni

päästäkseni näkemästä hänen kasvojansa, hänen tylsiä, velttoja

piirteitään ja harmaita kalansilmiään. Mutta kädet, kädet — ne tekevät

minun hassuksi — —

Siitä asti sinuttelemme toisiamme ja yhdymme usein yksinäisissä

paikoissa.

Huolimatta hänen henkisestä tyhjyydestään ja tylsistä kasvoistaan

minä pidän hänestä — niin — en tiedä kuinka sanoisin, niinkuin piennä

lapsena pidin siniseen silkkiin puetusta nukesta, jonka isä kerran

matkalta tullessaan toi minulle. Pidän hänestä, niinkuin pidetään

jostain esineestä, johon ollaan totuttu, niinkuin tarvekalusta, josta

ei voi luopua. Olemme luvanneet pysyä toisillemme ikuisesti uskollisina

ystävinä, minne kohtalo askelemme maailmassa ohjanneekin. Hänen käsiään

rakastan yhä vielä — hulluuteen asti. — Oi jumala!

* * * * *

Taas on jotain uutta minulla kerrottavana.

Isä menee uusiin naimisiin. Ja kenen kanssa? Madame Lene Petersin.

Hitto vieköön, se muija ei ole tyhmä! Minun täytyy totta puhuen melkein

kunnioittaa hänen viisauttaan, taikka ehkä paremmin sanoen viekkauttaan.

Viime sunnuntaina isä sen minulle ilmotti.

Minusta hän näytti vähän alakuloiselta. Taloudenpito emännöitsijän

avulla ei ottanut ajan pitkään oikein menestyäkseen, sanoi hän.

Täytyi saada rouva taloon. Kun hän ei halunnut ruveta suuriin puuhiin

naimistansa varten, oli hän päättänyt ottaa sen, mikä oli lähinnä

saatavissa, nimittäin rouva Petersin, joka oli sievännäköinen, reipas,

siisti ja säästäväinen nainen. Olisiko minulla mitään sitä vastaan,

kysyi hän viimein.

»Ei», vastasin minä ja tunsin samalla, miten kasvoistani veri pakeni

sydämeen. — Ajattelin Elisabethia, jonka täytyi uhrata nuori elämänsä

valmistaakseen sijaa tuolle viekkaalle silmäinpalvelijalle, henkilölle,

joka sivistysmäärästään päättäen on aikaisemmin ollut palveluspiika.

Lene Peters on viisaampi kuin kokematon, pahaa aavistamaton Elisabeth

raukka oli. Hän tahtoo ensin saada virallisen eläkekirjan. —

»Et sinä tule sen vuoksi vahinkoa kärsimään, lapsi kultani», sanoi

isä, joka luultavasti omalla tavallansa selitti minun kalpenemiseni.

»Sinun omaisuutesi on varmassa tallessa eikä sinun tarvitse alistua

häntä tottelemaan. Hänellä ei ole sinulle mitään sanottavaa. Jos joskus

jotain tapahtuisi, tulee sinun kääntyä vaan minun puoleeni. — Ensi

kesänä matkustamme me molemmat, sinä ja minä, Syltiin taikka Zoppotiin.

Sinä opit siellä tuntemaan maailmaa ja saat ihailijoita, ainokaiseni.»

Minä en vastannut mitään ja seisoin hiljaa kuin uhrilammas, kun hän

minua suuteli.

Seuraavana päivänä kihlaus julaistiin. Lauantaista kolme viikkoa heidät

pitäisi vihittämän. Vihittäköön vaan, minulle se on aivan samantekevä.

Toivotan heille onnea.

* * * * *

Jaha, nyt on siis Lene apteekkarinrouva Gotteball. Koetan tulla hänen

kanssaan toimeen niin hyvin kuin voin. Äidiksi häntä tietysti en kutsu,

mutta olen koettanut pakottaa itseäni sanomaan häntä edes tädiksi.

Muuten näyttää siltä, kuin hänelle olisi todella tullut kiire päästä

naimisiin. Meinert ainakin luulee niin. Minä vaan en ymmärrä, miten hän

on menetellyt saadakseen läpiajetuksi asian, joka ei ollut kellenkään

muulle onnistunut. Hän on oppimaton ja tyhmä kuin kana, eikä hänessä

kauneuttakaan ole juuri haitaksi asti, huolimatta hänen sileistä

kasvoistaan ja lihavanpyöreistä ruumiinmuodoistaan.

En voi selittää, mistä johtuu mieleni ainainen apeus. Kaikki tuntuu

vaan ikävältä ja tympeältä. Usein minä saan sydämentykytystä. Meinert

on antanut minulle digitalistippoja, mutta ei ole apua niistäkään.

Siveellinen vastenmielisyys, jota jo kauan sitten olen tuntenut itseäni

kohtaan, kasvaa välistä niin suureksi, että saa aikaan suorastaan

ruumiillisen äitelyyden tunteen.

En ole puhunut Meinertille siitä mitään enkä Osdorffille. Äskettäin,

kun oli illallispöydässä suolattuja kurkkuja, rupesi mieltäni

kääntämään niin, että olin näkevinäni siinä pelkkiä niljaisia,

viheriöitä käärmeitä. Koko yön vielä sen jälkeenkin kiemurteli ja

mateli jotain viheriää silmieni edessä. Tämä on ihan hirveätä. Minua

pelottaa, mutta en tiedä itsekään mikä.

* * * * *

Laupias jumala! Kun aloin tähän kirjaani kirjottamaan, en olisi

mitenkään voinut aavistaa, että minä vielä tulisin niin paljon kokemaan

elämässäni. Oikeastaan ei ole ollut minulla tähän asti paljoakaan

hyvää ja hauskaa kerrottavana. Mutta se tuntuu minulle todelliselta

helpotukselta, kun saan tähän paperille tyhjentää kokonaan sydämeni;

minusta on aivan kuin kirjottaessani saisin puhella hyvän, uskotun

ystävän kanssa. —

Niinkuin olen maininnut, on jo kauan aikaa tuntunut oloni vaikealta,

olen ikäänkuin aavistanut jonkin kauhean, tuntemattoman vaaran minua

uhkaavan. Monasti olen sulkeutunut huoneeseeni saadakseni rauhassa

itkeä, tietämättä oikein mistä syystä, ainoastaan oman mieleni

apeudesta, ja se on aina tuottanut vähän helpotusta.

Lene on katsellut minua epäluuloisesti ja rupesi kerran tekemään

minulle kaikenlaisia viekkaita kysymyksiä, että tiesinkö muka minä...

ei, sitä en voi tähän kirjottaa, miten hän sanoi. Minä sekä punastuin

että vaalenin, ja Lenen värjäsi kiukku vallan viheriäksi. Yhtäkkiä,

ennenkun ehdin mitään enempää ajatella, hän hyökkäsi kimppuuni ja

samassa paukahti kummallekin puolen päätäni kirvelevä korvapuusti,

niin että minulta oli mennä näkö ja kuulo sekaisin ja rupesin kovasti

huutamaan. Silloin syöksyy isä huoneeseen, iskee kiinni Lenen

käsivarteen, tyrkkää hänet takaisin, paiskaa seinää vasten, potkasee

jalallaan ja tahtoo lyödä häntä, mutta minä heittäydyin väliin, ja

silloin Lene huutaen ja kirkuen ilmaisee kaikki... Hän oli jo kauan

sitten huomannut sen minun liinavaatteistani, sanoi hän, ja valitti

että minä tuotin häpeää taloon. Hän katui, että oli ensinkään suostunut

rupeemaan sellaisen perheen jäseneksi. Isän olisi pitänyt tyytyä vaan

toivorikkaaseen tyttäreensä eikä vetää muita ihmisiä tuommoiseen

häpeään. — Silloin isä taas hyökkäsi hänen kimppuunsa — minä juoksin

ulos, löin oven perässäni lukkoon ja karkasin pitkin portaita omaan

kamariini, lukitsin oven sielläkin ja heittäydyin vuoteeseeni ja jäin

siihen liikkumatonna makaamaan, hehkuvin poskin mutta silmät kuivina.

Ja minun oli niin paha olla, niin paha — en voi sitä sanoakkaan,

päätäni pakotti ja poltti kuin olisi kokonainen rovio sen sisällä

palanut. En voinut oikein ajatellakkaan, ajatukset kiersivät vain

vimmattua vauhtia tuota yhtä kysymystä: mitä tästä nyt tulee? Pitääkö

minun seurata Elisabethin esimerkkiä ja mennä järveen, vai pyydänkö

Meinertiltä myrkkyä? Vai heittäydynkö junan alle ja annan sen rusentaa

itseni kuoliaaksi? Että minun kaikissa tapauksissa täytyy elävien

ilmoilta poistua, se päätös on mielessäni varma kuin amen kirkossa.

Jäin koko illaksi sinne ylös enkä tahtonut ensinkään mennä alas, mutta

jonkun ajan kuluttua tuli isä oven taa ja pyysi minua avaamaan ja hänen

äänensä tuntui niin kummallisen vapisevalta ja itkuiselta, että minä

pian hiivin ovelle ja avasin sen. Kuumeesta hehkuvilla silmilläni näin

isän menneen kovin kurjan ja kuihtuneen näköiseksi, ja yhtäkkiä huomaan

makaavani hänen sylissään ja itken ja hän itkee myös ja suutelee minua,

emmekä kumpikaan voineet itkultamme sanaakaan lausua.

»Lapsi, lapsi! Minun armas, pikkunen tyttö rukkani! Sano minulle

vaan, puhuiko tuo vaimo totta? Onko se Meinert?» sai isä viimein

vaivalla kysytyksi. Minä nyökkäsin. Isä ähkyi tuskissaan. »Oi jumala,

oi jumala», hoki hän kerran toisensa jälkeen. Ja sitten taas: »Lupaa

minulle vain, ettet tee mitään tuhmuutta, pikku raukkani. Minä puhun

Meinertin kanssa, kyllä kaikki vielä korjaantuu.» Minun täytyi kädestä

pitäen luvata hänelle, etten tekisi mitään pahaa itselleni. Itse pyysin

häneltä, että saisin seuraavan päivän olla rauhassa itsekseni ja että

ruoka tuotaisiin minulle omaan huoneeseeni. Isä suostui kaikkeen.

Myöhemmin tuli Meinert. Hän oli aivan raivoissaan. »Olisit heti sanonut

minulle, miten asiat ovat, niin ei tämä olisi päässyt näin pitkälle»,

hän huusi, »minä olisin antanut sinulle muutamia tippoja, ja kaikki

olisi kunnossa. Nyt tästä tuli kaunis juttu. Isäsi uikuttaa kuin vanha

akka, äitipuolesi on pannut ulinallaan koko talon ylösalaisin, ja

huomenna tämän tietää koko kaupunki. Frieda Gotteball tietysti istuu

alhaalla arkihuoneessa ja on ottanut selon juurta jaksain koko jutusta.»

Frieda täti! Tämä ajatus vei minulta viimeisetkin voimat. Näin tuon

vanhan naisen ankarain, läpitunkevain silmäin katselevan itseäni

ja sydämeni jäykistyi pelosta, häpeästä ja kauhusta. »Anna minulle

myrkkyä», sanoin Meinertille. Hän naurahti kuivasti. »Myrkkyä! Sitäkö

tämä vielä puuttuisi! Minulla ei ole nyt muuta keinoa kuin naida sinut.

Jos isäsi ottaa minut osakkaaksi liikkeeseen, olkoon menneeksi, muuten

kiitän kunniasta». Hän kiiruhti ulos ja minä jäin makaamaan. Kauhun

väreet karsivat ruumistani. Ajattelin että minun täytyy mennä naimisiin

Meinertin kanssa, ja silloin yhtäkkiä, ikäänkuin se olisi minuun

jostain ulkoa tullut, oli mielessäni varmana ja lujana päätös: ennemmin

kuolen. Vaikka veteen tai junan pyörien alle ennen kuin Meinertin

vaimoksi. Minä en voi, en voi, en, en — — —

En osaa selittää, miten tämä on oikein tapahtunut, mutta se on niin,

että minun tunteeni ovat yhtäkkiä kokonaan muuttuneet. Nyt minä sen

varmaan tiedän: minä vihaan Meinertiä. Hän on roisto. Kun ajattelenkin

häntä, tuntuu kuin jokin iljettävä mato ryömisi pitkin ruumistani. Kun

ajattelen sitä mahdollisuutta, että tulisin olemaan koko elinaikani

sidottuna tähän mieheen, että olisin tuomittu ainaiseksi, kuolemaan

asti kuulumaan hänelle, silloin mustuu maailma silmissäni. Minä en

tahdo, en, en — — —

* * * * *

Frieda täti ei tietenkään voinut pitää salaisuutta omassa hallussaan,

ja kaksi päivää tuon kauhean tapauksen jälkeen, joka yllätti minut

kuin varas yöllä, tuli hän meille mukanaan muita sukulaisia, nimittäin

eno Pohns ja täti Frauke, eno Dirk Thomsen ja täti Trine. Ja kaikki

istuivat vierashuoneessa ja pitivät perheneuvottelua siitä, miten minun

suhteeni nyt oli meneteltävä... Aivan samoin kuin ennen, silloin kun

minut T—hen lähetettiin.

Minä olin ylhäällä omassa huoneessani, mutta siinä kykkiessäni ikkunan

vieressä pisti yhtäkkiä päähäni, että pitäisi mennä alas kuuntelemaan,

mitä ne siellä päättävät. Hiivin hiljaa portaita alas ja pujahdin

arkihuoneeseen, jonne voin avonaisesta tirkistysreijästä kuulla kaikki

mitä vierashuoneessa puhuttiin. Joskus työnsin verhoa hiukan syrjään,

ja silloin en ainoastaan kuullut, vaan näinkin kaikki mitä siellä

kokouksessa tehtiin.

He näyttivät olevan kaikki hyvin kiihottuneita ja kiivaasti

siellä puhuttiin. Frieda täti ei ollut ennättänyt edes riisuutua,

päällysvaatteissa ja hattu päässä hän istui pöydän ääressä, riutuneen

näköisenä ja kasvot tummanpunaisina. Kuulin heidän puhuvan siitä,

että minun pitäisi mennä Meinertin kanssa naimisiin. Isä sanoi, että

Meinertistä tulisi hänen liikekumppaninsa ja asia järjestyisi sillä

tavalla aivan itsestään, ja rakkaiden sukulaisten ei tarvitseisi

turhanpäiten semmoista melua nostaa. Kihlaus julaistaisiin heti ensi

päivinä. Mutta silloin Lene päästi aika porun ja valitti surkealla

äänellä, että nyt hänen lapsensa jäisivät aivan osattomiksi, hänelle

itsellekään ei jäisi mitään, vaan saisi mennä uudestaan palvelukseen

ja laittaa lapsensa vaivaistaloon, jos isä sattuisi kuolemaan. Isä

käski hänen pitää suunsa kiinni ja eno Dirk ja Pohns vakuuttivat,

että ei ole mitään muuta keinoa tästä pulasta pääsemiseksi; tosin se

oli kauhea häpeä koko suvulle, mutta ei tämä ollut ensimäinen eikä

viimeinenkään kerta, kun tämmöistä tapahtui. Kesken kaikkea syöksähti

Frieda tädin ääni esiin kuin jääkylmä vesisuihku. »Luuletteko sitten,

että Thymi huolii Meinertistä?» Kaksi sekuntia oltiin huoneessa aivan

hiljaa, sitten syntyi yleinen äänten hälinä, kaikki huusivat että

muusta ei voinut olla puhettakaan, että minun oli pakko tehdä se, ja

yli kaikkein muiden kaikui Lenen ääni: »Sepä olisi kaunista, jos hän

vielä panisi vastaan, sittenkun on kerran — — Saa kiittää onneansa,

kun pääsee naidun vaimon kirjoihin — —.» Samassa oli yleinen riita

käynnissä. Se oli alkanut niin äkkiä, etten huomannutkaan ennenkun se

oli täydessä vauhdissa. Frieda tädin ääni kuului ensin kovinna: »Enpä

tosiaankaan tiedä, onko oikein tehty jättää lapsiparka noin vaan tuon

Meinert lurjuksen haltuun. Sietää vielä ajatella, kumpi onnettomuus on

vaikeampi kantaa, häpeätahra nimessä vai koko elinajan kestävä onneton

avioliitto...»

»Sinä olet järjiltäsi, Frieda,» huusi Frauke täti kiihtyneenä, »ei kai

hän voi jäädä tähän entisellä tavalla elämään. Kun on kerran laittanut

itsensä semmoiseen asemaan, niin tyytyköön myös seurauksiin. Koska hän

on Meinertin kanssa pitänyt peliään, ottakoon myös hänet miehekseen.»

»Se on myöskin minun mielipiteeni», sanoi isä, »naimisella tästä

pulasta paraiten päästään.»

»Semmoisen miehen kanssa!» huusi Frieda täti, »semmoisen roiston,

joka käyttää hyväkseen alaikäisen lapsen yksinkertaisuutta ja

tietämättömyyttä tehdäkseen hänet onnettomaksi... Ja että sinä hänen

isänään et käsitä, mihin turmioon sinä tämän naimiskaupan kautta

lapsesi syökset Oletko sinä isä? Kurja roisto sinä olet, aivan

samanlainen kuin tuo kumppanisi. Niin, semmoinen sinä olet,» hän huusi

ja iski nyrkkinsä pöytään, »sinäkö muka olisit mies kasvattamaan lasta,

vieläpä tyttöä! Sinä — sinä! Enkö minä ole sitä aina sanonut ja sinulta

melkein polvillani rukoillut, että tyttö olisi ripille päästyään

lähetetty pois kotoa johonkin kasvatuslaitokseen? Sinun on syy. Sinua

me tässä istumme tuomitsemassa emmekä tuota onnetonta, vieteltyä

lapsiraukkaa, ettäs sen tiedät!

»Minua?» huudahti isä. »Minä olen rakastanut lastani enemmän kuin

mitään muuta maailmassa, Frieda. Minua et voi mistään syyttää.»

