Ruth, silmäs vaeltavat etsien
kuin levottomat linnut taivaan rajaa.
Näet, kuinka takaa mustain metsien
taas öiset pilvikaravaanit ajaa.
Ja saaren ylle kohoo täysikuu
kuin nuoren olemukses vartijana.
Sun huulillesi sammuu, paleltuu
taas joka-ainoo kuolettava sana.
Ja taipumaton kiilto teräksen
taas muuttuu sametiksi silmissäsi.
Ruth parka istuu hiljaa, vaieten,
ja kaislaa katkoo hermostunut käsi.