Jääpeilit särkyy alla askelten,
niin kylmä ilta on ja hiljainen.
Kuu katsoo takaa pilven riekaleen.
On kuuran alla uneksuvat maat
kuin edesmenneet sielut autuaat,
ja kirkko piirtyy mustaan vuolteeseen.
Hän, jonka vuoksi vielä palasin,
käy vastahani tyynin askelin.
jääneulat kimaltavat ripsillään.
Me jäämme vastatuksin vaieten,
ma tyyntä hengitystä kuuntelen
ja etsin turhaan hänen silmiään.
Kuin sisarukset kylmin sydämin
me tuijotamme tietä kumpikin.
On, niinkuin nimet unohdetut ois.
Ma tunnen pienen käden omassain
kuin kylmän, arvottoman korun vain,
ja sitten häipyy tuttu varjo pois.
Nään hämyyn häviävät olkapäät
ja kuulen nyyhkytykset äänekkäät.
Ja — maantie toistaa mykkää kutsuaan.
Ei ole aika itkuvirsien!
Siks' hyvää yötä, kylä uninen
ja hyvää yötä, tytär kuninkaan.