Kuu paistaa, kuura kattaa maisemaa,
se kukkii tähtiä ja hopeaa,
suon yli horjuu vapiseva peto,
sen kuuma, tuskallinen hengenveto
on villin vihan ääntä valtavaa.
Sen kieli roikkuu maata viistäen,
ja jälkeen joka-ainoon askelen
jää turmiota ennustava pilkku;
mut lyöty peto, uupunut ja nilkku
käy tietään ylpeänä uhmaten.
Pää vielä vaivoin kohoo kuuta päin,
ja vihassansa verta räiskyttäin
se laulaa pilkkalaulun vainoojalle.
Ja sitten hiljaa syväin vetten alle
se painuu varjoon vaivaispetäjäin.