Salu Latvala

Kuopiossa,

Osakeyhtiö Kuopion Uusi Kirjapaino,

1906.

Alkusana.

Saadessani tämän päiväkirjan käsiini oli minun aikomukseni ensin

muodostaa siitä romaani.

Kustantajani herra Fontanen neuvosta luovuin sittemmin tästä tuumasta

ja katsoin paremmaksi julaista muistiinpanot semmoisinaan. Pieniä

korjauksia käsikirjotukseen on kuitenkin täytynyt siellä täällä tehdä,

pääasiallisesti nimenmuutoksia, jotka olivat tarpeellisia erityisiin

muistiinpanoissa esiintyviin henkilöihin nähden. Joitakuita kohtia,

jotka olivat sitä laatua, etteivät ne mitenkään sopineet julkisuuteen

tuotaviksi, on niinikään täytynyt jättää pois.

Älköön kukaan luulko, että minä näiden päiväkirjan lehtien

julkaisemisella olisin tahtonut lisätä »pikantin» kirjallisuuden

lukumäärää. Ei mikään voi olla minulle vieraampi kuin tämmöinen

ajatus. — Nämä yksinkertaiset muistiinpanot eivät esiinny millään

taiteellisuuden vaatimuksilla; ne eivät ole eivätkä tahdo olla muuta

kuin autentinen lisä erään aikamme polttavan sosialisen kysymyksen

ratkaisemiseksi. Mutta ne puhuvat meille kaunopuheisemmin ja

vakuuttavammin kuin ammattikirjailijain loistavimmat kuvaukset ja

heittävät räikeää valoa siihen yhteiskunnallisesti kuolleiden ja

seuraelämän paariasten maailmaan, johon niiden kirjottaja kuului.

Jos näiden lehtien lukeminen voi silloin tällöin panna jonkun

miettimään, jos lukija silloin ajattelee, että ei yksikään ihminen,

olkoonpa hän miten vakavassa asemassa ja miten korkealla hyvänsä,

ole kohtalonsa herra, että ei rikkaus eikä sivistys eikä arvokas

yhteiskunnallinen asema voi estää kuolemaa ja onnettomuutta tulemasta

eivätkä tarjoo meidän omille tyttärillemme varmaa suojaa semmoista

kohtaloa vastaan kuin se, jonka uhriksi Thymian raukka joutui, — ja

hän tästä vetää sen johtopäätöksen, että tämän kaltaisia onnettomia

ei pidä kohdella ajattelemattomalla välinpitämättömyydellä ja tylyllä

halveksimisella, vaan on ensin otettava selko asiasta, erotettava

onnettomuus paheesta — silloin on tämän julkaisun tarkotus saavutettu.

Silloin ei olisi Thymian turhaan pannut muistiin hukkaan menneen

elämänsä tapauksia... Silloin ehkä hänenkin elämästänsä olisi

jollekulle jotakin hyötyä.

_Margarete Böhme_.

Täti Pohns toi minulle eilen tämän päiväkirjan muistoksi

ripillepääsystäni. Hän sanoi että se on hyvin sopiva lahja nuorelle

tytölle. Ja niin huokea, ajattelin minä. Mutta kun se nyt minulla

kerran on, tahdon sitä myöskin käyttää. Ehkäpä sillä tavalla vielä

löydän kirjailijalahjoja itsestäni.

Tosin ei täällä meidän syrjäisessä loukossamme juuri mitään tapahdu.

Ja jos jotain tapahtuukin, ei se ole muistiinpanemisen arvoista. Mutta

minä tahdon ajatella että minä olen joku kuuluisa henkilö ja kirjotan

muistelmiani. Semmoisissahan ovat kai pikku seikatkin tärkeitä.

Siis ensiksi esittely: Nimeni on Thymian Frauke Katharine Gotteball ja

olen apteekkari Ludwig Erhard Gotteballin tytär G—ssä, joka on pieni,

siisti 2,000 asukkaan kaupunki Holsteinin rannikolla. Kadut täällä

ovat kaikki suorat kuin viivottimella vedetyt ja hyvin puhtaat. Kivien

välissä ei kasva ruohoja ja kanat eivät saa niillä juoksennella. Talot

näyttävät niin sileiltä ja puhtailta kuin miehet parturilta tullessaan.

Kauhean ikävää täällä on. Jos jollain kadulla nähdään vaunut

liikkeessä, niin ryntäävät kaikki akkunaan. Iltaisin istuskelevat

ihmiset penkeillä oviensa edessä ja puhuvat naapuriensa kanssa

toisista naapureista. Ja jos toiset naapurit sitten myöskin sattuvat

siihen tulemaan, puhuvat he taas kolmansista. Sillä »naapureita» ovat

täällä kaikki. Nekin jotka asuvat kauimpana toisistaan, kaupungin

vastakkaisilla puolilla.

Kummallisen nimeni on äiti minulle keksinyt. Se on minulle monta harmia

tuottanut. Lapset sanovat että se haisee apteekilta. Ja pojat sanovat

vielä jotain paljon pahempaa, jota minä en uskalla kirjottaa.

Äitini on ollut aina kivulloinen niin kauan kuin voin muistaa. En

milloinkaan ole kuullut hänen nauravan. Jos hän joskus koetti hymyillä,

näytti hän oikeastaan vielä paljon surullisemmalta kuin totisena

ollessaan. Kun minä toisten lasten kanssa leikin ulkona ja hän istui

ikkunan ääressä, niin minä suorastaan pelkäsin katsoa häneen päin.

Miksi minä pelkäsin, sitä en tiedä. Minä tunsin ikäänkuin piston joka

kerta, kun näin hänen rakkaat, kalpeat, surulliset kasvonsa siinä.

Minun ollessani kymmenvuotias sairastui äiti niin kovasti, että lääkäri

lähetti hänet Davosiin. Hän jäi sinne koko vuodeksi. Ensin minä häntä

kovin kaipasin, mutta sitten hän vähitellen melkein unohtui mielestäni.

Sinä aikana oli meillä hyvin hauskaa. Isällä oli paljon vieraita.

Sukulaiset tulivat myös välistä, mutta heistä ei ole mitään erityistä

huvia.

Meillä on paljon sukulaisia. Äidin veljet ja sisaret asuvat kaikki

maalla, ainoastaan eno Henning ja Wiebke täti, äidin sisar, asuvat

täällä. Sitten on eno Pohns ja täti Frauke, joka on niin itara, että

voisi miltei syödä oman itsensä pelkästä itaruudesta. Sitten äidin

veli, raatimies Thomsen, ja vielä toinenkin veli, Dirk Thomsen.

Sitten vielä lanko, Hinnerk Larsen, jonka vaimo, myöskin äidin sisar,

on kuollut keuhkotautiin. Ja vielä monta muuta. Isällä on vaan yksi

sisar, Frieda täti, naimaton ja kyttyräselkäinen ja asuu myös täällä.

Tätä minä kaikkein vähimmin voin sietää. Hän löytää aina jotain

muistuttamista minussa. Välistä on minun pukuni hänestä liian korea,

välistä taas liian huolimaton. Mieluisinta hänestä olisi, jos minä

kaiket iltapäivät kykkisin hänen vanhanpiian kammiossaan. Mutta sitä

hän saa odottaa. Isä ei myöskään voi häntä kärsiä. He riitelevätkin

usein. Minä en ymmärrä, miksi ei isä jo aikoja sitten ole kieltänyt

häntä meille tulemasta, kun hän kerran on aina niin ilkeä isää

kohtaan. Meidän proviisorimme, herra Meinert, on antanut hänelle nimen

»Tuomari Lynch». — Kun hän apteekin ikkunasta näkee tädin suurine

käsityölaukkuinensa tulevan torin yli, huutaa hän aina meille sisään:

»Tuomari Lynch tulee!» Silloin minä pujahdan paikalla ulos. Ja isä

usein myös.

Silloin kun äiti oli Davosissa, esiintyi kaupungissa jonkun aikaa muuan

teatteriseurue. Minä sain olla joka ilta isän taikka Meinertin mukana

katsomassa sen esityksiä. Kerran näyteltiin »Therese Krones», — se

on ihmeellinen kappale, mutta kovin surullinen. Oi, miten se Therese

Krones näytteli! Suoraan sanoen jumalallisesti. Nyt minä kyllä tiedän,

että hän oli maalannut itsensä, mutta silloin aivan ällistyin hänen

kauneudestaan. Enhän minä ollut silloin vielä muuta kuin lapsi.

Samana iltana jona Therese Krones esitettiin, oli isä kutsunut

kaikki näyttelijät meille kotiin illalliselle. Minä sain myöskin

istua pöydässä. Me söimme vierashuoneessa, punaviiniä ja samppanjaa

tarjottiin, ja minulle annettiin kaikkea mitä muutkin saivat.

Näyttelijättäret lauloivat hupaisia lauluja ja minä tulin yhä

iloisemmaksi. Oli äärettömän hauskaa. Viimein minä hyppäsin ylös

pöydälle ja huusin täyttä kurkkua: »Minä olen putinki! Minä olen

putinki! Leikatkaa minut ja syökää minut! Minä olen putinki!» »Niinpä

niin, hyvä putinki oletkin! Taitaapa piankin tulla semmoinen, joka

tahtoo sinua maistaa!» sanoi Meinert, ja kaikki muut nauroivat. Sitten

tuli vielä hurjempaa. Tuolit siepattiin pois paikoiltaan, ja kun ei

pöydän ympärillä ollut enää tarpeeksi istuimia, istuivat naiset herrain

syliin. Therese Krones istui isän polvella.

Silloin yhtäkkiä, kun ilo oli ylimmillään, aukee ovi ja kuka seisoo

kynnyksellä? Frieda täti itse! Vanhassa, pitkässä, haalistuneessa

sadeviitassaan, jonka hän, niinkuin heti huomasimme, oli heittänyt

yöpaitansa päälle. Hitto tiesi kuka hänelle jo oli ennättänyt meidän

lystistämme kertomaan. Hän oli ihan keltainen kiukusta ja huusi

rääkkyen käheästi kuin vanha varis: »Tämä on kaunista! Onpa todellakin!

Onneksi olkoon! Sinusta itsestäsi minä en puhu mitään, Ludwig! Mutta

että sinun oma lapsesi ei ole sinusta liian hyvä tuommoisten seuraan

— sinä — sinä —» Sylki pursusi häneltä suusta ja ääni oli kiukusta

tukehtua. »Tule, Thymian! Sinä nukut tämän yön minun luonani! Hyi

häpee, tyttö, kun tuolla tavalla seisot noin rumasti keskellä pöytää

—» Ja hän tahtoi tarttua minuun kiinni, mutta minä peräydyin sukkelana

kuin kärppä yli lasien, vatien ja lautasten sohvalle ja sieltä yhdellä

hyppäyksellä istumaan hajareisin Meinertin hartioille, joka ponnahti

ylös ja kaikkien kirkuessa mieltymystään kiidätti minut selässään tädin

ohi ovesta ulos ja portaita ylös. Täti perässä: »Antakaa lapsi tänne,

senkin roisto! Oikeuteen tuommoiset pitäisi vetää! Thymian, paikalla

alas! Ettet sinä tyttö edes häpee! Jos sinun äitiraukkasi tämän

tietäisi...» Näin haukkuen hän kiipesi meidän kintereillämme portaita

ylös, ja silloin minä näytin hänelle kieltäni ja huusin humalapäissäni:

»Tuomari Lynch! Tuomari Lynch! Vanha, tyhmä tuomari Lynch...»

Mutta yhtäkkiä, ennenkun huomasinkaan, oli täti saanut jalastani

kiinni! Samassa kuitenkin tempasi Meinert auki oman huoneensa oven,

tädille jäi vaan kenkä käteen ja me olimme Meinertin huoneessa, jonka

oven hän jälleen sukkelasti sulki. Siellä me istuimme pimeässä hänen

vuoteensa reunalla ja nauroimme — —, minä hänen sylissään, ja Tuomari

Lynchin raivotessa oven takana niin, että luulimme hänen repivän

vaatteet päähänsä, suuteli Meinert minua. Sitä hän tekee yleensä hyvin

mielellään. Jos me tytöt ennen tahdoimme saada suklaata häneltä, täytyi

meidän aina antaa hänelle siitä suutelo.

Me odotimme kauan aikaa, mutta Frieda täti yhä vaan yltyi.

Sateenvarjollaan hän paukutti ovea, niin että se kuului ympäri taloa.

»Ovi auki! Kuuletko, roikale! Minä haen poliisin!» —

»No mutta, neiti Gotteball, älkäähän nyt noin kiivastuko!» huusi

Meinert. »Leikkiähän tämä vaan on! Thymi pelkää Teitä, kun Te noin —»

Silloin tuli sinne isä ja me kuulimme että hän riiteli tädin kanssa.

Viimein käski isä Meinertin avata oven ja sanoi että hänen puolestaan

Frieda täti saakoon tahtonsa täytetyksi ja vieköön minut kotiinsa

yöksi. Minä olin hyvin vihainen, mutta se ei yhtään auttanut, Meinert

avasi oven ja minun täytyi kun täytyikin mennä tädin mukana. Hän ei

virkkanut sanaakaan, piti vaan lujasti minua kädestä kiinni ja minä

tunsin, miten hänen kätensä vapisi. Makuuhuoneessaan hän pesi minut

perinpohjin, käski minun huuhtoa kurkkuni anatherinilla ja auttoi

minua sitten riisumaan vaatteet päältäni ja pani minut nukkumaan omaan

sänkyynsä, sillä hän tahtoi sen yön maata sohvalla. Hän värisi vilusta,

sillä hänellä ei todellakaan ollut muuta kuin yöpaita ja alushame

päällysviittansa alla.

Minä suljin heti silmäni ja olin olevinani hyvin väsynyt, kun pelkäsin

että hänen vihansa ei olisi vielä asettunut. Mutta kaikki meni hyvin.

»Hyvää yötä, Thymian!» sanoi hän, ja koska hän on vähän jumalinen,

polvistui hän vuoteen viereen ja rukoili ihmeellisen hartaalla äänellä:

O Jesu, rakas Herrani,

Sun suojaas jätän itseni

Ja rakkaan lapsen' tässä.

Sun enkelisi vartiat

Ain' olkoot hälle valppahat,

Ettei hän hukkaan joudu...

* * * * *

Niin, se oli hurja yö, ja minä muistan sen vieläkin niin tarkkaan kuin

se olisi ollut eilen, vaikka siitä on jo kulunut neljä vuotta.

Toukokuussa tuli äiti Davosista kotiin. Hänellä oli muassaan

sairaanhoitajatar, »sisar», joka saattoi hänet perille ja jäi häntä

hoitamaankin. Äiti oli hyvin kipeä, hän ei jaksanut kävellä muuta kuin

sängystä leposohvaan ja siitä takaisin sänkyyn. Koko talossa liikuttiin

ja puhuttiin niin hiljaa kuin kirkossa. Minun piti välistä istua

jakkaralla hänen vieressään ja hän silitti pienellä, kapealla, laihalla

kädellään minun hiuksiani ja sanoi: »Rakas pikku Thymi kultaseni,

mikähän sinusta tulee! Jospa minä olisin saanut edes sinut kasvattaa

suureksi asti.» Minä en tiennyt oikein, mitä siihen olisi pitänyt

vastata. Mieleni tuntui vaan kovin raskaalta ja surulliselta.

Kerran minut herätettiin keskellä yötä. Kun avasin silmäni, seisoi

hoitajasisar sänkyni ääressä.

»Pue päällesi, pikku Thymian, ja seuraa minua», sanoi hän. »Sinun rakas

äitisi menee taivaaseen ja tahtoisi sanoa sinulle hyvästi.» Minä aloin

ääneeni itkeä, mutta sisar sanoi että minä en saisi itkeä, minä tekisin

sillä rakkaan äitini eron vaikeammaksi; sillä se oli hänelle suuri armo

ja onni, että hän pitkien kärsimysten perästä vihdoin pääsisi sinne

ihanaan paratiisiin. Koetin heti pidättää itkuani, sillä minä tunsin

sisarta kohtaan ääretöntä respektiä.

Äidin makuuhuoneessa oli Frieda täti ja pastori, ja vuoteen vieressä

pöydällä paloi vahakynttilöitä, sillä äidille oli yöllä annettu

herranehtoollinen. Isä oli viereisessä huoneessa. Äitiä tuskin näkyi

vuoteesta, niin valkeat ja pienet olivat hänen kasvonsa...Minua pelotti

kovin, kun hänen kurkkunsa korisi niin kamalasti.