»Syytänpä sittenkin. Sinä olet häntä rakastanut, sanot. Mutta minä

kysyn, onko se oikeaa rakkautta, että tekee lapselleen kaikessa

mieliksi ja sanoo niin ja amen kaikkeen, mitä se tyhmyydessään vaan

keksii ja panee toimeen? Tämä talo ei ole mikään sopiva olinpaikka

kasvavalle tytölle. Apteekki on jo kauan ollut huonossa maineessa. Tämä

ei ole ollut kunniallinen talo sitten sinun ensimäisen vaimoparkasi

kuoleman eikä täällä ole sen jälkeen ollut mitään oikeaa perhe-elämää.

Porttola tämä on, huorapesä — niin — niin — — semmoinen tämä on...

Ainoa kunniallinen henkilö, joka täällä on näinä vuosina emännöinyt,

oli tuo tyttö poloinen, joka myöskin on sinun omallatunnollasi — sinä

naisten raiskaaja, sinä — —»

»Ainoa?» kiljui Lene. »Enkö sitten _minä_ ehkä ole kunniallinen

ihminen, vai olenko minäkin tuommoinen — —?»

»En minä voi sinua muuksikaan kutsua», huusi Frieda täti vastaan.

Kuin ammuttu nuoli lensi Lene tuoliltaan suoraan Frieda tädin kimppuun,

tarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja huusi niin paljon kuin jaksoi:

»Olenko minä semmoinen? Sinä kyttyräselkä marakatti! Peruutatko sanasi

ja pyydätkö anteeksi, taikka minä väännän sinun lampaannaamasi nurin,

ettet sitä enää milloinkaan saa kohdalleen...»

Frieda täti ei ollut hidas liikkeissään hänkään, vaan iski paikalla

kyntensä Lenen kasvoihin, niin että tältä pääsi poru, ja silloin

hyppäsivät kaikki paikoiltaan, mikä milläkin äänellä huutaen, eno Pohns

sieppasi paksun kävelykeppinsä, joka hänellä on aina polviensa välissä,

ja rupesi sillä huitomaan yli pöydän tappelevia naisia kohti, joita

hän tietysti ei tavannut, mutta osui sen sijaan kattolamppuun, jonka

kupu ja lasi tulivat tuhansina sirpaleina helisten lattiaan. Silloin

naiset irtautuivat toisistaan, ja Frieda täti rupesi silittelemään

takkuun mennyttä tukkaansa ja Lene juoksi ulos, luultavasti huuhtomaan

silmiään, joita Frieda täti oli ehkä liian kovakouraisesti pidellyt.

Heti sen jälkeen tuli Meinert sisään. En voinut heti kuulla, mitä hänen

kanssaan neuvoteltiin, kun naiset yhä puhuivat niin kiihkeästi, että

muiden ääniä oli vaikea kuulla. Luulen heidän puhuneen siitä, että

Meinert tulisi apteekin osakkaaksi, ja kun sekä eno Pohnsilla että

eno Dirkillä on siihen suuria kiinnityksiä, täytyy ensin kysyä heidän

mieltänsä asiasta. Näytti siltä kuin he eivät olisi oikein mielellään

suostuneet, ja Frieda täti vaati että ensin pitäisi kysyä minulta,

tahtoisinko minä ottaa Meinertiä miehekseni.

Työnsin silloin verhoa aukon edestä hiukkasen syrjään ja näin suoraan

edessäni Meinertin kalpean, ivallisen naaman, eikä milloinkaan se ollut

näyttänyt minusta niin iljettävän vastenmieliseltä kuin sillä hetkellä.

»Niin, arvoisat herrat», sanoi hän ja hieroi laihoja, luisevia käsiään.

»Jos asiat ovat sillä tavalla, niin annetaan kaiken jäädä entiselleen.

Ei kenenkään pidä luulla, että minulla tässä jutussa on mitään

pyydettävää. Päinvastoin. Minä en kiellä mitään. Minulla on ollut

pieni seikkailu Thymianin kanssa. Hyvä. Seuraukset tulevat näkyviin.

Bon. Koska hän on minun isäntäni ja paraan ystäväni tytär, olen valmis

tekemään velvollisuuteni ja naimaan hänet. Tahdon olla gentleman.

Muuten — jos en olisi semmoinen, jos tahtoisin olla pikkumainen, olisi

minulla kylliksi syytä peräytymiseen. Thymian on aika rakkari — — siinä

tytössä on temperamenttia. Hän on pitänyt peliään myöskin nuoren kreivi

Osdorffin kanssa... Kuka silloin voi todistaa, että juuri minä — —?»

Koetin tukkia korviani, etten kuulisi enempää. Polveni vapisivat.

Maailma musteni silmissäni. Heti kun vähän toinnuin, riensin

huoneeseeni, otin hattuni ja juoksin ulos, tietämättä minne oikeastaan

aioin. Eteenpäin vaan, pois kotoa, minne jalat veivät. Ja ne veivät

minut suoraan sululle. Menin samaa tietä, jota Elisabeth oli minun

edelläni kulkenut. Mutta kun olin päässyt perille ja kumartuen

kaidepuun yli katsoin alas mustaan, kuohuvaan veteen, valtasi minut

kauhea pelko. Tartuin lujasti kaiteiden ylimpään orteen ja yritin

heilauttaa itseni yli, mutta jalkani olivat kuin maahan kiinni

kasvaneet. Seisoin siinä vaan yhä ja tuijotin alas veteen ja toivoin

makaavani syvällä sen alla, mutta toiselta puolen pelkäsin kuitenkin

kauheasti kuolemaa, joka siellä alhaalla vaani minua. »Hampaat yhteen

vaan ja silmät kiinni», kuulin Elisabethin sanovan, ja samassa tuli

mieleeni, että minä olin viime aikoina saanut käydä läpi samain

koettelemusten kuin hänkin ennen kuolemaansa; samanlainen selittämätön

tuska oli meitä kumpaakin ahdistanut ja sama aavistus tuntemattomasta

vaarasta, joka jossain väijyy uhriansa.

»Mene, tee se pian!» lausui ääni sisässäni, »älä ole niin kurjan

pelkuri.» Ja minä koetin taas pakottaa itseäni hyppäämään alas, ja

taas piti jokin salaperäinen voima jalkani kiinni maassa ja tuskastani

huolimatta tunsin väkevän elämänhalun virtaavan kuumana suonissani ja

voittavan kaikki kuoleman ajatukset.

Tilani oli epätoivoinen, aivoissani ajatukset riehuivat ristiin rastiin

kuin hurjistuneet, raivoisa tuska poltti kaikkia jäseniäni. Minulla

oli vaan yksi toivo: että menisin tajuttomaksi enkä milloinkaan siitä

tilasta heräisi.

Miten kauan siinä lienen seisonut, en tiedä. Yhtäkkiä kuulin jonkun

mainitsevan nimeäni, käännyin ympäri ja näin edessäni Frieda tädin

kalpeat, surulliset kasvot, jotka katsoivat minuun kyyneleisillä

silmillään. Ne näyttivät merkillisesti muuttuneilta, ikäänkuin kaikki

kovuus ja terävyys olisi niistä sulanut pois.

»Thymian, tule lapsi parkani», hän lausui, »tule minun kotiini!»

Hän otti minun käteni kainaloonsa ja minä seurasin häntä kuin unessa,

antaen vastustamatta hänen viedä itseäni minne tahtoi. En milloinkaan

ennen ollut kuullut hänen puhelevan sillä tavalla kuin silloin. En

ole koskaan aavistanut, että hänen äänessään voisi olla semmoinen

lämmin, sydämellinen sointu. Aina olin kuullut hänen vaan riitelevän ja

haukkuvan, ja nyt, kun minä olin niin paljon rikkonut ja kävelin kuin

vaivainen syntinen hänen vieressään, kuulin hänen suustaan ainoastaan

lempeitä, helliä ja lohduttavia sanoja. Minusta tuntui sillä hetkellä,

kuin olisi minulla ollut paljon anteeksi pyydettävää tältä omituiselta

vanhukselta, kuin olisin siihen saakka lapsellisessa tyhmyydessäni

ollut sokea, kun en ollut nähnyt, miten uskollinen, hyvä sydän hänellä

oli karkean ja epämiellyttävän ulkokuoren alla.

Hänen pienessä arkihuoneessaan oli pimeä, kun me tulimme sisään. Minä

istuin sohvaan, laskin käsivarteni pöydälle ja painoin pääni niiden

varaan, ja täti silitti kädellään hiljaa hiuksiani taas puhutellen

minua hellästi: »Lapsi parka! Voi sinua onnetonta tyttö rukkaa! Mitä ne

ovat sinusta tehneet...»

»Minä olen niin pahasti tehnyt, täti», minä sanoin, »että olisi paras,

jos saisin kuolla.»

»Ei niin, Thymian», sanoi hän vakavasti. »Kuolleet eivät voi enää

mitään tehdä, ja sinulla on paljon tehtävää, jos tahdot sovittaa

rikoksesi. Sinulla on edessäsi ankara työ, mutta sinun pitää näyttää,

että sinusta kaikesta huolimatta tulee vielä kelpo tyttö.»

»Mutta minä en rupee Meinertin vaimoksi», huusin itkien, »ennen menen

järveen.» Täti nyökkäsi myöntyväisesti. »Sitä minä juuri ajattelin,

enkä minä voi sinua siitä moittia. Ole rauhassa, kultaseni. Minä puhun

isän kanssa. Koetetaan katsoa, miten tässä olisi paras menetellä.»

Hän puhui minulle vielä pitkän aikaa. Minä en kaikkia hänen sanojaan

enää muista, sen vaan muistan, että hänen puheensa oli lempeää,

ystävällistä, ei yhtäkään kiivasta eikä moittivaa sanaa, ei mitään

purevia viittauksia. Lopuksi hän kertoi minulle kauniista rouva Claire

Gotteballista, kantaäidistäni, jonka isän isoisä oli tuonut köyhänä

tyttönä mukanaan Parisista. Kun olivat olleet neljä vuotta naimisissa,

oli hän jättänyt miehensä ja kaksi lastansa ja karannut erään kauppiaan

keralla Indiaan, ja sen koommin ei hänestä ollut kuulunut mitään. Hänen

nimensä on pyyhitty pois Gotteballin perheen historiasta, mutta joku

pisara tuon kevytmielisen ranskalaisen ilotytön verta oli kuitenkin

periytynyt hänen jälkeläisiinsä, ja sen vaikutus tuli yhä vielä

näkyviin, se oli kuin kirous, joka painoi koko sukua.

»Isäin pahat teot kostetaan lapsille hamaan kolmanteen ja neljänteen

polveen», mutisi Frieda täti itsekseen, »se on totta... niin se on...»

* * * * *

Myöhemmin tuli isä. Hän oli masentunut ja alakuloinen. Koti oli

muuttunut hänellekin helvetiksi. Lene parkui kuin hengenhädässä, ja

Meinert oli ivallinen ja pureva.

Isä ja Frieda täti neuvottelivat puoliääneen keskenään. Minä nukahdin

heidän keskustelunsa aikana sohvalle.

Herättyäni sain kuulla, mitä he olivat päättäneet. Minut lähetetään

Hamburgiin. Isä tulee minua saattamaan ja me lähdemme aivan näinä

päivinä. Minä jään asumaan sinne erään rouvan luo, kunnes kaikki on

ohi, ja sitten laitetaan minut täyshoitoon johonkin perheeseen jumala

ties minne.

Kaikki on minusta aivan yhdentekevää. Olen kirjottanut Osdorffille.

Tahtoisin niin mielelläni puhella hänen kanssaan ennen lähtöäni. Parin

kuukauden kuluttua lähtee hän myöskin täältä pois.

Minä en voi sanoin kertoa, miten kurjalta elämäni tuntuu. Olen yhä

vielä Frieda tädin luona. Tavarani on tuotu kaikki tänne. Kotiin en

mene enää. Pelkään että voisin tavata siellä Meinertin.

Minä vihaan häntä niin äärettömästi.

* * * * *

Nyt olen ollut jo viisi viikkoa Hamburgissa. Rouva Rammigen on sen

kätilön nimi, jonka luona minä asun. Hänellä on yksin hallussaan pieni

talo ja puutarha Eimsbüttler Chausseen varrella. Paitsi minua on täällä

toinenkin nainen, joka odottaa jo ensi kuussa synnytystään. Hän on

sanonut nimensä olevan rouva Liesmann. Mutta minä en usko, että hän

on naimisissa, sillä ei suinkaan hän silloin tässä paikassa olisi.

Hän on kotoisin Hannoverista. Kaunis nainen, tukka kullankarvainen ja

hipiä hieno ja valkea kuin maito, ainoastaan siellä täällä joku tuskin

huomattava tummempi pisama. Me käymme usein yhdessä kävelemässä ja

molemmilla meillä on yhtä ikävä.

Mitä ihmettä sitä pitäisi tehdä, että saisi kaikki nämä pitkät päivät

kulumaan!

»Rouva» Liesmann on iältään kaksikymmentäneljä vuotta. Hyvänen aika,

miten se ihminen käy aina hienosti puettuna! Jospa minäkin saisin olla

niin koreana! Hohtokivisormuksiakin hänellä on niin paljon, että niitä

riittää useampia jok'ainoaan sormeen.

Äskettäin kävi täällä eräs herra hänellä vieraana. Hänen »miehensä»,

sanoi hän itse. Se ei tietystikään ole totta. Vieras oli unohtanut

tänne nenäliinan, jonka minä satuin löytämään, ja siinä oli

nimikirjaimet V. v. V. Pitäisi kai rouva Liesmannin miehen nimi olla

myöskin Liesmann. Heidän välinsä näyttivät olevan hyvin hellät. Eräänä

iltana he ottivat minut mukaansa teatteriin ja näytännön jälkeen

menimme syömään Ehmken ravintolaan. Olihan se kohteliaasti tehty

heiltä, mutta minä en voinut auttaa sitä, että tunsin olevani liikaa

noiden kahden seurassa, jotka koko ajan hyväilivät ja suutelivat

toisiaan, vähintäkään välittämättä minun läsnäolostani. Herra teki

myöskin muutamia huomautuksia ja viittauksia, jotka olivat minusta

hyvin sopimattomia ja suorastaan minua loukkaavia. Sen herra V. v.

V., alias Liesmann, huomasi itsekin sangen hyvin, sillä hän taputti

minua poskelle ja virkkoi nauraen: »Älkää pahaksi panko, lapsukainen.

Kaikki tuo on inhimillistä. Se on sittenkin hauskaa, — — tuommoinen

vapaa kulkurielämä.» En tiennyt, mitä siihen olisin osannut sanoa. Kun

sitten myöhemmin tulimme kotiin, tuo rakastava pari käsi kädessä ja

minä heidän vieressään, tunsin itseni entistä enemmin yksinäiseksi ja

hyljätyksi. Kun ajattelen asemaani, huomaan siinä jotain erikoista,

joka vasta oikein tekee elämäni synkäksi ja toivottomaksi. Minä

tiedänkin, mikä se on. Se on se, että minulla ei ole mitään toveria

kärsimässä kerallani, ei ketään, jonka tähden minä kärsisin. Jospa vaan

voisin sanoa, että olen jotakuta miestä äärettömästi rakastanut ja

rakkaudesta hänelle antautunut ja että minä nyt saan sentähden kärsiä,

niin tämä kaikki ei tuntuisi niin kauhean vaikealta. Mutta nyt... Monta

kertaa on minusta kuin kaikki olisikin vaan pelkkää mielikuvitusta,

kuin en minä olisikkaan — — — hyvä jumala! — —

Rouva Rammigen on kelpo ihminen, mutta hän on hyvin vähän kotona.

»Rouva» Liesmann on tänään mennyt St. Pauliin ompelijaansa tapaamaan,

mutta minä jäin kotiin, kun tunsin olevani kovin väsynyt. Yksin

ollessani otin päiväkirjani esille ja olen nyt tämän kirjottanut.

* * * * *

Rouva Liesmann on sittenkin hänen todellinen nimensä. Me olemme tehneet

lähempää tuttavuutta, heittäneet pois teitittelemisen ja kutsumme

toisiamme Thymianiksi ja Konniksi (hänen etunimensä on nimittäin

Konstanze). Konni on kertonut minulle kaikki elämänvaiheensa. Hän

on elänyt lapsuutensa ajan Hannoverissa siellä pesijättärenä olevan

isoäitinsä luona ja on seitsentoistavuotiaana naitettu leskimiehelle,

jolla oli ennestään kolme lasta. Kolme kuukautta hän oli kestänyt

avioelämää miehensä kanssa, mutta sitten hän karkasi. Sen jälkeen

on hänellä ollut paljon rakastajia ja on hän ollut jonkun aikaa

teatterissakin. Herra V. v. V. eli koko nimeltään Viktor von Vohsen,

hänen nykyinen ystävänsä, on rikas tehtailija ja pitää täydellisesti

huolta hänestä. Konni on mahdottomasti iloinen siitä että saa lapsen,

sillä hän sanoo sen kiinnittävän rakastajan lujemmin häneen. Ei niihin

miehiin muuten ole luottamista, hän sanoo. Minä kysyin häneltä, tokko

hän rakasti paljon tuota miestä. Hän naurahti vaan ja arveli, että

sehän nyt ei ole niin tärkeää. (Herra V. on kaikkea muuta kuin kaunis!)

Kun on rakastellut niin paljon kuin hän, on saanut jo tarpeekseen siitä

lystistä, pääasia on toimeentulon turvaaminen. Kauneuteen ei hän pane

mitään arvoa, ainoastaan hienoon käytökseen. Hieno tulee miehen olla

aina, kadulla, kotona, sängyssä. Ja älyä pitää hänellä olla. Kaikki muu

on pötyä. Tätä kuullessani tulin ehdottomasti ajatelleeksi Osdorffin

moitteettomia saappaita ja hyvin hoidettuja käsiä. Minä luulen että

Konni Liesmann on oikeassa.

Minusta ei vielä huomaa mitään. Huvittavaa on nähdä, miten kaikki

miehet minua töllistelevät. En minä siellä kotona semmoista huomannut.

Aina kun Konnin kanssa puolenpäivän aikaan olemme kävelyllä, kulkee

niitä muutamia meidän perässämme. Joskus on meitä jo puhuteltukin.

Konni sanoo, että minä olen erinomaisen kaunis ja jos vaan olen

järkevä, voin vielä kohdata ties minkälaisen onnen. Olemme luvanneet

kirjottaa usein toisillemme. Eihän sitä tiedä, mitä hyötyä meillä vielä

voi olla toisistamme, sanoo Konni.

