Niin hiljaiseksi kylä käynyt on
ja kumaraksi sillan kaidepuu,
mut ylhäisenä valo kartanon
viel' tummenevaan veteen kuvastuu.
Kuin ennen syttyy tähti palamaan
kuin pieni koru varjoon kaislojen;
On kuusikuja vielä ennallaan
ja ylväs ryhti talon tyttären.
Hän saapuu ylpeänä, avopäin,
ja piiskan siima leppäin lehtiin lyö.
Nään tyynet, kylmät silmät lähelläin,
ja seudun kattaa tyyni, kylmä yö.
— — —
Hän herää puheluuni säpsähtäen,
ja meitä varjoo vanhat halavat.
Ma poskillansa tummat täplät näen,
ne intohimon tulta palavat.
Hän nauraa väkinäistä nauruaan,
ja sillan holvi vastaa helisten.
Nään tykyttävän suonen kaulallaan
ja hervottomat luomet silmien.
Mut niinkuin jotain unohtanut ois
hän liki kuvaistansa kurkoittuu.
Pää kääntyy hiljaa hämillänsä pois,
saa avuttoman hymyn pieni suu.
Ja sitten läiskii piiska edeten
kuin joku jossain löisi itseään.
On miettiväinen kaiku askelen
ja kumarainen varjo kauniin pään.