Minut nähdessään hän kävi kovin levottomaksi. Hän tavotteli minua

molemmin käsin, minun täytyi kumartua hänen ylitsensä ja suudella häntä

molemmille poskille ja hän piti kiinni minun kasvoistani kosteilla,

kylmillä käsillään ja huokaili lakkaamatta ja puhui, mutta en minä

voinut saada paljon selvää hänen sanoistaan. Luulen hänen sanoneen,

että hän olisi niin kovin mielellään tahtonut ottaa minut mukaansa. Ja

sitten hän taas suuteli minua, huudahti samassa tuskasta ja taas kuului

semmoinen korina, että se ihan hirvitti. Pastori sanoi: »Jättäkäämme

Teidän lapsenne Vapahtajamme turviin, rakas rouva Gotteball.

Rukoilkaamme.» Mutta äiti ei kuullut mitään, hän itki niin kauheasti

ja minä myös. Silloin kuulin sisaren sanovan hiljaa pastorille: »Lapsi

täytyy saada täältä pois. Hänen näkemisensä vain lisää rouva paran

tuskia eikä hän pääse ollenkaan rauhottumaan.» — Ja sitten suuteli äiti

minua vielä kerran, ja kun hän taas sai ankaran kohtauksen, otti sisar

Anna minua kädestä ja vei minut takaisin omaan huoneeseeni. En ollut

enää päästä ensinkään uneen, mutta viimein kuitenkin nukahdin. Aamulla

tuli sisar taaskin luokseni ja sanoi että äiti oli yöllä muuttanut

parempaan elämään.

Tämä tapahtui tiistaina, ja sunnuntaina äiti haudattiin. Se oli kauhea

viikko. Äiti makasi vierashuoneessa. Minä pelkäsin häntä, kun hän

makasi siellä niin kankeana ja jääkylmänä, mutta minun kuitenkin teki

mieleni päästä katsomaan häntä. Sunnuntaina oli hyvin kaunis ilma. Kun

puolipäivän aikaan seisoin ovella, tuli siihen Fite Raasch ja Lide

Peters ja pyysivät minua heidän kanssaan marmelia [eräänlainen peli,

johon käytetään pieniä, pyöreitä kivi- tai lasikuulia] pelaamaan ja

minä läksin. Me menimme meidän talomme edessä kasvavien lehmusten alle,

ja minä voitin Fite Raaschilta heti paikalla kaksikymmentä kuulaa. Kun

yritin niitä vetää puoleeni, sieppasi hän niistä kaksi pois ja livisti

tiehensä. Minä perässä, Lide samoin, ja yhtäkkiä, en ymmärrä miten se

oli käynyt, olimmekin hippasilla, huusimme ja nauroimme täyttä kurkkua,

ja minulta oli samassa kaikki suru unohtunut enkä tiedä milloin taas

olisinkaan muistanut sitä ajatella, jollei Frieda täti olisi kesken

kaikkea ilmestynyt paikalle. Hänellä on tosiaankin erityinen kyky

ilmaantua äkkiarvaamatta kuin mikäkin _deus ex machina_ etenkin

semmoisiin paikkoihin, missä häntä kaikkein vähimmin kaivattaisiin.

»Thymian!» huusi hän vihaisesti, »tyttö, oletko sinä niin jumalattoman

sydämetön, ettet sinä edes tätä päivää malta pysyä rauhassa, jona sinun

äitisi hautaan viedään?»

Minä aloin katkerasti itkeä, sillä nyt käsitin todellakin tehneeni

kovin pahasti. Täti silitti minun poskiani ja huokasi.

»Sinä pikku raukka! Sinä et voi tyhmyydessäsi aavistaa, _mitä_ sinulta

tänään viedään», hän lausui ja kirkkaat kyyneleet valahtivat hänen

poskilleen.

Kello neljä vietiin äiti kirkkomaahan. Pastori piti puheen, jossa hän

kääntyi myöskin minun puoleeni ja kehotti minua aina pysymään hyvänä ja

varotti milloinkaan unohtamasta että äidin viimeinen ajatus oli ollut

rukous minun puolestani. Paljoa en minä siitä kuullut, maailma musteni

äkkiä silmissäni ja mitä senjälkeen tapahtui, siitä en tiedä mitään.

Minä olin nimittäin pyörtynyt hautuumaalla ja vasta paluumatkalla tulin

taas tajuuni. —

Äidin hautajaisten jälkeinen aika oli hyvin ikävä. Talo tuntui

minusta niin äärettömän suurelta, siinä oli aivan kuin jokin aukko.

Se oli aivan toisenlaista kuin ennen, kun äiti oli Davosissa. Usein

hiivin salaa hautuumaalle ja istuin äidin hautakummulle. Valkeista

seppeleennauhoista luin siellä sanat: Hyvästi, me tapaamme toisemme! —

Pastori sanoo myös aina, että me saamme taivaassa nähdä toisemme, mutta

silloin minä en voinut käsittää, miten olisi mahdollista vielä joskus

nähdä ihmistä, joka on kerran peitetty syvään maan sisään. — Monta

seikkaa, joita äidin eläessä en koskaan ollut tullut ajatelleeksi,

johtui nyt mieleeni. Muistin miten usein hän oli ennen ottanut minut

syliinsä ja minua hyväillyt. Tunsin kovin kaipaavani hänen suudelmiaan.

Olin mielestäni niin yksinäinen ja kaikkien hylkäämä.

Iltaisin oli hautuumaalla hyvin kaunista. Lehmukset kukkivat ja

narsissit tuoksuivat. Minä suljin silmäni ja uneksin, että äiti liiteli

valkeassa puvussa minun luokseni ja suuteli minua. Monta kertaa olin

näkevinäni hänet niin selvästi, että ojensin käteni tarttuakseni häneen

kiinni.

Kerran tuli isä kymmenen aikaan illalla hakemaan minua kotiin

hautuumaalta. Hän näytti minusta hyvin hämmästyneeltä.

»Mutta Thymi, pikku enkelini, en minä ole voinut aavistaakkaan, että

sinä täällä oleksit ja suret yksinäsi», sanoi hän. »Frieda tädiltä sain

sen tänään kuulla. Sitä sinä et saa tehdä, kultaseni. Sinun täytyy

koettaa rauhottua. Kerranhan meidän täytyy kaikkien kuolla, mutta

ennenkun niin pitkällä ollaan, tulee meidän nauttia siitä mitä elämä

meille tarjoo. Minä otan sinut syksyllä mukaani Hamburgiin, vien sinut

sirkus Renziin ja ostan sinulle nuken, joka on niin suuri kuin oikea

lapsi. Lupaa minulle, ettet enää lähde salaa kirkkomaalle.»

Minä lupasin sen enkä tämän jälkeen pitkään aikaan siellä käynytkään.

Elämä luisti vähitellen takaisin entiseen uraansa. Frieda täti juoksi

alituiseen meillä nuuskimassa, haukkui ja morkkasi kaikkea — niinkuin

tavallisesti. Hän olisi tahtonut isää ottamaan jonkun vanhanpuoleisen,

arvokkaan naisen meidän taloutemme hoitajaksi. Mutta siihen ei isällä

ollut halua, hän sanoi äidin pitkän sairauden tulleen maksamaan niin

kovin paljon, ja hänen pitäisi nyt saada edes hiukkasen hengähtää. Me

tulimmekin aivan hyvin toimeen niillä kahdella palvelijalla, jotka

meillä oli. Kyökkipiika olikin jo vanhemmalla puolen ikää ja ollut

meillä seitsemän vuotta. Sisäkkönä oli siihen aikaan Lene Hannemann,

kalastaja Hannemannin tytär Wiedemanngasselta. Lene oli vasta

seitsentoistavuotias, hyvin sievä ja herttainen tyttö. Hän leikki

paljon minun kanssani. Valitettavasti hän joutui jo syyskuussa pois

meiltä aika rytäkällä. Mistä syystä, sitä en tiedä, eikä asia olisi

minua liikuttanutkaan, jollei siihen olisi liittynyt tärkeä tapaus

minun omassa elämässäni.

Seikka oli nimittäin seuraava.

Eräänä päivänä ilmestyi meille Hannemannin vaimo, nosti hirveän metelin

ja huusi että Lenen piti paikalla panna kapineensa kokoon ja lähteä

hänen matkaansa. Pihalla hän tapasi isän, asettui hänen tiellensä,

syyti hänelle suut silmät täyteen haukkumasanoja ja käytteli rautaista

kalapuntariaan sillä tavalla, että minä jo pelkäsin hänen sillä iskevän

isää. Sanat tulvivat hänen suustaan semmoisella vauhdilla, että minä en

ymmärtänyt niistä kuin pari kolme, ja ne eivät olleet juuri hienoimpia.

Isä käski hänen mennä hiiden kattilaan, mutta ei hän siitä muuta kuin

yltyi ja juoksi viimein kyökkiin, jossa hän kirkui minkä jaksoi:

»Senkin kirottu roisto! Rouva raukan ruumis on tuskin ehtinyt jäähtyä

haudassa, ja nyt tuo hylky jo ahdistaa nuoria tyttöjä. Pitäisi vetää

raato koivista orteen ja savustaa.» Minusta tuntui oikein kamalalta,

luulin jo tuon vaimon tulleen hulluksi; tuntui oikein hyvältä, kun hän

vihdoin poistui ja vei Lenen muassaan.

Kun minä kaksi päivää tämän tapauksen jälkeen tulin koulusta, istui

puolet meidän sukukuntaamme pyöreän pöydän ympärillä arkihuoneessa

kahvia juomassa. Eno Henning ja täti Wiebke, eno Pohns ja täti Frauke

ja tietysti tuo iankaikkinen Frieda täti. Isän kasvot punottivat kuin

olisi hän ollut jostain hämillään tai kiihdyksissä.

»Tuleppas tänne, Thymi», hän sanoi, »täällä on pidetty suuri

perheneuvottelu sinun tähtesi. Tädit ja enot arvelevat, että sinut

pitäisi lähettää T—n kasvatuslaitokseen. Mitäs sinä siihen sanot?

Tahdotko mennä sinne?»

»Thymillä ei ole mitään _sanomista_ eikä _tahtomista_ tässä asiassa,

hän _kuuntelee_ ja _tottelee_ ja hyvänä lapsena tekee sen, minkä me

aikaihmiset hänelle edullisimmaksi harkitsemme, lausui Frieda täti

kovalla, terävällä äänellänsä.

»Sinä vanha varis», ajattelin minä itsekseni, mutta pidin visusti suuni

kiinni.

»Niin tietysti, niin tietysti, hän tottelee», matki Henning eno, ja

tädit nyökyttivät suostumustaan aivan kuin eräänlaiset nuket, joiden

päät voidaan panna heiluvaan liikkeeseen.

Minä huomasin kyllä, että tämä ei ollut ollenkaan isälle mieleen, mutta

hän on liian hyvä eikä hän voi sanoa Frieda-tätiä vastaan mitään, kun

tämä panee suuvärkkinsä käymään. Niinpä sitte päätettiin, että minä

menen lokakuun 1 päivänä. T——hen. Sukulaisten pois lähdettyä koetti

isä lohduttaa minua, lupasi noutaa minut jälleen pian kotiin ja sanoi

käyvänsä kerran kuukaudessa minua katsomassa ja silloin hänellä olisi

aina mukanansa hyviä tuomisia minulle.

Isä pitää minusta hyvin paljon.

* * * * *

Minä luulin ensin että minulla ei olisi mitään kirjotettavaa, mutta nyt

kun olen kerran päässyt alkuun, näyttää asioita riittävän jos miten.

Jos tahtoisin kertoa kaikesta, mitä olen T——ssä saanut kokea, niin

siihen menisi ainakin puolet tästä kirjasta. Koskettelen sentähden

ainoastaan tärkeimpiä asioita.

Ensiksi jouduin asumaan pastori Flaun luo. Siellä oli paitsi minua

kaksi muuta koulutyttöä. Järjestys pastorin taloudessa oli semmoinen,

että se täydellisesti oikeutti hänen nimensä [flau = voimaton, veltto].

Rouvalla oli viisi pientä lasta, mutta ei yhtäkään palvelustyttöä, vaan

sen sijaan kolme talousoppilasta, jotka maksoivat kukin 350 markkaa

vuodessa. Näillä kolmella tytöllä oli jokaisella määrätty työnsä taikka

»viikkonsa», niinkuin he sanoivat. Yksi oli kyökissä, toinen siivosi

huoneet, kolmas hoiti lapsia. Joka viikko vaihtuivat heidän toimensa.

Vuoden lopussa olivat he siten oppineet kaikki talousaskareiden

eri haarat, pastorin rouva oli saanut ilmaiseksi työnsä teetetyksi

ja ansainnut sen lisäksi 1000 markkaa. Itse hän, rouva, kirjotteli

joutohetkinään romaaneja. Hänen elämänsä ihanin unelma oli, sanoi hän,

nähdä kerta nimensä jonkun kertomuksen alla Gartenlaubessa [tunnettu

saksalainen aikakauslehti].

Ruokajärjestys oli tämmöinen: sunnuntaina paistia, maanantaina

frikadellia, tiistaina kalopsia, keskiviikkona ja torstaina

lihamureketta, perjantaina hakattua lihaa ja lauantaina muhennosta

soppalihasta taikka, jos hyvin sattui, täytettyä selleriä tai myös

kaalikäärylöitä. Kerran oli ylisuperintendentti meillä vieraana ja

silloin tarjottiin muun muassa frikadellia. Tuo vanha herra kehui niitä

ylenmäärin ja pyysi saada tietää niiden reseptin. No — itsekullakin

on oma makunsa, mutta meille teki pahaa jo niiden paljas näkeminen.

Isä kävi katsomassa minua joka kuukauden ensimäisenä sunnuntaina

ja toi minulle aina paljon suklaata. Ja melkein joka kerta sain

kymmenmarkkasen taskurahoiksi. Silloin minä söin konditoriassa vatsani

täyteen, jos oli täytynyt nousta nälkäisenä päivällispöydästä. Joskus

pistäysi Meinertkin minua tervehtimässä. Vuoden kuluttua siirrettiin

Flau toiseen paikkaan. Minä jouduin silloin kahden vanhan neidin luo,

jotka pitivät täyshoitolaisia. Kaikkiaan oli meitä siellä seitsemän

tyttöä. Muut olivat tilanomistajain tyttäriä maalta, kaikki olimme

melkein samanikäisiä ja kaikki kävimme tietysti neiti Lundbergin

korkeammassa tyttökoulussa. Tämä minun uusi asuntoni oli siinä

suhteessa entistä parempi, että ruoka oli hyvää ja aivan vieressä asui

kymnaasinopettaja, joka myöskin piti koululaisia, nimittäin poikia,

joista me voimme saada seuraa itsellemme. Meidän emäntämme, Sassin

neidit, olivat opettajan perheen kanssa pahoissa väleissä kanojen

tähden. Opettajan kanat tulivat näet aina Sassin puutarhaan, kuopivat

neitien parsantaimet maasta ja panivat kukkapenkit nurin. Neidit

vaativat opettajaa pitämään kanansa kotona, mutta sieltä vastattiin,

että ne ovat olleet muiden kanoja, heidän, kanansa eivät käy missään

pahanteossa. Nyt oli kuitenkin asianlaita se, että kellään muilla

naapureilla ei ollut kanoja. Kymmenittäin vihaisia kirjeitä vaihdettiin

näiden kanojen vuoksi, ja vallan ihmetapaus oli, jos joskus eivät

opettajan kanat olleet pääaineena meidän pöytäpuheissamme.

Vaikka meitä oli ankarasti kielletty puhumasta opettajan hoitolaisten

kanssa, niin me tutustuimme heihin kuitenkin. Tämä tapahtui

päivällishetkellä, neitien kiikkuessa, kun me tytöt olimme puutarhan

lehtimajassa ja pojat aidan toisella puolella urheilukentällä. He

silloin kiipesivät aidan yli ja tulivat meidän tykömme tai istuivat

korkeilla voimistelutelineillä, josta he voivat hyvin nähdä meidät

ja puhella kanssamme. Useimmat heistä olivat meidän seuduiltamme ja

muutamia olin jo ennen oppinut tuntemaan sukulaisten luona käydessäni.