Osdorffilta sain äskettäin kirjeen. Hän on lähellä Hamburgia kreivi

Sch——n maatilalla ja aikoo pian käydä minua tervehtimässä, josta

suuresti iloitsen.

* * * * *

Neljä päivää sitten sai Konni Liesmann pienen pojan. 11 aikaan illalla

alkoi hän valittaa ja sitä kesti sitten koko yön, kunnes kello 8

aamulla lapsi tuli. Minä en ummistanut silmiäni koko yönä, sillä meidän

huoneemme ovat seinäkkäin ja minä kuulin hänen jokaisen tuskanhuutonsa.

En ollut luullut sen olevan niin vaikeaa, mutta nyt olen alkanut

kauheasti pelätä, kun oma aikani lähestyy.

Jospa kaikki olisi pian ohi!

Yhä uudestaan ja uudestaan minun täytyy tuota pienokaista katsella.

Se on niin hassun näköinen. En voi sanoa, että se minua erikoisesti

miellyttää, vaikka onkin kovin koreasti puettu. Minä en sitä vaan

suutelisi, mutta Konni suutelee sitä alinomaa. Eilen tuli herra V. v.

V. Hän toi Konnille suuren hohtokivillä koristetun kultasoljen, jota

tämä oli jo kauan toivonut itsellensä. Konni torui häntä, että hän ei

muka osannut kyllin hellästi pidellä lasta, ja siinä tilaisuudessa

sain kuulla, että herra V. v. V. on naimisissa ja kolmen lapsen

isä. Merkillistä! Enpä olisi Konnina ruvennut naineen miehen kanssa

yhteyttä pitämään. Yleensä vaikuttaa minuun vastenmielisesti Konnissa

se, että hän alituiseen puhuu vaan rahasta ja lahjoista ja omasta

toimeentulostaan.

Tätä kirjottaissani on ovi Konnin kamariin auki. Hän huutaa minulle,

mitä minä kirjotan. Minä vastaan: päiväkirjaani. Silloin hän laskee

helakan naurun ja tahtoo välttämättä saada lukea sen. Tietysti ei

tule milloinkaan kysymykseen. Hän nauraa yhä. Kaikki tuskat ovat

unohtuneet. »Jos minä olisin kirjottanut päiväkirjan — —» hän nauraa

ihan katketakseen, »siinä olisi jotain luettavaa, Thymian. Siinä olisi

yhtä jos toistakin, sen saat uskoa — —!»

* * * * *

Eilen läksi Konni pois lapsineen. Rouva Rammigen oli hankkinut

imettäjän, joka myös lähti hänen matkassaan. Nyt vasta tuntuu

oikein yksinäiseltä ja ikävältä, kun tuo ainoakin toveri on poissa.

Konnista oli minulle paljon hauskuutta, hän oli aina niin iloinen ja

puhelias. Hän on kutsunut minua käymään luonaan Hannoverissa, mutta

siitä matkasta ei kai tule mitään. Viime sunnuntaina kävi herra v.

Vohsen täällä ja lahjotti minulle kultaisen rintaneulan muistoksi

»vaimostaan» (ikäänkuin en minä tietäisi kaikkea) ja kiitollisuuden

osotteeksi siitä, että olin ollut hänelle hyvänä seurana. Se on hyvin

kaunis kapine, tehty himmeästä kullasta ja koristeena turkooseista

muodostettuja lemmikkikukkia. Lapseen minä rupesin vähitellen

enemmän mieltymään ja olin pari kertaa apuna sitä kapaloitaessa ja

kylvetettäessä.

Osdorff oli täällä myöskin viime viikolla. Minusta oli hyvin hauska

tavata häntä. Minä olen todellakin kiintynyt häneen, vaikka en voikkaan

häntä ottaa vakavalta kannalta, en miehenä enkä ihmisenä. Kuuluu vähän

törkeältä, jos sanon pitäväni hänestä niinkuin pidetään koirasta,

johon ollaan totuttu, mutta siltä minusta tuntuu. Ja sitten voi hänen

seurassaan hyvin näyttäytyä; sillä jollei ota lukuun hänen tyhmää

naamaansa, hän on erinomaisen hienon näköinen. Konni tosin ravisti

päätänsä, kun esitin Osdorffin hänelle ystävänäni, ja myöhemmin hän

sanoi, että hän minun sijassani lopettaisi seurustelun semmoisen miehen

kanssa. Hänen kaltaisensa ihminen on kuin kammitsa jaloissa, hän sanoi,

semmoisen kanssa ei milloinkaan voi päästä korkealle. No, Konni ei

tunne meidän välejämme. Osdorff raukka ei suinkaan kykenisi estämään

minua »korkealle pääsemästä», jos niiksi tulisi. Maatilalla olo ei

häntä ensinkään miellytä, siellä kun täytyy nousta aikaisin ylös, olla

mukana ulkotöissä ja sitä paitsi vielä konttorissa työskennellä. Ja

työntekijäksi Osdorff ystäväni on nyt kerta kaikkiaan mahdoton. Kauan

ei hän voi kestää semmoista elämää, hän sanoo. Häntä kaduttaa, kun ei

ole heti alusta pitäen valinnut diplomaatin uraa. Oi voi!

* * * * *

Synkkiä päiviä, synkkiä viikkoja ja kuukausia. Joulu oli kerrassaan

kauhea, vaikka isä antoi minulle paljon lahjoja ja Frieda täti kirjotti

pitkän, hellän kirjeen. Konni Liesmann lähetti suuren marsipanitortun

ja korillisen pikkulapsen vaatteita, kaikki ruusunpunaista silkkiä.

Hän on todellakin erinomaisen kohtelias. Ensin minua suuresti huvitti

katsella kaikkia noita hienoja pikku tavaroita, ne olivat minusta aivan

kuin nukenvaatteita. Mutta sitten tuli yhtäkkiä mieleeni, että nuo

pienet nutut ja paidat ja myssyt olivatkin elävää lasta varten ja että

tämä lapsi olisi minun. Se on omituista, minä en vieläkään voi oikein

käsittää, että tämä kaikki on totta. Purskahdin itkuun ja kastelin nuo

hienot lahjani kyyneleilläni. — Olen kovin onneton.— —

Uudenvuoden aattona olin aivan yksin kotona. Rouva Rammigen oli mennyt

kylään tuttavainsa luo. Palvelustyttö itki, kun täytyi minun tähteni

jäädä kotiin. Sanoin silloin, että hän kyllä minun puolestani saisi

mennä, minä olisin mielelläni yksinkin kotona. Sitä en tarvinnut

kahta kertaa sanoa. Mutta se oli kuitenkin pelottavaa tuo yksinäisyys

ja hiljaisuus vuoden viimeisenä yönä. Minä kävelin huoneessani

edestakaisin, ja viime vuoden tapahtumat kulkivat silmieni ohi

kuin aaveet. Taas näin Elisabethin makaavan nurmikolla kuolleena,

vääristynein kasvoin. Ja taas tuli mieleeni rakas äitini, jonka

oli ollut niin vaikea kuolla, kun täytyi jättää minut turvattomana

maailmaan. Nyt minä ymmärsin, mikä huoli se oli, joka häntä silloin

painoi. Luultavasti hänen kuoleva katseensa näki silloin kauas

tulevaisuuteen ja hän aavisti kaikki mitä oli tapahtuva. Mutta olihan

sekä äiti että pastori rukoilleet minun puolestani, miksi ei hyvä

Jumala ole kuullut heidän hurskaita rukouksiaan ja sallinut toisin

tapahtua? Minä en usko enää Jumalaan. —

Parasta minulle kai olisi, jos saisin kuolla lapsivuoteeseen. En minä

sitä kuitenkaan toivo. Minä pelkään kuolemaa, on hirvittävää vaipua

ikuiseen yöhön ja ikuiseen tyhjyyteen.

Minä tahtoisin mielelläni elää ja olla onnellinen. Tokkohan maailmassa

on enää mitään onnea minua varten? Luulenpa kuitenkin että on. Olenhan

minä nuori ja kaunis. Maailma on suuri ja elämä on pitkä. Pitää olla

vain luja _tahto_. Monasti olen miettinyt, miltä se onni oikeastaan

mahtaa näyttää. Kuvailen mielessäni, että se on kaunis, vahva mies,

jolla on pehmeät kädet, sointuva, taipuisa ääni ja viisaat, kirkkaat,

lempeät silmät. Semmoisen miehen minä tahtoisin. Ja jonkun verran

rahaa pitäisi myös olla, että voisin pukeutua kauniisti ja koristaa

itseäni häntä varten. Jos tapaan sellaisen miehen, antaudun hänelle

— arvelematta, vaatimatta virallista eläkekirjaa. Sillä avioliitto

ei minua yhtään houkuttele. Tuommoisen pakollisen yhdessä-elämisen

luulisin olevan kauhean ikävää, henki- ja tunne-elämää kuolettavaa...

* * * * *

Rakas päiväkirjani — uskollisin ystäväni ja lohduttajani näinä

tuskan päivinä — — minulla olisi paljon sinulle uskottavaa, mutta

nyt olen niin väsynyt, etten jaksa juuri mitään kirjottaa. Osdorff

on puhdistanut kreivi Sch—n maatilan tomut jaloistaan, koska tuo

»kauhea työ» siellä oli tehnyt hänet kipeäksi, ainakin hänen oman

väitteensä mukaan. Kuusi päivää hän vetelehti Hamburgissa, kun ei

uskaltanut mennä kotiinsa ja pelkäsi holhoojaansa. Minä annoin

hänelle kaikki rahani. Mies paralla ei ollut kukkarossaan enempää

kuin kolme markkaa ja minulla oli vielä neljäkymmentäviisi. Niillä me

sitten kerran kävimme syömässä Alsterpaviljongissa, jossa edeskäypä

kutsui minua »armolliseksi rouvaksi» ja kaikki meitä suurella

kunnioituksella kohtelivat. Osdorff näyttää todellakin ylhäiseltä,

kaikesta tyhmyydestään huolimatta. Kun rahat olivat lopussa, niin hän

lähti pois, se tahtoo sanoa: hän pyysi sähkösanomalla matkarahoja ja

silloin tuli joku, joka vei hänet takaisin Sch—n maatilalle, mutta

kreivi oli sanonut, että menköön mokoma laiskuri ja vetelys niin kauas

kuin tie piisaa, ja silloin hän lähti Berliniin. Viime viikolla hän

kirjotti minulle, että hänen holhoojansa oli pannut hänet oppiin erään

diplomaatin luo, jossa hänen pitää tehdä konttoritöitä, jäljentää

kirjeitä ja toimitella muita pikku tehtäviä, joihin ei mitään erityistä

kykyä tarvita. »Rasittavaa, henkistä työtä», sanoo hän itse... No,

miksikä ei — Osdorffille!

* * * * *

Nyt on kaikki ohitse. Viisi viikkoa sitten lapsi syntyi. Minulla oli

kovat tuskat, mutta nyt olen taas terve, vaikka hyvin kalpea ja laiha.

Se on tyttö. Nimeksi pantiin kasteessa Erika Susanne. Nyt voin

käsittää, minkätähden Konni Liesmann niin piti lapsestaan, sillä minä

rakastan omaani yhtä paljon ja tahtoisin mieluimmin pidellä sitä

sylissäni koko päivän ja suudella sen supukkaista ruususuuta, sinisiä

silmiä ja pikkuruisia nyrkkejä.

Kymmenen päivää synnytyksen jälkeen tuli Frieda täti ja isä tänne ja

viipyivät minun luonani kahdeksan päivää. Tällä ajalla teki rouva

Rammigen erään ehdotuksen, joka minusta tuntui peräti hassunkuriselta.

Samana yönä nimittäin, jona pikku Erika syntyi, oli hän ollut eräässä

rikkaassa perheessä apuna lapsen syntymisessä, mutta lapsi, joka

myöskin oli tyttö, oli jo seuraavana aamuna kuollut. Vanhemmat olivat

suruunsa menehtyä, he kun olivat olleet naimisissa jo kaksikymmentä

vuotta saamatta lapsia, ja olivat sentähden suuresti iloinneet tämän

tytön syntymästä. Silloin oli rouva Rammigen kertonut heille minusta

ja pikku Erikasta ja he olivat arvelleet, että ehkä minä suostuisin

lahjottamaan taikka myymään lapseni heille. He ottaisivat sen itselleen

ja pitäisivät ja kasvattaisivat aivan omana lapsenaan.

Minä nauroin rouva Rammigenille vasten silmiä ja sanoin, että omaa

pikku kultuani en möisi kelienkään, vaikka saisin huoneellisen rahaa,

mutta isä ja Frieda täti olivat toista mieltä. Heistä se oli suuri onni

niin lapselle kuin muillekin asianomaisille, että tarjoutui tuommoinen

tilaisuus pienokaisen turvaamiseksi. Minä itkin ja huusin ja kerjäsin,

mutta kukaan ei minua kuunnellut, asiasta sovittiin minun selkäni

takana konsuli Petersin kanssa — se on tuon perheen nimi — ja viisi

päivää sen jälkeen lapsi vietiin pois.

Eronhetki oli katkera. Minä olin aivan suunniltani surusta... Oli aivan

kuin kappale sydämestäni olisi irti reväisty. Heittäydyin pitkälleni

lattiaan ja huusin epätoivossani. Isä koetti minua puhutella ja Frieda

täti otti taas ankaran muotonsa ja sanoi, että minun tulisi polvillani

kiittää Jumalaa hänen armostaan eikä käyttäytyä kuin mieletön. Vanha

herra Peters silitti hiuksiani ja lupasi silloin tällöin antaa minulle

tietoa pikku Erikani voinnista. Oikeastaan ei heidän sitä tarvinnut

tehdä, hän sanoi, kun isä oli kerran minun nimessäni luopunut kaikista

oikeuksista lapseen, mutta herra Peters lupasi kuitenkin. Lopuksi

ylenmääräinen mielenliikutus vei minulta voimat niin, että menin

tainnoksiin, ja kun siitä taas toinnuin, oli lapseni poissa.

Minun on mahdoton siihen mukaantua. Olen mielestäni tullut niin kovin

köyhäksi. Ensimältä itkin yöt ja päivät. Nyt olen hiukan tyyntynyt.— —

Ja nyt minä tiedän, että minulla on päämäärä, johon on pyrittävä. Minun

täytyy päästä rikkaaksi voidakseni saada takaisin lapseni. Rahalla

saa aikaan mitä hyvänsä. Jos pääsen rikkaisiin naimisiin, niin sillä

se on tehty. Kunhan olen rikas, niin saadaanpa nähdä, voivatko estää

minua saamasta takaisin omaa lastani, jonka olen tuskalla ja kivulla

maailmaan tuottanut ja jonka tähden jo sitä ennen olin niin paljon

saanut kärsiä. — —

Toistaiseksi en nyt voi kumminkaan mitään tehdä.

Ovat määränneet minut pantavaksi täyshoitoon johonkin pappisperheeseen

maalle. Frieda täti on tuon paikan keksinyt. Hän tuntuu minusta taas

yhtä vastenmieliseltä kuin ennenkin iankaikkisine varotuksineen ja

parannussaarnoineen. Minä vaan en ole mikään katuvainen Magdalena.

Hyvänen aika, minä olen rikkonut ja saanut siitä kärsiä. Sillä pitäisi

mielestäni se asia olla selvitetty. Olenpa iloinen, kun ovat taas

menneet pois.

* * * * *

Enpä olisi osannut ennen unissanikaan aavistaa, että täti Pohnsin

konfirmatsionilahjasta kerran tulisi minun ainoa huvini ja iloni. Ja

että minä tätäkin iloa saan ainoastaan niin sanoakseni varkain nauttia.

Seitsemään kuukauteen en ole nyt tehnyt yhtään muistiinpanoa. Seitsemän

kuukautta olen ollut herra pastori Daubin ja hänen puolisonsa

Ulriken, o.s. von Schmidtin, kasvatus- ja parannuslaitoksessa

G—ssä lähellä Lübeckiä. Pastorilaiset ovat velvollisuudentuntoista

väkeä, se tunnustus heille täytyy antaa. He koettavat minua juuri

vahvasti »parantaa», mutta tokko minä siitä myöskin todellisuudessa

tulen paremmaksi, se on kokonaan toinen asia. Minusta tuntuu

päinvastoin, kuin pappilan ilmakehä, joka päältäpäin katsoen sisältää

vaan jumalanpelkoa ja siveyttä, olisi niin täynnä petollisuuden,

teeskentelyn, ahneuden ja julmuuden baktereita, että niitä tulee vasten

tahtoaankin hengittäneeksi sisäänsä ja saa tartunnan.

Tässä kerran selaillessani päiväkirjaani sattui silmiini se kohta,

jossa olin tehnyt tuon kauniin lupauksen käydä joka pyhä kirkossa ja

elää kokonaan Jumalan sanan jälkeen. No niin. Mutta nyt! Jos joku

tahtoisi saada toisen perinpohjin vihaamaan kaikkea uskontoa, tahtoisi

tehdä kaikki kirkolliset asiat hänelle vastenmielisiksi ja saada

hänet kammoamaan ja inhoamaan kaikkea mikä kristinuskoa koskee, niin

lähettäköön hänet tänne G—n pappilaan — kyllä pastori Daub ja hänen

Ulrikensa siitä asiasta huolen pitävät. Jumalisia he ovat, se täytyy

heidän vihamiehensäkin tunnustaa.

Kello kuusi aamulla noustaan ylös ja työ, kova työ alkaa. Joutilaana

seisomista ja pitkiä tuumailuja täällä ei suvaita. Puoli kahdeksan

on hartaushetki, jolloin kaikkein on oltava läsnä. Silloin seisomme

vieretysten pöydän ympärillä ja kuuntelemme, kun pastori lukee

postillasta aamurukouksen ja liittää siihen omasta puolestaan joitakin

meihin sovellettuja neuvoja ja varotuksia. Taikka oikeastaan ei

tietysti kukaan kuuntele, me seisomme vaan nenät alaspäin, ja kun hän

sanoo »amen», kohoavat kaikki nenät ylös kuin komennosta ja jokaisen

kasvoista voi lukea: jumalan kiitos, että se loppui.

