On luola syvällä alla maan
kuin loukku vaaniva uhrejaan.
On samat tympeät, tylsät naamat
kuin ruoskansiimasta iskun saamat,
ja kaiken yllä on katku spriin,
sa tunkee luihin ja ytimiin.
Soi jossain haitari rämisten
kuin kuoro naurava hullujen,
ja tyttö yskien, läähättäen
käy läpi ulvovan roskaväen
puol' alastomana, viluissaan,
mut ylen nöyränä tanssimaan.
Niin villi askelen vauhti on,
niin rytmi väkevä vartalon!
Mut alla korean ulkokuoren
on rutto repinyt ruumiin nuoren,
ja kesken vauhtinsa villeimmän
kuin kauris ammuttu kaatuu hän.
— — —
Hän herää huutohon roskaväen
niin kalpeana ja läähättäen.
Jääkylmään ruutuun hän painaa päänsä
ja itkee hurjana häpeäänsä.
Ja kaiken yllä on katku spriin,
se tunkee luihin ja ytimiin.