Siellä oli myöskin minun parhaan ystäväni Anni Meierin serkku, Boy

Detlefs. Hän ja Anni aikovat mennä naimisiin, kun Boy on ensin päässyt

tohtoriksi, hän on nimittäin päättänyt ruveta lääketiedettä tutkimaan.

Silloin hän oli vasta sekundalla [sekunda = kymnaasin viimeisen

edellinen luokka]. Sitten oli siellä vielä oikea kreivi, Casimir

Osdorff. Osdorff kahdella f:llä, se on näet jalosukuisempaa, sanoo hän.

On olemassa myöskin Osdorfin suku, joka kirjottaa ainoastaan yhden f:n

nimeensä, mutta se on vain tavallista pikku aatelia, sanoo Osdorff.

Meillä oli jokaisella oma vakituinen ystävänsä, ja minun osalleni oli

tullut Osdorff. Ei häntä voi sanoa juuri kauniiksi. Alahuuli pistää

liiaksi esiin, kasvot näyttävät vähän pöhöttyneiltä ja hänen harmaat

silmänsä ovat ihan sen näköiset kuin hän aina nukkuisi. Anni sanoo

hänen silmiään kalansilmiksi. Semmoinen on hän vielä nytkin. Boy

Detlefs väittää että Osdorff on auttamattoman tyhmä ja laiska. Mutta

hänessä on jotain, joka minua heti alusta pitäen erityisesti miellytti

ja miellyttää vieläkin, nimittäin hänen saappaansa ja kätensä. Minä

en ole milloinkaan ennen nähnyt niin erinomaisia saappaina enkä niin

ihastuttavia käsiä. Saappaat sopivat jalkaan kuin valetut, ovat

kiiltävät ja liukkaat kuin ankeriaan nahka, ja kädet ovat valkeat

ja pehmeät kuin sametti ja kynnet niin kauniin ruusunpunaiset ja

valkeareunaiset kuin kaikkein hienoimmilla naisilla.

Casimir Osdorff on nuorimman edellinen kuudesta lapsesta ja isä on

kuollut. Suurta omaisuutta ei perheellä ole. Vanhin poika perii

maatilan, ja kun tämä on kiinnitetty veloista ja yli arvonsa, ei

siinä jää juuri paljon muita lapsia varten. Koulusta päästyään oli

hänellä aikomus antautua metsänhoito-alalle. Mutta lähimpänä huolena

hänellä oli nyt suorittaa yksivuotisen tutkinto, s.o. hankkia todistus

semmoisista tiedoista, jotka oikeuttavat pääsemään asevelvollisuuden

suorittamisessa yhdellä vuodella. Sen saaminen näytti kuitenkin

vaikealta.

Osdorff ei lainkaan salannut sitä, että oppiminen oli hänelle

vastenmielistä. Hän sanoo että nykyinen yhteiskuntajärjestys on aivan

kelvoton ja että koko valtio menee ennen pitkää nurin, jollei voimakas

taantumus pääse pian ohjaksiin. Sen sijaan että niin monia miljooneja

tuhlataan kaikenlaisiin hassutuksiin ja hallitus mielistelee roskaväkeä

myöntämällä sille jos jonkinlaisia etuja ja oikeuksia; pitäisi hänen

mielestään perustaa erityinen kunnia-apuraha varattomia aatelisia

varten. Tämän rahaston koroista jaettaisiin kaikille todellisesti

jalosukuisille varattomille aatelishenkilöille semmoisia apurahoja,

että heille kävisi mahdolliseksi ilman työtä tekemättä elää säätynsä

arvon mukaisesti, niin ettei puhdasveristen ylimysten tarvitseisi

jokapäiväistä leipäänsä varten kilpailla alhaisten porvarien kanssa.

Tästä olisi vain valtiolle etua, koska aateli sen kautta voimistuisi.

Sillä, sanoo hän, on olemassa ainoastaan kolme oikeutettua säätyä:

aateli, papisto ja köyhälistö. Niiden välillä olevat kansanluokat, niin

sanottu keskisääty, ovat liika kasvannainen valtiossa. Aatelin tehtävä

on hallita ja käskeä, köyhälistön totella ja tehdä työtä, ja pappien

velvollisuus on ylläpitää hyvää järjestystä. Porvaristo on se maaperä,

jossa kaikki yhteiskunnalliset levottomuudet ja vallankumoukset itävät.

On tosiaankin häpeällistä, että nuoren, lahjakkaan, vanhasta ylhäisestä

suvusta syntyneen miehen, niinkuin hän, Osdorff kahdella f:llä, täytyy

painaa samaa koulunpenkkiä talonpoikaisnulikkain ja porvarien poikien

kanssa ja sietää porvarillisten opettajain haukkumisia. Tuntikausia hän

välistä selitti minulle näitä mielipiteitänsä, joita en minä suinkaan

menisi allekirjottamaan, mutta jotka kuitenkin tuntuivat minusta niin

omituisilta ja huvittavilta, että useinkin niitä mielelläni kuuntelin.

Toiset tytöt tahtoivat kaikki mennä naimisiin ystäviensä kanssa, mutta

Osdorff sanoi minulle heti alussa, että hän ei voinut minua naida.

Joitakuita vuosia sitten, kertoi hän minulle, oli hän rakastunut

erään kälynsä kaukaiseen sukulaiseen. Järkevänä miehenä hän ei ollut

kumminkaan tunteitaan heti ilmaissut, vaan oli ensin tahtonut ottaa

tarkan selon kaikesta, mikä koski tytön sukulaisuussuhteita. Ja

silloinpa oli tullut ilmi, että hänen äitinsä suvun kantaäiti oli

ollut saksenilaisen salaneuvoksen tytär nimeltä Düppel. Ei milloinkaan

hän olisi voinut antaa itselleen anteeksi, jos hän kevytmielisesti

annetun lupauksen kautta olisi suvulleen semmoisen häpeän tuottanut.

Hänen velvollisuutensa, josta hän oli ylpeä, sanoi hän, oli pitää

vaakunakilpensä puhtaana, ja tuo kantaäiti Düppel olisi tehnyt siihen

ruman tahran. Minun täytyy sanoa, että hänen suoruutensa teki minuun

miellyttävän vaikutuksen. Muuten minua hänessä miellyttää, niinkuin

olen jo sanonut, ainoastaan hänen kyntensä ja kätensä.

Minun käyntini neiti Lundbergin koulussa keskeytyi hyvin pian. Olin

ollut juuri puoli vuotta ensimäisellä luokalla, kun sattui tapahtumaan

jotakin, joka lopetti minun oleskeluni T—ssä siihen paikkaan. Kävi

nimittäin näin. T—ssä vietettiin eräät suuret häät, joihin oli kutsuttu

muiden muassa sekä Sassin mamsellit että opettajan perhe. Viikkokausia

olivat meidän neitimme neuvotelleet, mitä tässä tukalassa asemassa

olisi tehtävä. Kanajuttu oli yhä vielä vireillä ja välit opettajan

kanssa yhtä huonot kuin ennenkin, mutta toiselta puolen oli myös kovin

vaikea jäädä häistä pois. Lopuksi he päättivät kuitenkin mennä ja

kohdella vihollisiaan niinkuin he olisivat olleet tyhjää ilmaa.

Me olimme opettajan poikain kanssa sopineet, että tuona hääpäivänä

tehtäisiin yhteinen huviretki »Viheriän puun» ravintolaan. Se tahtoo

sanoa Anni Meier, Lina Schütt ja minä, Boy Detlefs, Heite Butenschön

ja Osdorff. Muut tytöt eivät uskaltaneet. »Viheriä puu» on yksinäinen

ravintola tunnin matkan päässä kaupungista ja kuuluisa hienoista

grogeistaan.

Me läksimme matkaan viiden ajoissa iltapäivällä ja kuljimme niin

hitaasti, että kello läheni seitsemää, kun olimme vihdoin perillä.

Saatuamme itsellemme huoneen tilasimme heti kuusi grogia, kilistimme

ja joimme. Se poltti kieltä kuin tuli, enkä minä voi sanoa sen maussa

mitään hienoa tunteneeni, mutta Boy sanoi että meidän pitäisi tilata

vielä toiset lasit, muuten näyttäisi kovin moukkamaiselta, ja etteihän

sitä muutenkaan käy yhdellä jalalla seisominen. Minä ajattelin: kävi

miten kävi... pidätin henkeäni ja otin niinkuin lääkettä... Mutta

kummallista, tuntui aivan siltä kuin emäntä olisi tällä kertaa pannut

parempaa rommia ja enemmän sokeria, sillä toinen lasi maistui paljon

paremmalta, vaikutti niin ihanan lämpimän tunteen ja teki mielen

iloiseksi. Sen perästä joimme vielä yhden lasin, »koska se niin hyvältä

maistui», sanoi Boy Detlefs, tulimme yhä riehakammiksi ja nauroimme

kuin hupsut. Sitten komensi Boy sisään boolin ja sanoi että nyt

vietettiin hänen ja Annin kihlajaisia, ja siitäkös meidän ilomme oikein

yltyi ja kaikki me joimme sinunmaljat toistemme kanssa. Viimein tuli

minulle paha elämä ja toiset eivät myöskään enää jaksaneet. Neljännestä

yli yhdeksän aloimme tehdä lähtöä, mutta kello oli jo pian kymmenenkin,

ennenkun päästiin todella lähtemään. Kun astuin lämpimästä huoneesta

ulkoilmaan, rupesi kaikki pyörimään silmissäni ja olisin varmaan mennyt

kumoon, jollei Boy Detlefs olisi seissyt takanani ja tarttunut minuun

kiinni.

»Se on oikein, Thymian», sanoi hän, »pysy meidän luonamme, parempi

sinun on olla ihmisten joukossa kuin tuon vähämielisen kumppalina.

Osdorffilla on tänä iltana tarpeeksi työtä monien f:iensä kantamisessa,

sillä nyt hänellä ei ole niitä ainoastaan nimessään, vaan niitä on

koko pääkin täynnä. Mutta muuta siellä ei olekkaan...» Ja pitäen minua

kädestä, koputti hän Osdorffia, joka oli todellakin surkeannäköinen,

toisella kädellään takaraivoon ja huusi: »Kuuletko miten se kajahtaa

ontolta!» Meidän täytyi nauraa. Mutta Anni hyökkäsi takaapäin kuin

haukka, iski kiinni minun käteeni, josta Boy piteli, ja huusi että

minulla ei ollut mitään tekemistä hänen sulhasensa kanssa. Silloin otti

Boy hänet toiseen kainaloonsa ja niin sitä lähdettiin.

Mutta kun ulkoilma oli vähän ennättänyt meihin vaikuttaa, niin rupesi

tuntumaan oikein pahalta. Anni valitti surkeasti, että hän ei jaksanut

kävellä, suurella vaivalla minäkin eteenpäin pääsin, ja Lina Schütt

kykeni töintuskin pystyssä pysymään, mutta pojat, nimittäin Boy

Detlefs ja Butenschön, pitivät meistä kiinni ja hinasivat muassaan.

Silloin kuului yhtäkkiä jysähdys. Osdorff, joka kävellessään piti

kiinni Linasta, oli kaatunut nenälleen ja vetänyt Linan mukaansa, ja

vähältä piti, ettemme menneet kumoon kaikki tyynni. Sillä välin kun

Boy ja Butenschön koettivat antaa ensimäistä apua noille maantien

loassa piehtaroiville, hoipertelin minä Annin kanssa ojan reunalle.

Siellä minä istuin jollekin kivelle ja Anni heittäytyi vatsalleen

märkään ruohikkoon ja alkoi huutaa, että hän kuolee, että hän ei astu

enää askeltakaan eteenpäin ja ettei hän välitä missä hän kuolee, kun

kumminkin loppu kohta tulee. Kukaan ei häntä kuunnellut, sillä Boylla

ja Butenschönillä oli täysi työ koettaessaan saada Osdorffia ja Linaa

jaloilleen ja viimein he onnistuivatkin saamaan Linan seisoalleen,

mutta kävelijäksi hänestä ei ollut enää. Pojat neuvottelivat, mitä nyt

olisi tehtävä, ja pääsivät lopuksi siihen tulokseen, että heidän täytyi

juosta kaupunkiin hakemaan hevosta, voidaksemme kaikki ehtiä kotiin

ennenkun portit kiinni pantaisiin. He lähtivät siis kaupunkiin ja me

jäimme siihen missä olimme.

Lina ja Anni ulvoivat kilpaa, Osdorffin makuupaikalta kuului aivan

kuin sian röhkinää, ja sitten rupesivat tytöt oksentamaan. Silloin

rupesi minunkin mieltäni kääntämään niin, että olin seurata heidän

esimerkkiään, ja sitä välttääkseni siirryin heistä vähän syrjemmäs,

mutta jalkani olivat niin raskaat, että täytyi heti jälleen istuutua.

Minä huomasin kyllä olevani yhtä päihtynyt kuin toisetkin, mutta minä

näin, kuulin ja ymmärsin kaikki. Kun päätäni kovin kivisti, paneuduin

pitkäkseni ruohikolle ja katselin ympärilleni. Kuun valo kuvastui

sadevesilammikoista tiellä, ja miljoonittain tähtiä kiilui taivaalla.

Katsellessani siinä ylöspäin tuntui minusta äkkiä siltä kuin kaikki

nuo tähdet olisivat kirkkaita ihmissilmiä, ja kaksi erittäin loistavaa

niistä oli olevinaan minun rakkaan äitivainajani silmät. Silloin minun

täytyi sulkea omat silmäni, minä en hirvinnyt katsoa noita tähtiä.

Minun kouristi sydäntäni ja minua hävetti hirveästi. Nyt minä ymmärsin,

miten rumaa ja sopimatonta oli, että koulutytöt joivat itsensä humalaan

ja makasivat tiedottomina pitkin tietä kuin eläimet. Mutta kukapa sitä

olisi osannut ajatella, että tuo lemmon juoma semmoisen vaikutuksen

tekisi. — Silloin ennen, Therese-Krones-iltana, oli aivan toista.

Sen minä nyt sain selville, että samppanjahumala on jotain paljon

hienompaa kuin tavallinen rommipätkä, siinä on jokseenkin sama erotus

kuin hienon rotukoiran ja maatiaispiskin välillä. — Vähän ajan kuluttua

ajettiin siitä rattailla ohi. Kun niissä olijat kuulivat Annin ja Linan

valitukset, pysähtyivät he meidän kohdallemme ja astuivat maahan. Siinä

oli joku teurastaja kaupungista ja pari karjakauppiasta, ja nämä miehet

keräsivät nyt Osdorffin ja tytöt rattaillensa, ja aika lailla lysti

heillä näytti olevan. Etten jäisi yksin tielle, kiipesin minäkin ylös,

mutta aivan omin voimin, sillä minun pahoinvointini alkoi vähitellen

mennä ohi. Mitä kaikkia raakoja sukkeluuksia me matkalla kuulimme

»hienoista tytöistä» ja »sivistyneistä pojista», sitä ei mikään kynä

voi kirjottaa. Kiirastulessa ei sielujen tarvinne kärsiä pahempaa

piinaa kuin minun niinä hetkinä. Anni ja Lina eivät olleet vielä siinä

tilassa, että olisivat voineet kaikkea käsittää, mutta minä olen sillä

matkalla sovittanut kaikki syntini, mitä sinä iltana olin tehnyt, sen

voin hyvällä omallatunnolla sanoa.

Minä pistin sormet korviini päästäkseni kuulemasta mitä he sanoivat,

niin hirveää se oli. Kaupunkiin päästyä purkivat miehet elävän

kuormansa teurastajan puodin eteen. Sieltä tuli emäntä ulos lamppu

kädessä ja hänen perässään palvelustytöt ja kisällit, ja nytkös nauru

kaikui ja sukkeluuksia sateli entistä tiheämmin. Miten Osdorff pääsi

kotiin, sitä en ymmärrä. Sassin palvelustytöt laittoivat Linan ja Annin

sänkyyn, ja Linaa varten täytyi hakea lääkäri. Minä koetin sitä kyllä

estää, mutta hän huusi kuin riivattu ja sanoi heti paikalla kuolevansa,

aivan niinkuin Anni vähää ennen.

No, seuraavana aamuna tietysti koko kaupunki puhui meidän retkestämme.