Daubin pariskunnalla on kolme kelvotonta pojannulikkaa, iältään kuuden

ja kahdentoista vuoden välillä, ja sitä paitsi asuu täällä pastorin

veljentytär, 21-vuotias, joka on kihloissa apulaisen kanssa, ylpeä

ja pelkästä siveellisyydestä tylsämieliseksi käynyt nainen. Hän ja

hänen laiha ja tyhmä apulaisensa sekä pastori rouvineen muodostavat

todellakin eheän ja sopusointuisen kokonaisuuden. Sitten on talossa

vielä kaksi palvelustyttöä ja yksi renki, jotka vaihtuvat joka

kuukausi, sentähden ettei kukaan voi kauempaa kestää rouva Ulrikea

ja hänen jumalista komentoaan. Työtä on armottoman paljon tässä

suuressa taloudessa, johon kuuluu muun muassa ison puutarhan hoito ja

muutakin maanviljelystä. — Siis aamulla on ensimäinen hartaushetki,

päivällisaikana tulee siitä uudistettu painos ja iltasella ennen

maatamenoa tarjotaan kolmas ja vankin annos sielunravintoa. Silloin

lauletaan myös kolme virrenvärssyä, ja jälkiruuaksi viimein saadaan

yleinen parannussaarna koko päivän syntien johdosta.

Vakinaisena lausetapana on pastorin rouvalla »Jumalan avulla», jonka

kuulee hänen suustaan vähintään joka kymmenennen sanan perästä.

»Jumalan avulla» löi hän äskettäin sisäpiikaa vasten suuta, niin että

veri purskahti nenästä ja kaksi etuhammasta irtautui; »Jumalan avulla»

on hän jo lukemattomia kertoja saanut maksaa sovinto- ja sakkorahoja

palvelusväen pahoinpitelystä ja solvaamisesta. Minä en ole koskaan

kuullut kenenkään ihmisen haukkuvan niin hävyttömästi kuin tämä

rouva tekee suutuksissa ollessaan, ja hän suuttuu sangen helposti.

Sika, haaska, lutka, roisto, raato ovat vaan pieniä näytteitä siitä

sanavarastosta, jota hän käyttää puhutellessaan väkeänsä. Mihin hänen

kätensä iskee, siinä ei enää ruoho kasva, ja se käsi on erinomaisen

herkkä liikkumaan pienimmästäkin syystä. Minua ei hän ole vielä lyönyt,

mutta olenpa sen sijaan saanut montakin kukkasta, jotka ovat kasvaneet

hänen herjasanaviljelystensä hyötyisässä maaperässä. Minä olen mustana

lampaana hänen laumassaan. Kaikki — palvelusväkeä lukuunottamatta —

saavat minua puhutellessaan naamaansa juhlallisen, vakavan, ankaran

ilmeen. Minä saan joka päivä ylimääräisen annoksen jumalisia puheita

ja varotuksia. Neiti Toni, veljentytär, se se vasta mainio oli ensi

aikoina. Jos minä kysyin häneltä jotain taikka hänen oli joku sana

sanottava minulle, niin hän aina käänsi katseensa sivulle, ikäänkuin

hänen neitsyellistä kainoudentunnettaan olisi loukannut minunlaiseeni

olentoon katsominen. Myöskin herra apulainen Schaffesky — minä sanon:

Schafskopf [s.o. pässinpää] — katsoo minuun aina sangen merkillisellä

tavalla, ja monta kertaa olen saanut kuulla enemmän tai vähemmän

selviä viittauksia »langenneista», »hylätyistä» ja »paatuneista». Ne

eivät minuun juuri pysty. Tavallaanhan nämä ihmiset ovat oikeassa,

koska minut on tänne kerran jätetty »siveellisyyttä oppimaan», ja he

arvattavasti luulevat vaan täyttävänsä velvollisuutensa ollessaan minua

kohtaan jyrkkiä ja ankaroita.

Mutta se mikä minua täällä äärimäisyyteen asti ärsyttää, on se seikka,

että minulta on kokonaan riistetty personallinen vapaus. Jokaista minun

askeltani vartioidaan täällä, ikäänkuin olisin jokin suuri pahantekijä.

Se on jotain kauhean kiusallista ja nöyryyttävää. Minä en esimerkiksi

saa yhtäkään kirjettä, joka ei ole ensin pastorin työhuoneessa avattu

ja luettu. Kaksi kirjettä, toisen Osdorffilta ja toisen Konnilta, he

ovat minulta pidättäneet. Onneksi minä sen huomasin. Siitä lähtien olen

antanut heidän osottaa kirjeensä »poste restante» Lübeckiin, ja tässä

lähellä asuva suutarin vaimo, joka kulkee asioilla kaupungissa, tuo ne

minulle salaa. Itse en myöskään voi lähettää yhtään kirjettä, ennenkun

se on käynyt saman sensuurin läpi. Osdorffille ja Konnille kyhään

välistä muutaman rivin lyijykynällä ja lähetän ilman postimaksua,

sillä minulla ei ole ollut täällä koko aikana yhtään penniä vapaasti

käytettävänäni. Kerran minun onnistui lähettää isällekin tuommoinen

postimerkitön kirje. Mutta isä ei vastannut suoraan minulle, vaan

kirjotti pastorille, että minä olin hänelle valittanut, ja siitäkös

minä sain taas kuulla kunniani! Siitä lähtien olen saanut joka

sunnuntai markan taskurahaa, mutta lauantaina täytyy minun tehdä tili

jok'ainoasta pennistä, mitä olen viikon kuluessa käyttänyt. Tämä elämä

on kauheaa. Isä nähtävästi ei uskalla ottaa minua täältä pois, kun

pelkää Frieda tätiä. Sitä en voi antaa isälle anteeksi, että hän kaiken

sen jälkeen, mitä on tapahtunut, pitää yhä Meinertiä talossa.

Kotiin en palaa enää milloinkaan. Minä vihaan Meinertiä kuin ruttoa.

Mieleni on täynnä vihaa ja katkeruutta. Tämän talon asukkaita vihaan

kaikkia, paitsi palvelijoita, ne pitävät minun puoltani, mutta heidän

joukkoonsa ilmestyy liian usein vieraita kasvoja.

Tänään on pastori rouvineen kutsuttu häihin, neiti Toni kiemurtelee

sängyssään hammastaudissa ja Pässinpää on matkalla. Minä olen ollut

pari tuntia rouva Klockin luona ja kirjotan täällä. Hänen miehensä

on suutari. Hän ansaitsee itse myös käymällä kyläläisten asioilla

kaupungissa ja on muuten hyvin siisti, ahkera ja ystävällinen nainen ja

pitää paljon minusta.

Mutta se mikä minua kaikkein enimmän tähän paikkaan vetää, on rouva

Klockin pieni, kahdeksan kuukauden ikäinen tyttö. Se on ihmeen

herttainen lapsi ja aivan yhtä vanha kuin Erika. Minusta on niin

erinomaisen hauskaa pitää sitä sylissäni ja leikkiä sen kanssa. Se

ryömii ja nauraa ja tahtoisi kovin mielellään sanoa jotakin, mutta ei

osaa vielä. Voi kun saisin kerran nähdä oman pikku Erikani!

Minä häntä niin kovin ikävöin...

* * * * *

Jollen olisi niin likeisissä tekemisissä tämän pappilan väen kanssa,

vaan voisin syrjästä päin katsella heidän perheidylliään, hymyilevän

filosofin silmillä tehdä huomioitani ja vertailla toisiinsa sanoja

ja tekoja, teoriaa ja käytäntöä, mahtipontista siveysoppia ja sen

sovelluttamista, niin luulisinpa olevan sangen huvittavaa viipyä täällä

jonkun aikaa.

Ei voi olla mitään koomillisempaa kuin se vastakohta, jonka muodostavat

toiselta puolen näiden hurskasten, silmiään mulkoilevain ihmisten

puheet ja yleinen katsantokanta sekä toiselta puolen heidän suhteensa

toisiinsa ja rakkaisiin lähimäisiinsä.

Aikoja sitten olen huomannut, että pastorin yhteiselämä rakkaan

aviosiippansa kanssa ei mitään erityisen idyllimäistä ole. He

usein riitelevät keskenään, tosin ainoastaan silloin kun luulevat

olevansa kahdenkesken, mutta en ole milloinkaan päässyt perille

siitä, mikä on riidan aiheena. Rouva Klock kertoi minulle näinä

päivinä, että pastorilla on ollut pieni seikkailu kylällä erään

sievän talonpoikaisvaimon kanssa, ja rouva oli saanut jotain vihiä

asiasta. Viime vuonna oli hän sentähden ollut nuorimman lapsen kanssa

kuusi viikkoa kotoa poissa ja odottanut että hänen miehensä tulisi

hakemaan hänet takaisin. Pastoripa olikin päinvastoin iloissaan, kun

sai olla yksin ja vapaana, ja rouvan täytyi viimein palata itsekseen

kotiin. Eihän se tosin ole kaunista, kun mies pettää vaimoaan, mutta

tuolle vanhalle kanalle, joka terävällä kielellään, ahneudellaan ja

raakuudellaan myrkyttää koko ympäristönsä, minä sen harmin mielelläni

suon.

Yksi asia on varma: niin pian kun minä täältä olen päässyt pois, en

jalallani enää mihinkään kirkkoon astu. En milloinkaan! Kirkosta olen

saanut täällä kylläni.

Ennen minä sain sunnuntaisin nukkua niin kauan kuin tahdoin; ja

kirkkoon sain mennä tai olla menemättä, miten vaan itse halusin.

Silloin kävin siellä usein ja mielelläni. Nyt minun täytyy pyhäaamuina

nousta tuntia aikaisemmin kuin muulloin saadakseni kaikki työni ajoissa

valmiiksi, sillä täsmälleen neljänneksen yli yhdeksän pitää lähteä

kirkkoon. Silloin saan astua rouvan ja Tonin välissä kylänraittia

ylöspäin suorittamaan puolentoista tunnin pakkoistunnan kirkossa. Nämä

puolitoista tuntia tuntuvat minusta loppumattoman pitkiltä. Talvella

tahtovat jalat jääksi jäätyä, kesällä pitävät kärpäset surinaansa

ympäri seiniä ja jos silloin tahtoisi hiukkasen uinahtaa, niin kyllä

herra pastorin jyrisevä ääni tekee sellaiset yritykset turhiksi ja

karkottaa kaikki levon tunteet mielestä. Kun minulla olisi enemmän

aikaa, antaisin tässä näytteen hänen saarnoistaan. Ehkäpä joskus

myöhemmin. Ne käyvät aina saman kaavan mukaan: Te olette kaikki

syntisiä! Kaikki kypsiä helvettiin heitettäviksi, oikein perkeleen

makupaloja. Ja lopuksi öljynä vuotavaa hunajaa, Jumalan armolupauksia,

rakkautta, rakkautta, rakkautta. Sen minä vaan sanon, että jos tuo

luvattu jumalallinen rakkaus on yhtäläistä kuin se samanniminen tavara,

jota firma Daub ja kumppanit ihmisille tyrkyttävät, niin minä siitä

vähät välitän...

Pastorin rouva ja Toni istuvat pystyssä ja suorina kuin tikut minun

oikealla ja vasemmalla puolellani, täynnä hartautta ja erinomaisen

tyytyväisinä itseensä. Ulos mentäessä hymyilee rouva ystävällisesti

joka taholle, rakastavaisen ja lempeän näköisenä, niinkuin oikea

seurakunnan äiti ainakin. Mutta herra armahtakoon, jos hän kotiin

tultuaan huomaa jonkin pölyn hitusen piirongilla tai mahonkikaapilla,

silloin alkaa paukkua ja heti kysytään: Mikä sika täällä on taas tänään

ollut pölyjä pyyhkimässä?

Minä tietysti olen se vaivainen syntinen, jonka täytyy tuo lempinimi

pitää hyvänään.

»Te? Luuletteko Te ehkä, että ne pari markkaa, jotka isänne maksaa

meille Teidän puolestanne, antavat Teille oikeuden pitää minun taloani

sikolättinä?...» j.n.e.

Minä olen niin paatunut, että töin tuskin voin estää itseäni nauruun

purskahtamasta, nähdessäni hänen siinä kiukuissaan ärhentelemässä.

Kipeämmin koskevat minuun hienot pistokset ja purevat salaviittaukset,

jommoisia ei suinkaan ole puuttunut. Jo vähän aikaa sitten on

ollut puhetta, että pastorin virkaveli eräässä etäisessä kylässä

tulisi jonakin sunnuntaina vierailemaan tänne vaimonsa ja kahden

tyttärensä kera. Tyttäret ovat aivan nuoria, toinen seitsemäntoista,

toinen yhdeksäntoista vuoden ikäinen. Olin jo edeltäpäin suuresti

iloinnut tästä tapauksesta. Niin kauan olen saanut olla vailla

ikäisteni tyttöjen seuraa, että oikein sitä ikävöin, ja olinpa niin

ajattelemattoman varomaton ja naivi, että kerran päivällispöydässä

kaikkien perheenjäsenten läsnäollessa ilmaisin nämä tunteeni. Siitä

kiusallisesta vaitiolosta, joka seurasi minun sanojani, huomasin heti,

että nyt mahtoi olla jokin kohta hullusti. »Mutta Thymian», sanoi

Toni moittivasti, »mitenkä voitte ajatellakkaan, että täti esittäisi

Teidät noille nuorille tytöille?» »Minkätähden ei?» kysyin minä

tyhmyydessäni. Pastori laski veitsensä ja kahvelinsa pöydälle. »Thomas

ja Hanni, menkää ulos!» Ja kun pojat olivat menneet: »Veljentyttäreni

on aivan oikeassa. Me emme tahdo Teitä suinkaan loukata, rakas Thymian,

mutta kun asiat ovat nyt niinkuin ne ovat, olisi se anteeksiantamaton

tahdittomuus meidän puoleltamme, jos saattaisimme Teidät yhteen

virkaveljeni nuorten, viattomien tyttärien kanssa.» »Tietysti se on

mahdotonta», sanoi rouva äkäisesti. »Kun Roswarin herrasväki tulee,

pysyy Thymian sen iltapäivän huoneessaan. Sehän on hänelle itselleenkin

mukavinta. Eipähän hänellä ja noilla tytöillä voi mitään yhteisiä

harrastuksia olla.»

Siinä sitä oltiin. Minä olin saanut tarpeekseni. Ja nyt istun

kotiarestissa kamarissani ja sen johdosta on minulla aikaa ottaa esille

ainoa lohdutukseni, päiväkirja. Roswarilaiset ovat nimittäin tänään

tulleet. Minä olen lukinnut oveni. Oikeastaan se on tyhmää antaa

mokoman jutun niin käydä sydämelleen. Pitäisi osata asettua semmoisten

asiain yläpuolelle. Mutta siitä huolimatta se polttaa ja kirvelee

mieltä, niinkuin minua olisi sisällisesti nokkosilla piesty. Olen

itkenyt sen tähden.

Minä en ole tätä ennen milloinkaan koettanut selvittää itselleni

onnettomuuteni seurauksia. Tähän saakka en ole ollut tietoinen siitä,

että se on ainaiseksi sulkenut minut pois seuraelämässä täysiarvoisten,

kunniallisten rouvain ja tyttöjen piiristä. Joskin minun täällä jo

monasti oli annettu se kyllin selvästi huomata, en ollut kumminkaan

koskaan pannut sitä niin mieleeni, että olisin asian täydellisesti

käsittänyt.

Nyt minä sen tiedän.

Tyhmyydessäni olin luullut jo sovittaneeni rikokseni noina hädän ja

tuskan kuukausina, jotka kävivät lopputapahtuman edellä, ja tuona

kauheana hetkenä mustan veden ääressä, jolloin kuolemantoivo ja

elämänhalu minussa taistelivat keskenään kuin kaksi hurjistunutta

ihmistä. Minussa oli joku määrä iloista lapsen uskoa evankeliumin

suloiseen lupaukseen: Meidän Jumalamme luona on paljon

anteeksiantamusta...

Nyt minä tiedän sen paremmin. »Meidän Jumalamme» on kaksinaamainen

niinkuin roomalaisten Janus. Toisen hän kääntää, rakkautta ja

anteeksiantoa luvaten, hyviä ihmisiä, lapsellisesti uskovia ja

synnittömiä kohti, jotka eivät oikeastaan mitään anteeksiantamusta

tarvitse. Toinen, vihainen, pelottava, heltymättömään julmuuteen

jäykistynyt muoto on pahoja, paatuneita, katumattomia syntisiä varten

ja uhkaa helvetin rangaistuksilla ja kostolla aina kolmanteen ja

neljänteen polveen.

Ei, parempi kuin uskoa Daubin ja kumppanien jumalaan on olla kokonaan

uskomatta mihinkään. Palvelijasta voi päättää, millainen herra

on. Minkälainen mahtaakaan se herra olla, jota nämä ulkokullatut,

julmat, häijyt ihmiset luulevat palvelevansa tekopyhyydellään,

säälimättömyydellään ja vihallaan!

Heidän alituiset rukouksensa ja saarnansa ja jumaliset eleensä ovat

minulle sanomattoman vastenmielisiä. Minä tunnen että minusta tulee

kerrassaan huono ihminen, jos minun täytyy jäädä tänne pitkäksi aikaa.

»Ankaraa mutta samalla hellää hoitoa» oli minulle etsitty »Itzehoer

Nachrichtenissä. Ankaruuden suhteen ei jää mitään toivomisen varaa,

mutta missä on hellyys? Olisipa todellakin hauska tietää, miten Daubin

herrasväki sen sanan merkityksen käsittää. Minua tyrkitään nurkasta

nurkkaan kuin kelvotonta, liikaa esinettä, ja usein saan ainakin

kymmenen kertaa yhden tunnin kuluessa kuulla, että heillä on niistä

tuhannesta markasta, jotka minun elannostani maksetaan, vähintään

viidentuhannen markan arvosta harmia minun tähteni, ja että minä en voi

olla kylliksi kiitollinen siitä, että arvossa pidetty, kristillinen

perhe on ottanut minut, langenneen naisen, turviinsa.

Monta kertaa olen jo miettinyt karata pois täältä. Mutta minneppä minä

pääsen, kun ei ole rahaa. Kotiakaan ei minulla enää ole. Vanha herra

Peters ei ole pitänyt sanaansa.

