Sade ryöppysi kattoakkunaan,
se päästi seulana vettä,
ja pullojen pohjilta tippaakaan
ei löytynyt lämmikettä.
Oli kuiluun vaivuttu ahtaimpaan.
Jo viimeiset oljenkorret,
vyöt, remelit kannettu narinkkaan
ja lyöty liekkeihin orret.
Me istuimme synkkinä, palellen
ja kipein, särkevin selin
vain korttien silmiä seuraten
ja kulkua tylsän pelin.
Valo sammui kynttilän viimeisen,
ol' puol'yön tuokio musta,
kun takana kuistikon ruutujen
me kuulimme kolkutusta.
Tamara! Hän ryntäsi huoneeseen
kuin pieni, ajettu teuras.
Hän huusi, puheli varjolleen,
ja kyynel kyyneltä seuras.
Oli peittona kylmäin hartiain
vain musta, kostea tukka;
oli entisestänsä varjo vain
nyt katujen myrkkykukka.
Kun välissä vuotehen ryysyjen
ja ikäloppujen taljain
hän makasi vilusta vavisten
ja jäsenin puolipaljain,
tuli taivas tähtiä tulvilleen,
kuu ulkona kummitteli.
Yhä vieläkin vauhtihin entiseen
vain jatkui tympeä peli.
Se yö oli piinausperjantain!
Jok'-ainoa päivää vuotti.
Mutt seinien saumoissa lauloi vain
yötuulen karmiva nuotti.
— — —
Tamara jo heräsi ryysyillään,
meit' kätteli vuoronperään,
ja hymyillen liki itseään
hän meistä viittasi erään.
— Pane kirje äidille Liettuaan,
hän jutteli heikoin äänin,
— Tamara, kasvatti tsaarin maan
ja kuulu Kiovan läänin
— ihan kuuliaisena uskolleen
ja tavalla vallasnaisen
Pyhän Neitsyen messun helkkeeseen
on matkan päättänyt maisen.
— Sano, että tuhannet kellot soi
hänen hautajaisissansa,
ja että ylpeä olla voi
hän, äitini, suvustansa.
Tuli aika jo taistelun viimeisen.
Se pienen tuokion kesti.
Tamara sopersi aamenen
ihan yksinkertaisesti,
ja silmin suurin ja palavin
hän onnellisena kuoli.
Taas kajasti elämä ruutuihin,
taas valkeni aamupuoli.