Neiti Lundberg lähetti meidät iltapäivällä koulusta kotiin, ja asiasta

alkoi ankara tutkinto. Tulos tästä oli se, että meidät kaikki kolme

erotettiin koulusta. Neiti Lundberg sanoi, että semmoista rikosta

siveyttä ja hyviä tapoja vastaan ei hänen ollut vielä ennen tarvinnut

koulunsa aikakirjoihin merkitä, ja että meidän esimerkkimme tulisi

vaikuttamaan turmiollisesti muihin tovereihin; hänen koululleen oli

elinehtona pitää kaikki huonot ainekset itsestään loitolla. Anni ja

Lina ulisivat vallan surkeasti ja Anni oli niin hävytön, että yritti

työntää kaiken syyn minun niskaani, mikä ei häntä kuitenkaan yhtään

auttanut.

Mitä taas poikiin tulee, niin Osdorffin kävi samoin kuin meidänkin,

hänet ajettiin häpeällä pois koulusta — huolimatta hänen kahdesta

f:stään. Boy Detlefs ja Butenschön pääsivät asiasta varotuksella, mikä

minusta oli aivan väärin, sillä ei heidän puolellaan ollut mitään muuta

lieventävää asianhaaraa kuin se, että he osasivat kestää humalansa

paremmin kuin Osdorff parka. Pahat kielet väittivät, että johtaja ei

ollut voinut olla kovin ankara Boylle, koska rouva Detlefs toi johtajan

rouvalle joka lauantai lahjaksi suuren kimpaleen voita ja tiun munia.

Liekö totta, en tiedä.

Toiset tytöt itkivät yötä päivää ajatellessaan, mitä heidän vanhempansa

tulevat sanomaan. Minä en yhtään. Minä tiesin kyllä, että isä ei olisi

minulle vihainen. Ainoastaan Frieda tätiä muistaissani tunsin vähän

levottomuutta.

Seuraavana iltana haki isä minut pois. Hän ei ollut ensinkään

vihainen, haukkui vaan neiti Lundbergiä ja sanoi hänen menetelleen

äärettömän pikkumaisesti ja ahdasmielisestä, kun oli meidän lapsellisen

hairahduksemme niin mustaksi maalannut. Ennen kaikkea hän oli kuitenkin

iloinen siitä että minä tulin taas kotiin, hän sanoi, sillä hän oli

minua kovasti kaivannut. Minä olin myös iloinen.

Kotona olivat seppelöineet portin ja sen päällä oli kultakirjaimilla

»Tervetuloa.» Se liikutti minua niin suuresti, että itkin ilosta.

Kotona oli melkein kaikki ennallaan, se vaan eroa entisestä, että

vanhan kyökkipiian sijalla oli nyt emännöitsijä talossa, hauskan

näköinen ihminen, mutta kovin paksu. Neiti Reinhard oli hänen nimensä.

Illallisen jälkeen, kun emännöitsijä oli poistunut ja Meinert mennyt

jälleen apteekkiin, istui isä minun viereeni sohvalle ja keskusteli

minun kanssani vakavasti, niinkuin olisin ollut jo täysikasvuinen

nainen. Hän valitti että taloudenhoito tuotti hänelle paljon harmia.

Nykyinen emännöitsijä oli jo neljäs kahden vuoden kuluessa. Kunhan minä

varttuisin niin isoksi, että voisin ottaa koko talon komennon haltuuni,

niin päästäisiin mokomasta surkeudesta. Sitten piteli hän minun

päätäni vasemmalla kädellään, tarkasti kauan aikaa minun kasvojani ja

silitti toisella kädellään mustia palmikkojani ja sanoi minun tulleen

kauniiksi, hyvin kauniiksi. Kunhan kasvaisin isommaksi, niin saisin

matkustaa hänen kanssaan kylpypaikkoihin, joissa voisin tehdä hyviä

tuttavuuksia; olisi vahinko, jos minä jäisin tänne meidän nurkkalaamme

homehtumaan ja joutuisin jonkun täkäläisen poroporvarin vaimoksi.

»Tiedätkö Thymi, kenen näköinen sinä olet?» kysyi isä. Ravistin päätäni.

»Äitiä sinä et muistuta. Hänellä oli pienet, miellyttävät kasvot, mutta

mikään kaunotar hän ei ollut. Minulta et sinä myöskään ole kauneuttasi

perinyt. Mutta pyydäppä kerta Frieda tätiä näyttämään sinulle

kantaäitisi madame Claire Gotteballin kuvaa — se lienee jossain hänen

rojujensa joukossa — ja siitä sinä löydät omia piirteitäsi. Hän oli

ranskalainen synnyltään ja on mahtanut olla pikantti kaunotar.»

»Mitä se on: 'pikantti' kaunotar?» kysyin minä. Isä nauroi.

»En minä osaa sitä sinulle oikein selittää. 'Pikantti' kaunotar on

semmoinen kaunotar, josta miehet pitävät. Nyt sen tiedät.»

Niin, nyt minä sen tiesin, mutta eipä asia sillä ollut juuri

selvemmäksi tullut.

Tästä lähtien alkoi elämä taas kulkemaan tavallista jokapäiväistä

rataansa. Viimeisen puolen vuotta ennen ripillepääsyäni kävin neiti

Vieterichin koulussa. Eräänä päivänä tapasi minut suuri yllätys.

Tulin joltain asialta täti Wiebke Henningin luota ja Bismarckstrassen

kulmassa kävelee minua vastaan — Casimir Osdorff. En ollut uskoa

silmiäni, mutta hän se oli itse, ilmielävänä. Ja syykin hänen täällä

oloonsa on sangen luonnollinen. Hän on tohtori Bauerin oppilaitoksessa,

jossa hänestä pitäisi viimeinkin leivottaman yksivuotinen. Tohtori

Bauer on ollut aikoinaan kotiopettajana kreivi Y:ilä, joka on

Berlinissä suuri herra ja Casimirin holhooja. Osdorff valitti, että

hän on täällä vielä suuremmassa määrässä kuin T—ssä joutunut yhteyteen

»kaikenlaisten ihmisten» kanssa. Minä lohdutin häntä ja me teimme

sopimuksen tavata toisiamme vastakin. Minulla ei ole täällä kotiin

palattuani ollut ketään erityistä tyttöystävää. Anni Meier on lähetetty

kasvatuslaitokseen Wandsbeckiin ja Lina Schütt Kieliin. On siis sangen

hauskaa, että on edes yksi toveri, jonka kanssa voi joskus puhella.

Viime vuoden kuluessa, aina minun ripillepääsyyni saakka, ei tapahtunut

mitään erikoista. Emännöitsijän kanssa tulen hyvin toimeen, hän on

käytökseltään miellyttävä ja ystävällinen. Kun hän ei vaan olisi

semmoinen suursyömäri! Minun on vaikea sietää ihmisiä, jotka aina

syövät. Se on vallan uskomatonta, millaisia annoksia hän pöydässä

pistää poskeensa. Sitä paitsi on hänellä taskuissa aina jotakin, jota

hän nakertelee ateriain väliajoilla. Sietämätöntä!

* * * * *

Keskiviikkoisin ja lauantaisin oli minulla rippikoulutunti. Ensin

olivat nämä tunnit minusta kauheita, mutta pian kuitenkin totuin niihin

ja viimein aloin niistä oikein pitämään.

Minä en ollut siihen saakka ollut juuri hurskas. Mutta meidän vanhalla

kirkkoherralla on ihmeellinen taito puhua niin, että sanat tunkevat

suoraan toisen sydämeen. Tunnin päätyttyä, kello kuuden ajoissa,

alkoi jo hämärtää, ja minä silloin useinkin tein kotimatkalla suuren

kierroksen saadakseni rauhassa ajatella, mitä olin kuullut. Erittäin

syvästi vaikutti minuun puhe rakkaudesta, joka kaikki anteeksi antaa ja

kaikki ihmisten rikokset ja synnit armollisesti pehmeillä siivillään

peittää. Tätä kuullessani tuli minun mieleeni aina häpeällinen

seikkailumme »Viheriän puun» ravintolassa ja tuo kauhea paluumatka

kalakauppiasten rattailla. Joskin isä sydämensä hyvyydessä oli pitänyt

sitä lapsellisena hairahduksena, — minä tunsin kumminkin, että se

oli jotain pahaa, enkä voi poistaa mielestäni sitä ajatusta, että

äiti minut silloin näki ja oli suruissaan minun tähteni. Tähän aikaan

kävin taas usein äidin haudalla, ja nämä käynnit tekivät mieleni

aina vakavaksi ja surulliseksi. Minä päätin tästä lähtien käydä joka

sunnuntai kirkossa ja tulla hyväksi, kunnon ihmiseksi. Kirkkoherra on

hyvin miellyttävä vanhus. Hänessä on jotain herttaista, lempeää, jotain

luonnollista, tosi-inhimillistä, ei mitään tekopyhyyttä, ja minusta

tuntui monasti siltä kuin hän puhuessaan olisi kääntynyt erityisellä

rakkaudella juuri minun puoleeni.

Minun konfirmatsionipäivänäni olivat kaikki sukulaiset

kokoontuneet meille. He tulivat jo aamusta, saattaakseen minut

kirkkoon. Pukeutuessani minä pyörryin luultavasti pelkästä

mielenliikutuksesta, mutta toinnuin pian jälleen. Isä tahtoi antaa

minulle lasin konjakkia, mutta minä en voinut sitä maistaakkaan.

Aina tuosta ravintola-retkestämme asti olen tuntenut voittamatonta

vastenmielisyyttä väkijuomia kohtaan.

Se oli ihana juhla, kirkkoherra puhui erinomaisen kauniisti. Minä

istuin kuin unessa, oli kuin urkujen sävelet olisivat nostaneet sieluni

ylös ja kantaneet toiseen maailmaan, jossa sain kohdata äitini. Kun

sitten polvistuimme ja kellojen soidessa lausuimme uskontunnustuksen,

en voinut olla ääneeni nyyhkimättä, semmoisen liikutuksen valtaan

olin joutunut. Tämän jälkeen saimme kukin raamatunlauseemme. Minun

lauseeni kuului: Mutta meidän menomme on taivahissa, josta me myös

lunastajaa Herraa Jesusta Kristusta odotamme. — Urut soivat hiljaa

ja pehmeästi sillä aikaa kun meidät siunattiin. Sen jälkeen menimme

ensi kerran pyhälle ehtoolliselle. En milloinkaan ollut ennen koko

elämäni aikana tuntenut niin syvää liikutusta kuin nyt, ja isällä

kiilsi myös kyyneleet silmissä, kun hän juhlallisuuden päätyttyä sulki

minut syliinsä ja suuteli. Kaikki sukulaiset, enot, tädit ja serkut,

tunkeilivat ympärilläni ja toivottivat onnea minulle, ja tunnuinpa

mielestäni sillä hetkellä hyvinkin tärkeältä henkilöltä, koska olin

ikäänkuin koko suvun keskipiste.

Päivällinen syötiin meillä salissa, jota ainoastaan erikoisissa

juhlatilaisuuksissa käytetään, ja tätä päivää varten oli otettu

erityinen keittäjä ja tarjoilija. Pöydässä piti eno Pohns puheen,

jossa hän selitti, miten minulle nyt alkoi uusi jakso elämässäni,

mutta muuten istuttiin syötäessä sangen hiljaa. Minusta tuntui oikein

painostavalta, olipa melkein kuin hautajaistunnelma. Neiti Reinhard ei

paljon näyttänyt itseään. Kirkosta tullessamme hän näytti itkeneeltä,

ja kun arvelin päivän merkityksen häneen niin syvästi vaikuttaneen,

kohosi hänen arvonsa paljon minun silmissäni. Syötyä menivät herrat

arkihuoneeseen tupakoimaan ja naisväki joi kahvia toisessa huoneessa,

jossa minun lahjapöytäni oli.

Minä olin saanut paljon ja kauniita lahjoja. Isä oli antanut pitkät

kultaketjut kelloineen ja timanttisormuksen, Frieda täti kultaisen

koristeen vanhanaikaista tekoa, joka on kulkenut perintönä meidän

suvussamme, ja sitä paitsi oli siellä kaksi rannerengasta, kolme

kultasormusta, kolme rintaneulaa, hopealankakoriste, monta kirjaa,

kukkia ja muuta pikku tavaraa.

Kun seison siinä pöytäni ääressä näköjäni syventyneenä Gerokin

»Palmunlehtien» lukemiseen, kuulen Frieda ja Frauke tätien kuiskivan

keskenään ja onnistun kuulemaan muutamia sanoja. »Minun mielestäni

Ludwigin pitäisi saada pian kelpo vaimo», sanoi Frieda täti, »se olisi

todellinen siunaus hänelle ja Thymille ja meille kaikille...» Frauke

tädin posket punottivat, hän huokasi ja lausui: »... niin, siitä saa

koko suku hävetä... Sisar parkani varmaan kääntyisi haudassaan, jos

tietäisi — —» Enemmästä en voinut saada selvää. Minä en osaa ajatella

muuta kuin että he tarkoittivat tuota minun seikkailuani T—ssä,

sillä en minä mitään muuta tiedä, jonka vuoksi äidin pitäisi kääntyä

haudassaan. Ei se ollut minusta kauniisti tehty heiltä, että ottivat

tuon asian esille juuri minun konfirmatsionipäivänäni, ja että Frieda

täti sen asian tähden tahtoisi isän naittaa, on suorastaan naurettavaa.

Kuuden seuduissa lähtivät sukulaiset pois. Myöskin Frieda täti sanoi

hyvästi. Puoli seitsemän aikaan, kun kaikki olivat jo menneet, tuli

Meinert sisään ja kutsui minut apteekkiin.

»Siellä on vielä joku, joka tahtoisi onnitella sinua; Thymi», sanoi hän

ja nauroi.

Minä menin ja siellä oli Osdorff. Poika parka, hänkin oli minulle

lähettänyt kukkavihkon, jonka hän nyt saa maksaa vaivaisista

taskurahoistaan... Isä kutsui hänet sisään juomaan lasin viiniä meidän

kanssamme, myöhemmin yhtyi Meinert seuraan ja meillä oli oikein hauskaa.

Osdorffia minun tulee tosiaankin sääli. Hän on taas vetänyt reput

tutkinnossa. Nyt hän koettaa edes syksyksi valmistua ja aikoo jäädä

sitten vielä vuodeksi tohtori Bauerin laitokseen. Mitä hänestä sitten

tulee, sitä ei hän itsekkään tiedä.

Nyt on jo viisi viikkoa kulunut minun ripillepääsystäni. Täti Frauke

toi tämän päiväkirjan minulle. Olenpa utelias näkemään, tapahtuuko

minulle mitään semmoista, jota kannattaisi tähän kirjottaa. Frieda täti

tahtoo välttämättä lähettää minut kasvatuslaitokseen, mutta minä itse

en halua ja isä on minun puolellani...

* * * * *

Neljätoista päivää sitten kirjotin viimeiseksi päiväkirjaani, ja nyt

minulla vihdoin on taas jotain siihen merkittävää. Ei se ole tosin

mitään erikoista, mutta yksitoikkoisessa elämässäni on minun käytettävä

jokaista tilaisuutta hyväkseni, taikka kirjani jää muuten aivan

tyhjäksi.

Siispä on minulla kerrottavana, että neiti Reinhard on mennyt meiltä

pois. — Minä en ollenkaan ollut tiennyt hänellä olevan sellaisia

aikomuksia. Eräänä aamupäivänä, kun astun hänen huoneeseensa, on hän

paraillaan panemassa tavaroitaan kokoon ja itkee niin, ettei ole sanaa

suustaan saada, kun minä kysyn, miksi hän niin päätä-pahkaa pois

lähtee. Mitään oikeaa vastausta en häneltä voinut saada; hän itki ja

nyyhki kuin pieni lapsi, niin että se oli vallan surkeaa nähdä ja

kuulla. Minulla on sellainen kummallinen luonto, että minä en kärsi

nähdä toisen ihmisen itkevän. Minulle nousee silloin aina ikäänkuin

pala kurkkuun ja, ennenkun huomaankaan, ulisen minä kilpaa toisen

kanssa. Juoksin sentähden kiireesti isän luo, joka luki sanomalehteä

arkihuoneessa, ja kysyin mikä Reinhardin oli tullut.

»Hän on kipeä. Minä en jaksa kuulla hänen iankaikkista itkuaan ja

valitustaan», isä vastasi.