En ole kuullut hiiskaustakaan hänestä. Taikka olisivatko nuo salanneet

minulta hänen kirjeensä? Täytyy ensi tilassa kirjottaa hänelle. Onneksi

tunnen osotteen.

Klockin pikku Marie oli äskettäin tuhkarokossa. Hän osaa sanoa jo

»mamma». Ai, miten herttainen hän on! Minä pistäysin kerran salaa häntä

katsomaan, ja siitä hyvästä olivat pastorilaiset repiä silmät päästäni,

kun saivat sen tietää. Pelkäsivät että minä olisin tuonut tartuntaa

heidän poikiinsa. Onneksi ei kukaan ole sairastunut.

* * * * *

Kuusi viikkoa sitten sain Leneltä kirjeen. Hän kirjotti että minun

pitäisi koettaa hankkia itselleni paikka jossain perheessä rouvan

apulaisena. Minun ei mitenkään sopisi antaa isän kauempaa maksaa

puolestani niin paljon täysihoidostani, kun tämä juttu jo ilman

sitäkin oli tullut niin äärettömän kalliiksi. Juuri kuin minä täällä

Daubilaisten täyshoitolaisena ylellisyydessä eläisin! ... Lene ei

aavista, miten täydelleen samaa mieltä minä olen tästä asiasta hänen

kanssaan.

Sattumalta sain juuri samana päivänä tilaisuutta kirjottaa pari riviä

Konni Liesmannille Hannoveriin, ja mainitsin silloin muun muassa

etsiväni jotakin paikkaa itselleni ja pyysin häntä ilmottamaan, jos

sattuisi saamaan tietoa semmoisesta. Jonkun päivän perästä hän vastasi,

että hän hyvin mielellänsä ottaisi itse minut luoksensa. Minä saisin

häneltä vapaan asunnon ja kaksikymmentä markkaa taskurahaa kuussa ja

korvaukseksi siitä tarvitseisi minun vaan olla vähän apuna taloudessa,

muuten tulisin siellä olemaan hänen sisarenaan. Minä tietysti ihastuin

äärettömästi tästä ehdotuksesta ja ilmotin siitä heti kotiin.

Kahdeksan päivän kuluttua sain isältä vastauksen, jossa hän sanoi

hankkineensa Hannoverista tietoja rouva Liesmannista ja nämä tiedot

olivat olleet sitä laatua, ettei hän voinut uskoa minua sen naisen

seuraan. Siinä on tietysti Frieda täti takana. Hänen moitteensa minun

kasvatukseni suhteen näyttävät koskeneen kovasti isään, niin että hän

nyt korjatakseen erehdystään katsoo olevansa pakotettu tanssimaan tädin

pillin mukaan. Nyt he tahtovat taas panna minusta ilmotuksen »Itzehoer

Nachrichteniin». Luultavasti tahdotaan minua taaskin saada johonkin

»kristilliseen perheeseen». Jumala varjelkoon siitä! Kunpa vaan

keksisin keinon miten päästä täältä pois. Minä vaan yksinkertaisesti

karkaisin ja lähtisin _sittenkin_ Konni Liesmannin luo. Yöt päivät

vaivaan päätäni tätä asiaa miettimällä.

* * * * *

Kesken kiirettä. Soma tapaus, joka minun täytyy saada kirjaani

merkityksi, koska olisi vahinko jättää jälkimaailma siitä

tietämättömäksi.

Eilen oli pastori rouvineen kutsuttu kylään ristiäisiin, pojat

olivat päässeet pienelle huvimatkalle Lübeckiin, ja minä olin saanut

tehtäväkseni ommella nimikirjaimet neljäänkolmatta pyyheliinaan ja sen

lisäksi parsia puolen tusinaa sukkia. Kaksi tuntia työskenneltyäni

hävitin yhtäkkiä sormustimeni enkä löytänyt sitä, vaikka miten olisin

hakenut. Kun ompelupöytä niinkuin kaikki laatikot ja muut säiliöt tässä

talossa oli lukossa, läksin neiti Tonilta pyytämään mitä tarvitsin.

Koko talo oli hiljainen kuin hauta, palvelijoitakaan ei ollut

kotona. Minun kotikenkäni, joissa rouvan määräyksen mukaan piti

olla huopapohjat, eivät antaneet vähintäkään ääntä, ja niin kävelin

kuulumattomin askelin Tonin huoneen ovelle yläkertaan. Olin juuri

koputtaa, kun pysähdyin, sillä sisästä kuului naurua, puhetta ja

kuiskauksia. »Ahaa», ajattelen itsekseni ja vetäydyn hiljaa takaisin,

portaiden komeroon, josta hyvin voi pitää ovea silmällä.

Seisoin siinä kauan aikaa, mutta viimein kyllästyin, astuin taas

esiin ja koputin ja retuutin ovea, mutta mitään vastausta ei

kuulunut. Ei hiiskaustakaan, ovi oli lukossa. »Vai niin», ajattelen,

»siellä rakastellaankin lukittujen ovien takana,» ja minut valtaa

ilkeä vahingonilo, kun olen tavannut nuo hurskaat sielut verekseltä

synninteossa. Huoneessa ei ole muuta ovea kuin tuo yksi, minä asetun

seisomaan sen viereen ja yskin ehtimiseen kuuluvasti, että he tietävät

minun yhä olevan siinä. Kello tulee seitsemän, kahdeksan, on jo

pilkkosen pimeä. Puoli yhdeksän tulee palvelustyttö kotiin. Silloin

minä hyökkään rappujen suuhun ja huudan häntä tulemaan ylös, koska

luulen muka olevan varkaita neidin huoneessa ja pelkään että ne ovat

hänet murhanneet. Tyttö tietysti alkaa myös huutaa, silloin avautuu

ovi ja kun käännyn ympäri, seisoo apulainen takanani, tarttuu kiinni

minuun ja ravistelee ja käskee pitää suuni kiinni. Ja koko mies vapisee

pelosta ja on naamastaan valkea kuin liitu, mutta minä olen pakahtua

naurusta ja pujahdan samassa Tonin huoneeseen, jossa tämä seisoo

pimeässä ja levittää peittoa sänkynsä päälle.

»Ettekö olisi hyvä ja lainaisi minulle sormustinta», sanoin

viattomasti, »kas, miksi Te olette vielä pimeässä, neiti?»

»Te — Te —— elukka!» sähisi hän vihasta vapisten. »Odottakaa vaan,

vielä minä Teille näytän...»

»Mitä sitten? Mitäs pahaa minä nyt olen tehnyt?»

Hän sytyttää lampun ja heittää minuun katseen, — yhden katseen vaan,

mutta sitä en unohda. — En sittenkään voinut pidättää nauruani, kun

katselin häntä, niin selvästi oli hänen kasvoistaan luettavana koko

viimeisten tuntien imelän-surullinen historia.

Nyt voin olla iloinen.

Tänä aamuna se räjähti... Loppu! ... Pojat huutavat minua...

* * * * *

Klockin pikku Marie on yht'äkkiä kuollut vatsatautiin. Kolme päivää

vaan oli sairaana. Minun on vaikea tottua siihen ajatukseen, että

tuota pikku tyttöstä ei ole enää olemassa. Olin siihen lapseen niin

kiintynyt. Aivan kuin pieni enkeli oli se arkussa maatessaan.

Unta en saa yhtenäkään yönä. Ajatukseni askartelevat aina pikku

Erikassani. Voihan se olla jo vaikka kuollutkin, ja minä en tiedä

mitään. Ensi kuussa se tulee vuoden vanhaksi... jos elää, minun on sitä

enää vaikea uskoa.

Levottomuus, tuska ja ikävä tekevät minut sairaaksi, ja kun ei ole

yhtään ihmistä, jolle voisin vaivojani valitella, tuntuu toista

vertaa raskaammalta. Usein kun öisin makaan valveillani sängyssä unta

saamatta, tulee mieleeni kaikenlaisia omituisia ajatuksia.

Eikö tämä maailman järjestys ole sentään kummallinen? Eikö jokaisen

äidin oikeus omaan lapseensa pitäisi olla pyhä, niin pyhä, että sen

rinnalla kaikki, kaikki muu menettää arvonsa, että pilkka ja iva sen

edessä häveten vaikenevat. Ja tuo rakkaus, josta raamattu puhuu, joka

on kärsiväinen ja laupias, joka ei vihaan syty eikä pahaa ajattele,

joka ei omaansa etsi, joka kaikki kärsii ja kaikki anteeksi antaa eikä

koskaan väsy, eikö se ole juuri äidin rakkaus lapseensa? Mikä muu

rakkaus on sellaista? Se on rakkautta, joka on todellisesti puhdasta

kaikista epäjaloista, itsekkäistä pyyteistä...

Minä kirjotan tätä vuoteessa kynttilän valossa. Pojat nukkuvat...

Jos ihmiset uskonnostaan totta tekisivät, eivät he aviotonta äitiä

häväisten ja ivaten kohtelisi ja estäisi häntä vapaasti ja julkisesti

lastansa omakseen tunnustamasta. He näkisivät myöskin »langenneessa»

tuon pyhän rakkauden esineen, joka Jumalan omien sanojen mukaan on lain

korkein täyttämys, ja antaisivat hänen rauhassa kulkea omia teitään.

Voipiko maailmasta mistään löytää semmoista tunnetta, joka edes

lähimaillekaaan muistuttaisi tuota Korintilaiskirjeessä kuvattua

rakkautta niinkuin äidinrakkaus? Ei mistään, ei mistään! Sentähden tämä

rakkaus on se, joka on likinnä täydellisyyttä. Sentähden rakastava äiti

enimmän lähenee oikean kristityn ihannetta.

Minä en ole vielä kahdeksaatoista vuotta täyttänyt. Nuoruutta sanotaan

elämän kevääksi. Mutta missä on minun kevätaurinkoni ja minun keväiset

huvini? Kaikki on synkkää ja totista minun elämässäni. Ja kuitenkin oli

minulla semmoiset edellytykset elämän ilojen ja riemujen nauttimiseen.

Minä aina niin mielelläni nauroin ja laskin leikkiä...

Miten julmaa se on, että _yksi ainoa_ askel tieltä syrjään vie ihmisen

auttamattomasti synkkään yöhön ja yksinäisyyteen... Miten kauheaa,

että ihmiset — ajatuksilla ja tunteilla varustetut _ihmiset_, joilla

on heikkoutensa ja vikansa niinkuin muillakin — voivat kääntää

rakkauden suuren, ihanan, pyhän evankeliumin säälimättömän kovuuden,

raakuuden ja julmuuden laiksi. Välistä minä uneksin onnesta, joka

on kirkas, puhdas ja auringonpaisteinen. Olen pitävinäni lämpöistä,

pehmyttä, pikkuista lastani sylissäni. Sillä on yllään valkea puku

ja se hymyilee ja taputtaa pieniä kätösiään. Ja me molemmat kuljemme

kauas, kauas kevätaamun kirkkaassa ilmassa, yli viheriäin niittyjen,

joilla monenväriset kukat loistavat ja perhoset kukasta kukkaan

lentelevät. Yhä kauemmas vaan, toiseen kauniimpaan, avaraan maailmaan,

jossa ei ole mitään eläviä olentoja, ainoastaan kukkia ja tähtiä ja

kristallikirkasta vettä, joka puhdistaa pois vanhan maailman kaiken

lian ja kaiken synnin, ja josta nousee ylös uusi, puhdas, hyvä, pyhä

ihminen...

* * * * *

Pastorin luona ollessani minun täytyi varastaa jokainen hetki, jotka

voin käyttää muistiinpanojeni kirjottamiseen. Viimeisiä rivejä,

jotka kirjotin lyijykynällä kynttilän häilyvässä valossa, voi tuskin

lukea... Nyt minulla sensijaan ei olisi puutetta ajasta, mutta en

ole muuten tullut sitä tehneeksi, kunnes tänään sattumalta tuli

päiväkirja käsiini, ja kun on hyvin ikävä sunnuntain iltapäivä, koetan

sitä lyhentää kirjottamalla. Viimeinen kirjottamani sivu kuvaa hyvin

ajatuksiani siihen aikaan. Nyt kun olen vihdoinkin irti pappilasta,

vuoden siellä kestettyäni, tahdon pääpiirteissään kertoa, mitä minulle

viime aikoina on tapahtunut, että nämä muistiinpanoni jäisivät

täydellisinä jälkimaailman käsiin.

Jos koetan mielessäni koota »parannusvuoteni» kuluessa saamani

vaikutelmat, voin sanoa että se, mikä Daubin perheessä minuun niin

vastenmielisesti vaikutti ja koko elämäni myrkytti, ei ollut niin

paljon itse se kohtelu, joka siellä tuli minun osakseni, kuin tuon

joukkion iljettävä tekopyhyys ja kavaluus. Minussa oli jotain,

joka nousi suoraan kapinaan sitä vastaan. Semmoista minä en voi

sietää. Jumalisuus on kaunis ja hyvä asia, jos sitä on kannattamassa

edes alkeellisinten siveysopin vaatimusten mukainen olento ja

käytös ihmisellä. Mutta kun kuulee riitelevän vaimon ja tekopyhän

intoilijan alituiseen Jumalan nimeä avuksensa huutavan, vaikuttaa se

vastenmielisemmin kuin karkeimmat kiroukset katujätkän suusta. Minä

en tainnut sille mitään, että koko olentoni nousi tuommoista menoa

vastaan. Muusta en tahdo valittaa. Työ, mitä sain siellä tehdä, ei ole

minua vahingoittanut, ja ruokaa annettiin aina tarpeeksi.

Kun en olisi vaan ruvennut niin kovasti ikävöimään lastani! Minulla

ei ollut lepoa eikä rauhaa sen jälkeen kun suutarin pikku tyttö oli

kuollut.

Tuo ikävä vaivasi minua kuin tauti, minä olin kuin alituisessa

kuumeessa, en ajatellut, halunnut enkä toivonut mitään muuta kuin saada

edes kerran vielä nähdä pikkuista lemmittyäni.

Siihen aikaan kävi Frieda täti minua katsomassa. Pastorin rouva lienee

jutellut tädille minusta kauniita asioita, koskapa tämä otti minut

ankaran kuulustelun alaiseksi ja kertoi tietävänsä minulle sopivan

paikan Dithmarschenissa, eräässä talonpoikaisperheessä. Viisi lasta ja

vaan yksi palvelustyttö, talo aivan yksinäisellä paikalla ja ankarasti

kristillinen perhe-elämä siellä vallitsi. Annoin hänen puhua niin

kauan kuin miellytti, itse olin varmasti päättänyt, että sinne en

mene. Ankaruutta ja kristillisyyttä olin saanut sen vuoden aikana niin

paljon, että se riittää koko elinajakseni.

Minä olen nyt kerran sellainen: hyvyydellä minut voi saada minne

tahansa. Ja luullakseni useimpain ihmisten laita on sama. Hyvyys

on ase, jota ei voi vastustaa. Sitä vastaan ankaruus aina herättää

vastustushalua. Frieda täti on epäilemättä pohjaltaan hyvä ihminen

ja tarkottaa varmaankin minun parastani, mutta se ei estä häntä

tulemasta minulle vastenmieliseksi heti, kun hän alkaa moitteensa

ja parannussaarnansa. Herra siunatkoon — olenhan minä jo saanut

kärsiä ja sovittaa hairahdustani, ainako sitä parannuksentekoa vain

pitäisi kestää! Ensin tarvitsee minun taas tehdä jotakin katumusta ja

parannusta vaativaa, ennenkun vapaasta tahdostani alistun uudestaan

tätä surkeutta kärsimään. Vedin kolme ristiä Frieda tädin perään, kun

hän lähti pois.

Silloin oli meillä palvelustyttö, jonka pastori oli tilannut jostain

kristillisestä kasvatuslaitoksesta Hamburgista, koska ei niitä enää

mistään muualta meidän taloon saatu.

Rike oli sen nimi ja aika rakkari se oli, ja minusta oli hauskaa nähdä,

että Daubilaisilla nyt kerrankin oli kylliksi todellista harmin syytä.

Siellä kävi monta kertaa semmoinen jytinä, että Rike arveli pääsiäisen

ja helluntain tulleen samana päivänä. Minä tulin tytön kanssa aika

hyvin toimeen, hän kai huomasi minun monessa suhteessa olevan yhtä

huonossa asemassa kuin itsekin oli.

Eräänä iltapäivänä, kun rouva oli vierailemassa naapurikylässä ja

Toni lähtenyt armaansa kanssa Lübeckiin ostoksille, tuli joku rikas

talonpoika tuomaan pastorille rahaa, luullakseni niityn vuokrasta;

pian senjälkeen meni pastori ulos. Kello kuuden seuduissa minä tulen

puutarhasta, jossa olin siihen asti työskennellyt, ja ohimennessäni

näen silloin ikkunasta Riken seisovan pastorin työhuoneessa ja ottavan

rahaa hänen kirjotuspöydältään. Minä tietysti paikalla sisään ja

vaadin hänet tilille. Hän hätääntyy, näyttää minulle rahat, kaksi

kahdenkymmenen markan kolikkoa, jotka pastori oli unohtanut pöydälle,

ja itkee ja rukoilee, etten tekisi häntä onnettomaksi. Minä mietin

hetkisen, sillä uusi ajatus iski samassa mieleeni.

»Rike», sanoin sitten, »minä teen Teille ehdotuksen. Antakaa noista

rahoista minulle kaksikymmentä markkaa ja pitäkää suunne kiinni. Minä

otan yksin syykseni niiden katoamisen ja pastori on sitä paitsi saava

takaisin kaikki neljäkymmentä markkaa viimeiseen penniin. Mutta minun;

täytyy päästä täältä pois. Luuletteko että ukko tulee pian takaisin?»

Rike naurahti ja sanoi pastorin menneen kylään lemmittyänsä tapaamaan,

josta ei häntä aivan heti tarvinnut odottaa. Hän suostui mielellään.

