On pieni saattojoukko kylän alla
ja askeleita täynnä rantahiekka.
Taas villihanhi lentää matalalla,
syyspäivän köyhä, karu soittoniekka.
Mäen kumpareella kyyhöittävät talot
kuin elottomat, rujot haaksihylyt,
ja veteen piirtyy viime laivan valot,
— jäähyväissanat armottoman tylyt.
Nään ilakoivan lapsen kalliolla,
mut' äkkiä hän ratkee itkuun syyttä.
On pikku sydämen niin paha olla,
se itkee nimetöntä ikävyyttä.
Niin ylle pimenevän metsänrajan
luo päivänlasku verihaavat syvät,
ja lähelläni vielä pienen ajan
mua katsoo silmät suuret, hätääntyvät.
Soi sitten loittoneva harmonikka,
yön selkään häipyy laivan varjo musta,
ja jossain takoo yksinäinen tikka
kuin hautakiven muistokirjoitusta.