»Mitenkä», sanoin hyvin hämmästyneenä, »semmoista en minä ole vielä

milloinkaan huomannut. Mikä häntä sitten vaivaa?»

»Jätä minut rauhaan alituisilta kysymyksiltäsi!» ärähti isä niin

vihaisesti, etten milloinkaan ollut häntä semmoisena nähnyt. Menin

apteekkiin Meinertiä tapaamaan, sillä siitä minä olen myös omituinen,

että minun täytyy aina päästä perille asioista, ja emännöitsijän

kohtalo oli kovin käynyt minun sydämelleni. Meinert sekotti juuri

jotain pulveria, ja silloin häntä ei saa häiritä, jonka tähden istuin

tiskille odottamaan hänen työnsä päättymistä.

»Tiedättekö, että neiti Reinhard lähtee pois?» kysyin sitten.

»Tiedän», hän vastasi.

»Mikä häntä vaivaa?»

»Hänellä on vatsassa vika», sanoi Meinert, ja minä huomasin selvästi,

miten hänen ylähuultaan nyki, ikäänkuin nauru olisi pyrkinyt esille.

»Sekö vaan», sanoin rauhottuneena, kun ei siinä mitään pahempaa ollut.

»Se tulee tietysti ylensyömisestä. Hänhän syö pitkin päivää, aamusta

iltaan.»

»Aivan oikein, Thymi, siitähän se tulee», sanoi Meinert ja räjähti

nauramaan. Ja hän nauroi niin mahdottomasti, ettei ollut enää

lakatakkaan. Viimein hän sai sanotuksi: »Ota tästä se oppi, Thymi, että

tulee aina heretä syömästä silloin kun paraimmalta maistaa. Muuten voi

saada vatsanväänteitä niinkuin Reinhardin mamselli.»

Minä jätin hänet nauramaan, sillä minua suututti, ja paiskasin oven

kiinni. Emännöitsijä parkaa tulee kuitenkin sääli, vaikka hänellä onkin

vaan vatsatauti. Ei se ole sekään mitään naurettavaa. Olen itse saanut

kerran tuntea kauheita tuskia vatsassani, kun olin iltasella syönyt

liian paljon kurkkusalaattia.

Nyt on neiti Reinhard poissa eikä hänen sijaansa ole saatu vielä uutta.

Isä on pannut ilmotuksen lehtiin. Toivottavasti saamme jonkun sievän.

* * * * *

Hyvin sievän saimmekin. Ihmeen miellyttävä, herttainen ihminen, ja

aivan nuori. Hän on vasta kaksikymmentäneljä vuotta vanha, orpo,

syntynyt Naumburgissa Saalen varrella ja nimensä on Elisabeth Woyens.

Hän on kaunis tyttö. Varsinkin hänen vaalea tukkansa on minusta

ihastuttava. Se on niin pitkä, että hän voi istua sen päällä, kun se

on hajallaan. Tavallisesti hän pitää sitä kahdessa palmikossa pään

ympäri käärittynä. Ja vyötäisiltä hän on hyvin hoikka. Meistä tuli

heti hyvät ystävät. Nyt vasta tuntuu koti oikein hauskalta. Iltaisin,

kun on kaunis ilma, menemme aina yhdessä kävelemään, välistä myöskin

hautausmaalle. Me olemme juoneet sinunmaljat vattulimonaadissa ja

Elisabeth on kertonut minulle kaikki elämänvaiheensa. Jo seitsemännestä

ikävuodestaan on hän ollut orpo; vanhemmat ovat kuolleet lavantautiin

melkein yhtaikaa ja sisaruksia hänellä ei ole. Kasvatuksensa hän on

saanut eräässä pappilassa, mutta papilla oli itsellään kahdeksan lasta

eikä hän voinut pitää luonaan vierasta tyttöä kauempaa kuin hänen

puolestaan maksettiin elatusrahoja, ja Elisabethin pieni pääoma ei

riittänyt pitemmälle kuin konfirmatsioniin asti. Kun hän sen jälkeen

oli vielä vuoden talouskoulussa, olivat rahat kokonaan lopussa ja

hänen täytyi ruveta itselleen paikkaa etsimään. Siitä alkaen hän

on saanut olla vieraiden ihmisten luona, ja se ei ole ollut mitään

ruusuin päällä keijumista. Hän on ollut onnettomasti rakastunutkin,

se on hyvin romantillinen historia. Hän oli silloin seuranaisena

eräällä vanhalla rouvalla, ja tällä oli poika, joka luki jumaluusoppia

ja asui lukukausien loma-ajat äitinsä luona, jossa hän ja Elisabeth

tutustuivat toisiinsa. Kun vanha rouva huomasi, miten nuorten välit

rupesivat kehittymään, sai Elisabeth paikalla matkapassin, ja

tällöin hän joutui erään siirtomaatavarain kauppiaan luo, jolla ei

ollut mitään palvelustyttöä, vaan hän sai yksin tehdä kaikki työt.

Mutta hän ja Johannes — se oli tuon nuoren miehen nimi — olivat

yhä kirjevaihdossa ja lupa-aikoina he tapasivat toisensa ja heidän

naimisensa oli jo päätetty asia. Sillä välin vuodet kuluivat, Johannes

suoritti tutkintonsa, sai apulaisen paikan ja Elisabeth ajatteli

että nyt he pian pääsevät naimisiin. Mutta toisinpa oli sallittu.

Johanneksen äiti kuoli, ja silloin kävi selville että hänellä ei

ollutkaan mitään omaisuutta, vaan oli elänyt yksinomaan eläkkeestään

ja sukulaisten avustuksista. Päästyään jonkin pienen kaupungin papiksi

Westfalissa kirjotti Johannes Elisabethille eräänä päivänä, että he

eivät voineetkaan mennä naimisiin, koska olivat molemmat varattomia

ja kahdeksansadan taalerin tuloilla ei voi ylläpitää heidän asemansa

mukaista taloutta. Elisabeth raukka itki kovasti, niinkuin hän on itse

minulle kertonut. Minusta on kummallista, että pappismies panee niin

paljon arvoa rahoihin. Ennen minä aina ajattelin, että semmoisten

ihmisten mieli askartelee vain taivaallisissa asioissa, mutta nuo

hengen miehet näyttävät olevan samaa joukkoa kuin kaikki muutkin

kuolevaiset, eivätkä suinkaan aina edes paraimpia niistä. Kyllä se on

minun mielestäni kaikkea muuta kuin jalo piirre miehen luonteessa, että

antaa nuoren tytön ensin odottaa itseään lähes neljä vuotta ja sitten

jättää hänet siihen paikkaan siksi että hän on köyhä. Elisabeth on

jumalankiitos jokseenkin päässyt jo surustaan, hän on sangen vilkas ja

iloinen.

Iltaisilla kävelyretkillämme tekee Osdorff meille usein seuraa.

Elisabeth ei voi olla hänellä nauramatta, hän sanoo että Osdorffin

mieletön sääty-ylpeys tekee häneen niin vastustamattoman koomillisen

vaikutuksen. Kyllähän se on totta, hän on tosiaankin naurettava,

ja luulenpa että Boy Detlefs ei ollut niin väärässä pitäessään

häntä puoleksi idiottina, mutta siitä huolimatta minä pidän hänen

seurastaan. Isällä ei ole mitään sitä vastaan että hän käy meillä.

Usein hän on myöskin iltaisin meidän kanssamme puutarhassa. Siitä

en ole vielä maininnutkaan, että meillä on suuri, kaunis puutarha,

jossa on komeita vanhoja, paksurunkoisia päärynäpuita ja hyvin paljon

kukkia, avara nurmikko ja ihastuttava, salaperäinen lehtimaja. Casimir

Osdorff pitää paljon kukista, ja kun me iltaisin olemme puutarhassa

niitä kastelemassa, unohtaa hän välistä kreivillisen arvonsa ja

molemmat f:nsä siihen määrin, että rupee korkeimman omakätisesti

vettä pumppuamaan ja auttaa meitä kastelemisessa, niin suurta huvia

se hänelle tuottaa. Äskettäin oli hän äärettömän onnellinen, kun oli

sattunut löytämään erään unohdetun ja puoleksi jo kuolleen ruusupensaan

ja saanut sen huolellisella hoidolla jälleen virkistymään. Hän sanoo

että hän olisi mielellään puutarhurina, mutta ainoastaan omaksi

huvikseen, ei muiden palveluksessa, sillä se ei tietysti sopisi hänen

säätyiselleen miehelle, ja sitten hän taas alkoi esittää kummallisia

sosialisia aatteitaan, ja isä ja Elisabeth kyselivät häneltä alinomaa

milloin mitäkin, ja Osdorff puhui ja puhui ja innostui yhä enemmän eikä

ollenkaan huomannut, että me vaan teimme pilaa hänestä.

Kauniina kesäiltoina istumme usein lehtimajassa. Siellä on

riippulamppu, mutta se valaisee hyvin huonosti, joten hauska hämärä

vallitsee tässä rauhallisessa sopukassa. Isä ja Elisabeth puhelevat

keskenään ja minä istun tavallisesti aivan vaiti, kädet ristissä

polvien ympäri, unohdan kaikki ja sulaudun kokonaan illan syvään

juhlalliseen hiljaisuuteen, joka on laskeutunut puutarhan yli. Kun

pilvet vaeltavat tummansinisellä taivaalla ja silloin tällöin peittävät

kuun kirkkaan sirpin, ei lehtikään liikahda, puut seisovat suurina ja

tummina ja hämärän läpi, joka verhoo kaikki esineet hienoon huntuunsa,

loistavat liljat kuin valkeat alttarikynttilät ja niiden tuoksu kohoo

ylös ja täyttää ilman, silloin valtaa minut merkillinen surumielisyys,

omituinen ikävän ja kaihon tunne. Silloin tulee mieleeni aina äiti

vainaja, joka myöskin täällä kerran istui, hengitti liljain tuoksua ja

näki pilvien kulkevan taivaalla, ja joka nyt jo neljättä vuotta makaa

syvällä kylmän, mustan kalmiston mullassa. Miten ihmeellistä onkaan,

että me ihmiset elämme kuin kukat, kuihdumme ja maaksi muutumme kuin

tuulen karistamat syyslehdet. Se vaan eroa, että kukat syntyvät yhä

uudestaan, mutta kuolleet eivät milloinkaan palaa. Semmoisina hetkinä

tunnen sydämessäni kiihkeää kaipuuta, ikävöin jotain tuntematonta,

uneksin onnesta, josta minulla on vain epämääräinen, hämärä käsitys, ja

samassa vilahtaa ohimenevänä varjona sieluni läpi aavistus, että nämä

ihanat, hiljaiset, kukkastuoksujen täyttämät kesäillat syntymäkotini

puutarhassa kerran tulevat olemaan ainoastaan muistoina mielessäni

menneistä paremmista päivistä, jotka eivät milloinkaan palaa, kuin

kadotettu paratiisi, minulta ainiaaksi suljettu. Minä en ymmärrä, miksi

se on aina sillä tavalla. Aina kun tunnen vaikutusta mieleeni jostain

kauniista, hiljaisesta, rauhallisesta ja nautin siitä sydämessäni,

samalla kohoo sieluni syvyydestä esille jotain niin haikeaa,

surullista. Niinpä eilisiltanakin. Silloin kiertää yhtäkkiä Elisabeth

käsivartensa minun kaulaani. »Mitä sinä haaveksit, Thymi?» hän kysyi.

Nyt vasta, katsahtaessani ylös, huomasin että me olimme kahdenkesken.

»Minä haaveksin onnesta», vastasin hänelle. »Minä niin mielelläni

haluaisin kerran tulla onnelliseksi, oikein onnelliseksi. Sanoppa

Elisabeth, mikä sinun mielestäsi oikeastaan on suurin onni maailmassa.»

»Se riippuu siitä, mitä milloinkin onnella tarkotetaan», hän vastasi.

»Minun luullakseni onnen käsite vaihtuu vuosien mukana. Lapsena oli

minusta suurin onni omistaa semmoinen nukke, joka osaa sanoa »pappa» ja

»mamma». Kun olin rakastunut, oli tietysti minun hartain toivoni päästä

pian naimisiin. Ja nyt — — nyt minä olisin täydellisen tyytyväinen, jos

hyvä Jumala soisi minulle oman kodin, oman omituisen sopukkani, josta

ei kukaan minua enää voisi ajaa pois... kaikkein mieluimmin tahtoisin

tuommoisen ihan pienen, rauhallisen kodin kuin Frieda tädillä — —»

»Semmoisen vanhanpiian kammion?» huudahdin hämmästyneenä. »Hyvänen

aika, miten sitä voi onnellista kotia ajatellakkaan, jossa ei ole

miestä!»

»Niinhän sitä ajattelee, kun on nuori niinkuin sinä», sanoi Elisabeth

miettiväisenä. »Mutta kun vanhenemme, niin tulemme huomaamaan etteivät

miehet meitä autuaaksi tee. Jos tänään pyytäisi minua omakseen joku

mies, jota minä en rakasta, mutta kunnioitan, ja joka voisi tarjota

minulle kodin, en kieltäytyisi hänelle menemästä. Mutta vielä enemmän

mieleeni olisi, jos esimerkiksi voittaisin arpajaisissa ja voisin

perustaa itselleni kodin oman pääni jälkeen, tarvitsematta siihen ottaa

miestä jota en rakasta. Ymmärrätkö, Thymi?»

»Täydellisesti», vastasin, »ja se on juuri minunkin ajatukseni. Minäkin

otan ainoastaan semmoisen miehen, jota rakastan, ja hänen pitää

ollakkin oikein miesten mies, kaikin puolin moitteeton — —»

»_Un chevalier sans peur et sans reproche_» [Ritari peloton ja

moitteeton] sanoi Elisabeth nauraen. »Ehkäpä minä olen vielä täällä

silloin, kun sinulle tulee aika ruveta sulhasia katselemaan. Kyllä minä

autan sinua sitten etsimään.»

»Ei, hänet minä etsin yksin, Elisabeth», sanoin minä.

* * * * *

Frieda täti on meillä niinkuin kotonaan ja pistää nenänsä joka asiaan.

Elisabeth oli ensin hänen mielestään aivan liian nuori meille, ja hän

sanoikin sen hänelle vasten silmiä heti ensimäisenä päivänä. »Nuoren,

kauniin, yksinäisen tytön pitäisi aina olla perheen turvissa», sanoi

hän pisteliäällä tavallaan. »Tiedättekö neiti, että naimattoman miehen

talo on vaarallinen paikka turvattomalle tytölle? Olkaa varuillanne,

ettette joudu kiusaukseen — —»

Elisabeth säikähti pahanpäiväisesti, mutta minä rauhotin häntä, ettei

tässä mitään pelättävää ollut. Se nyt on vaan Frieda tädin tapa

tuommoinen, hän ei liene muutamissa suhteissa oikein viisas. Nyt

näyttää täti alkaneen mieltyä Elisabethiin, koska on kutsunut häntä

jo usein luoksensakin. Elisabethista pitävätkin kaikki ihmiset, jotka

oppivat häntä tuntemaan, niinpä meidän sukulaisemmekin. Me molemmat

saamme milloin miltäkin taholta kutsuja kahvikesteihin. Toissa päivänä

olimme Wiebke tädin, senaattorin rouva Henningin luona. Siellä oli

paljon vieraita, kokonaista kaksikolmatta naista. Elisabeth oli tädin

apulaisena emännyyshommissa, ja minä kuulin miten sillä aikaa vanhemmat

naiset lausuivat hänestä kehuvia arvosteluja.

»Miellyttävä tyttö, niin vaatimaton —» sanoi senaattorin rouva Jens.

»Ja niin taitava ja sivistynyt», kehui tohtorinna Henning, Wiebke tädin

käly, »hän puhuu sujuvasti ranskaa ja soittaa hyvin sievästi pianoa

ja kaikkia käsitöitä hän osaa.» — »Onpa hän räätälikin», tiesi Frieda

täti. »Thymianin puseron konstikkaine etumuksineen ja pitseineen on hän

aivan yksin ommellut.» — »Miten, onko se mahdollista?» — »Minä olen

häntä myöskin itsekseni ihaillut ja ajatellut, että eikö hän mahda olla

Hamburgista.» — »Siinähän on oikea helmi.» — »Onpa niinkin, veljelläni

oli onni, kun hän sattui tuommoisen tytön tapaamaan.» Tämäntapaisia

lauseita kuulin puoliääneen kuiskittavan joka taholta, sitten

katseltiin ja ihailtiin minun puseroani ja Elisabethille lausuttiin

vielä muutamia kuuluviakin kiitossanoja.