Minä sain siis kaksikymmentä markkaani, pukeuduin kiireesti, kokosin

hiukan liinavaatteita myttyyn ja sitten suoraa päätä lähimmälle

asemalle. Onneksi minulle lähti heti yksi juna Lübeckiin ja sieltä

pääsin ilman viivytystä jatkamaan matkaa Hamburgiin, jonne saavuin

kymmenen aikaan iltasella. Silloin oli tietysti liian myöhä mennä

enää Petersin luo. Toiselta puolen en ollut myöskään halukas menemään

hotelliin yöksi, sillä siinä tapauksessa eivät olisi rahani riittäneet

Hannoveriin asti. Yli puoliyön istuin aseman odotussalissa, kunnes

vahtimestari tuli ilmottamaan että sali suljetaan, ja silloin minun

täytyi lähteä ulos. Kaikeksi onneksi sattui olemaan ihmeen kaunis,

lämmin toukokuun yö, ja ulkoilma teki minulle hyvää. Kävelin vähän

aikaa puistoissa, istahdin hetkiseksi jollekin penkille, tulin viimein

Neitsytpolulle ja läksin kulkemaan pitkin Alsterin rantaa.

Kadut olivat ihan hiljaiset, ainoastaan silloin tällöin jyrisivät

rattaat kivityksen yli ja joskus joku yksinäinen kävelijä kiiruhti

ohitse. Yhtäkkiä huomasin, että muuan herra kulki perässäni ja seurasi

minua. Minua alkoi pelottaa ja rupesin kävelemään kiivaammin, mutta

pian hän saavutti minut ja alkoi puhutella, kysyi vieläkö minä näin

myöhään olin kävelemässä. Minä tarkastin häntä ja huomasin, että hän

oli hienosti puettu ja hyvän näköinen, viikset pitkät ja vaaleat ja

silkkihattu päässä. Vastasin olevani vieras Hamburgissa ja tulleeni

vasta junassa ja sanoin nyt koettavani kuluttaa aikaa seuraavan

päivän junan lähtöön, joka veisi minut Hannoveriin. Hän arveli että

tämä aika tulisi minulle kovin pitkäksi, sillä kello ei ollut vielä

kahta, ja käveli yhä vieressäni ja me olimme ennen pitkään vilkkaassa

keskustelussa. Hänen olennossaan oli jotain miellyttävää, puoleensa

vetävää; kun hän viimein ehdotti, että minä tulisin hänen asuntoonsa

ja viettäisin siellä pari tuntia, en minä huomannut siinä mitään

sopimatonta, vaan suostuin mielelläni. Hän asui lähellä, Hanhitorin

kulmassa muistaakseni, kolmannessa kerroksessa, ja oli nimeltään Emil

Reschke, niinkuin ovessa oleva nimikilpi osotti.

En milloinkaan ennen ollut nähnyt niin hauskasti sisustettuja huoneita

kuin ne kolme, joihin hän minut vei. Herrainhuone, ruokasali ja

makuuhuone, viimemainitussa punainen amppeli palamassa. Kaikissa

huoneissa tuntui raikas ruusujen tuoksu. Minä laskin tavarani lattiaan,

ja herra Reschke toi samppanjapullon ja laseja sekä kaikenlaista kylmää

ruokaa, hummeria, leikkauksia, leivoksia ja sokerimantelia, mikä kaikki

oli hyvin tervetullutta, sillä minulla oli armottomasti nälkä.

Minä istuin sohvaan ja herra Reschke minun viereeni tuolille, sitten

me kilistimme toistemme kanssa, ja minusta alkoi oloni tuntua yhä

paremmalle. Kaikki vaikeudet ja ikävyydet olivat kuin poispuhalletut,

ja mieleni tuntui vapaalta ja kevyeltä.

Kun olin syönyt itseni kylläiseksi ja herra Reschke oli korjannut

ruuat pois, istui hän sohvaan ja kiersi käsivartensa minun vyötäisteni

ympäri. Sallin sen tapahtua ja vielä senkin, että hän suuteli minua.

Mutta kun hän sitten veti minut äkkiä luokseen ja minä näin hänen

silmäinsä välkkeen, riistäydyin irti, ja oli ikäänkuin peite olisi

pudonnut silmiltäni: nehän olivat Meinertin silmät, nuo vihatut,

jotka minua katselivat, ja minä tiesin, että jollen ole varuillani,

niin voimani on taas mennyttä, ja se ei saa enää koskaan tapahtua.

Luullakseni menin aivan kalpeaksi ja vapisin ja sain ainoastaan

vaivalla sanotuksi, että minun täytyi päästä pois.

»No no! Elkäähän nyt, en minä Teitä syö, lapsi parkani», puheli

herra Reschke ja sai minut taas istumaan. Hän puhui minulle hyvin

ystävällisesti ja rauhottavasti, niin että vähitellen tyynnyin. Hän

herätti minussa luottamusta, ja kun hän pyysi minua kertomaan, mistä

tulin ja miten minun laitani oikeastaan oli, tuntui siltä kuin olisi

sydämeni avaimeen koskettu, ja silloin se aukeni ja sieltä syöksähti

ulos kaikki, mitä sinne oli vuosikausia ollut suljettuna. Minä

kerroin herra Reschkelle lapsuudestani ja tapahtumista isäni talossa,

onnettomuudestani ja sen seurauksista, selvitin hänelle kaikki, kaikki

aina tuohon omin luvin ottamaani kaksikymmenmarkkaseen asti. Kun

sitten taas katsahdin herra Reschkeen, näin hänen kokonaan muuttuneen;

äskeinen levoton, kuuma hehku oli hävinnyt hänen silmistään, eivätkä

hänen kauniit, terveet kasvonsa ilmaisseet muuta kuin ystävällisyyttä

ja sääliä.

»Tyttö rukka», hän lausui sääliväisesti ja silitti kädellään poskeani.

»Kun Te olette jo niin paljon saanut kokea, pitää Teidän vastedes olla

varovaisempi eikä enää toista kertaa lähteä yöllä tuntemattoman miehen

asuntoon. Kiittäkää Jumalaa, ettette joutunut tänä yönä huonompiin

käsiin kuin minun. Minä olen elostelija, mutta en tuota huonoa lajia,

jolle kaikki on yhdentekevää. Kovia kokeneelle lapselle, niinkuin Te

olette, vielä lisätä kärsimysten kuormaa — — ei, semmoiseen ei rupee

Emil Reschke. Te olette muuten myöskin liian kaunis noin suojattomana

yksinänne kuljeskelemaan. No, nyt olkaa aivan rauhassa, täällä ei

Teille mitään tapahdu. Pankaa kauniisti siihen sohvalle maata ja

levätkää hiukkasen.» Näin hän puhui, ja minä totellen häntä heittäydyin

pitkälleni, hän levitti peiton minun päälleni, meni pois ja sulki oven

jälkeensä. Minä nukahdin pian ja heräsin vasta, kun herra Reschke

herätti minut kuuden ajoissa. Hän oli jo itse keittänyt kahvin, koska

hänen palvelijansa tuli vasta puoli kahdeksan ja minun täytyi lähteä

sitä ennen pois. Erotessamme hän antoi minulle vielä laatikollisen

sokerimanteleita ja kaksikymmenmarkkasen, voidakseni lähettää sen

pastorille, ettei minua epäiltäisi varkaaksi, niinkuin hän sanoi. —

Minä olen kertonut seikkailuni Konni Liesmannille, mutta hän nauroi

minulle vasten silmiä ja sanoi olevan turhaa koettaakkaan hänelle

syöttää semmoisia juttuja, että muka joku mies ottaisi tytön mukaansa

kotiin yöllä ja antaisi hänelle kaksikymmentä markkaa noin vaan ilman

mitään. Semmoisia jaloja ihmisystäviä ei ole muualla kuin romaaneissa,

hän sanoi. Mutta se on kuitenkin totta; muuten en olisi sitä tähän

kirjottanut, sillä tässä kirjassa minä en salaa mitään. Tämä Emil

Reschke oli hyvä ihminen. Jumalan kiitos, että semmoisia ihmisiä vielä

on olemassa! —

Kävelin pitkin katuja, kunnes puodit avattiin, ostin sitten pienen

nuken, kalistimen ja sametista tehdyn lampaan ja lähdin Eimsbütteliin

Petersiä tapaamaan.

Tytöltä, joka minulle oven avasi, kysyin konsulia ja minut vietiin

erääseen huoneeseen, jonne hän tuli pian itsekkin. Hän tunsi minut

heti ja näytti menevän vähän hämilleen, kun ilmotin haluavani nähdä

Erikaa. Hän sanoi tahtovansa ensin puhua vaimonsa kanssa, meni ulos

ja minä sain odottaa kauan ennenkun hän tuli takaisin, tällä kertaa

mukanaan vaimonsa, hyvin ylpeän näköinen nainen vaaleanharmaassa

aamunutussa. Tämä tervehti minua alentuvasti ja sanoi pyyntöni olevan

oikeastaan sopimattoman, mutta koska lapsi oli vielä liian pieni

mitään ymmärtämään, saisin käydä sitä katsomassa, se oli juuri otettu

kylvystä. Minä seurasin häntä toiseen kerrokseen ja sydämeni sykki

mielenliikutuksesta niin, että tuskin voin hengittää.

Lastenkamarissa se istui valkeassa tuolissaan, koruompeluihin ja

pitseihin verhottuna, aivan kuin pieni enkeli.

Herra siunatkoon, miten kaunis, miten herttainen ja viehättävä tuo

pikku olento oli! Sen vertaista ei ole mitään muuta koko maailmassa.

Pitkä, musta, silkinhieno tukka sillä oli ja tummansiniset silmät. Minä

olin syödä sen suuhuni pelkästä rakkaudesta. Suutelin sen kasvoja,

käsiä, kaulaa, se katsoi minuun suurin silmin ja tyrkki pois luotaan

ja ojenteli käsivarsiaan rouva Petersiä kohti äännellen: Mam — mi — —

mam — mi — —. Tämä näytti äärettömän onnelliselta ja kaikki ylpeys oli

hänestä kadonnut ruvetessaan Erikan kanssa leikkimään.

Ah — se oli taivaallisen ihana puolituntinen, mutta valitettavasti

liian lyhyt. Rouva Peters sanoi, että lapsen täytyi päästä nukkumaan,

ja silloin oli minun tietysti mentävä pois...

Minut vietiin taas konsulin huoneeseen, ja palvelustyttö toi minulle

sinne portviiniä, kaviarivoileivän ja konfehtia. Vanha herra puheli

hyvin ystävällisesti. Hän koetti saada minua ymmärtämään, että siitä

ei voinut olla mitään hyötyä, jos minä tulin näin aika-ajoin lastani

tapaamaan, vaan se päinvastoin repisi aina auki vanhan haavan. Olihan

Erikalla kaikin puolin hyvä olo ja he pitivät sitä kokonaan omana

lapsenaan. He olivat laillisella tavalla hänet omaksensa ottaneet,

heillä oli sentähden kaikki vanhemmanoikeudet häneen ja hän oli

heidän ainoa perillisensä. Minun pitäisi olla vaan järkevä ja tyytyä

siihen, mitä nyt olin saanut nähdä. Olinhan minä vielä niin nuori,

että luultavasti joutuisin naimisiin ja saisin toisia lapsia. Minä

kuuntelin vaan ja myönnyin kaikkeen, sillä ajatukseni olivat vielä

kokonaan kiintyneinä tuohon pikkuiseen enkeliin lastenkamarissa.

Lopuksi huomasin että audienssi oli lopussa; hyvästi sanoessani pisti

herra Peters minun käteeni jotakin, jonka ulos tultuani huomasin olevan

sinisen sadan markan setelin. Menin suoraan postikonttoriin, vaihdoin

siellä setelin ja lähetin pastorille siitä neljäkymmentä markkaa, ja

sillä olin siitä jutusta selvinnyt.

Matkastani Hannoveriin en muista juuri mitään, sillä minä itkin koko

välin. Sydämeni oli pakahtumaisillaan ikävästä ja surusta.

Siitä on nyt kuukausi kulunut mutta yhä vielä pyörivät kaikki

ajatukseni lapsen ympärillä. En voi päästä irti ikävöimisestäni, joka

on kietonut sydämeni tuhansilla säkeillä ja täyttää sieluni tuskan ja

surunsekaisen onnen tunteilla. Ne kyyneleet, joilla öisin kastelen

päänalukseni, eivät johdu onnettomuudestani taikka turvattomasta

asemastani, ei, niihin on syynä kohtalon kovuus ja ihmisten nurjat

säädökset. Minä tunnen että minusta voisi tulla hyvä ihminen, jos

saisin pitää itse lapseni ja kasvattaa sitä. Minä tiedän sen:

sielussani asuvat valo ja pimeys liki toisiaan, ja nyt ne eivät ole

enää niinkuin ennen erillään toisistaan ja toistensa vastakohtina,

ne yhtyvät toisiinsa ja sekaantuvat, mustat varjot uhkaavat pimittää

viimeisenkin heikon kajastuksen menneiden päivien kirkkaudesta, mutta

kaikki tulisi vielä hyväksi, jos minä saisin olla Erikan äiti.

Olenhan minä toki hänen äitinsä! Hän ojensi käsiään vierasta vaimoa

kohti ja kutsui tätä »äidiksi»! Tuo vieras on ostanut itselleen

oikeuden olla Erikan äiti! Hänellä on enemmän rahaa kuin minulla ja

on hankkinut itselleen viralliset rouvan oikeudet! Hyi sentään! Minun

täytyy unohtaa. — Minä tahdon unohtaa. — Ehkäpä sittenkin tulee vielä

kerran aika, jolloin voin vaatia minäkin oikeuksieni tunnustamista. —

Konni Liesmann otti minut hyvin ystävällisesti vastaan. Hänellä on

täällä komea asunto, neljä hienosti sisustettua huonetta, ja kaikki

muu talous sen mukaan. Pikku Kurtilla on erityinen hoitaja ja hän on

olevinaan Konnin sisarenpoika. Minä en voi käsittää tuommoista typerää

teeskentelemishalua. Ensiksikin on minusta tyhmää, että Konni ei tahdo

tunnustaa lasta omakseen, ja toiseksi tuntevat asian oikean laidan

kaikki, joiden kanssa hän seurustelee. Kurt on voimakas, harvinaisen

kehittynyt lapsi, paljon rotevakasvuisempi kuin Erika; minulle tuottaa

surunsekaista nautintoa olla apuna sen hoitamisessa ja leikkiä sen

kanssa. Paitsi Kurtin hoitajaa on meillä vielä toinen palvelustyttö.

Minulla ei ole muuta tehtävää kuin auttaa emäntää katsomaan, että

kaikki työt tulevat kunnollisesti tehdyksi: ei minua siis työ rasita,

ja kaikki ovat minulle kohteliaita, jotka täällä käyvät.

Kahdeksan päivää täällä oltuani tuli isä hakemaan minua pois. Hän on

pelottavasti vanhennut viimeisinä vuosina, käynyt aivan harmaaksi

ja ryppyiseksi. Hänellä on ollut monenlaisia huolia ja murheita

näinä aikoina; apteekin hän oli aikoinaan ottanut melkein kokonaan

velaksi korkeasta hinnasta ja hänen saamamiehensä, miltei kaikki

äidin sukulaisia, vaativat aina korot määräpäivälleen maksettavaksi.

Lene odottaa jo toista lastansa. Meinert on yhä vielä siellä. Isä

sanoo olevansa niin tottunut häneen, ettei voi tulla enää ilman häntä

toimeen. Minä en vastannut siihen mitään. Mieleni joutuu kuohuksiin

aina, kun ajattelen ettei isä jo aikoja sitten ole heittänyt tuota

roistoa ovesta ulos.

Frieda täti oli nähtävästi vannottanut isää ottamaan minut pois Konni

Liesmannilta, mutta minä sanoin heti jyrkästi, etten lähde hänen

matkassaan, ja entinen valtani isän yli ei jäänyt nytkään tekemättä

vaikutustaan. Kolmen päivän kuluttua hän matkusti pois ilman minua.

* * * * *

Koko tämä talous on herra von Vohsenin ylläpitämä. Hän maksaa vuokran

ja antaa Konnille joka kuukausi kolmesataa viisikymmentä markkaa,

paitsi lukemattomia lahjoja. Sen lisäksi on hän pannut pankkiin

Kurtia varten viisitoistatuhatta markkaa, siltä varalta että hän

sattuisi äkkiä kuolemaan; hänessä on nimittäin sydänvika. Minusta

on tämä kaikki erinomaisen jalomielistä, mutta Konni häntä haukkuu

alinomaa itaraksi ja panee usein toimeen myrskyisiä kohtauksia, puhuu

»kadotetusta onnesta» ja valittaa että hänen, jos herra von Vohsen

sattuisi kuolemaan, täytyisi lähteä lapsineen kerjuulle, kun hänestä

niin huonosti huolta pidetään. Ensi aikoina olin minäkin taipuvainen

pitämään Konnin puolta, mutta nyt olen ruvennut ajattelemaan toisin.

Konni ei näet ole rakastajalleen uskollinen. Hänellä on toinen ystävä,

eräs upseeri, luutnantti von Kronen, erinomaisen kaunis mies, johon hän

on silmittömästi rakastunut. Tämä ei käy talossa milloinkaan muulloin

kuin herra von Vohsenin ollessa matkoilla. He ovat hyvin varovaisia

ja tapaavat toisiaan muuten vaan ulkona kaupungissa, jossa ovat

vuokranneet huoneen yhtymyksiään varten.

Konnin sijassa minä antaisin Vohsenille eropassin, sanoin hänelle

itselleen kerran, ja tyytyisin siihen mieheen jota rakastan... Olin

näet vielä niin yksinkertaisen naivi. Parempi pyy pivossa kuin kymmenen

oksalla, hän vastasi. Kronen käytti rahansa itse, ja sellainen suhde,

joka turvasi taloudellisen toimeentulon, oli toki varmempi kuin

tuommoinen lemmenliitto, joka ei tuota ruokaa vatsaan eikä vaatteita

ylle. Edellinen oli tavallansa afääri, hän sanoi, jälkimäinen taas

yksinomaan huvitusta varten. Rakkaus ja afääri. Nyt minä alan

ymmärtää... _Sapienti sat_.

Konnin seurapiiri ei ole laaja, sillä herra von Vohsen ei pidä

semmoisesta, ja ne harvat ystävättäret, jotka hänellä on, ovat

kukin omalla tavallaan »kuuluisia». Niihin kuuluu ensiksikin muuan

»johtajatar», joka myöskin elää yhteydessä naineen miehen kanssa, eräs

toinen on ottanut eron jo kolmesta miehestä ja elää nyt neljännen

kanssa vapaassa avioliitossa. Kolmas, rouva Anna Kindermann, on ollut

ennen näyttelijätär (kuudennen luokan tietysti) ja on viettänyt hyvin

vaiherikasta elämää, josta saisi aineksia vaikka kolmeen romaaniin.