Vierailla oli käsityöt mukanaan, ja milloin vaan puhelu joksikin

aikaa taukosi, ompelivat, virkkasivat ja kutoivat kaikki kuin hengen

edestä. Suuhun pantavaa oli tarjolla loppumattomat määrät, minä laskin

neljäkolmatta korillista erilaisia leivoksia, ja kahvin jälkeen

tuotiin suklaata tuulihattujen ja kermavaahdon kanssa. Yhden naisista

näin ottavan neljä kuppia kahvia ja viisi kuppia suklaata ynnä kuusi

tuulihattua ja samaa tietä meni vielä epälukuinen joukko muita

leivoksia. Liekkö hänellä vatsaa kivistänyt perästä päin, en tiedä.

Juoruta ei näissä seuroissa ollenkaan, josta saa kiittää erästä joku

vuosi sitten sattunutta ikävää juttua. Oli tämmöisessä tilaisuudessa

kukin parhaansa mukaan parjannut jotakuta rouvaa, jonka kerrottiin

muka pettävän miestään, eikä tiedetty yhtään että yksi läsnäolijoista

oli asianomaisen rouvan hyvä ystävä. Tämäpä meni ja kertoi parjatulle,

mitä hänestä oli puhuttu, ja hän haastoi naikkoset oikeuteen. Siitä

tuli itku ja hammasten kiristys, ja sen jälkeen ei ole kahvikekkereissä

enää kenestäkään pahaa puhuttu. Päivän uutisia sen sijaan suurella

innolla pohdittiin. Varsinkin puhuttiin vanhan Hinzen jutusta. Ukko

Hinze oli ollut vanha, seitsenkymmenvuotias suutari, hyväntahtoinen,

hiljainen äijä, joka ei ollut koskaan kärpäsellekään pahaa tehnyt.

Hänen tallinsa seinästä oli pieni pala lohjennut pois, ja kun juuri

hänen pihansa vieressä rakennettiin uutta postitaloa ja sitä varten oli

kasattu sinne tuhansittain tiilikiviä, oli hän ottanut niitä maasta

pari kappaletta seinänsä paikkaamiseksi, ajattelematta että nämä tiilet

kuuluivat valtiolle. Joku työnjohtajan lurjus oli antanut hänet ilmi,

ja edellisellä viikolla oli vanhus parka tuomittu varkaudesta kolmen

päivän vankeuteen. Hänen ei varmaankaan olisi tarvinnut rangaistustaan

kärsiä, keisari olisi hänet armahtanut. Mutta hän ei odottanut sitä,

hän hirtti itsensä iltasella työhuoneessaan; kun hänet seuraavana

aamuna löydettiin, oli ukko jo kylmänä. Se on julmaa, että tuommoista

voi tapahtua. Minun mielestäni pitäisi lakiin vielä lisätä semmoinen

pykälä, joka selvittäisi erotuksen ottamisen ja varastamisen välillä.

Erittäin hienotunteisia eivät näy ne miehet olevan, jotka lakeja

laativat, muuten he olisivat ottaneet kyllä huomioon sellaisetkin

tapaukset kuin tämä oli, ja tuo vanha kelpo suutari Hinze eläisi vielä

tänä päivänä.

* * * * *

Jos istuu oviverhon takana vierashuoneessa, voi kuulla, mitä

arkihuoneessa puhutaan, ja samoin voi sinne kuulla kaikki

vierashuoneesta, kun asettuu seisomaan tirkistysreiän viereen. Pari

päivää sitten sain tämän selville. Olin hakemassa jotain kirjaa

vierashuoneesta ja kuulin silloin Frieda tädin puhuvan isän kanssa

viereisessä huoneessa. Tavallisesti en ole Frieda tädin ääneen niin

ihastunut, että sitä tahtoisin halusta kuunnella, mutta tällä kertaa

sattui korvaani pari sanaa, jotka herättivät minussa mielenkiintoa, ja

siksi pysähdyin kuulemaan lisää.

»Minä en ymmärrä, mitä sinä oikeastaan tahdot», sanoi täti, »hän on

kelpo tyttö kunnollisesta perheestä, moitteeton maineeltaan, ja Thymi

on häneen myös hyvin kiintynyt. Se on kaikkein paras, että sinä nait

hänet, silloin sinä saat mitä tarvitset, Thymi tulee parempaan asemaan

ja pahat kielet eivät pääse enää liikkeeseen...»

»Ahaa», ajattelin, »isän pitäisi mennä naimisiin Elisabethin kanssa.

No, kyllä minun puolestani. Jos hän vaan huolii isästä.» — Sitten

puhui isä: Hän ei enää tahtonut ajatellakkaan naimisiin menoa,

hän oli saanut jo aivan tarpeekseen siitä lystistä monivuotisessa

yhdyselämässään kivulloisen vaimonsa kanssa. Sitä paitsi Elisabeth

oli hänelle liian nuori. Hänhän voisi tuoda vielä puolen tusinaa

lapsia taloon, ja semmoista hän, isä, jo minun tähteni ei voinut

sallia, jos hän ylipäänsä vielä ajattelisi avioliittoa — mahdollisesti

joskus myöhemmin, kun minun tulevaisuuteni olisi turvattu, jonkun

vanhemman ihmisen kanssa — voisi ainoastaan hyvin varakas puoliso

tulla kysymykseen. Apteekkiin oli kiinnitetty niin suuri velka. — Niin

pitkälle minä kuulin. Mitä siellä muuta puhuttiin, se ei minua enää

huvittanut.

Minä mietin itsekseni mitä olin kuullut ja nautin äärettömästi

siitä ajatuksesta, että minä tiedän asioista enemmän kuin he voivat

aavistaakkaan. Muuten Frieda tädin tuuma ei ole minusta ollenkaan

huono. Elisabeth ei toivo itsellensä mitään muuta kuin omaa kotia.

Sen me voimme hänelle tarjota. Ja silloin hän on meillä niin lujassa,

ettemme tarvitse pelätä hänen enää pois lähtevän. Minä olen päättänyt

haihduttaa isän epäilykset ja olla hänelle hiukan kaitselmuksena.

Jos he todellakin saisivat vielä puoli tusinaa lapsia, niin en minä

kumminkaan ymmärrä, mitä se asia voi minuun koskea. Ei suinkaan minun

olisi tarvis niitä hoitaa ja muuten minä pidän hirveän paljon pienistä

lapsista. En kuitenkaan huoli asiasta vielä hiiskahtaa puoleen enkä

toiseen, pidän vaan heitä salaa silmällä ja näyttelen suojelusenkelin

osaa. Oi, tämä on hauskaa! Minä tahdon tehdä heidät molemmat

onnellisiksi. Pidänhän minä heistä kumpasestakin niin äärettömästi,

eikä minun olisi yhtään vaikea kutsua Elisabethia mammaksi. Mutta vain

mammaksi — sillä äitiä ihmisellä ei voi olla muuta kuin yksi. Ja minun

äitini on taivaassa — — —

* * * * *

Pari kertaa olen yrittänyt ruveta puhumaan isälle Elisabethista,

kehottaa häntä koettamaan onneansa ja huomauttaa, miten mieluista

minulle olisi, jos heistä tulisi pari, mutta on aina minua sen verran

hävettänyt, että se on tähän saakka vielä tekemättä. Salaa olen tehnyt

huomioita heistä molemmista joka päivä, ja minusta tuntuu kuin heidän

välillään kumminkin alkaisi olla jotain tekeillä. Elisabeth on ruvennut

pitämään tukkaansa eri tavalla kuin ennen, hän ei enää kiinnitä

sitä ylös, vaan käärii sykerölle alas niskaan, ja se sopii hänelle

erinomaisesti ja tekee hänet paljon nuoremman näköiseksi. Minä huomaan

usein isän katsovan häneen aivan erikoisella tavalla, hänellä silloin

silmät vilkkuvat niin somasti ja poskille nousee kaksi punaista täplää,

ja samalla Elisabeth myös aina punastuu. Sillä tavalla se luultavasti

rakkaus alkaa. Sitä on todellakin hauska katsella sivulta päin ja minä

tahdon kirjottaa kaikki tarkasti muistiin, että tietäisin mitenkä

on meneteltävä, jos itse joskus rakastuisin. Olisikin ihmeellistä,

jollei isä pikiintyisi Elisabethiin, joka on niin herttainen ja johon

itsekin olen aivan hulluuntunut. Mutta Elisabeth on minusta liian

arka, monta kertaa tuntuu mielestäni siltä kuin hän oikein pelkäisi

isää. Viime päivinä varsinkin olen sitä huomannut; mutta sehän on

hassua! Neljänkolmatta vuoden vanha tyttö! Kerran minä häntä vähän

siitä kiusailin; hän sävähti ihan punaiseksi kasvoiltaan ja suuttui

minuun, taikka paremmin sanoen oli suuttuvinaan. Oikein todellisesti

vihaiseksi hän ei voi tullakkaan, siksi on hän liian hyvänluontoinen.

Aivan varmaa on, että hän ei milloinkaan tahdo joutua kahdenkesken

isän kanssa. Miten tyhmää! Täytyy kai hänen saada tilaisuutta ilmaista

tunteensa! Viikko sitten heräsin yöllä pienestä kolinasta. Kun avasin

silmäni, näin vuoteeni vieressä valkean olennon ja olin juuri huudahtaa

pelosta, kun tunsin samassa Elisabethin. Koko hänen ruumiinsa vapisi

ja hän sai tuskin sanaa suustansa. »Saanko minä tämän yön nukkua sinun

luonasi, Thymi?» hän kysyi. Vielä tuota kysyy! Molemmin käsin vedin

hänet viereeni sänkyyn. »Mikä sinun on, kultaseni?» kysyin sitten,

sillä hän vapisi yhä vielä kuin haavanlehti. »Minua pelotti tuolla

toisella puolella», sanoi hän, »tuntui niin kamalalta! Kuului aivan

siltä kuin joku olisi liikkunut minun huoneessani.» Minä suutelin häntä

ja painauduin kiinni häneen, oli niin erinomaisen hauskaa saada pitää

häntä vieressäni, ja samalla kohosi arvoni paljon omissa silmissäni,

kun tuleva äitini oli tullut minun luotani turvaa etsimään.

Seuraavana päivänä saimme, isä ja minä, kutsun eno Dirkiltä tulla

heille syntymäpäiville, ja minua pyydettiin sitä paitsi erityisesti

jäämään sinne muutamiksi päiviksi. Kun isä luki kirjeen meille,

kävi Elisabeth yhtäkkiä kovin onnettoman näköiseksi. »Silloin minä

en jää teille», sanoi hän, »minä haen itselleni toisen paikan.» No,

tämä nyt ei ollut minusta juuri kaunista asettua noin poikkipuolin

toisen tielle, ja minä sanoin sen hänelle. »Tule mukaan, jollet voi

olla täällä ilman minua», sanoin. Dirk enon syntymäpäivän minä olen

nimittäin aina joka vuosi viettänyt siellä maalla. Silloin hän pyyhki

kyyneleet silmistään ja sanoi lähtevänsä mukaan, jos isä siihen

suostuisi, ja niinpä me sitten viime keskiviikkona läksimme matkaan

kaikki. Eno oli tullut itse hakemaan meitä vaunuillaan.

Minä oleskelen hyvin mielelläni viikon päivät siellä. Eihän, meidän

maassamme ole mitään luonnonkauneuksia, ei meillä ole vuoria eikä

metsiä, mutta oma viehättävyytensä on sillä sittenkin. Kartanot

kohoovat kuin suuret metsäiset saaret viheriästä maasta, ja kun

iltasumut valkeina pilvinä leijailevat soiden yllä, näyttävät ne

oikeilta saarilta aavan, aaltoilevan meren keskellä. Iltaisin on

koko maisema vaipunut tyyneen, syvään rauhaan. Kun silloin laskeva

aurinko punaisena ja pyöreänä loistaa taivaanrannassa ja kohoova usva

sen vähitellen verhoo kuin pehmeään huntuun, silloin tällöin kuuluu

makaavan lehmän ammahdus tai hevosen hirnunta, mutta muuten kaikki

äänet ovat vaienneet, silloin minä joudun samanlaisen tunnelman valtaan

kuin noina ihanina kesäiltoina kotona puutarhassamme.

Mutta Dirk enon syntymäpäivillä ei ollut suinkaan hiljaista.

Puoli maakuntaa oli sinne kokoontunut. Eno oli äskettäin valittu

valtiopäiville ja siitä syystä tuli vieraita vielä enemmän kuin

muuten häntä onnittelemaan. Siellä juotiin paljon rommipunssia,

mutta minä en maistanutkaan, sillä minä tunnen yhä vielä merkillistä

vastenmielisyyttä tuota makeaa, väkevää juomaa kohtaan; monta puhetta

pidettiin myös. Lopuksi vielä tanssittiin. Isäkin tanssi muutamia

valsseja, nimittäin Trina tädin, Dirk Thomsenin rouvan, Frauke tädin ja

viimeiseksi Elisabethin kanssa. Alkoi tuntua sangen kuumalta, vaikka

oltiin jo lokakuun alussa. Huomasin Elisabethin lähtevän ulos ja isän

menevän pian hänen perässään. Silloin pujahdin minäkin ulos toista

tietä ja kiiruhdin heidän jälkeensä. Elisabeth meni puutarhaan, isä

hänen perässään, ja minä kaikessa hiljaisuudessa hiipien taas isän

jäljissä. »Nyt se tapahtuu», ajattelin ja iloitsin jo edeltäpäin siitä

rakkaudentunnustuksesta, jonka nyt tulisin kuulemaan.

Ikävä kyllä en voinut päästä huomaamatta kylliksi lähelle, vaan

täytyi pysähtyä muutamien askelien päähän heistä, ja isä puhui niin

hiljaisella äänellä, etten ymmärtänyt yhtäkään sanaa. Elisabeth

huudahti vaan: »Herra Gotteball!» Se oli osaksi kuin uhkaus, osaksi

kuin avunhuuto. Toinen kerta vielä painokkaammin: »Herra Gotteball!»

Ja sitten näytti hän riistäytyvän irti ja kiiti kuin vainottu otus

puutarhan käytävää rakennukseen takaisin, ja isä asteli hiljakseen

jäljessä. Minä tunsin suurta pettymystä mielessäni ja olin suutuksissa

Elisabethiin, joka typeryydellään oli pilannut kaikki. Kun sitten

myöhemmin olimme kahdenkesken makuuhuoneessamme, en voinut hillitä

itseäni, vaan sanoin mitä hänestä ajattelin ja kysyin, eikö isä ollut

tarpeeksi hyvä hänelle ja eikö hänelle kelvannut semmoinen koti,

jonka me voimme tarjota. Silloin hän suuteli minua ja minä huomasin

että hän vapisi mielenliikutuksesta ja oli aivan kalpea. »Voi lapsi

rukka — mitäpä sinä tiedät —» hän sanoi, »ei sinun isäsi aio minua

vaimokseen ottaa.» »No mutta», sanoin minä, »hänen omasta suustaan

olen sen kuullut, kun hän sanoi sen Frieda tädille.» Silloin Elisabeth

hätkähti. »Ihanko totta?» »Ihan totta», minä sanoin, ja ajattelin vasta

perästäpäin, että olin oikeastaan valehdellut. No, ykskaikki — siihen

se kuitenkin vielä menee. Pääasiahan on, että he rakastavat toisiaan.

Seuraavana aamuna palasi isä kotiin ja päivää myöhemmin tuli häneltä

sähkösanoma, että Elisabethin pitäisi tulla sinne, kun palvelustyttö

oli sairastunut eikä siellä ollut ketään, joka olisi heille ruokaa

laittanut. Elisabeth olisi tahtonut minua myöskin tulemaan kotiin,

mutta minä en halunnut lähteä vielä, koska oli päätetty iltapäivällä

pistäytyä vierailemassa Pohnsin herrasväen luona, ja se merkitsi että

meillä tulisi olemaan sinä päivänä hauskaa. Eno Dirk sai siis kyyditä

hänet yksin.

Pohnsit ovat perin omituista väkeä. Rahaa heillä on kuin roskaa, mutta

ei yhtään lasta, ja itaria he ovat niin että sitä ei voi sanoilla

kertoa.

He eivät nuku yhtään yötä yhdessä, niinkuin muut aviopuolisot, ei herra

varjelkoon, alkupuolen yötä nukkuu eno, ja täti istuu arkihuoneessa,

jossa rahakirstua säilytetään, loppuyön nukkuu vuorostaan täti, ja

eno valvoo, sillä he pelkäävät niin äärettömästi murtovarkaita.

Seuraavana yönä nukutaan ja valvotaan päinvastaisessa järjestyksessä,

ja niin he menettelevät joka yö ympäri vuoden. Keskikesälläkin he

levittävät sianrasvaa leivälleen ja myövät voin. Minä olin siellä

kerran mätäkuussa ja silloin tarjottiin rasvasoppaa, jonkinlaista

vetistä, suolaista lientä ja hyvin rasvaista silavaa. Illalla pantiin

pöytään päivän kunniaksi palanen kuivanutta juustoa, mutta kun eräs

naapuri sattui tulemaan sisään, pisti täti juuston esiliinansa alle,

ettei mies näkisi, miten ylellisesti he elivät. En tiedä, pitäisikö

tuommoiselle surkeudelle itkeä vai nauraa. Kun eno oli muutamia vuosia

sitten Flensburgin sairaalassa operoitavana ja täti kävi häntä siellä

katsomassa, oli hän kävellyt iltamyöhällä rankkasateessa pitkän,

hänelle aivan tuntemattoman matkan rautatien asemalta sairashuoneelle,

vain säästääkseen ne muutamat pennit, jotka olisivat menneet

raitiotiemaksusta. Heidän saituudestaan voisi kokonaisia teoksia

kirjottaa.

Äidin vielä eläessä tulimme sinne kerran aivan odottamatta juuri

teurastuksen aikana; siellä oli kaikki paikat täynnä tuoretta lihaa,

oli näet teurastettu kaksi härkää ja sika; mutta joka luulee meidän

nyt saaneen maistaa tuoretta paistia, se kokonaan erehtyy. Jumala

varjelkoon sellaisesta tuhlauksesta! Mitä me saimme, oli kappale

kitkerän suolaista, toista vuotta vanhaa lihaa, mustaa leipää ja

pahanmakuista voita. Siinä koko kestitys! Täti sanoi kerran: »Muut

ihmiset tuhlaavat omaisuutensa hyviin ruokiin ja komeaan elämään, mutta

me pidämme sen rahana. Se on varminta, kun on kukkaro täysi, silloin

tietää että jotakin omistaa.»

Serkkuni Jakob Thomsen, eräs toinen serkku Lude Levsen ja minä läksimme

siis matkaan. Pohnsit eivät tienneet mitään meidän tulostamme, ja

täti oli lähtenyt kaupunkiin hampaitansa korjuuttamaan. Eno oli

aivan neuvotonna, väänteli käsiään ja valitteli: »Lapset, lapset!

Olisittehan te voineet kirjottaa meille jotain tulostanne. Nyt en minä

ymmärrä, mitä voisin teille antaa, kun täti on ottanut ruokakammion

avaimen mukaansa.» Minä olin purskahtaa nauruun, mutta Jakob oli hyvin

totisena ja sanoi: »Ehkä jokin toinen avain sopii sen oveen, minulla

sattuu olemaan avainkimppu kotoa taskussani.» »Ei, ei!» huudahti eno

hätäisesti. Sitten menimme eno, Lude ja minä hedelmätarhaan. Kun ei

ollut silloin mikään hyvä hedelmävuosi, olivat puut melkein tyhjiä,

paitsi erästä suurehkoa päärynäpuuta, jossa riippui aika paljon suuria,

nyrkinkokoisia mollukoita. Eno koetti kääntää meidän huomiotamme pois

siitä ja sanoi että ne olivat happamia, mutta minä en uskonut häntä,

vaan otin yhden päärynän ja iskin hampaani sen kylkeen. Eno aivan

vavahti kauhusta! Oi, se oli mainio hedelmä, makea ja mehevä, ja kun

Lude Levsen sen kuuli, nyppi hän niitä irti suuren joukon ja täytti

minun ja omat taskunsa.

»Herra siunatkoon», vaikeroi eno, »mitäs täti nyt sanoo! Päärynät

aiottiin viedä tiistaina torille myytäväksi.»

»Ensin me, sitten muut», sanoi Lude ja poimi minkä ennätti. Pari

gravensteiniläistä omenaa sieppasimme vielä kaupanpäällisiksi.

Tällä välin oli Jakob ollut ruokakammion ovea koettelemassa ja —

lempo tiesi millä tavalla — saanut kun saanutkin sen auki. Kun pian

senjälkeen tuli joku vieras tapaamaan enoa, juoksimme kaikki kolme

ruokakammioon tutkimaan sen ruukkuja ja muita säiliöitä. Ensiksi sattui

käsiimme kaksi lasia, joissa oli säilytettyjä omenia ja kiulukoita. Ne

maistuivat minusta liian happamilta, Jakob ja Lude eivät kumpanenkaan

juuri pidä semmoisista herkuista, mutta piloillamme söimme molemmat

lasit melkein tyhjiksi.

Muutenpa ei siellä herkkuja ollutkaan, vasta ihan lopuksi osui

silmiimme ruukku täynnä säilytettyä ankeriasta. Se avattiin suurella

riemulla, sisällys kaadettiin lautaselle ja kannettiin sisään. Kun eno

sai nähdä sen, löi hän hämmästyksissään kätensä yhteen päänsä päällä ja

puhkesi valittamaan:

»Lapset, lapset! Mitä nyt täti sanoo! Kokonainen ankerias, jonka vanha

Inger Peters toi minulle lahjaksi! Täti on sen keittänyt ja säilyttänyt

sitä niin tarkasti siltä varalta, jos sattuisi jokin erityinen tarve,

sairaus tai muuta semmoista —»

»Kaikkea tässä vielä säilytetään», sanoimme me ja pistelimme kalaa

poskeemme, ja kun eno näki, ettemme aikoneet hellittää, sieppasi

hän itsekin veitsen ja kahvelin ja iski kiinni, ettei jäisi aivan

osattomaksi.

»Ei kala kuivalla elä, tietäähän eno», sanoi Jakob, »eikö sinulla ole

yhtään viiniä kellarissa?»

»Avain on tädillä», sanoi eno.

Silloin nousi Jakob ylös, meni ulos ja lähetti palvelijan ostamaan

kylästä enon laskuun kaksi pulloa viiniä, ja kun ne oli tyhjennetty,

laittauduimme tavallista sukkelammin matkalle, sillä jos Frauke täti

olisi meidät yllättänyt, niin siitä olisi syntynyt aika rymäkkä.

Se oli hauska iltapäivä. Minä nauroin niin, että oli kyyneleet silmissä.

* * * * *

Nyt en ole pitkään aikaan tullut kirjottaneeksi mitään kirjaani. Täällä

kun ei tapahdu juuri mitään. Isän ja Elisabethin naimisestakaan ei

näytä tulevan sen valmiimpaa. En tahdo enää minäkään sen vuoksi itseäni

vaivata; jos hän ei isästä huoli, olkoon sitten huolimatta. Luulen

ettei isäkään hänestä enää välitä, tuntuupa mielestäni välistä siltä

kuin hän ei voisi oikein kärsiäkkään Elisabethia.

Monta kertaa olen nähnyt Elisabethin hyvin hiljaisena ja alakuloisena.

Luullakseni hän ei vieläkään ole voinut kokonaan unohtaa uskotonta

pastoriaan. Hän on myöskin käynyt hyvin kalpeaksi, vaikka hän ei tahdo

itse sitä myöntää. Jos minä kysyn joskus, mikä häntä vaivaa, punastuu

hän ja vastaa: »Ei mikään.» Muuten hän on kaikissa toimissaan yhtä

näppärä kuin ennenkin. Jouluksi teki hän minulle ihastuttavan aamunutun

ruusunvärisestä flanellista, ja minun ruskea samettipukuni, joka on

valmistettu hänen ohjeittensa mukaan, herättää luistinradalla yleistä

huomiota. Hänellä on erinomaisen hieno aisti semmoisissa asioissa.

Hän luistelee myöskin sangen hyvin, ja meidän nuori tohtorimme, joka

on tänne hiljan muuttanut, etsii mielellään hänen seuraansa. Ehkäpä

Elisabeth saa hänet. Olisi kyllä ikävä, jos hän menisi meiltä pois,

mutta minä kuitenkin mielelläni soisin hänen tulevan onnelliseksi.

Osdorff on myös aina jäällä ja luistelee paljon hänen kanssaan. Mies

parka, hän näyttää vaan päivä päivältä tuhmenevan, mutta tutkinnossaan

on hän nyt viimeinkin miten kuten läpäissyt. Olikin jo aika;

huhtikuussa hän täyttää yksikolmatta. —

Osdorffilla on erinomainen halu hiusten kähertämiseen ja hän on

myöskin uskomattoman taitava tässä toimessa. Minä en voi millään

ilahuttaa hänen mieltään niin paljon kuin antamalla hänelle luvan

kähertää tukkani. Silloin hän kampaa ja harjaa, polttaa ja muokkaa jos

jollain tavalla minun pitkiä mustia hiuksiani. Milloin hän asettaa

ne jakaukselle ja kampaa alas korvien päälle ja tekee hiuskiemuran

niskaan, milloin taas nostaa kaikki korkealle ylös mitä taidokkaimpiin

asentoihin. Elisabethia on hän myös kauan kiusannut päästäkseen

hänenkin tukkaansa käsiksi, ja kun minä yhdyin hänen pyyntöönsä, saimme

Elisabethin vihdoin myöntymään. Kun hänen komea, vaalea tukkansa

kammattiin ja laitettiin ylös pään päälle kuin kruunu, näytti hän

kerrassaan kuninkaalliselta.

Osdorff seurustelee nykyään täkäläisissä perheissä, joissa hän on hyvin

halusta nähty vieras, hän kun on näet kreivi. Kaikki tuntevat hänen

mielityönsä, ja äskettäin oli eräiden tanssiaisten edellä suuri joukko

naisia kokoontunut Konrad Lütten luo, jonne Osdorff oli myös kutsuttu,

ja kaikki antoivat hänen kähertää tukkansa. Hän kuuluu suorittaneen

tehtävänsä niin hyvästi kuin suoraan Parisista tullut hiustaiteilija.

Naiset eivät tienneet miten olisivat häntä ylistäneet, jopa kutsuivat

häntä neroksi. Minun täytyy nauraa — Osdorff parka ja nero — herra

meitä armahtakoon!

* * * * *

Viime viikolla oli Osdorff arvannostossa ja huomattiin tarkastuksessa

sotapalvelukseen kelpaamattomaksi. Hän oli kuin seitsemännessä

taivaassa, sanoi sen vaan häntä harmittavan, että oli niin paljon

turhaa vaivaa nähnyt tuon kirotun tutkinnon takia. Hänen pitäisi

nyt jäädä vielä vuodeksi tänne ja ruveta sitten harjottelijana

jollakin maatilalla perehtymään käytännölliseen maanviljelykseen.

On sekin sopiva ala mokomalle laiskajaakolle! Paljon parempi olisi,

jos panisivat hänet kähertäjän oppiin, sillä se on ainoa ala, jolle

hänellä on sekä halua että taipumusta. Mutta mitenkä se sopisi, Osdorff

kahdella f:llä! — —

Meillä kotona ei ole kaikki niinkuin pitäisi. Se näyttää todellakin

siltä, että isä ei oikein voi kärsiä Elisabethia, ja tämä suree sitä,

luultavasti sentähden että pelkää joutuvansa pois paikastaan, mutta

siitä asiasta hän saa olla rauhassa niin kauan kuin minä täällä olen.

Tekeehän isä kuitenkin kaikki, mitä minä tahdon. Minä en käsitä,

mitä vikoja hän on Elisabethista nyt löytävinään, ja alussa hän niin

rakkaasti häntä aina katseli.

Pari päivää sitten, kun tulin Elisabethin huoneeseen, makasi hän

pitkänään vuoteellaan ja itki. Minä en osaa selittää, mikä minun tuli,

mutta kun katsoin häneen, tuntui yhtäkkiä ahdistavan rintaani, sanoin

kuvaamaton, kauhea tuska kouristi sydäntäni.

»Elisabeth», lausuin hiljaa ja silitin hänen hiuksiaan. Silloin loi

hän kosteista silmistään minuun semmoisen oudon, kummallisen katseen,

en tiedä oikein miten sitä sanoisin. Sydämeni vapisi ja kyyneleet

kohosivat silmiini. »Mikä sinun on, Elisabeth?» kysyin. »Minulla on

semmoinen tuska», sanoi hän — —. »Mistä syystä?» »En minä tiedä», hän

vastasi ja painoi molempia käsiä rintaansa vasten, »en minä osaa sanoa.

Se on niin kamala, niin hirveä tuska...» Minä koetin häntä tyynnyttää

minkä osasin, mutta vaikealta tuntui omakin oloni. Luullakseni

Elisabeth ei ole terve. Hänellä on jokin tauti ruumiissaan, ehkä

hermokuume. Hän on mennyt hirveästi huonon näköiseksi.

* * * * *

Lähes kolme kuukautta on siitä, kun viimeksi tähän olen kirjottanut.

Olen kyllä yrittänyt välistä, mutta en ole voinut, minun on ollut

mahdoton pitää niin paljon ajatuksiani koossa. Meillä on tapahtunut

jotain kamalaa, hirvittävää. Minä en oikein tiedä, miten minun laitani

on; monta kertaa kävelen kuin unissani, en tiedä olenko hereillä vai

nukuksissa, ja taas toisinaan tunnen mielestäni tulleeni yhtäkkiä

monta vuotta vanhemmaksi. Kun nyt tässä istun ja kirjotan, nousevat

taas vedet silmiini ja poskeni hehkuvat, minua hävettää ja suru kalvaa

mieltäni sydämen pohjaan saakka. — — Kaikesta en voi tässä kertoa,

mutta tahdon koettaa koota ajatuksiani niin hyvin kuin osaan ja

kirjottaa edes tärkeimmät seikat muistiin.

Niinkuin jo viime kerralla olen maininnut, oli Elisabethin surullinen

mieliala ja sairaannäköinen ulkomuoto herättänyt huomiotani.

Joskus minun onnistui saada hänet vähän iloisemmalle tuulelle,

mutta semmoisten hetkien jälkeen hän aina vaipui entistä syvempään

alakuloisuuteen.

Äidin kuolinpäivänä, toukokuun 21:nä, veimme, Elisabeth ja minä,

iltasella seppeleitä ja kukkia hautuumaalle. Oli ihana, tyyni ilta.

Narsissit täyttivät ilman väkevällä tuoksullaan ja taivas kaareutui

päidemme päällä korkeana, kirkkaan sinisenä kupuna, jota siellä täällä

hienot, vaaleat pilvenhattarat verhosivat. Elisabeth istui pienelle

penkille hautaristin taakse ja minä asettelin kukkia järjestykseen.

Viime aikoina en ole käynyt enää usein hautuumaalla, mutta joka kerta

kun seison äidin haudalla, valtaa mieleni sama surumielinen tunnelma,

ja niin kävi nytkin.

»Eikö ole hirveää, kun täytyy kuolla niin nuorena, Elisabeth?» sanoin.

»Äiti oli vasta kolmekymmentä yksi vuotta täyttänyt. Mahtaa olla

kamalaa niin aikaisin kuolla...

Elisabeth istui kädet ristissä helmassa, nojasi päätään mustaa

marmoriristiä vasten ja katsoi ylöspäin. »Ei se ole yhtään kamalaa»,

hän sanoi. »Päinvastoin, kuolleita meidän pitäisi kadehtia eikä surra.

Tuolla alhaalla maan povessa on hyvä levätä. Joka on niin pitkälle

päässyt — hyppäys vain on vaikea — mutta pian on sekin tehty — — pure

hampaat yhteen vaan ja silmät kiinni —»

»Elisabeth, mitä sinä puhut?» kysyin hämmästyneenä. Hän säpsähti, kuin

olisin hänet unesta herättänyt. »Enhän minä mitään —» vastasi hän ja

nousi ylös, mutta ajatuksensa harhailivat jossain muualla.