On sangen huvittavaa kuunnella häntä, kun hän kuvailee monivaiheisen

menneisyytensä muistoja. Hänen viimeinen miehensä — niitäkin hänellä

on luullakseni ollut kolme —, joka oli jonkin kiertävän sirkuksen

tallimestarina, oli häntä lyönyt, ja silloin hän oli karannut ja

elättää itseään nyt hierojana. Hän on suorittanut lääkeopillisen

hierontakurssin ja sanoo olevan itsellään paljon työtä. Paljon hänen

täytyykin ansaita rahaa, sillä hänen asuntonsa on erittäin kauniisti

sisustettu ja itse hän aina käy huomiota herättävän hienosti puettuna.

Vaikka on jo kolmekymmentä kahdeksan vuotta vanha — Konni sanoo hänen

todellisen ikänsä olevan enemmänkin, nimittäin neljäkymmentä kolme

—, näyttää hän vielä sangen sievältä, on suurikasvuinen ja vahva ja

tukka hänellä on vaalea, hyvin pitkä, melkein vielä pitempi kuin

Elisabethilla oli... Elisabeth raukka — hänen muistonsa ei minun

mielestäni milloinkaan hälvene!

Rouva Kindermannilla on usein vieraita, minutkin on sinne monta kertaa

kutsuttu, mutta viime aikoina on aina sattunut esteitä, etten ole

päässyt menemään. Ensi aikoina minulla ei ollut juuri halua mennäkkään,

ja toiseksi minulla ei ollut sopivaa pukua.

Eräänä ikävänä, sateisena iltapäivänä, noin neljä viikkoa sitten,

istuin itsekseni arkihuoneen ikkunan vieressä, virkaten nuttua pikku

Kurtille, ja katselin silloin tällöin ulos kadulle. Herra von Vohsen

oli Konnin luona; hänen oli taas lähdettävä jollekin asioimismatkalle

Elsass-Lotringeniin ja olisi tahtonut Konnia mukaansa, hän kun näet

viime aikoina on käynyt vähän epäluuloiseksi ja mustasukkaiseksi. Konni

ei olisi halukas lähtemään, hänen on tietysti mukavampi huvitella

täällä omin päinsä — ja viimein syntyi kiivas sanakiista heidän

välillään. Semmoisia on minun hyvin ikävä kuulla, se vaikuttaa minuun

aina niin kiusallisesti, että istun kuin neuloilla ja mieluimmin

juoksen kauas pois. Samassa ovikello soi. Menin avaamaan, ja rouva

Kindermann astui sisään.

»Kas vaan», hän sanoi, »taitavat siellä riidellä, vai kuinka?»

»Eikö mitä», vastasin, »he ovat vaan eri mieltä.»

»Niinpä niin», hän sanoi, »mitäpä siitä! Semmoista sattuu

parhaimmissakin perheissä. Ja mitä Te täällä sillaikaa hommaatte,

lapseni?»

Näytin hänelle virkkuutani, hän istui viereeni ikkunan ääreen ja me

jouduimme keskusteluun, jonka kuluessa hän muun muassa kysyi minulta,

olinko tyytyväinen nykyiseen elämääni. Minä vastasin hänelle totuuden

mukaisesti, että verrattuna viimevuotiseen olinpaikkaani tuolla

pappilassa tuntui täällä oleminen taivaan ilolta. Hän arveli nuoren

tytön kuitenkin tarvitsevan joskus jotain huvitusta, joka tuottaisi

vähän vaihtelua elämään. Minä en voinut kieltää, että usein olin

toivonut tapahtuvan jotain erikoista, joka saisi aikaan elämässäni

suuren muutoksen parempaan päin. »Mitä Te tuolla 'paremmalla' sitten

ymmärrätte?» hän kysyi. »Onnea tietenkin», minä vastasin. »Ja mikä

Teidän mielestänne on onni?» Minä vaan kohautin olkapäitäni. »Täytyy

myöskin tahtoa, lapseni», jatkoi hän sitten. »Eivät paistetut kyyhkyset

kenenkään suuhun lennä. Jos Te täällä vaan aina huoneessa istutte,

saatte odottaa kauan, ennenkun onni Teidän luoksenne tulee. Teidän

täytyy päästä ulos, näyttämään itseänne ihmisille, ja saattepa nähdä,

miten pian löydätte onnenne.»

»Minulla ei ole kelvollista pukua», sanoin. »Ja isältä en rupee

pyytämään rahaa. Minä tahdon itse ansaita kaikki mitä tarvitsen.»

»No, mitä nyt siihen asiaan tulee, niin me autamme Teitä pääsemään

alkuun», sanoi hän hyväntahtoisesti. »Ja sitten siitä eteenpäin se

kyllä sujuu kuin itsestään. Ettehän Te ole juuri niitä kaikkein

tyhmimpiä. Minun luonani Teidän pitäisi asua eikä Konnin. Minä Teistä

vielä jotain tekisin. Konni kai pelkää Teissä vähän kilpailijaa,

mutta se ei tulisi kysymykseen minun luonani. Minusta on hauska nähdä

kauniita, nuoria kasvoja ympärilläni. Käykäähän nyt toki joskus

iltasella katsomassa.»

Minä lupasin käydä. Sitten tuli Konni sisään. Vohsen oli lähtenyt pois,

saatuaan Konnin viimeinkin lupaamaan matkustaa hänen mukanaan, ja tämä

oli siitä syystä kovin nyreällä mielellä. Minä koetin häntä lohduttaa

ja vakuutin pitäväni sillaikaa Kurtista hyvää huolta, mikä häntä

ilahutti.

»Eikö sinustakin, Konni, Thymianin sopisi käydä iltaisin useammin minun

luonani? Tyttö rukkahan muuten aivan menehtyy yksinäisyyteen ja ikävään

täällä», sanoi Kindermann. »Tietysti, selväähän se on», vastasi Konni

hajamielisesti.

Seuraavana päivänä lahjotti Konni minulle omasta pukuvarastostaan

hienon hameen ja kaksi puseroa. Hameen, joka on korallinpunainen, on

herra von Vohsen hänelle kerran antanut, hänen suureksi harmikseen,

koska punainen väri ei ollenkaan sovi yhteen hänen tukkansa kanssa.

Minua se pukee mainiosti. Rouva Kindermannin ompelija korjasi sen

minulle; nyt se istuu kuin valettu.

Seuraavalla viikolla Konni läksi herransa kanssa matkalle. Paria päivää

myöhemmin lähetti rouva Kindermann palvelustyttönsä kutsumaan minua

heille. Siellä oli vieraita ja erinomaisen hauskaa, oli käsketty sanoa.

Otin tuon uuden punaisen hameen päälleni ja menin.

Rouva Kindermann oli nähtävästi iloinen tulostani. Kun riisuin hänen

makuuhuoneessaan pois päällysnuttuni, sanoi hän haluavansa panna

minun hiukseni toisenlaiseen, muodinmukaisempaan asuun. Otettuaan

auki palmikkoni pääsi häneltä hämmästyksen huudahdus. »Sepä on komea!

Hyvänen aika, tyttö, millainen tukka Teillä on! Semmoista ei saa

piiloon panna.» Hän tahtoi kaikin mokomin, että minä antaisin tukkani

riippua sillä tavalla vapaasti, mutta minua hävetti esiintyä siten,

se olisi näyttänyt mielestäni kovin rivolta ja huomiota herättävältä.

Lopuksi hän sitoi sen valkealla nauharuusulla kokoon.

»Tyttö, tyttö, Te olette ihastuttava!» hän huudahti mielissään. »Jos

vaan olette viisas... no no, enpä sano mitään... Te voisitte elää

kuin prinsessa... Mitenkä? Ettekö luule? Jos nyt olisi vielä muutama

hohtokivi koristamassa korvianne ja sormianne...»

»Minulla on koko lippaallinen koristeita», sanoin, »mutta en minä ole

niistä välittänyt —»

»Oho!» sanoi hän, ja sitten astuimme ruokasaliin. Yhdeksän aikaan

tuli kaksi herraa, rouva Kindermannin tuttavia, molemmat hyvin

hienoja. Toinen oli hoikka, parraton, monokli silmässä, toinen paksu,

mustapartainen, käyränokkainen. Edellisen nimi oli Albert Glimm ja

jälkimäisen Kirschbaum.

Me söimme hyvän illallisen. Ensin tarjottiin lihalientä ja pasteijia,

sitten hummerimajoneesia, sen jälkeen fasaania ynnä kompottia ja

lopuksi tuli suuri jäätelöpommi. Hierominen mahtaa olla hyvin tuottava

elinkeino, koska rouva Kindermann noin komeasti voi elää. Mitä

juomapuoleen tulee, annettiin ensin punaviiniä, sitten samppanjaa ja

viimein portteria ja samppanjaa. Jälkiruokaa syötäessä rouva Kindermann

soitti pianoa ja lauloi kupletteja, taikka paremmin sanoen määkyi. Se

kuului niin hassunkuriselta, että kaikki olimme naurusta pakahtua, ja

hän nauroi itse mukana. Minä olin noista monista juomista aika lailla

päihtynyt ja hyvin vallattomalla tuulella. Herra Glimm tarttui minua

vyötäisiin, tanssi minun kanssani läpi huoneen ja heitti minut viimein

istumaan herra Kirschbaumin viereen, joka heti otti minua kaulasta

kiinni ja tahtoi suudella, mutta silloin minusta meni leikki jo liian

pitkälle, ja, puolihumalassa kun olin, otin pöydältä samppanjalasin ja

tyhjensin sen hänen niskaansa kauluksen ja ihon väliin, ja hänkös siitä

pärskymään ja hyppimään ympäri huonetta kuin vimmattu.

Jälkeenpäin rouva Kindermann minua hiukan nuhteli ja sanoi, ettei minun

olisi pitänyt noin tehdä.

»Ja miksikä ei?» kysyin minä. »En minä vaan anna tuommoisen vanhan

juutalaisrahjuksen suudella itseäni...»

»Hiljaa, hiljaa, lapseni,» sanoi hän, »sillä miehellä on Mooses ja

profeetat. Jos hän olisi Teillä ystävänä, niin onnenne olisi taattu.

Hän koristaisi Teidän sukkanauhannekin jalokivillä, jos vaan itse

haluaisitte.»

»En milloinkaan», vastasin, »ja hänhän kuuluu sitä paitsi olevan

naimisissa.»

»No mutta, lapsi kulta, mitäpä tuon herran yksityiset perheasiat Teihin

kuuluvat? ...»

Niin, mitäspä ne kuuluisivatkaan! On siinä vaan siisti täti! Kun

hän ja Konni ja nuo kaksi muuta pääsevät suusta yhteen, silloin on

paras juosta pois niiltä mailta. Olenhan minäkin jo jotain tottunut

kuulemaan, mutta en toki sentään niin paksua. —

Kun tulin kotiin yöllä, en saanut pitkään aikaan unta silmiini. Hermoni

olivat liiaksi kiihtyneet. Sydän sykki kiivaasti. Vielä vuoteessakin

teki mieleni nauraa ja puhella. Kyllä se on totta, että joskus täytyy

saada huvitella, muuten unohtaa olevansa nuori. On se sentään hauskaa

silloin tällöin päästä vähän tuulettamaan itseään. Miten nuo molemmat

miehet katselivat minua! Minä miellytin heitä...

Voi voi, kun olisi semmoisia pukuja kuin Konnilla ja tuolla

Kindermannilla! Ei ainoastaan hameet ja hatut, vaan kaikki:

pitsireunaiset alusvaatteet, hienot kuin hämähäkinverkko, silkkisukat,

kahisevat alushameet, jotka loistavat kaikissa sateenkaaren väreissä,

atlaskorsetit, ja siihen lisäksi hienot parfyymit, joiden haju ympäröi

ihmistä kuin kevyt tuoksuva pilvi...

Minä luulen todellakin, että voi olla onnellinen, kun ymmärtää tuolla

tavalla asettaa elämänsä.

* * * * *

Herra Glimmiltä sain eräänä päivänä kukkavihkon ja kutsun illallisille

seuraavana päivänä. Kauan mietin, minkälainen vastaus minun oli

annettava. Myöhemmin tuli rouva Kindermann meille ja hän kehotti minua

myöntymään. Niin sitten teinkin.

Herra Glimm tuli itse minua hakemaan. Me söimme yksityisessä huoneessa.

Kaikki hyvin hienoa. Ja paljon cliquot'ta juotiin. Lopulta hän tuli

hellemmäksi minua kohtaan, ja kun se ei mennyt sopimattomuuksiin asti,

sallin sen tapahtua. Kuitenkin olin iloinen, kun ovi aukeni ja sisään

astui kaksi herraa, tehden siten lopun hänen hyväilyistään. Nuo uudet

vieraat esitti herra Glimm minulle ystävinään, ja he olivat kumpikin

hyvin miellyttäviä ja kohteliaita. Myöhemmin tuli vielä kolme herraa,

niiden joukossa von Kronen, Konnin lemmitty, ja nyt huomasin että he

olivat siviilipukuisia upseereja. Herra Glimm ei tuntunut olevan oikein

hyvillään heidän tulostaan, mutta hänen ei tietysti sopinut näyttää

tyytymättömyyttään. Ja sitten sitä alettiin juomaan — ja kylläpä ne

jaksoivatkin! ...

Iloa oli pian kattoon asti. Kaikki herrat tahtoivat syödä filipiiniä

minun kanssani. Siinäkös ryypättiin ja kilisteltiin, ja loppujen loppu

oli, että he kaikki hävisivät. Nyt oli minun jokaiselle kirjotettava

joku toivomus. Minä olin jo hyvässä hiprakassa ja kirjotin niille

pienille lapuille, joita eteeni työnnettiin, mitä vaan sattui mieleeni

johtumaan. »Pari silkkisukkia.» »Silkkinen korsetti.» »Silkkinen

alushame.» »Pullo hajuvettä» j.n.e. Vasta siitä että herrat noita

lippuja lukiessaan niin hillittömästi nauroivat, huomasin mitä

olin oikeastaan kirjottanut. Mutta minä en tahdo tehdä itseäni

naurunalaiseksi. Äkkiä nousin ylös tulipunaisena kasvoiltani.

»Ymmärtäkää se leikiksi, hyvät herrat», sanoin. »Minä tahdoin vaan

tehdä pilaa.»

Kaikki vakuuttivat sen leikiksi käsittäneensä, ja sitten annoin Glimmin

saattaa itseni kotiin.

Seuraavana päivänä saimme alinomaa juosta ovea avaamassa ja joka

kerta seisoi eteisessä kaupunginlähetti, kädessään kukkavihko ja

paketti. Paketeissa olivat kaikki nuo minun toivomani esineet. Kuusi

paria sukkia, liilavärinen silkkikorsetti, silkkinen alushame,

osotuslippu, jolla sai kuusi paria hansikkaita, suuri laatikollinen

hajuvesiä, saippuoita ja puuderia, kaikki hienointa laatua. En

tiennyt oikein, ottaisinko vastaan nuo tavarat vai lähettäisinkö

takaisin. Päätin kuitenkin lopuksi ottaa. Olisihan se ollut niin

pikkukaupunkilais-poroporvarillista lähettää niitä takaisin. Ja eihän

se ole toisekseen muuta kuin oikeus ja kohtuus, että minä saan mitä

pelissä voitin, eikä nuo muutamat markat mitään merkitse semmoisille

herroille, jotka alinomaa suuria summia tuhlaavat. Minulle taas noista

tavaroista on suurta iloa.

* * * * *

Eilen illalla, kun olimme teatterin jälkeen olleet syömässä ja tulimme

kotiin, tahtoi herra Glimm kaikin mokomin seurata minua sisään. Mutta

siinä mies parka erehtyi. Minä olen kunniallinen nainen ja tahdon että

minua semmoisena kohdellaan. Jos hän luulee minua tuommoiseksi, jonka

kuka hyvänsä voi omistaa, niin hän on perinpohjin pettynyt. Minä olen

päättänyt, etten antaudu kellekään miehelle muuten kuin korkeintaan

rakkaudesta. Glimmiä en rakasta, vaikka hän onkin kyllä reilu poika.

Minä en anna itseäni enää yllättää, joka päivä otan jääkylmän kylvyn

vaan sitä varten, ettei — no niin, loppu.

Maanantaina.

Rakas kirjani, jospa olisit ihminen! Sinulle minä puhun, mitä ei

kukaan muu koko maailmassa saa tietää. Sinä olet minun ainoa ystäväni.

Sinulta en salaa mitään. Sinä tunnet minut semmoisena kuin olen.

Sinä olet minun rippi-isäni. Sinä otat hiljaa ja äänetönnä vastaan

kaikki mitä sinulle uskon, ja sinä olet saanut kuulla jo paljon.

Oi, haastahan sinäkin kerta jotain! Neuvo minua! Sano minulle, mitä

minun tulee tehdä. Minä en pääse siitä itse selville. Rupeenko? Enkö?

Vastaahan toki. Jos neuvot minua myöntymään, liikauta lehtiäsi, muussa

tapauksessa pysy hiljaa. Sanotko »elä»? Oh, sinähän olet vaan tuhma,

kuollut kirja. Ei sinulla ole sielua. Miksi minulla on sielu? Olisi

paljon mukavampi olla ilman sitä.

Minkätähden ihmisen yleensä täytyy ajatella? Ajatuksethan ovat niin

epämukavia ja tarpeettomia.

Sentähden on kaikki moraalikin niin epämukavaa, niin typerää ja ikävää,

että se on alkuaan lähtenyt ajattelemisesta. Frieda tädin kirjeitä en

lue koskaan loppuun. Niiden moraalisuus ja pelottava pitkäpiimäisyys

ärsyttävät minua. Isä kirjottaa nykyään enää harvoin. Siellä kotona

on taas saatu tyttö (ensimäinen lapsi oli poika, joka oli syntynyt

ennen minun tänne tuloani). Minä kai pian joudun unohduksiin. Se onkin

paras. Minäkin tahdon unohtaa, että minulla on kerran ollut koti ja

äiti, jopa isäkin. Minä olen kuin oksasta irtaantunut lehti, jota tuuli

lennättelee, kunnes se viimein lokaan tallataan.

Mutta minä en suinkaan voi sanoa, että olisin elämään kyllästynyt.

Hurja elämänilo, kiihkeä onnen ja nautinnon kaipuu panevat

veren suonissani hehkumaan. Yhä uudestaan ja uudestaan esiintyy

vastattavakseni kysymys, minkälaiseksi on tulevaisuuteni muodostuva.

Jos pysyn »kunniallisena» ja vaellan »kapeaa» tietä eteenpäin, saan

olla varma siitä, että tämä tie päättyy kerran pieneen, hiljaiseen

vanhanpiian kammioon à la Frieda täti. Ja kun sitten siellä istun ja

muistelen kulunutta elämääni, mitä se on ollut? ... Ei, semmoiseen minä

en rupee. Minulla on paljon iloa itsestäni. Minä olen kaunis. Minusta

on hauskaa peilin edessä seisoen heittää päältäni vaatekappale toisensa

jälkeen ja nähdä siinä itseni lumivalkeana, suorana ja solakkana kuin

kuusi metsässä, pitkät ja pehmeät hiukset valuen ympärilleni ikäänkuin

musta silkkinen mantteli. Jos tartun niihin molemmin käsin ja levitän

käteni, saan aivan kuin mustat siivet ja ajattelen silloin olevani

valkea, mustasiipinen joutsen.

Konni on tullut taas kotiin. Hänellä oli paljon tuomisia minulle ja

sanoi olevansa iloinen siitä, että minä huvittelen, ja ettei hänellä

ollut mitään sitä vastaan, kunhan en vaan yrittäisi tunkeutua hänen

alueelleen. Enhän nyt toki. Se olisi äärettömän halpamaista.

Konnin ja Kindermannin mielipiteet siitä, mitä minun nyt olisi tehtävä,

ovat sangen erilaiset. Konnilla on viime aikoina ollut välistä

alakuloisuuden puuskia.

Hän sanoo, että jos hän saisi takaisin eletyt vuotensa, hän järjestäisi

elämänsä aivan toisella tavalla. Hän naisi nuoren miehen, vaikkapa

vain pikku virkamiehen tai käsityöläisen. Semmoinen elämä se olisi

kuitenkin jotain toista. Silloin tuntisi olevansa oikea ihminen ja

voisi sellaisena esiintyä, nyt ei sitä tiedä onko kala vai lintu.

Miehet, jotka rahoillaan heikäläisiä elättävät, ovat pahempia kuin

orjainomistajat, hän sanoo, he noiden muutamien kolikkojensa nojalla

katsovat olevansa oikeutetut kohtelemaan heitä aivan kuin itse

tahtovat. Rakkaudesta ei puhettakaan. Miehet eivät pidä heitä muuna

kuin — — no niin —. Valitettavasti on vaikea ja miltei mahdoton enää

kääntyä toiselle tielle, kun on tähän mukavaan elämään kerran tottunut.

Näin puhuu Konni. Rouva Kindermann taas koetti istuttaa minuun

toista käsitystä näistä asioista. Hän sanoi herrojen tehneen minusta

valituksia, että minä olin muka liian koketti. Nauroin kuullessani

tuommoista hassutusta. Silloin hän oikein suuttui.

»Tietysti Te olette koketti, vieläpä pitkälle päässyt siinä taidossa,

neiti Thymian», hän sanoi. »Niin, jos Teidän neitsyytenne olisi vielä

koskematon ettekä mitään asioista tietäisi, silloin voisin olettaa

Teissä olevan semmoisen painolastin toivottominta kunniallisuutta ja

siveellisyyttä, että todellakin olisi parasta, jos naisitte jonkun

postikirjurin, laittaisitte kuusi lasta maailmaan, keittäisitte ja

paikkaisitte vaatteita ja lopuksi antaisitte pastorin pitää itsestänne

liikuttavan ruumissaarnan: Tässä lasketaan hautaan uskollinen

sopankeittäjä ja imettäjä. Mutta Te! Kaunis nainen, jolla on jo ollut

romaaninsa, viisas ja sivistynyt, niinkuin Te olette, elämänhaluinen

eikä lemmenasioissa enää ensikertalainen... Ei, ei, elkää sanoko

mitään! Minä tunnen Teidät. Se on kyllä kaunista ja oikein, mutta Te

liiottelette, kultaseni. Te ammutte yli maalin. Yhden kerran herrat

kyllä suvaitsevat, että Te heitä ensin kiihotatte ja sitten jätätte

siihen, ehkäpä vielä toisenkin kerran, mutta kolmatta kertaa eivät

he enää yritäkkään... Maailmassa on niin paljon muitakin kauniita

tyttöjä... Herra siunatkoon, samahan se minulle on, mutta minä säälin

Teitä! Teidän sijassanne minä ottaisin, kun tarjotaan. Kerranhan

ihminen vaan nuori on. Jäljestäpäin, kun olette vanha eikä kukaan

Teistä enää huoli, saatte vielä katua tyhmyyttänne.»

»En minä tahdo tekeytyä paremmaksi kuin olen», minä sanoin, »mutta minä

olen saanut liian paljon kärsiä. En uskalla olla enää kevytmielinen.

Jos tulee mieleeni huonoja ajatuksia ja himoja, tarvitsen vaan

muistella sitä hetkeä, jonka vietin sulun vieressä aikoen hukuttaa

itseni, ja ne on voitettu.»

»Ahaa», sanoi hän ja vihelsi, »siinäkö sitä ollaan! Te pelkäätte. No,

jollei muuta estettä ole, rakkaani, niin olkaa aivan rauhassa. Miksi

Kindermann olisi lääketieteellisen kurssin suorittanut hieroja, jollei

hän osaisi semmoisia pikku seikkoja kohdalleen korjata! Se on vaan yksi

tempaus eikä tee edes niin kipeää kuin hampaan ottaminen. Ei, lapseni,

siinä suhteessa saatte olla aivan huoleti. Luottakaa minuun vaan.»

»Niin mutta, rouva Kindermann sanoin surullisesti, »se ei ole

ainoastaan se.»

»Ei kai», hän vastasi, »voinhan minä ymmärtää: Teissä on vielä joku

määrä poroporvarimoraalia ja Te ette ole voinut vielä kokonaan omaksua

sitä vapaata katsantotapaa, joka meidän piireissämme vallitsee. Te ette

ole ylpeä, mutta kaikessa hiljaisuudessa kumminkin ajattelette olevanne

parempi kuin joku »tuommoinen». Mutta se ei Teitä enää ollenkaan

hyödytä, rakkaani. Teillä on lapsi, porvarillinen yhteiskunta on Teidät

hylännyt. Tehkää mitä tahdotte, täysiarvoiseksi jäseneksi siihen ette

enää pääse, ja jos mitenkuten pääsisittekin, eläisitte alinomaisessa

tuskassa, peläten että jotkin seikat entisyydestänne voisivat tulla

ilmi. Sentähden yhtykää ennen meihin, meidän seurassamme ei tarvitse

ujostella, ja täällä voi jokainen tulla omalla uskollaan autuaaksi.

Meillä ei kysytä: mistä tulette, kuka olette? ... Me nautimme elämästä,

teemme oikein, emmekä pelkää ketään, ja miettikää vielä kerta, ettekö

voi tuota Glimm rukkaa vastedes paremmin kohdella. Oikein minua mies

parka säälittää, hän näyttää niin alakuloiselta.»

Niin puhui rouva Kindermann ja usein olen hänen sanojaan ajatellut.

Niissä on paljon perää. Että minä porvarillisille piireille olen

kuollut, siitä sain Daubilaisten luona hyvinkin selviä todistuksia.

Minun läheisyyteni saattoi turmella nuoria »viattomia» tyttöjä.

Ei kukaan kunniallinen rouva tahdo enää olla »tämmöisen» kanssa

tekemisissä. No, entä sitten? Mihin minä nyt ryhdyn? Siltä se näyttää,

että nyt ei minulla ole muuta tehtävää kuin viettää siirtymistäni

toiseen maailmaan.

Minulla on nyt kaikki selvillä. Minkä hengen lapsia rouva Kindermann

on, sen olen jo aikoja sitten huomannut. Hän on itse »hieronut» niin

kauan kuin se veteli, mutta nyt hän on liian vanha ja saa etsiä

itselleen jonkin muun elinkeinon. Hän suunnittelee muuttoa Hamburgiin,

jossa hän aikoo perustaa salongin. Hän sanoo itsellään olevan siellä

paljon tuttavia, ja hannoverilaiset ystävät tulisivat sinne kahdesti

kuukaudessa yhteistä iltaa viettämään. —

Lähes kahteen viikkoon en ole nyt käynyt missään. Glimm sanoo vievänsä

minut ulos sitten vasta, kun olen tullut järkiini. Silloin hän

lahjottaa minulle shifonieen ja hohtokivisormuksen.

Nyt en tiedä... Minussa on jotakin, joka panee vastaan. En tahtoisi

olla sellainen, jota herrat halveksien kohtelevat. Glimm kyllä

käyttäytyy aina hyvin kunnioittavasti minua kohtaan. Hän sanoo

rakastavansa minua. Naimisiin menemästä estävät häntä periaatteensa,

sanoo hän.

Menisin kyllä mielelläni taas jonakin iltana ulos, juomaan samppanjaa,

pitämään lystiä ja karkottamaan kaikki liiat ajatukset. Nämä ajatukset

ne istuvat kuin musta satapäinen hirviö rinnallani, silmät kiiluen ja

hampaitaan hioen, ja iskevät kyntensä sieluuni.

Rakas kirjani — tahtoisin tietää — olenko — — minä olen hullu.

* * * * *

- Valitettavasti on päiväkirjasta leikattu pois suuri joukko lehtiä

juuri tältä ajalta, jolloin ristiriitaisuudet kirjottajan sielussa

kärjistyvät ratkaisevaan käänteeseen, joka määrää hänen koko vastaisen

elämänsä suunnan.

Nämä tarkasti poisleikatut sivut ovat antaneet minulle paljon

ajattelemista.

Hänelle, joka myöhemmin merkitsi tähän kirjaan kaikki vähäpätöisimmät

ja häpeällisimmätkin tapaukset hukkaan menneessä elämässään, mutta

joka kuitenkin aina jossain määrin säilytti tunne-elämänsä herkkyyden,

lienee tuntunut erityisen kiusalliselta muistella juuri tätä aikaa,

jolloin hän epäröivin askelin astui yli viimeisen horjuvan sillan, mikä

hänet vielä erotti tuosta »toisesta, maailmasta.»

Muuta selitystä en tiedä.

Valitettavasti on täten syntynyt suuri aukko muistiinpanoihin.

Vaikka minä tuona aikana kyllä usein tapasin kirjottajaa ja puhelin

hänen kanssaan, en voi paljonkaan omasta puolestani lisätä tämän

aukon täyttämiseksi, koska hän ymmärrettävistä syistä oli hyvin

vaitelias omaan elämäänsä ja tuttaviinsa nähden. Psykologisesti

merkillepantava on se seikka, että hänet tähän aikaan oli vallannut

oikea sivistyksen jano. Hän sanoi minulle kerran käyttävänsä jokaisen

liikenevän pennin tietojen hankkimiseen. Kaksivuotisen Hamburgissa

olonsa aikana, jossa hän oli rouva Kindermannin seuranaisena ja

täyshoitolaisena, hän täydensi taitoaan ranskan ja englannin kielissä,

oppi myöskin venäjän ja italian kielet ja nautti sitäpaitsi opetusta

useissa eri tieteenhaaroissa. Hänen kirjotuspöydällään oli kasottain

filosofiallisia ja muita tieteellisiä teoksia. Muistanpa hänen kerran,

käydessäni hänen luonaan, huomauttaneen eräästä Carlylen teoksesta. Hän

osasi siitä kokonaisia lukuja sanasta sanaan ulkoa. —

Suullisesti saamieni tietojen mukaan voin mainita, että rouva Liesmann

tutustui Heringsdorfissa erääseen ruotsalaiseen ravintoloitsijaan

ja seurasi lapsineen häntä Upsalaan, jossa he menivät naimisiin.

Huolimatta vaimon epäilyttävästä entisyydestä kuuluu tästä monilla

lapsilla siunatusta avioliitosta tulleen hyvin onnellinen.

Heti rouva Liesmannin matkustettua näyttää Thymian muuttaneen

Kindermannin luo.

Viimeisen ja nyt seuraavan muistiinpanon välillä ovat kirjottajan

ja hänen omaistensa välit kokonaan rikkaantuneet. Mitään tarkempaa

en kumminkaan siitä asiasta tiedä. Arvelen Thymianin äidinpuolisten

sukulaisten vaatineen hänen siirtymistään Kindermannin luota

johonkin parempaan perheeseen. Mutta kun hän oli sillä välin tullut

täysi-ikäiseksi, niin he nähtävästi, julkista häväistysjuttua peläten,

eivät ole ryhtyneet mihinkään toimenpiteeseen sitä varten. Myöskin

isästään näyttää Thymian tästä ajasta alkaen ruvenneen vieraantumaan.

_Julkaisijan lisäys_.

Eilen minä taas jouduin riitaan Kindermannin kanssa. Ruusuvesipullosta,

jonka hän oli pistänyt minun laskuuni. Tuo ämmä alkaa käydä

sietämättömäksi. Luulisi viisitoista markkaa päivässä riittävän

maksuksi hänelle. Minä olisin muka ottanut tuon pullon tammikuun 22

päivän iltana ja Ludwig olisi ollut silloin myöskin läsnä, mutta se

on hävytön vale. Sinä päivänä me söimme päivällistä Hamburger Hofin

talvipuutarhassa ja sieltä menimme Thaliateatteriin. Eteisessä huomasi

Ludwig äitinsä, ja koska hänessä on tätä kohtaan tavaton respekti, niin

hän livahti pakoon ja minä menin yksin aitioon. Minä sen vuoksi muistan

tämän illan erityisesti, että sain silloin teatterissa uuden tuttavan.

Etuaitiossa istui muuan herra, joka taukoamatta katseli minua, ja

hän oli niin hienon ja ylhäisen näköinen, että luulin hänen olevan

vähintään jokin indialainen rajah taikka muuta sentapaista. Perästäpäin

selvisi, että hän olikin silkkitehtailija Krefeldistä, nimeltään

Schulze. Hän jätti meille kumminkin sievän summan rahaa.

Mokomakin akka! Juurikuin minulla olisi syytä _häntä_ mistään kiittää!

Senkin syöjätär! Ludwig on aina säännöllisesti maksanut vuokran, ja

ettei se ole tapahtunut _hänen_ kauniiden silmiensä vuoksi, siitä hän

voi olla varma. Minä suutuin niin, että heitin häntä kirjalla päähän

ja sanoin muuttavani yksin asumaan. Silloin hän tuli ivalliseksi ja

sanoi minun siinä tapauksessa piankin majailevan Schwiegergassella

[porttolakadulla]. Hän muka se oli joka... j.n.e.

Hiton vaikeaa minulle on säästäminen. Syntymäpäiväkseni tahtoi Ludwig

ostaa minulle Schlesingeriltä rintaneulan, mutta minä pyysin häntä

sen sijaan antamaan siihen tarvittavan summan rahana. Hän ei ensin

ollut yhtään halukas, hänestä se oli vastenmielistä. Modistin laskut

ja kuukausivuokran hän maksaa silmiään räpäyttämättä, mutta puhdasta

rahaa... Niin, kyllähän minä sen ymmärrän. Kun muistelen, millä

tunteilla otin ensi kerran vastaan rahaa — vuosi sitten, kun oli jo

puukko kurkussani — — ei muistella sitä! Ikuisesti unohtukoon! Kaikissa

tapauksissa tuntuu harmilliselta, kun ihmisestä luullaan liikoja.

Ludwig näkee minussa yhä vielä vallasnaisen; toiselta puolen se kyllä

tuntuu hyvälle, mutta taas toiselta puolen se on epämukavaa. Viimein

hän antoi minulle pyynnöstäni viidensadan markan pankkikirjan.

Kunhan puvut ja nuo kaikki lukemattomat pikku tarpeet eivät nielisi

niin suuria summia. Monta kertaa se tekee minut aivan toivottomaksi.

Ei tästä ole tämmöisestä elämästä, mutta mitä kehumista sitten muilla

on? Eipä erikoisia. Anni Meier on jo eronnut miehestään ja istuu nyt

kahden pienokaisensa kanssa vanhempiensa kotona. Häneen nähden ei

kuitenkaan voi puhua liian hätäisestä naimisiinmenosta, he kun ovat

tunteneet toisensa lapsuudesta asti ja jo koulunpenkillä istuessaan

olleet kihloissa. Miehensä kuuluu häntä pidelleen pahoin. Merkillistä,

minä olin aina pitänyt Boyta kunnon miehenä. Lina Schütt asuu täällä

Ferdinandstrassen varrella. Hänen miehensä on kirjanpitäjä, joka on

väärän valan teosta tuomittu puoleksitoista vuodeksi kuritushuoneeseen

ja on nyt parhaillaan rangaistustaan kärsimässä. Lina koettaa elättää

itseään vuokralaisia pitämällä ja on kovin kurjissa oloissa. Tapasin

hänet tässä eräänä päivänä Lombard-sillalla ja tervehdin, mutta hänen

vastauksensa oli niin koomillisen kankea, kuin olisi hänellä ollut

seiväs niskassa. Minua nauratti, mutta samalla harmitti myöskin.

»Mitäs sinulle kuuluu, Lina?» kysyin. »Huonoa», hän vastasi purevasti,

»kunniallisen vaimon ei ole niin helppo täällä hankkia elatustansa. Ei

huoneiden vuokraamisella ansaita silkkisiä alushameita ja sulkahattuja.

Mutta mieluummin näen nälkää kuin panen hitustakaan kunniastani

alttiiksi.»

Mieleni kuohahti ja aioin juuri sanoa hänelle pari sopivaa sanaa, mutta

maltoin mieleni, sillä eihän se olisi maksanut vaivaa ruveta tuommoisen

kanan kanssa sananvaihtoon. Kerroin kohtauksesta myöhemmin Gretelle,

hän naurahti ja sanoi: »Mitäpä sitä pässiltä voi muuta pyytääkkään kuin

lihaa ja villoja.» Ja hän on oikeassa.