Kahdeksantena päivänä tämän jälkeen, kun olimme juoneet

iltapäiväkahvin, sanoi Elisabeth pistäytyvänsä Frieda tädin luona; minä

luin juuri erästä hyvin jännittävää romaania enkä malttanut heti siinä

paikassa keskeyttää lukemistani.

»Minä tulen kohta perässä», sanoin sentähden. »Hyvästi, pikku Thymian!»

sanoi Elisabeth ja antoi minulle kätensä, ja minä tunsin että se oli

kylmä kuin jää. Sitten suuteli hän minua nopeasti ja pujahti ulos. Näin

hänen menevän torin yli, musta tyllihattu La France-ruusuineen ja pieni

musta bolero sopivat hänelle erinomaisesti, ja minua ilahutti nähdä,

miten hienolta hän aina näytti yksinkertaisissa pukineissaan. Kulmassa

tuli tohtori Möller häntä vastaan, tervehti hyvin kohteliaasti ja

kääntyi katsomaan vielä jälkeensä. »Ahaa», ajattelin itsekseni, sillä

pidin varmana että noiden kahden välillä oli jotain tekeillä siitä asti

kun tohtori talvella oli ollut niin huomaavainen Elisabethia kohtaan

luistinradalla.

Puoli kahdeksan aikaan läksin vihdoin minäkin, mutta tultuani Frieda

tädin luo sain kuulla kummakseni, ettei Elisabethia ollut siellä

näkynytkään. En tiennyt oikein mitä ajatella, sillä ei hänen tapansa

ollut minulle valehdella. Viivyttyäni tädin luona puolisen tuntia

lähdin taas ulos. Ilta oli erinomaisen kaunis ja lämmin, kävelin sen

vuoksi vielä pikkusen aikaa puistossa ja istahdin viimein pariksi

minuutiksi eräälle penkille.

Kun istun siinä kaikessa rauhassa, hyökkää yhtäkkiä ohitseni poliisi

Hahnhaus, huomaa samassa minut ja pysähtyy.

»Voi, neiti Gotteball», huudahti hän, »tuolla sulun vieressä on

tapahtunut onnettomuus. Siellä on joku nainen hukuttanut itsensä, ja

yövartia Hinz, joka on saanut hänet ylös, luulee että se on teidän

emännöitsijänne. Tehän tunnette hänet, tulkaa minun kanssani, niin

saamme selville, kuka tuo onneton on.» Minä en vastannut mitään,

suuni oli kuin kiinniliimattu. Koneellisesti nousin ylös ja lähdin

juoksemaan Hahnhausin perään, mutta mitään käsitystä todellisuudesta

ei minulla ollut, vaan liikuin kuin unissakävijä enkä ollenkaan voinut

saada mahtumaan päähäni, että tällä tapauksella olisi todellisesti

ollut mitään yhteyttä Elisabethin kanssa. Alhaalla sulun luona seisoi

viisi henkilöä, maassa makasi jokin pitkä, tumma esine ja sen vieressä

oli polvillaan tohtori Möller, jonka olin äsken nähnyt menevän torin

yli. Juoksin nopeasti paikalle. Silmänräpäystä, joka tämän jälkeen

seurasi, en milloinkaan unohda. Se oli Elisabeth... Minä tunsin hänet

vaatteistaan, jotka olivat kietoutuneet kuin märkä riepu ruumiin

ympärille; kasvoja luultavasti en olisi voinut tuntea, ne olivat

kamalan näköiset, viheriän liman peitossa, silmät selällään, kaikki

piirteet vääristyneet, suu auki. Hiukset olivat hajallaan märkinä,

likaisina suortuvina hartioilla; tämä näky ei mene milloinkaan

mielestäni! En voinut virkkaa sanaakaan, polveni vapisivat, viimein

kirkaisin kovasti ja sen jälkeen en nähnyt enkä kuullut mitään.

Ikäänkuin jostain hyvin kaukaa kuulin tutun äänen, kun taas aloin tulla

tajuihini:

»Viekää hänet vaivaistaloon. Ei herra Gotteballia voi mitenkään vaatia

pitämään ruumista kodissaan hautaukseen asti.»

Minulle pirskotettiin vettä kasvoihin, mutta siitä huolimatta pyörryin

uudestaan, ja kun vihdoin toinnuin entiselleni, en aluksi muistanut

yhtään, mitä oli tapahtunut. Kuollut makasi vielä samassa paikassa ja

poliisit koettivat pitää etäällä ihmisiä, joita tuli joka taholta,

sillä tieto tapahtumasta oli jo levinnyt ympäri kaupunkia. Tohtori

Möller auttoi minua nousemaan ylös.

»Sepä oli ankara pyörtymyskohtaus», sanoi hän ja sitten tarttui Meinert

minua kainaloihin viedäkseen minut kotiin. Nyt vasta pääsin oikein

käsittämään, missä olin ja mitä oli tapahtunut.

»Elisabethiä ei saa viedä vaivaistaloon, hän kuuluu meille», huusin

silloin, mutta kukaan ei välittänyt siitä ja Meinert veti minut

muassaan pois. —

Koko kaupunki oli liikkeessä, kaikilla ovilla seisoi ihmisiä ja

kadunkulmissa oli väenkokouksia. Meinert puristi minua käsivarresta ja

kielsi itkemästä, etten herättäisi enää enempää huomiota, koska tästä

asiasta oli syntynyt tarpeeksi hälinää jo muutenkin.

Minä en voi tästä paljon enempää kirjottaa. Tuon tapauksen muisto elää

vielä niin kauhistuttavan selvänä mielessäni, että käteni vapisevat

kirjottaessa.

Isä oli valkea kuin liitu, yksin huulistakin oli puna kadonnut.

»Kauheaa, kauheaa», hoki hän kerran toisensa jälkeen.

Minä sulkeuduin huoneeseeni ja heittäydyin vuoteeseen itkemään.

Vieläkään en jaksanut oikein käsittää, että kaikki oli todella

tapahtunut niinkuin olin nähnyt, melkeinpä odotin että Elisabeth

astuisi sisään ja istuisi minun sänkyni laidalle, ja silloin olisi

taas kaikki hyvin. Hetken perästä aukeni ovi ja sisään astui isä

päällystakki yllä ja sanoi tulleensa jättämään minut hyvästi, koska

hän oli juuri saanut sähkösanoman, joka vaati häntä asiainsa vuoksi

lähtemään pariksi päiväksi Hamburgiin. Hänellä oli hyvin kiire eikä

minullakaan ollut halua häntä pidättää. Vähän myöhemmin menin vielä

alas. Ruokasalissa seisoi illallispöytä valmiina, mutta ainoastaan

Meinert ja oppilas olivat syöneet, muut kolme kuverttia olivat

koskematta — myöskin Elisabethille oli vielä katettu. — —

Minä olin semmoisessa tuskassa, etten tiennyt mitä olisin tehnyt.

Juoksin akkunaan ja näin torin olevan täynnä väkeä. Muutamia henkilöitä

seisoi talomme edustalla ja töllisteli ylös ikkunoihin, ja joku syyti

herjasanoja. Se oli luullakseni kalastaja Hannemannin eukko. »Semmoinen

raato... semmoinen raato...» kuului hänen suustaan alituiseen. »Hirteen

pitäisi vetää...»

Kello yksitoista menin taas ylös omaan huoneeseeni ja panin maata,

mutta unta en voinut saada. Yö oli tukahduttavan kuuma, tuska ja kauhu

ahdistivat rintaani kuin painajainen. Hukkuneen kuva oli alinomaa

silmieni edessä. Elisabeth raukka! Nyt minä oikeastaan vasta tiedän,

kuinka paljon häntä rakastin. Oli kovin pimeä, mutta en uskaltanut

nousta sytyttämään kynttilää, vaan vedin peiton pääni ylitse ja itkin

itseni viimein nukuksiin. En kuitenkaan liene kauan nukkunut, sillä kun

taas heräsin, kuulin kellon lyövän yksi, ja heti oli tuo sama hirveä

kuva uudestaan silmieni edessä. Kaikki jäseneni vapisivat kauhusta, en

uskaltanut tehdä pienintäkään liikettä. Minusta tuntui kuin olisi sydän

rinnassani kasvanut yhä suuremmaksi ja raskaammaksi... »Miksi hän sen

teki?» ajattelin yhä uudestaan ja uudestaan, ja hämärä aavistus jostain

kammottavasta, mikä oli tapahtunut, vilahti sieluni läpi.

Yhtäkkiä alkoi kuulua kumeaa mörinää, ikäänkuin villin pedon karjuntaa

jostain kaukaa. Sitä kauhua, mitä minä tänä yönhetkenä tunsin, on

mahdoton kuvata. Pian senjälkeen valkeni huone äkkiä, minä kavahdin

pystyyn, näin joka puolella sinistä tulta ja nurkassa seisoi Elisabeth

pitkässä valkeassa yöpaidassaan, kamalasti vääristyneet kasvot

viheriän liman peitossa, silmät auki tuijottaen minua kohti. Kirkaisin

kauheasti, tuli sammui, mutta haamu pysyi nurkassa ja katsoi minuun, ja

minä huusin — huusin — luulen varmaan että olisin tullut hulluksi, jos

minun olisi täytynyt olla yksin koko yö.

»Mikä hätä täällä on, Thymian? Miksi Te niin huudatte?» kuului

Meinertin ääni oven takaa, ja kun minä yhä vaan huusin, avasi hän oven,

astui sisään ja kumartui minun ylitseni. Minä takerruin häneen kiinni

molemmin käsin enkä voinut ensi alussa puhua mitään, viittasin vaan

nurkkaan, jossa kummitus seisoi, ja koetin änkyttää jotain siitä mitä

olin nähnyt.

»Niin», sanoi hän nauraen, »nyt on ankara ukonilma. Ja kummitukselta

tuolla nurkassa väännämme paikalla niskat nurin. Katsoppas tänne,

Thymi» — ja samassa hän tarttui tuohon valkeaan haamuun, ja nyt

huomasin että se oli pyyhinliina, jonka olin nähnyt peiliin

kuvastuneena, mutta nauramiseen ei minulla ollut halua enkä uskaltanut

vieläkään olla yksin, vaan pyysin ja rukoilin Meinertiä, ettei hän

menisi pois. Hän istui viereeni vuoteen reunalle ja kiersi käsivartensa

minun ympärilleni, ja minulle tuntui hyvältä ja rauhottavalta hänen

ruumiinsa lämmittävä läheisyys.

»Miksi hän sen teki, herra Meinert? Miksi hän sen teki?» kysyin

kiihkeästi. »Sanokaa minulle kaikki, jos Te tiedätte.»

Hän silitteli oikealla kädellään minun poskiani ja suuteli minua, ja

vaikka se ei ole sopivaa, sallin sen kuitenkin tapahtua, olin niin

päästäni sekaisin, etten osannut ajatella mitään muuta kuin tuota yhtä

ja samaa: miksi hän sen teki?

»No mutta, Thymi, etkö sinä todellakaan tiedä sitä?» sanoi hän, enkä

minä huomannut mitään erinomaista siinä, että hän minua yhtäkkiä

sinutteli. Konfirmatsionistani asti on hän muuten kutsunut minua aina

teiksi.

»Tuommoinen iso, järkevä tyttö. Olethan sinä muuten niin älykäs, missä

sinun silmäsi ovat olleet, kun et ole mitään nähnyt? Tuo haaveileva

naikkonen oli suhteissa sinun isääsi ja kuvitteli mielessään, että

isäsi naisi hänet. Kun tämä ei ollut siihen halukas ja hänelle tuli

kiire, menee hän kiihtymystilassaan hukuttamaan itsensä.»

»Minkätähden sitten ei isä tahtonut häntä naida ja miksi hänelle tuli

kiire?» kysyin minä.

»Oi, nyt sinä olet tyhmä, Thymi», sanoi Meinert ja huokasi. Ja sitten

hän kertoi minulle, että Elisabeth oli ollut raskaana, ja sanoi ettei

minun sentähden pitäisi isästä pahaa ajatella. Se kun nyt on kerran

sillä tavalla, että terve mies hänen iässään tarvitsee naisia samoin

kuin naiset tarvitsevat miehiä, koska semmoinen on luonnon järjestys,

josta ei mihinkään pääse. Isä käyttäytyi hyvin hienosti naisia kohtaan,

sanoi hän, maksoi kustannukset heidän lapsivuoteestaan, antoi tuhat

markkaa kipurahoja ja piti huolta lapsesta ripillepääsyyn asti. Jos

isä taas menisi tuommoisen naisen kanssa naimisiin, niin se olisi

minun vahinkoni. Sillä silloin olisi kaikilla hänen lapsillaan samat

oikeudet kuin minullakin, ja minun perintöni vähenisi yhtä paljon kuin

niiden luku lisääntyisi. Reinhardin lapsi oli kuollut heti, mutta

tuhat markkaansa hän oli kuitenkin saanut. Se oli ollut hänelle hieno

afääri. »Me tarvitsisimme vaan sormella viitata, ja hän tulisi tänne

uudestaan», lisäsi hän raa'asti, »mutta me emme huoli hänestä enää. Hän

on liiaksi lihava. Elisabethin laita oli alusta pitäen toinen. Hänen

kanssaan ei ollut niin helppo tulla toimeen, ja minä varotinkin isääsi

häneen ollenkaan ryhtymästä. Hän oli senlaatuisia naisia, jotka vaan

etsivät elättäjää itselleen.»

»Ei, se ei ole totta! Elisabeth oli siveä tyttö», huudahdin minä ja

työnsin pois Meinertin käden, joka yhä vielä silitti minun poskiani;

hänen kosketuksensa vaikutti minussa yhtäkkiä inhoa ja pelkoa.

»No niin, minä menen sitten», sanoi hän ja nousi. Kun hän oli päässyt

jo oven luo, valtasi minun taaskin äskeinen kauhea pelko, rupesin

itkemään ja silloin kääntyi hän takaisin, istuutui uudestaan minun

sänkyni laidalle, otti pääni käsiensä väliin ja kumartui syvään minun

ylitseni, niin että pimeydestä huolimatta voin nähdä suoraan hänen

hehkuviin sinisiin silmiinsä. Tilani oli omituinen. En voinut selvittää

itselleni, minkätähden ja mitä niin äärettömästi pelkäsin. Sydän

takoi rinnassani niin, että luulin sen pakahtuvan. Meinert pelotti

minua, mutta tunsin samalla myös jotain ihan toisenlaista, ruumiini

vavahteli ja värisi aivan omituisesti, se oli outo, selittämätön tunne,

jota en koskaan ennen ollut kokenut. Minä siedin hänen suuteloitaan

ja sallin hänen painaa minua yhä lujemmin itseänsä vastaan. Olin

kuin jonkinlaisessa huumaustilassa. Tahdoin riistäytyä irti hänen

syleilystään ja työntää hänet pois luotani, mutta siihen ei minulla

ollut voimaa — —

Aamun sarastaessa vihdoin pääsin uneen ja heräsin vasta myöhään

aamupäivällä. Ensin luulin, että se olikin unta kaikki mitä yöllä

oli tapahtunut, mutta vähitellen selveni minulle koko todellisuus.

Silloin painoin pääni tyynyyn ja itkin, sillä minua hävetti niin

kovasti ja pelkäsin nähdä Meinertiä ja puhua hänen kanssaan. Minun

siinä nyyhkyttäessäni aukeni ovi ja Meinert astui sisään. Hän puhui

hyvin ystävällisesti, hyvin hellästi minulle ja sanoi, että minä

olin nyt hänen lemmittynsä ja että me emme antaisi kenenkään huomata

salaisuuttamme. Aina lapsuudestani asti hän oli minua rakastanut. Me

ehkä vielä joskus menisimme naimisiin, mutta nyt toistaiseksi olisi

näin paljon parempi, hän sanoi. Minä en vastannut mitään; en voinut

vastata. — —

Kaksi päivää tämän jälkeen vietiin Elisabeth vaivaistalosta hautaan.

Kaikessa hiljaisuudessa, varhaisena aamuhetkenä hänet haudattiin, kun

tahdottiin herättää mahdollisimman vähän huomiota ja estää suurta

väkijoukkoa kokoontumasta. Siellä köyhäinhautojen keskellä on hänen

kumpunsa. Minä olen istuttanut sinne kukkia ja murattia ja käyn siellä

usein.

Elisabeth raukka...

Sydäntäni ahdistaa. Minä olen niin onneton. Tahtoisin itkeä, aina vaan

itkeä...